Kun varpaat palelevat, mutta ideologia lämmittää vai lämmittääkö?

Aamukahvin jälkeen lauantaiaamuna 31. tammikuuta. Suomessa on tällä hetkellä kaikki hyvin. Ainakin paperilla. Meillä on vihreä siirtymä, maailmanluokan ilmastotavoitteet ja sähköjärjestelmä, joka toimii erinomaisesti… silloin kun tuulee, ei ole pakkasta ja kukaan ei käytä sähköä.

Todellisuus on vähän toinen. Ulkona on yli 20 astetta pakkasta, aamujäillä kiekko putosi ajallaan ja kompressorit olivat tyhjäkäynnillä. Samaan aikaan tuulivoiman tuotanto huitelee miinusmerkkien tuntumassa – roottorit jäässä kuin kansantalous – ja Ruotsista tuodaan sähköä niin että rajajohdot hehkuvat punaisena. Mutta ei hätää: olemmehan omavaraisia strategisella tasolla.

Viime vuoden tuulisähkön kapasiteettikerroin oli noin 28 prosenttia. Kuulostaa tekniseltä, mutta käännetään se suomeksi. Se tarkoittaa, että jos Suomeen rakennetaan 1000 megawattia tuulivoimaa, siitä saadaan keskimäärin noin 280 megawattia ulos vuoden aikana. Keskiarvona. Ei pakkasaamuna. Ei huipputunnilla. Vaan Excelissä.

Kun Suomen sähkönkulutus paukkaa talvella yli 15 000 megawatin, tuulivoimaa pitäisi tällä 28 prosentin ihmekertoimella olla noin 54 000 megawattia, jotta se keskimäärin kattaisi kulutuksen. Viisikymmentäneljä tuhatta. Meillä on nyt reilut 9 000. Mutta älkää antako matematiikan pilata hyvää narratiivia.

Ja sitten se pieni yksityiskohta, josta ei mielellään puhuta: tuulettomat päivät. Ne ovat kuulemma harvinaisia, mutta jostain syystä niitä sattuu aina silloin, kun on kylmää, kulutus korkealla ja ihmiset kehtaavat lämmittää kotejaan. Nytkin niitä päiviä on ollut päivä toisensa perään yhteensä jo lähes kaksi viikkoa tammikuussa. Silloin kapasiteettikerroin ei ole 28 prosenttia. Se on nolla. Pyöreä ja kaunis nolla. Täydellinen symboli vihreän siirtymän huoltovarmuudelle.

Mutta älkää huoliko. Meillä on markkinat. Meillä on pörssi. Meillä on hinnat, jotka opettavat kansaa. Kun sähkö maksaa 50 senttiä kilowattitunnilta siirtohintojen kanssa, se ei ole ongelma – se on ohjausvaikutus. Kansa oppii nopeasti: villasukat jalkaan, uuniin puita ja ideologia sydämeen.

Ironisinta tässä kaikessa on se, että järjestelmä ei kaadu siksi, että vihreä siirtymä toimisi, vaan siksi että vanhasta järjestelmästä on yhä osa olemassa. Ydinvoima, vesivoima, CHP, varavoima ja naapurimaiden sähkö. Ne pitävät tämän sirkuksen pystyssä, samalla kun niille syljetään päälle ja kerrotaan, että ne ovat eilisen jäänteitä.

Me emme siis elä vihreässä sähköjärjestelmässä. Me elämme perinteisessä sähköjärjestelmässä, jota on kuorrutettu sääriippuvaisella lisäosalla ja markkinoitu kansalle pelastuksena. Ja kun pakkanen puree ja roottorit jäätyvät, todellinen pelastaja löytyy taas sieltä tylsästä päästä: varma tuotanto ja tuontisähkö.

Tämä ei ole mielipide. Tämä on fysiikkaa. Sähköä ei voi twiitata, julistaa eikä toivoa. Se joko tulee tai ei tule. Ja juuri nyt se tulee Ruotsista.

Mutta hei, katsotaan asiaa valoisasti. Varpaat palelevat, mutta omatunto on lämmin. Ja sehän on tärkeintä.