Kun hallinto menettää todellisuudentajunsa, kylät maksavat hinnan

Savolaisen kyläkaupan kaatuminen EU:n kaasuasetuksen alle ei ole yksittäinen tapaus eikä vahinko. Se on oire paljon syvemmästä ongelmasta, jossa päätöksenteko on irronnut tekniikan todellisuudesta, paikallisista olosuhteista ja vastuullisesta hallinnosta. Täysin toimivaa tekniikkaa ollaan pakottamassa romuksi perusteella, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua, ja kun seuraukset iskevät suoraan ihmisten arkeen, ratkaisu ei ole ongelman korjaaminen vaan rahan jakaminen.

Kylmälaitteet eivät aiheuta päästöjä käytössä. Ne eivät polta mitään, eivät savua eivätkä tuota kemiallisia reaktioita, joista syntyisi päästöjä. Kyse on suljetuista järjestelmistä, jotka toimivat sähköllä ja ovat olleet käytössä vuosikymmeniä. Nyt koko laitekanta asetetaan kyseenalaiseksi siksi, että jos joskus, jossakin poikkeustilanteessa, väärän huollon tai elinkaaren lopussa, kylmäainetta voisi teoriassa päästä ilmaan. Tämä on jossittelua. Jos tällä logiikalla johdetaan yhteiskuntaa, mikään tekniikka ei ole sallittua.

Insinööritiede perustuu riskien hallintaan, ei niiden kuvitteluun. Vuodot, huollot ja käytöstä poistot ovat olleet hallittavissa ilman pakollista romutusta. Silti nyt on valittu tie, jossa toimiva tekniikka ajetaan alas varmuuden vuoksi, ja kustannukset sysätään pienyrittäjälle, jolla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä niistä.

Kun kyläkaupan vuosikate mitataan tuhansissa euroissa ja pakollinen investointi sadoissa tuhansissa, lopputulos on ennalta tiedossa. Kauppa sulkee ovensa. Kun kauppa katoaa, katoaa samalla viimeinen palvelu. Pankki on jo viety, sote on keskitetty, posti harventunut. Kyläkauppa on monelle ikäihmiselle ainoa paikka, josta saa ruokaa, lääkkeitä ja arjen kontaktin. Sen sulkeminen ei ole ilmastopolitiikkaa, vaan sosiaalinen ja huoltovarmuuteen liittyvä päätös, joka tehdään ilman että sitä myönnetään.

Paljastavinta koko asiassa ei kuitenkaan ole itse EU-sääntely, vaan se, miten Suomessa siihen suhtaudutaan. Asetusta ei vastusteta, sitä ei kyseenalaisteta eikä sen vaikutuksia yritetä aidosti korjata. Se otetaan tyynesti vastaan kuin luonnonvoima. Sitten ministeri lupaa kohteliaasti lisää tukea. Veronmaksajien rahaa. Asia kuitataan sillä.

Tämä on hallinnon vääristymä. Ongelmiin ei enää puututa niiden syntyyn, vaan seurauksiin. Ensin hyväksytään sääntely, joka tiedetään ongelmalliseksi tietyissä olosuhteissa, ja sen jälkeen rakennetaan tukijärjestelmä paikkaamaan vahinkoa. Julkinen valta aiheuttaa ongelman ja tarjoaa ratkaisuksi rahaa, jonka se on ensin kerännyt veronmaksajilta. Vastuu katoaa, kustannus jää.

Kukaan ei kysy, miksi kyläkaupat eivät ole saaneet poikkeuksia tai pidempiä siirtymäaikoja. Kukaan ei kysy, miksi kansallinen soveltaminen ei huomioi harvaan asuttua maata. Kukaan ei vaadi, että ongelman aiheuttajaan, eli ylimitoitettuun ja todellisuudesta irtautuneeseen sääntelyyn, puututtaisiin. Sen sijaan keskustellaan siitä, riittääkö tukisummaa. Se on väärä keskustelu.

Näin syntyy malli, jossa virheistä tehdään budjettimomentteja. Sääntely kiristyy, tukia lisätään, veroja kerätään ja todellinen toiminta vähenee. Kukaan ei kanna vastuuta kokonaisuudesta, koska huomio siirtyy aina rahaan. Tämä ei ole kestävää hallintoa. Tämä on järjestelmä, jossa ongelmien korjaaminen on korvattu niiden normalisoinnilla.

Ilmastotavoitteet eivät ole ongelma. Tekniikan kehitys ei ole ongelma. Ongelma on päätöksenteko, joka ei tunne mittasuhteita eikä paikallista todellisuutta. Kun toimivaa tekniikkaa romutetaan teoreettisten riskien vuoksi ja seuraukset paikataan veronmaksajien rahalla, kyse ei ole ympäristöpolitiikasta vaan hallinnollisesta todellisuudesta irtautumisesta.

Jos tätä ajattelutapaa ei katkaista, kyläkauppojen kohtalo ei jää yksittäiseksi ilmiöksi. Sama malli leviää kaikkialle. Ensin säädetään, sitten maksetaan, lopulta ihmetellään miksi mitään ei enää ole jäljellä. Silloin emme enää päätä itse. Me vain maksamme.