Mitä datakeskustodellisuus oikeasti on? Ja kuka siitä hyötyy? 

Datakeskuksista puhutaan nyt kuin uudesta teollisesta ihmeestä. Kuntiin luvataan investointeja, työpaikkoja, elinvoimaa ja tulevaisuutta. Kuvia kiiltävistä palvelinhalleista näytetään kuin ennen vanhaan tehdashankkeita. Mutta mitä enemmän asiaa alkaa purkaa numeroiksi, sitä enemmän herää kysymys: kuka tästä oikeasti hyötyy?

Helsingin Sanomien Visio nosti esiin poikkeuksellisen suoran viestin Verohallinnon pääjohtajalta Markku Heikuralta. Hänen mukaansa Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat verotuloja hyvin vähän, joissakin tapauksissa jopa negatiivisesti. Yksittäinen datakeskus voi saada satojen miljoonien ALV-palautukset samalla kun varsinainen verotettava liiketoiminta tapahtuu konsernirakenteiden kautta muualla maailmassa.

Tämä on juuri se asia, jota moni tavallinen kuntalainen on ihmetellyt jo pitkään. Kun puhutaan miljardiluokan investoinneista ja valtavista sähkönkulutuksista, miksi vaikutukset paikalliseen talouteen näyttävät lopulta niin pieniltä?

Rakennusvaiheessa työmaalla toki käy väkeä. Maarakentajia, sähköasentajia, kuljetuksia, urakoitsijoita. Mutta valmis datakeskus on jotain aivan muuta kuin vanhan ajan tehdas. Se ei ole Rautaruukki. Se ei ole konepaja. Se ei ole sellutehdas. Se ei pyöri tuhansien ihmisten työpanoksella.

Valmis halli toimii pitkälti automaatiolla. Suomessa toimii jo kymmeniä datakeskuksia, mutta vain harvassa niistä työskentelee edes muutamaa kymmentä ihmistä pysyvästi. Samaan aikaan sähkönkulutus voi olla kokonaisen kaupungin luokkaa.

Ja juuri tässä kohtaa tullaan siihen suureen kysymykseen, josta Suomessa puhutaan edelleen aivan liian vähän.

Mitä datakeskus todella jättää alueelle?

Kiinteistöveroa kyllä tulee kunnalle. Se voi olla merkittäväkin tulonlähde. Mutta samaan aikaan yhteiskunta rakentaa ympärille sähköverkkoja, kantaverkkoa vahvistetaan, reserviä lisätään ja energiantuotantoa mitoitetaan kasvavan kulutuksen mukaan. Lopulta tavallinen sähkönkäyttäjä maksaa osan kokonaisuudesta siirtohinnoissa, veroissa ja verkkoinvestoinneissa.

Sitten tulee vastaan seuraava ristiriita.

Suomessa on vuosikausia puhuttu “halvasta sähköstä” kilpailuetuna. Todellisuudessa teollisuus ei elä hetkellisillä pörssisähkön pohjahinnoilla vaan toimitusvarmalla sähköllä ympäri vuoden. Datakeskus ei voi sammua tyynen sään tai pakkasjakson vuoksi. Se tarvitsee jatkuvan tehon joka sekunti.

Ja silloin koko sähköjärjestelmän todelliset kustannukset alkavat näkyä.

Tarvitaan varavoimaa, säätövoimaa, siirtoyhteyksiä, akkuvarastoja ja yhä enemmän kantaverkon investointeja. Suomessa eletään jo tilanteessa, jossa osa uusista suurhankkeista joutuu odottamaan verkkoliityntöjä vuosikausia. Samalla tavalliselle kansalaiselle kerrotaan, että sähköä on yllin kyllin.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan keskustelu pienydinvoimasta, vakaasta perusvoimasta ja teollisuuden sähköntarpeesta kiihtyy ympäri Eurooppaa. Datakeskukset eivät tarvitse poliittisia iskulauseita vaan vakaata sähköjärjestelmää.

Ja sitten tulee vielä yksi näkökulma, joka helposti unohtuu kokonaan.

Mitä tapahtuu, jos datakeskus lähtee?

Teollinen tehdas jättää usein jälkeensä osaamista, alihankintaa, tuotantoketjuja ja paikallista yritystoimintaa. Datakeskus voi pahimmillaan jättää jälkeensä vain suuren hallin ja valtavan sähköliittymän. Digitaalinen liiketoiminta liikkuu nopeasti sinne missä sähkö, verotus tai geopoliittinen tilanne on edullisin.

Siksi kuntien pitäisi suhtautua datakeskushankkeisiin kylmän realistisesti eikä investointihuumassa.

Kuinka paljon pysyviä työpaikkoja syntyy?

Kuinka paljon verotuloja todella jää Suomeen ja kunnalle?

Kuka maksaa sähköverkon vahvistamisen?

Miten hukkalämpö hyödynnetään?

Mitä tapahtuu, jos toiminta loppuu 15 vuoden päästä?

On täysin mahdollista, että hyvin sijoitettu ja järkevästi toteutettu datakeskus voi olla alueelle hyödyllinen. Mutta silloin ympärille pitää syntyä muutakin kuin palvelinsali. Tarvitaan oikeaa teollista toimintaa, energiaintegraatioita, lämpötalouden hyödyntämistä ja paikallista yritysvaikutusta.

Muuten vaarana on, että Suomesta tulee digitaalisen maailman sähköasema. Maa, joka rakentaa valtavan määrän energiainfraa muiden maiden datataloutta varten, mutta saa itse vain murusia kokonaisarvosta.

Ja tämä keskustelu on vasta alussa.

 

Kun kaupunki vastaa – mutta, kuunteleeko se oikeasti?

Kaupungin lausunto Pitkäkarin osayleiskaavasta hallinto-oikeudelle on nyt annettu. Luin sen läpi useampaan kertaan, ja yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Ei se, että kaupunki puolustaa omaa päätöstään – se on täysin normaalia. Vaan se, miten valittajiin suhtaudutaan. Lausunnosta jää vahva vaikutelma, että valittajien esittämät asiat nähdään lähinnä yksityisenä haittana, joka pitää sivuuttaa yleisen edun nimissä. 

Että kyllä me tiedämme paremmin, ja tämä on nyt ratkaistu.

Tässä mennään helposti harhaan. Hallinnossa ei riitä, että joku on vakuuttunut omasta ratkaisustaan. Päätöksen pitää kestää tarkastelu. Se tarkoittaa sitä, että vaihtoehdot pitää oikeasti arvioida ja vaikutukset pitää pystyä perustelemaan konkreettisesti. Ei riitä, että sanotaan, että asia on huomioitu tai arvioitu. Pitää myös pystyä näyttämään miten se on tehty ja mihin lopputulos perustuu.

Lausunnossa tulvasuojelu nostetaan kaiken yläpuolelle. Se on tärkeä asia, siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta nyt mennään siihen, että yhtä ratkaisua pidetään käytännössä ainoana mahdollisena. Muita vaihtoehtoja ei oikeasti käsitellä, ja palstakohtainen tarkastelu suljetaan pois periaatteella. Tämä ei enää ole punnintaa, vaan linjan lukitsemista. Silloin herää väistämättä kysymys, onko eri vaihtoehtoja todella arvioitu vai onko lopputulos päätetty etukäteen.

Kaavassa puhutaan tasoista, metreistä ja tulvariskistä, mutta käytännössä kyse on ihmisten omaisuudesta. Rakennuksista, joita on ylläpidetty vuosikymmeniä, ja paikoista, joihin on sidottu rahaa, työtä ja aikaa. Kun käyttöä rajoitetaan, pitää pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: miksi juuri tässä paikassa ja juuri näin, eikä toisin. Yleinen viittaus riskiin ei riitä, jos vaikutus kohdistuu yksittäiseen kiinteistöön.

Omaisuudensuoja ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaissa turvattu oikeus. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi rajoittaa, mutta se tarkoittaa sitä, että rajoitukselle pitää olla selkeä peruste, oikea mitoitus ja todellinen tarve. Pitää myös pystyä osoittamaan, että lievempi keino ei riitä. Tässä kohtaa lausunto jää hyvin ohueksi.

Kukaan ei vaadi, että tulvariski jätetään huomioimatta. Mutta vaaditaan sitä, että päätökset tehdään niin, että ne ovat perusteltuja, oikeasuhtaisia ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Nyt lausunto antaa kuvan, että keskustelu halutaan sulkea, ei käydä. Se ei ole hyvän hallinnon tapa. Ja juuri siksi tämä asia on nyt hallinto-oikeudessa.

 

Suomen talouden kehitys Kekkosen jälkeen – nousu, romahdus ja hitaan kasvun aika

Kun Urho Kekkonen jätti presidentin tehtävät vuonna 1981, Suomi oli vakaa maa. Velkaa oli vähän, teollisuus pyöri ja ihmisillä oli töitä. Talous ei ollut nopean kasvun talous, mutta se oli ennustettava.

Sen jälkeen Suomi on kulkenut läpi useita suuria talousvaiheita. On ollut nopeaa kasvua, syvä romahdus, uusi nousu ja lopulta pitkä jakso, jossa kasvu on hidastunut. Tämä kehitys selittää pitkälti sen, miksi tänään puhutaan velasta, säästöistä ja investointien tarkasta harkinnasta.

1980-luku – kasvu velalla

1980-luvulla rahoitusmarkkinat vapautettiin. Pankit alkoivat myöntää lainaa aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin.

Rahaa sai helposti, ja sitä käytettiin. Asuntoja rakennettiin, yritykset investoivat ja kulutus kasvoi. Talous näytti vahvalta, mutta velka kasvoi nopeasti taustalla.

Keskeiset luvut:

• Talous kasvoi noin 4–5 prosenttia vuodessa
• Kotitalouksien velka yli kaksinkertaistui
• Pankkien luotonanto kasvoi nopeasti
• Työttömyys pysyi matalana

Kasvu oli todellista, mutta sen pohja ei ollut kestävä.

1990-luvun alku – romahdus

1990-luvun lama oli Suomen taloushistorian pahin kriisi rauhan aikana.

Neuvostoliiton kauppa loppui, korot nousivat ja velkakupla puhkesi. Yrityksiä kaatui, pankkeja pelastettiin valtion tuella ja työttömyys nousi nopeasti.

Keskeiset luvut:

• BKT laski noin 13 prosenttia
• Työttömyys nousi yli 16 prosenttiin
• Kymmeniä tuhansia yrityksiä lopetti
• Julkinen velka nousi noin 10 prosentista yli 60 prosenttiin BKT:stä

Tämä kriisi muutti Suomen talouden suunnan pysyvästi.

1995–2007 – uusi nousu

Laman jälkeen Suomi nousi nopeasti. Talous kasvoi, vienti vahvistui ja työllisyys parani.

Keskeinen tekijä oli yksi yritys:

• Nokia

Nokian merkitys oli poikkeuksellinen:

• noin 4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta
• noin 20 prosenttia viennistä
• noin 25 prosenttia yhteisöverotuloista

Suomi vaurastui ja julkinen talous vahvistui.

2008–2015 – kasvu pysähtyy

Vuoden 2008 jälkeen Suomeen osui kolme samanaikaista iskua: finanssikriisi, Nokian romahdus ja metsäteollisuuden rakennemuutos.

Yksikin näistä olisi ollut vaikea. Yhdessä ne pysäyttivät kasvun.

Keskeiset luvut:

• Talous ei kasvanut käytännössä lainkaan vuosina 2008–2015
• Teollisuustyöpaikkoja katosi kymmeniä tuhansia
• Valtion velka alkoi kasvaa uudelleen
• Vienti heikkeni

Suomi siirtyi hitaamman kasvun aikaan.

2020-luku – velka ja väestö ratkaisevat

Tänään Suomi ei ole kriisissä, mutta kasvu on hidasta.

Suurin muutos liittyy väestöön. Työikäisten määrä vähenee ja menot kasvavat.

Keskeiset luvut:

• Valtion velka noin 160 miljardia euroa
• Julkinen velka noin 75 prosenttia BKT:stä
• Työikäinen väestö on vähentynyt vuodesta 2010 lähtien
• Väestön keski-ikä nousee jatkuvasti

Tämä on tilanne, jossa päätöksiä tehdään nyt.

Mitä tästä pitää ymmärtää

Suomen talous ei ole ajautunut tähän tilanteeseen sattumalta.

1980-luvulla kasvu rakennettiin velalle.
1990-luvulla velka kaatoi talouden.
2000-luvulla teknologia nosti Suomen.
2010-luvulla kasvu pysähtyi.
2020-luvulla velka ja väestö määrittävät suunnan.

Kasvu ei ole pysyvä tila.

Velka on.

Lähteet

Keskeiset tiedot perustuvat seuraaviin virallisiin lähteisiin:

• Tilastokeskus – kansantalouden tilinpito ja väestötilastot
• Suomen Pankki – 1990-luvun lama ja pankkikriisi
• Valtiovarainministeriö – julkisen talouden raportit
• Valtiokonttori – valtion velkatiedot
• Elinkeinoelämän tutkimuslaitos – talouskasvu ja Nokian vaikutus

 

Kun rahat eivät riitä – mitä seuraa, jos tavoitteet ja todellisuus erkanevat toisistaan 

Suomessa on nyt tilanne, jossa sekä hallitus että energiayhtiöt seisovat saman ongelman edessä. Rahaa puuttuu, mutta tavoitteet ovat ennallaan. Tämä ei ole ideologinen kysymys, vaan taloudellinen. Ja taloudessa on yksi laki, joka pitää aina: jos kassavirta ei riitä, suunnitelma muuttuu ennemmin tai myöhemmin.

Tuoreessa jutussa, jonka julkaisi Suomen Kuvalehti, todettiin suoraan, että hallituksen ilmastotoimilta puuttuu yli 400 miljoonaa euroa rahoitusta. Se ei ole pieni tarkennus budjettikirjassa. Se on rakenteellinen viesti siitä, että tavoitteet ja resurssit eivät tällä hetkellä kohtaa. Sama ilmiö näkyy tuulivoimahankkeissa, joissa investointeja siirretään, hankkeita perutaan ja rahoittajat kiristävät ehtojaan. Tämä on akuutti tilanne, ja jos siihen ei reagoida ajoissa, siitä tulee krooninen.

Energiapolitiikka on viime vuosina rakentunut oletukselle, että investointeja syntyy nopeasti ja markkina kantaa kustannukset. Todellisuus on ollut sitkeämpi. Korkotaso on noussut, materiaalit ovat kallistuneet ja sähkön hinnan vaihtelu on lisääntynyt. Samalla infrastruktuuri on alkanut vaatia yhä suurempia investointeja. Kantaverkkoyhtiö Fingrid on arvioinut, että siirtoverkkoon tarvitaan miljardiluokan lisäpanostuksia lähivuosina. Nämä investoinnit eivät ole vapaaehtoisia. Ne ovat edellytys sille, että sähköä voidaan tuottaa ja siirtää sinne, missä sitä tarvitaan. Ja nämä investoinnit maksetaan lopulta aina samasta paikasta, sähkölaskusta. Se on kylmä mutta rehellinen fakta.

Jos nykyisellä linjalla jatketaan, tavoitteet pidetään ennallaan ja rahoitus etsitään muualta. Käytännössä se tarkoittaa velkaa, veroja tai korkeampia maksuja kuluttajille. Toinen vaihtoehto on hidastaa tahtia. Se ei tarkoita luopumista tavoitteista, vaan aikataulujen ja investointien järjestämistä uudelleen. Kolmas vaihtoehto on muuttaa painopistettä ja rakentaa järjestelmä sellaiseksi, että se kestää myös taloudellisesti vaikeampia aikoja. Tässä kohtaa politiikka kohtaa fysiikan ja talouden. Niitä ei voi ohittaa päätöksillä eikä julistuksilla.

Jos mitään ei muuteta, ensimmäinen seuraus on epävarmuus. Yritykset lykkäävät investointeja, koska kustannuksia ei pystytä ennustamaan. Toinen seuraus on kustannusten kasvu. Kun päätökset viivästyvät, projektit kallistuvat. Kolmas seuraus on huoltovarmuuden heikkeneminen, jos kapasiteettia ei rakenneta ajoissa. Tämä ei ole teoreettinen uhka, vaan normaali kehityskulku infrastruktuurissa, kun suunnitelmat ja resurssit erkanevat toisistaan.

Suomessa sähköjärjestelmä on toistaiseksi toiminut hyvin, mutta järjestelmä toimii vain niin kauan kuin investoinnit pysyvät aikataulussa ja rahoitus on kunnossa. Kun jompikumpi alkaa pettää, ongelmat näkyvät ensin kustannuksissa ja myöhemmin toimitusvarmuudessa. Se on se hetki, jolloin keskustelu muuttuu teoriasta käytännöksi ja vaikutukset alkavat tuntua tavallisen ihmisen arjessa.

Tämä keskustelu ei ole ilmastosta eikä tuulivoimasta. Se on rahasta, riskistä ja vastuusta. Jos tavoitteet ja resurssit pysyvät samassa linjassa, järjestelmä toimii. Jos ne erkanevat, ongelmat alkavat kasvaa hiljaa taustalla. Silloin ei synny romahdusta yhdessä yössä, vaan pitkä ja kallis korjausliike. Ja juuri siksi tämä keskustelu kannattaa käydä nyt, ennen kuin tilanne muuttuu vaikeammaksi. Ei siksi, että pelättäisiin muutosta, vaan siksi, että muutoksen pitää olla kestävää.

Lähteitä

Suomen Kuvalehti – Hallituksen ilmastotoimien rahoitusvaje

Fingrid – Kantaverkon investointitarpeet ja kehitysnäkymät

Energiavirasto – Sähkömarkkinoiden tilastot ja analyysit

Työ- ja elinkeinoministeriö – Energia- ja ilmastopolitiikan suunnitelmat

Valtiontalouden tarkastusvirasto – Julkisen talouden riskit ja kestävyys

 

Raahe – kaupunki kuin koti

Koti ei ole vain rakennus.
Se on paikka, josta pidetään huolta joka päivä.

Koti vaatii työtä.
Jos katto alkaa vuotaa, se korjataan.
Jos maali hilseilee, se maalataan.
Jos lämmitys pettää, se laitetaan kuntoon ennen kuin tulee pakkaset.

Kukaan ei jätä kotiaan hoitamatta siksi, että joku muu ehkä joskus tekee sen.
Koti on vastuuta.

Sama koskee kaupunkia.

Kaupunki ei ole pelkkä hallinto tai budjetti.
Kaupunki on yhteinen koti, jonka kunto näkyy ihmisten arjessa. Se näkyy koulujen kunnossa, katujen turvallisuudessa, yritysten mahdollisuuksissa toimia ja palvelujen saatavuudessa.

Hyvin hoidettu koti ei synny sattumalta.
Se syntyy pitkäjänteisestä työstä ja järkevistä valinnoista.

Kaikkea ei voi tehdä kerralla.
Mutta tärkeät asiat pitää tehdä ajoissa.

Kodinpidossa tiedetään, että velkaa ei oteta turhaan.
Korjaukset tehdään silloin kun ne ovat tarpeen, ei silloin kun vahinko on jo tapahtunut.
Ja rahaa säästetään myös tulevia sukupolvia varten.

Tämä sama ajatus kuuluu myös kaupungin johtamiseen.

Kaupungin tehtävä ei ole rakentaa näyttäviä hankkeita hetkeksi, vaan huolehtia siitä, että perusta kestää.
Talous on pidettävä kunnossa.
Palvelut on turvattava.
Rakenteet on pidettävä toimintakykyisinä.

Kun koti on kunnossa, sinne on helppo kutsua vieraita.

Silloin yritykset uskaltavat investoida.
Silloin ihmiset haluavat muuttaa paikkakunnalle.
Silloin nuoret näkevät tulevaisuuden omassa kotikaupungissaan.

Hyvin hoidettu koti vetää puoleensa.

Kaupunki ei kuitenkaan ole valmis koskaan.
Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja yhteistä vastuuta.

Koti pysyy kunnossa vain silloin, kun jokainen tekee osansa.
Asukkaat, yritykset, työntekijät ja päättäjät.

Ja lopuksi.

Koti on yhtä kuin lämpöä, läheisyyttä ja turvaa.
Kotiin on aina hyvä tulla.

 Hanhikivelle suunnitellaan uutta ydinvoimalaa – pitkästä aikaa oikeasti hyvä uutinen

Pitkästä aikaa tuli uutinen, joka ei perustu toiveisiin tai visioihin, vaan konkreettiseen teknologiaan ja olemassa olevaan infrastruktuuriin.

Iltalehti kertoi, että Pyhäjoen Hanhikivelle suunnitellaan amerikkalaisvalmisteista ydinvoimalaa. Kyse olisi niin sanotusta painevesireaktorista, jonka sähköteho on yli tuhat megawattia. Se on samaa kokoluokkaa kuin Olkiluoto 3, ja käytännössä tarkoittaa yhtä suurta voimalaitosta, joka tuottaa sähköä ympäri vuorokauden vuosikymmeniä eteenpäin.

Ydinvoimala ei sähköntuotannon kannalta ole mikään erikoinen laitos. Se on aivan tavallinen höyryvoimalaitos. Vesi kuumennetaan höyryksi, höyry pyörittää turbiinia ja turbiini pyörittää generaattoria. Sähkö syntyy täsmälleen samalla tavalla kuin hiili-, kaasu- tai biomassavoimalassa. Ainoa ero on se, millä energia tuotetaan. Ydinvoimalassa lämpö syntyy ydinreaktiossa, ei polttamalla polttoainetta.

Teknisesti tämä tarkoittaa sitä, että laitos tuottaa sähköä tasaisesti ja ennustettavasti. Yksi tällainen voimalaitos tuottaa tyypillisesti noin 9–10 terawattituntia sähköä vuodessa. Se on suunnilleen kymmenesosa koko Suomen sähkönkulutuksesta tai saman verran kuin tuhansien tuulivoimaloiden keskimääräinen vuosituotanto. Tärkeintä on kuitenkin se, että tuotanto ei riipu säästä.

Hanhikiven alueella on jo tehty valtava määrä työtä. Sinne on rakennettu tie- ja satamayhteydet, suunniteltu voimalaitospaikka, tehty ympäristö- ja turvallisuusselvitykset sekä valmisteltu sähköverkon liityntä. Nämä ovat kaikkein kalleimpia ja aikaa vievimpiä asioita tällaisessa hankkeessa. Siksi voidaan sanoa, että pohja on olemassa. Uutta hanketta ei tarvitse aloittaa tyhjästä.

Aluetalouden näkökulmasta vaikutukset olisivat merkittävät. Pelkkä rakentamisvaihe kestää useita vuosia ja työllistää suoraan ja välillisesti tuhansia ihmisiä. Rakentamisen aikana alueelle tulee urakoitsijoita, suunnittelijoita, kuljetusyrityksiä ja palvelualan toimijoita. Se näkyy paikallisissa yrityksissä, majoituksessa, ravintoloissa ja kaupassa. Samalla kertyy verotuloja kunnille ja valtiolle.

Kun voimalaitos valmistuu, vaikutus ei lopu siihen. Ydinvoimalaitos on pitkäikäinen investointi. Sen käyttöikä on yleensä 60 vuotta tai enemmän. Se tarkoittaa pysyviä työpaikkoja käyttö- ja kunnossapitotehtävissä sekä jatkuvaa kysyntää paikallisille palveluille ja alihankinnalle. Samalla se luo vakaan perustan teollisuudelle ja uusille investoinneille.

Sähkö on teollisuuden tärkein raaka-aine. Ilman riittävää ja luotettavaa sähköä yksikään suuri investointi ei synny. Tämä on nähty viime vuosina monessa hankkeessa, jossa suunnitelmat ovat kaatuneet epävarmaan energiansaantiin tai liian korkeaan hintaan. Ydinvoimalaitos muuttaa tämän asetelman. Se tuo järjestelmään perusvoimaa, joka vakauttaa sähkön hintaa ja parantaa koko alueen kilpailukykyä.

Raahen ja koko Pohjois-Pohjanmaan näkökulmasta tämä on erityisen tärkeää. Meillä on raskasta teollisuutta, satama ja logistinen infrastruktuuri. Ne tarvitsevat vakaata sähköä ympärivuorokautisesti. Kun sähköntuotanto on lähellä, myös siirtoverkko toimii varmemmin ja alueen houkuttelevuus investoinneille kasvaa.

On kuitenkin rehellistä todeta, että tämä ei ole vielä päätös. Suuri voimalaitos ei synny hetkessä. Tarvitaan rahoitus, luvat ja pitkä sitoutuminen. Aikataulu mitataan vuosissa, ei kuukausissa. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa hanke on teknisesti ja taloudellisesti mahdollinen. Se on suuri ero verrattuna moniin viime vuosien hankkeisiin, jotka ovat jääneet suunnitelmiksi.

Meidän alueella on puhuttu paljon tulevaisuudesta ja kehityksestä. Nyt pöydällä on hanke, joka perustuu todelliseen energiantuotantoon, todelliseen teollisuuteen ja todellisiin työpaikkoihin.

Siksi voi sanoa suoraan:
tämä on pitkästä aikaa oikeasti hyvä uutinen.

 

Varjokehysriihi

Kehysriihi lähestyy, ja sama kysymys on taas pöydällä: mistä rahat ja kuka maksaa. Tätä keskustelua on käyty vuosikausia, mutta liian usein katse kääntyy verojen korottamiseen tai palvelujen leikkaamiseen. Molemmat ovat lyhyen aikavälin ratkaisuja. Julkinen talous ei korjaannu tempuilla, vaan tekemällä päätöksiä, jotka vähentävät menoja pysyvästi.

Olen pitänyt oman varjokehysriihen. Se perustuu yksinkertaiseen ajatukseen: säästöt tehdään rakenteista, ei peruspalveluista. Rahaa ei etsitä sairaaloista, kouluista tai vanhusten hoidosta, vaan niistä järjestelmistä, joissa raha kiertää ilman vastuuta tuloksista.

Valtion taloudessa liikkuu vuosittain kymmeniä miljardeja euroja. Kun kokonaisuutta katsoo rauhassa, huomaa nopeasti, että ongelma ei ole yksittäinen menoerä vaan rakenteiden kerrostuminen. Jokainen uusi ohjelma, tukimuoto ja virasto on lisätty hyvää tarkoittaen, mutta vanhaa ei ole purettu. Lopputuloksena on järjestelmä, joka kasvaa koko ajan raskaammaksi ja kalliimmaksi ylläpitää.

Ensimmäinen ja suurin säästökohde löytyy yritys- ja hanketuista. Valtion yritystuet ovat useita miljardeja euroja vuodessa. Osa tuista on perusteltuja, mutta osa ylläpitää toimintaa, joka ei koskaan muutu kannattavaksi. Julkinen raha ei saa olla pysyvä tekohengitys. Kun tehottomimmat tuet karsitaan, säästö syntyy nopeasti ja pysyvästi. Tässä on realistista löytää 150 miljoonan euron vuosittainen säästö ilman että elinkelpoiset yritykset kärsivät.

Toinen säästökohde löytyy hallinnosta. Suomessa hallintoa on rakennettu kerros kerrokselta. Jokainen uudistus on tuonut mukanaan uuden organisaation, uuden tietojärjestelmän ja uuden raportointivelvoitteen. Samalla vanhat rakenteet ovat jääneet paikalleen. Tämä näkyy päällekkäisenä työnä ja kasvavina kustannuksina. Kun samoja tehtäviä hoidetaan useassa paikassa, raha kuluu hallintoon eikä palveluihin. Hallinnon rakenteita keventämällä ja päällekkäisyyksiä purkamalla voidaan säästää 100 miljoonaa euroa vuodessa ilman että kansalaisen saama palvelu heikkenee.

Kolmas säästökohde liittyy työvoimapolitiikkaan. Työllisyyspalveluihin käytetään merkittävästi rahaa, mutta osa rahoituksesta kiertää hankkeiden kautta ilman mitattavaa vaikutusta työllistymiseen. Rahaa käytetään toiminnan ylläpitämiseen, ei tuloksiin. Kun resurssit kohdennetaan suoraan työllistämiseen ja tehottomat välikerrokset poistetaan, kustannukset pienenevät ja vaikuttavuus paranee. Tässä on realistista saavuttaa 80 miljoonan euron säästö.

Neljäs säästökohde löytyy julkisista hankinnoista. Julkisten hankintojen arvo on noin 40 miljardia euroa vuodessa. Jo pieni parannus hankintojen suunnittelussa ja kilpailutuksessa tuottaa merkittäviä säästöjä. Kyse ei ole palvelujen vähentämisestä vaan siitä, että sama palvelu hankitaan järkevämmin. Kun kilpailutus toimii ja kustannuksia seurataan tarkasti, 50 miljoonan euron säästö on täysin saavutettavissa.

Viides säästökohde löytyy valtion kiinteistöistä. Valtiolla on rakennuksia, joiden käyttöaste on matala mutta ylläpitokustannukset jatkuvat vuodesta toiseen. Tyhjät tilat maksavat joka päivä. Kun vajaakäyttöiset kiinteistöt myydään tai tiloja yhdistetään, kustannukset pienenevät pysyvästi. Tässä on realistista saavuttaa 20 miljoonan euron säästö.

Yhteensä näistä toimenpiteistä kertyy 400 miljoonan euron pysyvä vuosittainen säästö. Summa ei ratkaise kaikkia julkisen talouden ongelmia, mutta se osoittaa suunnan. Kun rakenteita korjataan johdonmukaisesti, vaikutus kasvaa vuosi vuodelta.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein siitä, että säästöjä on mahdoton tehdä ilman kipua. Tämä ei pidä paikkaansa. Suurin osa julkisista menoista syntyy järjestelmistä, ei palveluista. Kun järjestelmät yksinkertaistetaan ja vastuu selkeytetään, kustannukset laskevat luonnollisesti.

Valtion talouden tasapainottaminen on ennen kaikkea johtamiskysymys. Rahaa on riittävästi, mutta sitä käytetään liian monessa paikassa samaan aikaan. Kun päätöksenteko keskittyy olennaiseen ja rakenteet pidetään selkeinä, talous pysyy hallinnassa.

Tämä varjokehysriihi ei ole täydellinen eikä valmis. Se on esimerkki siitä, että säästöjä löytyy, kun kokonaisuutta tarkastellaan rehellisesti. Nyt tarvitaan päätöksiä, jotka kestävät aikaa ja palauttavat luottamuksen julkiseen taloudenpitoon.