Jatko-osa vuoden ensimmäiseen.

Kansantalouden hinta näkyy kunnissa – eikä sitä paikata verottamalla

Kun energiapolitiikan vaikutuksia tarkastellaan käytännön tasolla, ne konkretisoituvat ensimmäisenä kuntataloudessa. Suomessa on useita teollisuuskaupunkeja, joiden elinvoima nojaa raskaaseen teollisuuteen, energiaintensiiviseen tuotantoon ja niiden ympärille rakentuneeseen palvelu- ja alihankintaverkostoon. Raahe on tästä hyvä ja rehellinen esimerkki, ei poikkeus.

Kun teollisuuden kannattavuus heikkenee, vaikutus ei näy vain yritysten tuloksessa. Se näkyy nopeasti yhteisöverokertymässä, joka on monille teollisuuskunnille keskeinen tulonlähde. Yhteisövero on luonteeltaan herkkä: se romahtaa nopeasti, kun tulos heikkenee, mutta palautuu hitaasti, jos palautuu lainkaan. Tällaista vajetta ei paikata kunnallisveron tai kiinteistöveron korotuksilla ilman, että samalla heikennetään alueen vetovoimaa, ostovoimaa ja investointihalukkuutta entisestään.

Raahen kaltaisessa kaupungissa tämä ketju on selvä. Kun suurteollisuuden sähkö- ja energiakustannukset nousevat ja ennustettavuus heikkenee, investointeja siirretään, tuotantoa ajetaan alas tai huoltotöitä pidennetään. Tämä tarkoittaa vähemmän työtä alihankkijoille, vähemmän palkkatuloja ja lopulta vähemmän verotuloja kunnalle. Samalla kun tulot vähenevät, menot eivät katoa mihinkään. Päinvastoin, sosiaali- ja työllisyysmenot kasvavat juuri silloin, kun taloudellinen liikkumavara kapenee.

Tässä kohtaa energiapolitiikka muuttuu suoraan kuntatalouspolitiikaksi. Kyse ei ole enää ilmastotavoitteista tai strategioista, vaan siitä, onko kunnalla edellytyksiä rahoittaa peruspalvelut, investoinnit ja velanhoito. Kun teollisuuden selkäranka horjuu, kunnan talous alkaa nojata yhä enemmän valtionosuuksiin ja tilapäisiin kompensaatioihin. Tämä tekee kunnista entistä riippuvaisempia keskushallinnosta ja kaventaa paikallista päätösvaltaa.

Sama ilmiö toistuu valtion tasolla. Kun teollisuuden toimintaedellytykset heikkenevät laajasti, veropohja kapenee koko maassa. Yhteisöverot laskevat, palkkatulot pienenevät ja arvonlisäveron kertymä heikkenee. Samaan aikaan valtio joutuu paikkaamaan energiajärjestelmän rakenteellisia heikkouksia tukien, hintakompensaatioiden ja poikkeusjärjestelyjen kautta. Menot kasvavat, mutta tulot eivät seuraa perässä.

Tässä tilanteessa puhe valtiontalouden sopeutuksesta irtoaa todellisuudesta. Menoleikkauksilla ja veronkiristyksillä ei voida korjata ongelmaa, jonka juurisyy on heikentynyt tuotantokyky. Jos energia on kallista, epävarmaa ja sääriippuvaista, sopeutus kohdistuu aina oireisiin, ei syihin. Se näkyy kunnissa palveluiden heikentymisenä ja valtion tasolla pysyvänä alijäämänä.

On tärkeää ymmärtää, että tämä kehitys ei ole luonnonvoimien seurausta. Se ei johdu pakkasista, ilmastosta tai ulkoisista kriiseistä. Kyse on poliittisista päätöksistä, joilla energiajärjestelmän vakaus on vaihdettu ideologisiin tavoitteisiin. Kun vakaata perusvoimaa on ajettu alas ilman vastaavaa korvaavaa kapasiteettia, riski on siirretty kunnille, yrityksille ja veronmaksajille.

Raahen kaltaiset teollisuuskaupungit ovat tässä kehityksessä etulinjassa. Ne näkevät ensimmäisinä, mitä tapahtuu, kun energiasta tulee epävarmuustekijä eikä kilpailuetu. Jos tämä kehitys jatkuu, seuraukset eivät rajoitu yksittäisiin kuntiin. Ne heijastuvat koko kansantalouteen ja tekevät valtiontalouden tasapainottamisesta käytännössä mahdotonta.

Ilman energiapolitiikan korjausta ei ole kestävää kuntataloutta eikä uskottavaa valtiontalouden sopeutusta. Tämä on se peruslähtökohta, joka liian usein sivuutetaan. Energia ei ole vain yksi politiikkasektori muiden joukossa. Se on perusta, jolle koko kansantalous ja kuntien elinvoima rakentuvat.