Kuka pitää huolta kaupungin taloista? Rakennuksista?
Raahen liikuntahalli valmistui vuonna 1985. Säätiön rakennuttama, aikansa suuri ponnistus ja ylpeydenaihe. Se ei ollut mikään kiireessä kyhätty varastokuori, vaan arkkitehtonisesti yksi kaupungin komeimmista rakennuksista. Mittasuhteiltaan harkittu, kaupunkikuvaan istuva, sellainen talo, joka kertoo jo ulkonäöllään, että tämä on tehty kestämään ja palvelemaan pitkään. Rakennus, jonka piti olla osa kaupunkia vielä silloinkin, kun moni muu on jo purettu ja unohdettu.
Nyt samasta talosta puhutaan purkukuntoisena. Ei siksi, että betoni olisi yhtäkkiä vanhentunut, vaan siksi, että huolenpito katkesi jossain kohtaa. Ei se katkennut yhdessä yössä, eikä yhdellä päätöksellä, vaan hiljalleen, vuosien aikana, pieninä laiminlyönteinä, jotka kasvoivat yhdeksi liian suureksi kokonaisuudeksi.
Kun rakennusta ei kuunnella, se alkaa oireilla. Ensin sadevesi jää seisomaan väärään paikkaan. Sokkelin viereen, nousi rakenteisiin, näkyi lentopalloverkon tolppien rei'issä, siellä minne vesi aina löytää tiensä, jos sille ei anneta hallittua reittiä. Sitten kosteus alkaa tehdä työtään. Ilmanvaihto ei enää vedä niin kuin pitäisi. Puhaltimien hihnat ovat poikki, ilmavirrat pienenevät, loppuvat ja sisäilma on tunkkaista ja kosteaa. Pölyä alkoi kerääntyä nurkkiin, jota käyttäjät siivosivat pois. Ihmiset alkavat huomata, että sisällä ei ole hyvä olla. Oireillaan, ihmetellään, tehdään mittauksia. Ja lopulta todetaan, että vauriot ovat jo syvällä rakenteissa.
Rakennus ei ole pettänyt. Rakennus on kertonut, mutta sitä ei ole kuunneltu.
Tässä kohtaa nousee esiin se kysymys, josta ei haluta puhua ääneen: onko ongelma ollut rahassa vai ajattelussa? Oliko Raahe liian köyhä pitämään huolta liikuntahallistaan? Vai onko kyse ollut siitä, että huolto on nähty kuluna, ei omaisuuden vakuutuksena. Että ennakoiva kunnossapito on ollut helppo siirtää, koska sen hyöty ei näy heti, mutta laiminlyöntien lasku tulee vasta vuosien päästä, usein seuraavan valtuustokauden, seuraavan viranhaltijan, seuraavan sukupolven maksettavaksi.
Yksi iso muutos monessa kunnassa on ollut se hetki, kun talo menetti isäntänsä. Talonmiehen, joka tunsi rakennuksen kuin omat taskunsa. Ihmisen, joka kuuli äänestä, haistoi ilmasta ja näki pienestäkin muutoksesta, että kaikki ei ole kunnossa. Sellaisen, joka ei odottanut vikailmoitusta, vaan huomasi itse. Kun tämä arkinen mutta korvaamaton osaaminen katoaa, rakennus jää käytännössä yksin. Se yrittää kertoa, mutta kukaan ei enää kulje sen käytäviä sillä korvalla ja silmällä, jolla pitäisi.
Samalla katoaa usein myös rakennuksen muisti. Talokirja, joka kertoisi, mitä on tehty, missä vesi kulkee, missä on aiemmin ollut ongelmia, mihin pitää kiinnittää huomiota. Kun tieto on hajallaan mapissa, eri järjestelmissä ja eri ihmisten päässä, se katoaa aina, kun ihmiset vaihtuvat. Ja silloin rakennusta hoidetaan kuin ihmistä ilman potilaskertomusta. Paikataan oireita, mutta ei tunneta taustaa.
Raahen liikuntahalli ei ollut vain liikuntatila. Se oli osa kaupunkikuvaa, osa historiaa, osa sitä aikaa, jolloin rakennettiin kaunista ja kestävää, ei vain nopeasti ja halvalla. Juuri siksi sen kohtalo tuntuu erityisen raskaalta. Kun arkkitehtonisesti laadukas, hyvin rakennettu talo ajetaan laiminlyönneillä purkukuntoon, kyse ei ole vain teknisestä epäonnistumisesta. Kyse on arvostuksesta. Siitä, onko yhteinen omaisuus nähty perintönä vai kulutustavarana.
Ja lopulta kaikki tiivistyy yhteen sanaan: vastuu. Kuka kantaa vastuun kokonaisuudesta, ei vain yksittäisestä korjauksesta tai sopimuksesta. Kuka ajattelee rakennusta kymmenien vuosien päähän. Kuka huolehtii, että sadevedet ohjataan pois, ilma vaihtuu, rakenteet pysyvät kuivina, tieto säilyy ja hiljainen osaaminen siirtyy eteenpäin.
Koivuluoto Areena on nyt mahdollisuus tehdä toisin. Ei vain rakentaa uutta hallia, vaan rakentaa uusi tapa omistaa. Sellainen, jossa talolla on isäntä, muistinsa ja pitkäjänteinen huolenpito. Sellainen, jossa huolto ei ole pakollinen menoerä, vaan halvin vakuutus, jonka miljoonien eurojen rakennukselle voi ottaa. Sellainen, jossa ei odoteta siihen asti, että purkupäätös on ainoa vaihtoehto.
Silloin kysymys ei ole enää, onko Raahe köyhä.
Silloin kysymys on, millaista omistamisen kulttuuria me haluamme edustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti