Vuoden ensimmäinen, kun pakkanen napsuu nurkissa ja ollaan täysin tuontisähkön varassa. 

Kansantalous maksaa korkean hinnan energiapolitiikan virheistä

Vuoden alku tarjosi karun mutta rehellisen tilannekuvan Suomen energiajärjestelmästä ja samalla koko kansantalouden tilasta. Talven kylmin -38,3 pakkanen nosti sähkönkulutuksen yli 13 000 megawatin, mutta kotimainen tuotanto jäi selvästi tämän alle. Erotus paikattiin lähes kolmen gigawatin tuonnilla. Tämä tapahtui vielä tilanteessa, jossa suuri osa teollisuudesta ja kaupasta oli vapaalla, eli kulutus ei ollut normaalilla arjen tasolla. Silti oma sähkö ei riittänyt.

Tämä ei ole sattumaa eikä poikkeuksellinen sääilmiö. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jonka vaikutukset ulottuvat suoraan kansantalouteen. Kun sähköjärjestelmä ei kestä kylmää, se ei kestä myöskään teollista yhteiskuntaa.

Ilmasto itsessään ei ole koskaan ollut vakaa. Se on kaoottinen järjestelmä, jossa luonnolliset vaihtelut, merivirrat ja auringon aktiivisuus ohjaavat pitkän aikavälin kehitystä. Historiasta tunnetaan sekä lämpimiä kausia että kylmiä jaksoja, joista 1700-luvun pieni jääkausi on yksi tunnetuimmista. Se syntyi täysin ilman ihmisen aiheuttamaa hiilidioksidikuormaa, mutta sen taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraukset olivat mittavat. Juuri tästä syystä energiajärjestelmän perusta ei voi olla oletuksessa pysyvästä ja ennustettavasta luonnosta.

Silti Suomessa ja laajemmin Euroopassa on viime vuosikymmeninä rakennettu energiapolitiikkaa oletukselle, että sää on hallittavissa keskiarvoilla ja että tuotanto voidaan korvata sääriippuvaisilla ratkaisuilla ilman merkittäviä riskejä. Samalla on ajettu alas vakaata, säästä riippumatonta perusvoimaa. Tämä ei ole ilmastopolitiikkaa, vaan taloudellista uhkapeliä.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan on vakuutettu, että vihreä siirtymä synnyttää innovaatioita, uutta teollisuutta ja talouskasvua, joka maksaa tehdyt investoinnit moninkertaisesti takaisin. Todellisuudessa kymmeniä miljardeja euroja on käytetty tukijärjestelmiin, hankkeisiin ja kokeiluihin, mutta kansantalouden perusluvut eivät osoita vastaavaa vahvistumista. Sähkön hinnan vaihtelut ovat kasvaneet, teollisuuden investointipäätökset ovat muuttuneet varovaisiksi ja osa tuotannosta on siirtynyt alueille, joissa energia on vakaampaa ja ennustettavampaa.

Kansantalouden näkökulmasta asia on yksinkertainen. Teollinen yhteiskunta tarvitsee jatkuvaa, kohtuuhintaista ja luotettavaa energiaa. Kun tämä perusta horjuu, investoinnit jäävät tekemättä, työpaikat katoavat ja verotulot pienenevät. Julkinen talous kiristyy, ja lopulta lasku siirtyy kotitalouksille joko hintojen, verojen tai tukimekanismien kautta.

Pakkasjakson pitkittyessä vaihtoehdot kapenevat nopeasti. Sähköä tuodaan hinnalla millä hyvänsä, tuotantoa ajetaan alas tai kulutusta rajoitetaan hallinnollisin keinoin. Kaikissa näissä vaihtoehdoissa kansantalous maksaa. Samaan aikaan on vaikea sivuuttaa kysymystä siitä, miksi maailman puhtaimpia ja varmimpia tuotantomuotoja on ajettu alas ideologisin perustein samalla kun taloudelliset riskit kasvavat.

Vuoden 2026 alkaessa olisi syytä palauttaa mittasuhteet. Ilman vakaata ja riittävää kotimaista sähköntuotantoa ei ole teollisuuden kilpailukykyä, ei talouskasvua eikä kestävää hyvinvointivaltiota. Kansantalous ei toimi tavoitteilla eikä juhlapuheilla, vaan energialla. Ja energia joko on käytettävissä tai ei ole.

Vuoden ensimmäinen pakkasjakso osoitti, että nykyinen linja ei kestä. Tämä ei ole ilmastokriisi. Tämä on energiapoliittinen ja taloudellinen kriisi, jonka seuraukset näkyvät suoraan kansantaloudessa.