Huolen aikakausi – miten ennusteista tuli totuuksia ja lapsista niiden kantajia

Elämme aikaa, jossa tulevaisuudesta puhutaan enemmän kuin nykyhetkestä ja huolesta enemmän kuin havainnoista. Sää, ilmasto, yhteiskunta ja jopa arkiset ilmiöt esitetään jatkuvasti käännekohtina, varoituksina ja uhkakuvina. Tämä ei ole sattumaa eikä yksittäisten toimittajien tai tutkijoiden ylilyöntiä, vaan rakenteellinen ilmiö, jossa tiede, media ja politiikka ovat ajautuneet samaan kehään.

Tiede ei mittaa tulevaisuutta. Se mallintaa sitä. Malli on aina laskennallinen rakennelma, joka toimii vain niin kauan kuin sen lähtöoletukset pitävät. Kun oletuksia muutetaan, muuttuu myös lopputulos. Tämä on jokaiselle tutkijalle itsestään selvää. Ongelma syntyy vasta siinä vaiheessa, kun tämä malli irrotetaan epävarmuuksistaan ja esitellään yleisölle ennusteena, vieläpä sellaisena, johon liitetään huoli ja moraalinen paino.

Median rooli tässä on ratkaiseva. Suomessa erityisesti Yle ja MTV ovat nousseet asemaan, jossa ne eivät enää vain välitä tietoa, vaan määrittelevät sen, miltä todellisuus näyttää. Kun oikeaa uutista ei ole, sellainen rakennetaan. Jos sää on tavanomainen, kutsutaan asiantuntija kertomaan, miksi se ei oikeasti ole tavanomainen. Jos ilmiö ei herätä huomiota, sille annetaan merkitys mallin kautta.

Asiantuntijasta on tullut huolen kertoja. Hän ei raportoi havaintoja, vaan tulkitsee skenaarioita. Usein juuri hän on ollut mukana rakentamassa niitä malleja ja oletuksia, joista huoli syntyy. Tämä yhteys jää yleisölle kertomatta. Katsojalle syntyy mielikuva ulkopuolisesta totuudesta, vaikka todellisuudessa kyse on itseään vahvistavasta kehästä, jossa sama ääni ennustaa, tulkitsee ja varoittaa.

Tämä järjestelmä toimii aikuisille vielä jollain tasolla, koska aikuisilla on vertailukohtia. He muistavat aiemmat uhkakuvat, aiemmat “ratkaisevat vuodet” ja ne lukemattomat ennusteet, jotka eivät koskaan toteutuneet. He muistavat, että elämä jatkui, vaikka maailma ei kaatunutkaan. Siksi kansan parissa tälle ilmiölle usein naureskellaan. Ei välinpitämättömyydestä, vaan kokemuksesta.

Lapsilla ja nuorilla tätä mahdollisuutta ei ole. Heillä ei ole kompetenssia suhteuttaa kuulemaansa mihinkään, koska he ovat eläneet niin lyhyen ajan. He ovat kasvaneet koko elämänsä näiden uhkakuvien alla. Heille jatkuva kriisipuhe ei ole poikkeus, vaan normaali tapa kuvata maailmaa. Kun jokainen vuosi esitetään käännekohtana ja jokainen ilmiö merkkinä pahenevasta kehityksestä, siitä muodostuu todellisuuden perusasetus.

Tässä kohtaa vastuu muuttuu raskaaksi. Kun media ja asiantuntijat puhuvat lapsille ja nuorille, he eivät puhu yleisölle, jolla on kyky arvioida kuulemaansa kriittisesti. He puhuvat ihmisille, joilla ei ole kokemuspohjaa, johon peilata väitteitä. Silti sävy on usein yhtä vakava tai jopa dramaattisempi kuin aikuisille. Pelottelu naamioidaan välittämiseksi ja ahdistus vastuullisuudeksi.

Tämä ei opeta kriittistä ajattelua eikä suhteuttamista. Se opettaa pelkäämään. Ja kun pelko istutetaan varhaisessa vaiheessa, siitä tulee osa identiteettiä. Maailma näyttäytyy lähtökohtaisesti vaarallisena paikkana, jossa yksilö on aina myöhässä ja aina syyllinen ilmiöistä, joihin hän ei voi vaikuttaa. Ei ole ihme, että nuorten ahdistus lisääntyy ja tulevaisuudenusko heikkenee, kun heille ei ole koskaan näytetty maailmaa ilman jatkuvaa kriisikehystä.

Ongelma ei ole tiede itsessään. Ongelma on se, että tieteestä on tullut väline huolen tuottamiseen. Kun huolesta tehdään asiantuntijuuden mitta, epävarmuus katoaa ja tilalle tulee varmuuden näköinen pelko. Media vahvistaa tätä, koska huoli myy ja epävarmuus ei. Näin syntyy tilanne, jossa mallinnuksesta tulee todellisuus ja todellisuudesta poikkeaminen koetaan vastuuttomuutena.

Jos tiedonvälityksen tehtävä on lisätä ymmärrystä, nykyinen suunta tekee päinvastaista. Se ei rakenna luottamusta, vaan kuluttaa sitä. Se ei kasvata valveutuneita kansalaisia, vaan väsyneitä ja epäluuloisia ihmisiä. Erityisesti lapsille ja nuorille tämä on kohtuuton taakka.

Ehkä juuri siksi ihmiset alkavat nauraa. Ei ilkeydestä, vaan vaistosta. Arki kertoo heille jotakin muuta kuin ruutu. Ja lopulta todellisuus voittaa aina mallin. Kysymys kuuluu, kuinka monta sukupolvea ehditään pelotella ennen kuin tämä ymmärretään myös niissä pöydissä, joissa uutiset ja asiantuntijat valitaan.