Ajetaanko Suomi mielummin konkurssiin kuin kosketaan rakenteisiin?

Tämä kaikki lähti siitä, että Antti Kaikkonen ryhtyi taivastelemaan Iltalehdessä Suomen työttömyydellä ja syyttämään nykyhallitusta osaamattomuudesta. Kurkku suorana, moraalinen ylähuuli väristen, ylä- ja alaleuka eriparia, kuin mies ei olisi koskaan ollut vallassa eikä puolueensa olisi ollut rakentamassa juuri sitä Suomea, jossa nyt eletään. Leikataan väärästä paikasta, ajoitus on väärä ja ihmiset kärsivät. Kaikki on kuulemma pilalla. Se on helppoa huutamista, mutta samalla myös täydellistä tekopyhyyttä.

Todellinen kysymys ei ole se, tekeekö nykyhallitus virheitä. Tietenkin tekee. Todellinen kysymys on se, miksi Suomi on ajettu tilanteeseen, jossa virheisiin ei enää ole varaa.

Suomen talous ei ajautunut tähän tilaan yhdessä vaalikaudessa. Se rapautui hitaasti ja määrätietoisesti vuosien aikana, hallitus hallitukselta. Julkinen sektori paisui, hallinto kerrostui ja vastuu hajosi. Rakenteisiin ei koskettu, koska se olisi ollut poliittisesti vaarallista. Oli helpompaa lykätä ongelmat eteenpäin, kasvattaa velkaa ja uskoa, että joku muu hoitaa asian myöhemmin.

Julkisesta sektorista tehtiin koskematon. Ei vain palveluiden tuottaja, vaan järjestelmä, jota ei saanut kyseenalaistaa. Kun joku puhui hallinnon paisumisesta, hänelle vastattiin, että nyt ollaan leikkaamassa lapsilta ja vanhuksilta. Kun joku kysyi toiminnan tarpeellisuutta, vedottiin lainsäädäntöön, EU-vaatimuksiin ja pakollisuuksiin. Kun joku vaati tehokkuutta, keskustelu siirrettiin arvoihin. Todellisuudessa kyse ei ollut arvoista, vaan vallasta, mukavuudesta ja asemista.

Oppositio tietää tämän. Myös Kaikkonen tietää tämän. He tietävät, että julkinen sektori on liian suuri suhteessa yksityiseen. He tietävät, ettei yksityinen sektori enää jaksa rahoittaa järjestelmää, joka kasvaa nopeammin kuin talous. He tietävät, etteivät investoinnit synny ympäristöön, jossa verotus, sääntely ja energiakustannukset karkottavat yritykset. Silti he esiintyvät nyt kuin ulkopuoliset tarkkailijat, jotka eivät ole koskaan olleet vastuussa mistään.

Leikkaukset tehdään nyt, koska niitä ei tehty silloin kun olisi pitänyt. Rakenteisiin olisi pitänyt puuttua silloin, kun talous vielä veti ja korkotaso oli matala. Nyt ollaan tilanteessa, jossa velka maksaa, investoinnit ovat jäissä ja työttömyys kasvaa. Tämä ei ole seurausta nykyhetken päätöksistä, vaan menneisyyden pelkuruudesta.

Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava tämäkin: ei nykyinenkään hallitus uskalla puuttua rakenteisiin niin kuin pitäisi. Se tietää aivan yhtä hyvin, missä varsinainen ongelma on. Se tietää, että todellinen säästöpotentiaali on hallinnossa, päällekkäisissä rakenteissa, valtion ja kuntien rajapinnoissa, yhtiöissä, virastoissa, hankintaketjuissa ja konsulttitaloudessa. Silti se ei koske niihin. Hyväveliverkosto on koskematon. Liian moni istuu liian monessa hallituksessa, neuvottelukunnassa ja työryhmässä. Liian moni järjestelmä pyörii siksi, että se työllistää oikeita ihmisiä, ei siksi että se tuottaisi mitään välttämätöntä.

Kaikkein epämiellyttävin kysymys kuuluu edelleen: ajetaanko Suomi mieluummin konkurssiin kuin kosketaan rakenteisiin? Kaikki viittaa siihen. Konkurssi on kasvoton ja helppo selittää ulkoisilla syillä, maailmantilanteella ja kriiseillä. Rakenteiden purkaminen olisi nimettyä, konkreettista ja poliittisesti vaarallista. Se paljastaisi, kuka hyötyy ja kuka on hyötynyt vuosikymmeniä.

Nykyhallitus ei ole tämän tilanteen alku. Mutta se ei ole myöskään se, joka uskaltaa viedä asian loppuun. Oppositio ei ole ratkaisija, vaan osa ongelmaa. Ja niin kauan kuin hyväveliverkosto on koskematon, Suomi jatkaa samaa tietä hallituksesta toiseen.

Jos Suomi kaatuu, se ei kaadu leikkauksiin. Se kaatuu siihen, että rakenteita ei uskallettu purkaa silloin, kun se olisi vielä ollut mahdollista.