Mitä datakeskustodellisuus oikeasti on? Ja kuka siitä hyötyy? 

Datakeskuksista puhutaan nyt kuin uudesta teollisesta ihmeestä. Kuntiin luvataan investointeja, työpaikkoja, elinvoimaa ja tulevaisuutta. Kuvia kiiltävistä palvelinhalleista näytetään kuin ennen vanhaan tehdashankkeita. Mutta mitä enemmän asiaa alkaa purkaa numeroiksi, sitä enemmän herää kysymys: kuka tästä oikeasti hyötyy?

Helsingin Sanomien Visio nosti esiin poikkeuksellisen suoran viestin Verohallinnon pääjohtajalta Markku Heikuralta. Hänen mukaansa Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat verotuloja hyvin vähän, joissakin tapauksissa jopa negatiivisesti. Yksittäinen datakeskus voi saada satojen miljoonien ALV-palautukset samalla kun varsinainen verotettava liiketoiminta tapahtuu konsernirakenteiden kautta muualla maailmassa.

Tämä on juuri se asia, jota moni tavallinen kuntalainen on ihmetellyt jo pitkään. Kun puhutaan miljardiluokan investoinneista ja valtavista sähkönkulutuksista, miksi vaikutukset paikalliseen talouteen näyttävät lopulta niin pieniltä?

Rakennusvaiheessa työmaalla toki käy väkeä. Maarakentajia, sähköasentajia, kuljetuksia, urakoitsijoita. Mutta valmis datakeskus on jotain aivan muuta kuin vanhan ajan tehdas. Se ei ole Rautaruukki. Se ei ole konepaja. Se ei ole sellutehdas. Se ei pyöri tuhansien ihmisten työpanoksella.

Valmis halli toimii pitkälti automaatiolla. Suomessa toimii jo kymmeniä datakeskuksia, mutta vain harvassa niistä työskentelee edes muutamaa kymmentä ihmistä pysyvästi. Samaan aikaan sähkönkulutus voi olla kokonaisen kaupungin luokkaa.

Ja juuri tässä kohtaa tullaan siihen suureen kysymykseen, josta Suomessa puhutaan edelleen aivan liian vähän.

Mitä datakeskus todella jättää alueelle?

Kiinteistöveroa kyllä tulee kunnalle. Se voi olla merkittäväkin tulonlähde. Mutta samaan aikaan yhteiskunta rakentaa ympärille sähköverkkoja, kantaverkkoa vahvistetaan, reserviä lisätään ja energiantuotantoa mitoitetaan kasvavan kulutuksen mukaan. Lopulta tavallinen sähkönkäyttäjä maksaa osan kokonaisuudesta siirtohinnoissa, veroissa ja verkkoinvestoinneissa.

Sitten tulee vastaan seuraava ristiriita.

Suomessa on vuosikausia puhuttu “halvasta sähköstä” kilpailuetuna. Todellisuudessa teollisuus ei elä hetkellisillä pörssisähkön pohjahinnoilla vaan toimitusvarmalla sähköllä ympäri vuoden. Datakeskus ei voi sammua tyynen sään tai pakkasjakson vuoksi. Se tarvitsee jatkuvan tehon joka sekunti.

Ja silloin koko sähköjärjestelmän todelliset kustannukset alkavat näkyä.

Tarvitaan varavoimaa, säätövoimaa, siirtoyhteyksiä, akkuvarastoja ja yhä enemmän kantaverkon investointeja. Suomessa eletään jo tilanteessa, jossa osa uusista suurhankkeista joutuu odottamaan verkkoliityntöjä vuosikausia. Samalla tavalliselle kansalaiselle kerrotaan, että sähköä on yllin kyllin.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan keskustelu pienydinvoimasta, vakaasta perusvoimasta ja teollisuuden sähköntarpeesta kiihtyy ympäri Eurooppaa. Datakeskukset eivät tarvitse poliittisia iskulauseita vaan vakaata sähköjärjestelmää.

Ja sitten tulee vielä yksi näkökulma, joka helposti unohtuu kokonaan.

Mitä tapahtuu, jos datakeskus lähtee?

Teollinen tehdas jättää usein jälkeensä osaamista, alihankintaa, tuotantoketjuja ja paikallista yritystoimintaa. Datakeskus voi pahimmillaan jättää jälkeensä vain suuren hallin ja valtavan sähköliittymän. Digitaalinen liiketoiminta liikkuu nopeasti sinne missä sähkö, verotus tai geopoliittinen tilanne on edullisin.

Siksi kuntien pitäisi suhtautua datakeskushankkeisiin kylmän realistisesti eikä investointihuumassa.

Kuinka paljon pysyviä työpaikkoja syntyy?

Kuinka paljon verotuloja todella jää Suomeen ja kunnalle?

Kuka maksaa sähköverkon vahvistamisen?

Miten hukkalämpö hyödynnetään?

Mitä tapahtuu, jos toiminta loppuu 15 vuoden päästä?

On täysin mahdollista, että hyvin sijoitettu ja järkevästi toteutettu datakeskus voi olla alueelle hyödyllinen. Mutta silloin ympärille pitää syntyä muutakin kuin palvelinsali. Tarvitaan oikeaa teollista toimintaa, energiaintegraatioita, lämpötalouden hyödyntämistä ja paikallista yritysvaikutusta.

Muuten vaarana on, että Suomesta tulee digitaalisen maailman sähköasema. Maa, joka rakentaa valtavan määrän energiainfraa muiden maiden datataloutta varten, mutta saa itse vain murusia kokonaisarvosta.

Ja tämä keskustelu on vasta alussa.

 

Kun kaupunki vastaa – mutta, kuunteleeko se oikeasti?

Kaupungin lausunto Pitkäkarin osayleiskaavasta hallinto-oikeudelle on nyt annettu. Luin sen läpi useampaan kertaan, ja yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Ei se, että kaupunki puolustaa omaa päätöstään – se on täysin normaalia. Vaan se, miten valittajiin suhtaudutaan. Lausunnosta jää vahva vaikutelma, että valittajien esittämät asiat nähdään lähinnä yksityisenä haittana, joka pitää sivuuttaa yleisen edun nimissä. 

Että kyllä me tiedämme paremmin, ja tämä on nyt ratkaistu.

Tässä mennään helposti harhaan. Hallinnossa ei riitä, että joku on vakuuttunut omasta ratkaisustaan. Päätöksen pitää kestää tarkastelu. Se tarkoittaa sitä, että vaihtoehdot pitää oikeasti arvioida ja vaikutukset pitää pystyä perustelemaan konkreettisesti. Ei riitä, että sanotaan, että asia on huomioitu tai arvioitu. Pitää myös pystyä näyttämään miten se on tehty ja mihin lopputulos perustuu.

Lausunnossa tulvasuojelu nostetaan kaiken yläpuolelle. Se on tärkeä asia, siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta nyt mennään siihen, että yhtä ratkaisua pidetään käytännössä ainoana mahdollisena. Muita vaihtoehtoja ei oikeasti käsitellä, ja palstakohtainen tarkastelu suljetaan pois periaatteella. Tämä ei enää ole punnintaa, vaan linjan lukitsemista. Silloin herää väistämättä kysymys, onko eri vaihtoehtoja todella arvioitu vai onko lopputulos päätetty etukäteen.

Kaavassa puhutaan tasoista, metreistä ja tulvariskistä, mutta käytännössä kyse on ihmisten omaisuudesta. Rakennuksista, joita on ylläpidetty vuosikymmeniä, ja paikoista, joihin on sidottu rahaa, työtä ja aikaa. Kun käyttöä rajoitetaan, pitää pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: miksi juuri tässä paikassa ja juuri näin, eikä toisin. Yleinen viittaus riskiin ei riitä, jos vaikutus kohdistuu yksittäiseen kiinteistöön.

Omaisuudensuoja ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaissa turvattu oikeus. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi rajoittaa, mutta se tarkoittaa sitä, että rajoitukselle pitää olla selkeä peruste, oikea mitoitus ja todellinen tarve. Pitää myös pystyä osoittamaan, että lievempi keino ei riitä. Tässä kohtaa lausunto jää hyvin ohueksi.

Kukaan ei vaadi, että tulvariski jätetään huomioimatta. Mutta vaaditaan sitä, että päätökset tehdään niin, että ne ovat perusteltuja, oikeasuhtaisia ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Nyt lausunto antaa kuvan, että keskustelu halutaan sulkea, ei käydä. Se ei ole hyvän hallinnon tapa. Ja juuri siksi tämä asia on nyt hallinto-oikeudessa.

 

Suomen talouden kehitys Kekkosen jälkeen – nousu, romahdus ja hitaan kasvun aika

Kun Urho Kekkonen jätti presidentin tehtävät vuonna 1981, Suomi oli vakaa maa. Velkaa oli vähän, teollisuus pyöri ja ihmisillä oli töitä. Talous ei ollut nopean kasvun talous, mutta se oli ennustettava.

Sen jälkeen Suomi on kulkenut läpi useita suuria talousvaiheita. On ollut nopeaa kasvua, syvä romahdus, uusi nousu ja lopulta pitkä jakso, jossa kasvu on hidastunut. Tämä kehitys selittää pitkälti sen, miksi tänään puhutaan velasta, säästöistä ja investointien tarkasta harkinnasta.

1980-luku – kasvu velalla

1980-luvulla rahoitusmarkkinat vapautettiin. Pankit alkoivat myöntää lainaa aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin.

Rahaa sai helposti, ja sitä käytettiin. Asuntoja rakennettiin, yritykset investoivat ja kulutus kasvoi. Talous näytti vahvalta, mutta velka kasvoi nopeasti taustalla.

Keskeiset luvut:

• Talous kasvoi noin 4–5 prosenttia vuodessa
• Kotitalouksien velka yli kaksinkertaistui
• Pankkien luotonanto kasvoi nopeasti
• Työttömyys pysyi matalana

Kasvu oli todellista, mutta sen pohja ei ollut kestävä.

1990-luvun alku – romahdus

1990-luvun lama oli Suomen taloushistorian pahin kriisi rauhan aikana.

Neuvostoliiton kauppa loppui, korot nousivat ja velkakupla puhkesi. Yrityksiä kaatui, pankkeja pelastettiin valtion tuella ja työttömyys nousi nopeasti.

Keskeiset luvut:

• BKT laski noin 13 prosenttia
• Työttömyys nousi yli 16 prosenttiin
• Kymmeniä tuhansia yrityksiä lopetti
• Julkinen velka nousi noin 10 prosentista yli 60 prosenttiin BKT:stä

Tämä kriisi muutti Suomen talouden suunnan pysyvästi.

1995–2007 – uusi nousu

Laman jälkeen Suomi nousi nopeasti. Talous kasvoi, vienti vahvistui ja työllisyys parani.

Keskeinen tekijä oli yksi yritys:

• Nokia

Nokian merkitys oli poikkeuksellinen:

• noin 4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta
• noin 20 prosenttia viennistä
• noin 25 prosenttia yhteisöverotuloista

Suomi vaurastui ja julkinen talous vahvistui.

2008–2015 – kasvu pysähtyy

Vuoden 2008 jälkeen Suomeen osui kolme samanaikaista iskua: finanssikriisi, Nokian romahdus ja metsäteollisuuden rakennemuutos.

Yksikin näistä olisi ollut vaikea. Yhdessä ne pysäyttivät kasvun.

Keskeiset luvut:

• Talous ei kasvanut käytännössä lainkaan vuosina 2008–2015
• Teollisuustyöpaikkoja katosi kymmeniä tuhansia
• Valtion velka alkoi kasvaa uudelleen
• Vienti heikkeni

Suomi siirtyi hitaamman kasvun aikaan.

2020-luku – velka ja väestö ratkaisevat

Tänään Suomi ei ole kriisissä, mutta kasvu on hidasta.

Suurin muutos liittyy väestöön. Työikäisten määrä vähenee ja menot kasvavat.

Keskeiset luvut:

• Valtion velka noin 160 miljardia euroa
• Julkinen velka noin 75 prosenttia BKT:stä
• Työikäinen väestö on vähentynyt vuodesta 2010 lähtien
• Väestön keski-ikä nousee jatkuvasti

Tämä on tilanne, jossa päätöksiä tehdään nyt.

Mitä tästä pitää ymmärtää

Suomen talous ei ole ajautunut tähän tilanteeseen sattumalta.

1980-luvulla kasvu rakennettiin velalle.
1990-luvulla velka kaatoi talouden.
2000-luvulla teknologia nosti Suomen.
2010-luvulla kasvu pysähtyi.
2020-luvulla velka ja väestö määrittävät suunnan.

Kasvu ei ole pysyvä tila.

Velka on.

Lähteet

Keskeiset tiedot perustuvat seuraaviin virallisiin lähteisiin:

• Tilastokeskus – kansantalouden tilinpito ja väestötilastot
• Suomen Pankki – 1990-luvun lama ja pankkikriisi
• Valtiovarainministeriö – julkisen talouden raportit
• Valtiokonttori – valtion velkatiedot
• Elinkeinoelämän tutkimuslaitos – talouskasvu ja Nokian vaikutus