Kastellin jätinkirkko – kertomus jättiläisestä, joka opetti ihmiset lukemaan aurinkoa

                                    Kuva: Raahe Guide

Kauan sitten, silloin kun meri ulottui vielä näille kummuille asti ja jokainen mäki oli oma pieni saarensa, asui rannikolla ihmisiä, jotka elivät kalasta, tuulesta ja auringosta. He katsoivat taivasta joka päivä, mutta eivät aina ymmärtäneet, mitä se yritti heille kertoa.

Eräänä keväänä, kun jää oli lähtenyt mereltä tavallista aikaisemmin ja kalaverkot jäivät tyhjiksi, kylän vanhimmat huomasivat jotakin outoa. Aurinko nousi hieman eri paikasta kuin ennen, ja varjot lankesivat väärin. Se ei ollut suuri muutos, mutta riittävä herättämään levottomuutta.

Silloin ilmestyi jätti.

Se ei tullut myrskyn mukana eikä jyrinällä. Se vain seisoi aamulla kummun päällä, niin kuin olisi ollut siinä aina. Se oli korkea kuin honka ja leveä kuin kallio, mutta sen katse oli rauhallinen. Ihmiset eivät juosseet pakoon. He tiesivät heti, että tämä ei ollut vihollinen.

Jätti puhui harvoin, mutta kun se puhui, sen ääni kuulosti tuulelta metsän latvoissa.

Se osoitti kättä kohti horisonttia ja sanoi:

"Aurinko kertoo kaiken, jos osaatte katsoa."

Ihmiset katselivat toisiaan, eivätkä täysin ymmärtäneet.

Silloin jätti alkoi tehdä työtä.

Se pyysi ihmisiä kantamaan kiviä.

Ei kaikkia kerralla, vaan vähitellen. Naiset, miehet ja lapset vierittivät kiviä mäen laelle. Jätti nosti raskaimmat, sellaiset joita kukaan muu ei olisi saanut liikahtamaan. Se asetti ne maahan tarkasti, katsoi taivaalle ja siirsi kiveä joskus vain kämmenen verran.

Työ kesti kauan.

Kesä vaihtui syksyksi, syksy talveksi, ja meri vetäytyi hitaasti kauemmas. Kummut nousivat saarista maaksi, mutta työ jatkui. Ihmiset alkoivat ymmärtää, että jokainen kivi oli osa suurempaa ajatusta.

Kun kivikehä oli lähes valmis, jätti pysähtyi ja osoitti neljää aukkoa.

Se vei kylän väen paikalle eräänä kesäaamuna. Aurinko nousi korkealle, ja sen valo kulki suoraan yhden portin läpi. Jätti nyökkäsi.

Seuraavana keväänä he kokoontuivat uudelleen. Aurinko nousi toisesta suunnasta ja valo kulki toisen portin läpi. Jätti nosti kätensä ja hymyili.

Kolmannen kerran he tulivat syksyllä, kun vilja oli korjattu. Aurinko nousi kolmannen portin kohdalta, ja ihmiset alkoivat jo odottaa sitä.

Viimeisen kerran he kokoontuivat talvella. Päivä oli lyhyt ja kylmä. Aurinko nousi hitaasti metsän takaa ja kulki suoraan neljännen portin läpi. Valo osui kehän keskelle, aivan siihen kohtaan, johon jätti oli jättänyt tasaisen kiven.

Silloin jätti sanoi:

"Nyt te osaatte lukea vuoden."

Sen jälkeen jätti ei rakentanut enää mitään.

Se seisoi vielä hetken kivien keskellä ja katsoi ihmisiä, jotka olivat tehneet työn sen kanssa. Sitten se kääntyi kohti merta ja lähti kävelemään. Se kulki hitaasti, askel askeleelta, kunnes sen hahmo pieneni ja katosi horisonttiin.

Ihmiset jäivät paikalle.

He tiesivät, että työ oli valmis.

Ja siitä päivästä lähtien he katsoivat aurinkoa eri tavalla. He tiesivät, milloin kalastus alkaa, milloin maa kylvetään ja milloin talveen pitää varautua. He tulivat kivikehälle joka vuosi samoina päivinä, aivan kuin tapaamaan vanhaa ystävää.

 

Kun ennuste petti — ja kiinteistöveroa korotettiin varmuuden vuoksi?

Raahessa kiinteistöveroa korotettiin vuodelle 2026. Perustelu oli selkeä: talouteen ennustettiin alijäämää ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Päätös tehtiin sen tiedon varassa, joka silloin oli käytettävissä.

Nyt tilinpäätös kertoo toisenlaisen tarinan.

Vuoden 2025 tulos oli 5,2 miljoonaa euroa ylijäämäinen. Vielä merkittävämpää on se, että tulos oli peräti 9,3 miljoonaa euroa parempi kuin talousarviossa ennakoitiin. Tämä ei ole pieni heitto. Se on poikkeama, joka vaikuttaa suoraan päätöksentekoon ja kuntalaisten maksamiin veroihin.

Kun talousarviota laadittiin, arvioitiin, että vuosikate olisi noin 3,9 miljoonaa euroa. Toteutunut vuosikate oli lopulta 13,2 miljoonaa euroa. Erotus on sama 9,3 miljoonaa euroa.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ennuste oli merkittävästi pielessä.

Mutta miksi?

Kun talousarviota ja tilinpäätöstä verrattiin rivi riviltä, syyt löytyivät kyllä. Ne eivät olleet mystisiä, vaan hyvin konkreettisia.

Yksi merkittävä tekijä liittyi liikuntahalliin. Hanketta varten oli aikanaan tehty 2,5 miljoonan euron investointivaraus. Kun hanke valmistui, tämä varaus purettiin kirjanpidossa tuloksi. Se paransi tilikauden tulosta yhdellä kertaa.

Toinen merkittävä tekijä liittyi rahoitukseen. Korkomenot jäivät ennakoitua pienemmiksi ja sijoitustuotot toteutuivat arvioitua suurempina. Tämä paransi tulosta noin 1,6 miljoonalla eurolla.

Lisäksi poistoja kirjattiin hieman vähemmän kuin talousarviossa arvioitiin, mikä vaikutti tulokseen vielä noin 0,2 miljoonan euron verran.

Kun nämä tekijät lasketaan yhteen muiden toteutumaerojen kanssa, syntyi lopulta se noin yhdeksän miljoonan euron poikkeama.

Tärkeä havainto on tämä:

verotulot eivät olleet syy ylijäämään.

Tilinpäätös osoittaa, että verotulot toteutuivat jopa hieman ennakoitua pienempinä ja erityisesti yhteisöverot jäivät alle odotusten.

Tulos parani siis muista syistä kuin verotulojen kasvusta.

Tämä on olennainen tieto, kun arvioidaan kiinteistöveron korotusta.

Oliko veronkorotus perusteltu?

Vastaus on rehellisesti kaksijakoinen.

Sillä tiedolla, joka päätöksentekohetkellä oli käytettävissä, veronkorotus voitiin perustella varovaisella taloudenpidolla. Kunnassa ei voi rakentaa taloutta toiveiden varaan.

Mutta jälkikäteen tiedämme myös tämän:

tulos parani suurelta osin tekijöistä, joita ei voitu ennustaa tarkasti — kirjanpidollisista eristä, rahoituskustannusten muutoksista ja hankkeiden ajoituksesta.

Ja tästä seuraa toinen tärkeä kysymys.

Kuinka varovainen ennusteen pitää olla ennen kuin siitä tulee liian varovainen?

Kunnassa talousarvio ei ole pelkkä tekninen asiakirja. Se on päätöksenteon perusta. Sen varaan rakennetaan veroprosentit, investoinnit ja palvelut.

Jos ennuste on liian synkkä, seurauksena voi olla tarpeettomia veronkorotuksia.
Jos ennuste on liian optimistinen, seurauksena voi olla alijäämä.

Siksi ennusteiden pitää olla realistisia — ei pahimman mahdollisen skenaarion varaan rakennettuja.

Raahen tapauksessa talous ei romahtanut.
Se vahvistui.

Velka pieneni.
Tase vahvistui.
Ja ylijäämä kasvoi.

Se on hyvä uutinen.

Mutta samalla se on myös muistutus siitä, kuinka tärkeää on ymmärtää, mistä luvut tulevat ja mitä ne tarkoittavat.

Kuntalaisilla on oikeus tietää se.

Ja päätöksentekijöillä on velvollisuus kertoa se suoraan.

 

Tuulivoimasta puhuttiin vielä hetki sitten varmana kasvuna. Nyt puhutaan jo selviytymisestä.

Eilen kehittämislautakunnassa esiteltiin Ebba-hankeen YVA-menettelyä ja kaupungin lausuntoa asiasta. Esittelyssä nousi esiin toive, että sähkön kulutusta pitäisi saada lisää, jotta hankkeet saataisiin liikkeelle. Lautakunnassa puolestaan katsottiin kiinteistöverolukuja sillä mielellä, että tässä on kaupungille tuleva tulonlähde. Puhuttiin noin sadastatuhannesta eurosta voimalaa kohti. Puhuttiin miljoonista kaupungin kassaan, mutta tämä skenaario on hyvin haavoittuva, tilanteessa missä olemme menossa.

Tämä kertoo hyvin siitä, missä kohtaa keskustelutkin nyt menevät. Puhutaan verotuloista ennen kuin puhutaan siitä, onko hankkeella realistisia edellytyksiä päästä investointipäätökseen, löytyykö rahoitus ja onko sähkölle markkina, joka kantaa tällaisen kustannusrakenteen.

Tuulivoiman ongelma ei tällä hetkellä ole enää se, etteikö voimaloita osattaisi rakentaa. Ongelma on raha. Ongelma on se tapa, jolla tämä ala yrittää tehdä tulosta markkinassa, jossa se tuottaa eniten juuri silloin, kun sähkö on halvinta. Kun tuulee laajalla alueella samaan aikaan, sähköä tulee paljon markkinoille yhtä aikaa ja hinta painuu alas. Tämä syö juuri sitä kassavirtaa, jonka varaan investointi on rakennettu. Silloin tuotantoa on, mutta rahaa ei tule samassa suhteessa. Jos taas ei tuule, tuotanto puuttuu silloin kun sähkö on kallista. Tämä näkyy erityisen rajusti silloin, jos taustalla on sopimuksia, joissa on luvattu toimittaa tietty määrä sähköä. Puuttuva sähkö on silloin ostettava markkinoilta kalliilla.

Tähän päälle tuli syksyllä 2025 siirtyminen 15 minuutin markkinaan. Se on muuttanut ennustevirheen hinnan entistä näkyvämmäksi. Kun tuotannon ja toteuman erot alkavat näkyä varttitason tarkkuudella, tuulivoimatuottajan riski kasvaa. Alan omat edustajat ovat sanoneet, että tuulivoiman tuotannon arvioiminen näin tarkasti on todella vaikeaa. Se on hyvin paljon sanottu toimialasta, jonka koko kannattavuus lepää ennusteen ja toteuman välissä.

Karhunnevankangas on tästä nyt ensimmäinen näkyvä varoitusmerkki, eikä mikään teoreettinen harjoitus. WPD Karhunnevankankaan Tuulipuisto Oy haki yrityssaneerausta maaliskuussa 2026. Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan taustalla ovat muuttuneet sähkömarkkinat, 15 minuutin markkinan aiheuttamat kustannukset, odotettua heikompi tuotanto sekä se, että yhtiö on joutunut hankkimaan sähköä markkinoilta täyttääkseen sitoumuksiaan. Vuonna 2024 tuotanto oli 408 000 megawattituntia ja seuraavana vuonna 247 300 megawattituntia. Velkaa yhtiöllä on noin 113 miljoonaa euroa, liikevaihto on pyörinyt noin 20 miljoonan euron tasolla ja toiminta on tehnyt tappiota useita miljoonia euroja vuodessa. Omistaja on jo muuttanut 70 miljoonaa euroa konsernilainoja svop-sijoituksiksi eli pääomittanut tytärtään, mikä kertoo paljon siitä, miten tiukalle tilanne on mennyt.

Minulla on tästä asiasta myös oma kokemus. Vuonna 2005 työnantajani hakeutui yrityssaneeraukseen. Silloin kerrottiin suoraan, että vain pieni osa yrityksistä selviää saneerauksesta ja pystyy jatkamaan toimintaansa. Työnantajani ei selvinnyt. Siinä vaiheessa olin jo yrittäjänä kulkemassa omaa polkuani, mutta se kokemus jäi mieleen. Saneeraus ei ollut ratkaisu ongelmiin, vaan merkki siitä, että talous oli ajautunut tilanteeseen, josta paluu oli hyvin vaikeaa.

Siksi Karhunnevankankaan tapausta ei pidä katsoa pelkkänä hallinnollisena prosessina. Se on merkki siitä, että talous on ajautunut pisteeseen, jossa normaali liiketoiminta ei enää kanna.

Tämä on juuri se kohta, josta pitäisi puhua myös Ebban kaltaisissa hankkeissa. Kunnassa katsotaan kiinteistöveroa. Yhtiössä katsotaan kassavirtaa. Rahoittaja katsoo markkinariskiä. Nämä eivät ole sama asia. Kunnalle sadantuhannen euron kiinteistövero voimalaa kohti näyttää hyvältä luvulta. Yhtiölle se on vuosittainen ulosmenevä raha. Jos markkina on valmiiksi tiukka, korko korkea, huolto kallista ja sähkön hinta heilahteleva, jokainen pysyvä kuluerä heikentää hankkeen mahdollisuutta päästä maaliin. Kiinteistövero ei ole kunnalle todellinen tulo ennen kuin voimala on rakennettu ja tuottaa. Siihen asti se on vain odotus.

Moni ei ehkä ole vielä pysähtynyt miettimään, mitä tapahtuu jos näitä hankeyhtiöitä alkaa oikeasti kaatua. Silloin ei puhuta enää vain yhden omistajan tappiosta. Silloin puhutaan kunnista, maanomistajista, purkuvastuista, verkkoon tehdyistä investoinneista ja siitä uskosta, jonka varaan verotuloja ja aluekehitystä on jo ehditty rakentaa. Jos hanketta ei rakenneta, verotuloa ei synny lainkaan. Jos hanke rakennetaan mutta yhtiö ajautuu myöhemmin vaikeuksiin, kunta voi menettää tuleviksi lasketut verotulot juuri siinä kohtaa, kun on jo ehditty tottua ajatukseen niiden pysyvyydestä. Purkuvastuiden osalta Karhunnevankankaan tapauksessa on kerrottu 6,5 miljoonan euron purkuvarauksesta 33 voimalalle, mikä tekee noin 197 000 euroa voimalaa kohti. Se on luku, joka herättää aiheellisesti kysymyksen siitä, kattaako se todelliset tulevat purku- ja ennallistamiskustannukset.

Koko alan tilanne näyttää tällä hetkellä siltä, että alkuvaiheen kasvuajattelusta on siirrytty markkinarakenteen armottomaan todellisuuteen. Suomeen rakennettiin vielä vuonna 2025 runsaat tuhat megawattia uutta tuulivoimaa ja suunnittelupöydällä on edelleen valtava määrä hankkeita, yli 56 gigawattia maatuulivoimaa ja yli 12,8 gigawattia merituulivoimaa. Hankkeita siis on kartalla enemmän kuin tarpeeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat taloudellisesti toteutuskelpoisia tässä markkinassa. Nimenomaan tässä kohtaa syntyy helposti harha. Kartalla on paljon hankkeita, mutta kassassa voi olla hyvin vähän rahaa.

Kun tähän lisätään se, että samaan aikaan säästä riippumatonta tuotantoa on poistunut järjestelmästä tai sen rooli on muuttunut, ongelma kasvaa koko sähköjärjestelmän tasolle. Esimerkiksi Helen lopetti Salmisaaren hiilen käytön huhtikuussa 2025. Ilmastopoliittisesti tätä pidettiin merkkipaaluna, mutta sähköjärjestelmän kannalta kyse oli myös yhden vakaata rakennetta tukeneen osan poistumisesta. Samaan aikaan akkuja rakennetaan nyt vauhdilla tasaamaan hintavaihtelua. OX2:n ilmoittamat Halsuan ja Soinin akkuvarastot ovat yhteisteholtaan 235 megawattia ja kapasiteetiltaan 470 megawattituntia. Se tarkoittaa käytännössä noin kahden tunnin purkua täydellä teholla. Se on hyödyllinen työkalu tuntitasolla, mutta ei ratkaise pitkää tyventä pakkasjaksoa eikä tee sääriippuvasta tuotannosta varmaa perustuotantoa.

Siksi tämä koko keskustelu lisäkulutuksesta on niin paljastava. Eilenkin lautakunnassa toivottiin lisää sähkön kulutusta, jotta hankkeet lähtisivät eteenpäin. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että nykyinen markkina ei kanna hankkeita sillä hinnalla, joka sähköstä nyt saadaan. Ala tarvitsee lisää suurkuluttajia nostamaan hintatasoa. Mutta samaan aikaan Suomeen houkuteltava teollisuus tulee tänne nimenomaan halvan sähkön perässä. Tässä on koko yhtälön ristiriita. Tuulivoima tarvitsee korkeampaa hintaa ollakseen kannattavaa. Teollisuus tarvitsee alempaa ja vakaampaa hintaa voidakseen investoida. Näitä kahta asiaa ei ratkaista seminaareissa ja kultaista tulevaisuutta maalailevissa infotilaisuuksissa.

Ruotsissa ja Tanskassa nämä merkit näkyivät jo aiemmin. Kustannukset nousivat, rahoitus kiristyi, markkinariski kasvoi ja isotkin toimijat joutuivat turvautumaan valtion tukeen ja alaskirjauksiin. Tanskaa pidettiin pitkään mallimaana, mutta nyt sielläkin on nähty, ettei uusiutuvan energian suuri koko automaattisesti tarkoita vakaata taloutta. Tämä ei ole yhden yhtiön ongelma. Tämä on koko järjestelmän ongelma silloin, kun uskotaan liian pitkään siihen, että markkina kyllä hoitaa kaiken.

Ehkä olennaisin kysymys on nyt tämä: ymmärtääkö kukaan kokonaisuutta, johon ollaan ajautumassa? Kunnissa lasketaan verotuloja. Viranhaltijat toivovat lisää kulutusta, jotta hankkeet etenisivät. Alalla odotetaan markkinan kääntyvän paremmaksi. Samaan aikaan ensimmäiset näkyvät saneeraustapaukset ovat jo pöydällä, akkuja rakennetaan paikkaamaan hintavaihtelua, ja koko järjestelmä odottaa lisää siirtokapasiteettia, lisää säätöä ja lisää kulutusta. Tämä kaikki on tapahtunut paljon nopeammin kuin moni osasi odottaa. Ongelmat olivat näkyvissä jo aikaisemmin, mutta niiden näin nopea tiivistyminen samaan aikaan on ollut monelle yllätys.

Tulevaisuuden näkymää on syytä tarkastella toteutuneiden tilinpäätösten perusteella. Niissä näkyy jo selvästi, että ala on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Usean yhtiön tulokset ovat viime vuosina heikentyneet, kassavirta on kiristynyt ja velkarakenne on muuttunut raskaammaksi samaan aikaan kun rahoituksen hinta on noussut. Tämä ei ole yksittäinen poikkeama, vaan kehitys, joka toistuu useamman toimijan luvuissa.

Tilinpäätös kertoo aina sen, mitä oikeasti on tapahtunut. Siinä näkyy, onko tuotanto vastannut odotuksia, onko sähköstä saatu riittävä hinta ja ovatko kustannukset pysyneet hallinnassa. Kun tuotanto jää ennustettua pienemmäksi tai sähkön hinta vaihtelee voimakkaasti, vaikutus näkyy nopeasti tuloksessa. Kun tämä toistuu useana vuonna peräkkäin, tilanne alkaa kiristyä, vaikka voimalat pyörisivät normaalisti.

Jos sama kehitys jatkuu, seuraavat vuodet näyttävät hyvin nopeasti, mitkä hankkeet kestävät tämän markkinan ja mitkä eivät. Tämä näkyy ensin yhtiöiden tuloksissa ja investointipäätöksissä. Sen jälkeen se näkyy kunnissa, joissa on jo ehditty laskea tulevia verotuloja ja rakentaa odotuksia niiden varaan. Silloin huomataan, että osa hankkeista etenee hitaasti, osa jää toteutumatta ja osa joutuu tarkastelemaan talouttaan uudelleen.

Tässä vaiheessa ei ole kysymys siitä, montako hanketta on suunnitteilla, vaan siitä, millaisessa taloudellisessa ympäristössä ne joutuvat toimimaan. Se ratkaisee lopulta, mitä rakennetaan ja mitä ei.

Minulle tämä näyttää siltä, että tuulivoimasta puhuttiin vielä hetki sitten lähes varmana talousveturina. Nyt puhutaan jo siitä, millä ehdoilla ala ylipäätään selviää. Tässä vaiheessa olisi terveellistä laskea katse pois kiinteistöveroluvuista ja katsoa koko järjestelmää. Muuten käy niin, että kunnissa eletään odotuksilla samaan aikaan kun markkina on siirtynyt jo seuraavaan, paljon karumpaan vaiheeseen.

 

Miksi valtuusto ei uskalla äänestää vastaan, vaikka virhe on nähtävissä?

Kunnallisessa päätöksenteossa törmää yllättävän usein samaan ilmiöön. Puute näkyy. Ristiriita on havaittavissa. Epäjohdonmukaisuus löytyy papereista. Silti päätös etenee ja menee läpi.

Moni kuntalainen ihmettelee tätä. Ihan aiheesta. Ja sama kysymys nousee myös valtuustosalissa niille, jotka asioita oikeasti lukevat.

Miksi näin tapahtuu?

Kyse ei useimmiten ole siitä, etteivätkö valtuutetut ymmärtäisi asiaa. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö ongelmaa nähtäisi. Usein kyse on paljon arkisemmasta asiasta. Valmistelu tulee viranhaltijoilta. Paperit tulevat esityslistan mukana. Asiantuntijoita on kuultu. Lausuntoja on pyydetty. Silloin syntyy helposti ajatus, että asia on varmasti kunnossa, koska se on valmisteltu virkamiestyönä.

Juuri tässä kohtaa alkaa ongelma.

Viranhaltijoita pitää kunnioittaa. Se kuuluu hyvään hallintoon. He tekevät työnsä virkavastuulla, ja monessa asiassa heidän osaamisensa on ratkaisevan tärkeää. Mutta valmistelun kunnioittaminen ei saa muuttua sokeaksi luottamukseksi. Siinä vaiheessa valtuusto lakkaa olemasta päätöksentekijä ja muuttuu kumileimasimeksi.

Valtuuston tehtävä ei ole puolustaa valmistelua. Valtuuston tehtävä on varmistaa, että päätös kestää.

Tämä on yksinkertainen asia, mutta käytännössä se unohtuu yllättävän usein.

Kun valtuutettu saa eteensä valmiin esityksen, kynnys pysäyttää asia on monelle korkea. Siihen vaikuttaa monta asiaa. Organisaatiokulttuuri. Sosiaalinen paine. Se, ettei haluta näyttää hankalalta. Se, ettei haluta joutua vastakkain valmistelun kanssa. Ja ennen kaikkea se turvallinen ajatus, että jos viranhaltija on tämän valmistellut, vastuu on kai hänellä.

Mutta näin se ei mene.

Viranhaltija valmistelee.
Valtuusto päättää.
Päätöksestä vastaa valtuusto.

Tämä on koko asian ydin.

Rakennusjärjestyksen käsittely on tästä erittäin hyvä esimerkki. Kyse ei ole mistään pienestä teknisestä asiakirjasta, vaan oikeusvaikutteisesta normista, joka vaikuttaa suoraan kuntalaisten omaisuuteen, rakentamiseen, korjaamiseen, mökkeihin, tontteihin ja koko kaupungin kehitykseen pitkälle tulevaisuuteen. Tällaisen asiakirjan pitää olla selkeä, johdonmukainen ja ennakoitava. Kuntalaisen pitää pystyä ymmärtämään, mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos tätä ei pystytä sanomaan yksinkertaisesti, asiakirjassa on ongelma.

Rakennusjärjestyksen kohdalla ongelma ei ole yksittäinen sanamuoto eikä yksi kömpelö lause. Ongelma on se, että kokonaisuus jättää liikaa tulkinnanvaraa. Silloin ratkaisut eivät enää perustu selkeisiin sääntöihin, vaan tapauskohtaiseen harkintaan. Ja kun näin käy, samanlaisia tilanteita voidaan ratkaista eri tavoin eri puolilla kaupunkia.

Se on jo vakava ongelma.

Kun samantyyppisillä alueilla sovelletaan eri periaatteita ilman selkeää ja yhtenäistä perustetta, kyse ei ole enää teknisestä epäselvyydestä. Kyse on yhdenvertaisuuden ongelmasta. Kuntalaisella on oikeus odottaa, että sama sääntö koskee kaikkia. Ei niin, että yhdellä alueella tulkitaan tiukasti, toisella joustavasti ja kolmannella katsotaan läpi sormien.

Rakennusjärjestyksen ja rantarakentamisen ympärillä tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Meillä on käytössä tulvakorkeuksiin perustuva ohjaus. Se on sinänsä ymmärrettävä lähtökohta. Kyllä tulvariski pitää ottaa huomioon. Siitä ei tässä ole kysymys. Kysymys on siitä, miten tätä samaa periaatetta käytetään eri puolilla kaupunkia.

Pitkäkarissa kerran sadassa vuodessa toistuvaa 1/100 tulvatasoa käytetään perusteena rajoittaa rakentamista ja poistaa vuokratontteja käytöstä. Samaan aikaan Pikkulahden ja Kaupunginlahden rannoilla rakennetaan alueille, jotka sijoittuvat samoille tai jopa alemmille tasoille. Lohikarissa ja Raahen eteläisillä alueilla taas olemassa olevat tontit ovat saaneet jäädä käyttöön, vaikka tieyhteys katkeaa jo 1/100 tilanteessa.

Tämä ei ole mielipide. Tämä on havainto.

Kun tähän lisätään vielä se, että asiakirjoissa viitataan myös harvinaisempaan 1/250 tulvatapahtumaan, ongelma syvenee. Käytännössä syntyy tilanne, jossa riskiä arvioidaan yhdellä tasolla, mutta rajoitteet vastaavat toista, harvinaisempaa ja ankarampaa tapahtumaa. Toisin sanoen varautumisen taso on asetettu monin paikoin harvinaisemman tapahtuman mukaan. Jos tällaista periaatetta käytetään, sen täytyy olla selkeästi perusteltu ja sitä on sovellettava johdonmukaisesti kaikkialla kaupungissa. Muuten lopputulos ei ole oikeudenmukainen eikä ennakoitava.

Tällaisessa tilanteessa ei enää riitä, että sanotaan viranhaltijan valmistelleen asian tai että tämä on vain yksi tapa tulkita. Jos samoissa oloissa päädytään eri ratkaisuihin, valtuuston pitää kysyä miksi.

Tässä kohtaa moni vetäytyy tuttuun ajatukseen: viranhaltijat tietävät paremmin. Ja varmasti monessa yksityiskohdassa tietävätkin. Mutta se ei poista valtuuston vastuuta. Valtuuston tehtävä ei ole hyväksyä asiakirjaa siksi, että joku on nähnyt sen eteen vaivaa. Valtuuston tehtävä on arvioida, onko asiakirja sellaisessa kunnossa, että se voidaan hyväksyä.

Tämä on olennainen ero.

On täysin mahdollista, että valmisteluun on käytetty paljon aikaa ja silti lopputulos on puutteellinen. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Työn määrä ei yksin kerro työn laadusta. Eikä valtuuston pidä koskaan tehdä päätöstä sillä perusteella, että “työtä on tehty paljon”. Päätös pitää tehdä sen perusteella, että lopputulos kestää tarkastelun.

Rakennusjärjestyksen kohdalla juuri tämä kysymys nousee esiin. Valmistelua on tehty paljon, mutta asiakirja ei silti ole siinä kunnossa, että sen voisi hyväksyä luottavaisin mielin. Siinä on ristiriitaisuuksia. Siinä on tulkinnanvaraisia kohtia. Sen suhde kaavoihin jää osin epäselväksi. Ja vaikutusten arviointi jää puutteelliseksi.

Tämä viimeinen kohta on tärkeä.

Kun puhutaan rakennusjärjestyksestä, ei puhuta vain teknisestä hallinnosta. Puhutaan vaikutuksista mökkiläisiin, maanomistajiin, vuokratonteilla oleviin rakennuksiin, korjausrakentamiseen, investointihalukkuuteen ja koko kaupungin kehitykseen. Jos määräyksillä käytännössä vaikeutetaan olemassa olevan rakennuskannan ylläpitoa tai tehdään tulevasta rakentamisesta epävarmaa, sillä on vaikutus suoraan kaupungin elinvoimaan. Jos näitä vaikutuksia ei ole kunnolla avattu, valtuustolta puuttuu olennainen osa päätöksenteon pohjasta.

Samaan aikaan tilannetta muuttaa myös rakennusvalvonnan uudistus. Valvonta on siirtymässä yhä enemmän ennakkotarkastuksesta jälkivalvontaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupia on vähemmän ja ratkaisut perustuvat entistä suoremmin rakennusjärjestykseen. Tässä uudessa tilanteessa epäselvän rakennusjärjestyksen riskit eivät vähene, vaan kasvavat.

Tämä on erittäin tärkeä ymmärtää.

Aiemmin moni epäselvyys saatettiin ratkaista lupavaiheessa. Viranhaltija tarkisti, ohjasi, pyysi täydennyksiä ja teki ennakkovalvontaa. Kun tätä kevennetään, sääntöjen pitää toimia entistä paremmin sellaisinaan. Jos rakennusjärjestys on epäselvä, ristiriitainen tai alueittain epäjohdonmukainen, ongelmat näkyvät aikaisempaa nopeammin käytännössä.

Ja tästä seuraa yksi hallinnollinen tosiasia, jota ei kannata sivuuttaa: on täysin mahdollista, että jos rakennusjärjestys hyväksytään nyt tässä muodossa, se joudutaan ottamaan uudelleen käsittelyyn hyvin lyhyen ajan sisällä. Ei siksi, että joku haluaisi avata asian uudelleen, vaan siksi että käytäntö pakottaa. Jos määräykset eivät toimi uuden valvontamallin kanssa, jos päätöksistä valitetaan tai jos tulkinta alkaa vaihdella, asiakirja joudutaan joka tapauksessa avaamaan uudelleen.

Silloin kannattaa kysyä, mikä järki on hyväksyä keskeneräinen normi nyt, jos sama työ joudutaan pian tekemään uudestaan.

Tästä tullaan takaisin valtuuston vastuuseen.

Valtuutetun tehtävä ei ole helppo. Se vaatii aikaa, perehtymistä ja joskus myös rohkeutta olla eri mieltä. Siksi on täysin aiheellista kysyä yksi peruskysymys: miksi ihminen lähtee mukaan päätöksentekoon, jos ei ole valmis puolustamaan kaupunkilaisten etua?

Valtuutetun paikka ei ole kunniatehtävä eikä seremoniallinen rooli. Se on vastuu. Vastuu siitä, että päätöksiä katsotaan kuntalaisen näkökulmasta, ei hallinnon mukavuuden näkökulmasta. Vastuu siitä, että asiakirjoihin perehdytään ennen kuin käsi nousee äänestyksessä. Vastuu siitä, että virhe huomataan ajoissa eikä vasta hallinto-oikeudessa.

Kukaan ei voi tietää kaikkea. Mutta jokaiselta valtuutetulta on oikeus odottaa yhtä asiaa: että hän ottaa selvää.

Kaupunkilaisen etu ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että joku lukee paperit, vertailee, kysyy ja tarvittaessa pysäyttää asian. Jos tätä ei tehdä, valtuuston tehtävä kapenee muodollisuudeksi. Silloin demokratia toimii vain paperilla.

Valtuuston tehtävä ei ole olla kumileimasin.
Valtuuston tehtävä on käyttää harkintaa.

Kun valmistelussa on perusteltu epäilys, asia pitää ottaa uudelleen arvioitavaksi. Se ei ole viivyttelyä. Se on lain noudattamista. Se ei ole epäluottamusta viranhaltijoita kohtaan. Se on normaalia ja vastuullista päätöksentekoa. Se on juuri sitä, mitä valtuuston kuuluu tehdä.

Ja tässä kohtaa on hyvä sanoa vielä yksi asia aivan suoraan. Tällaisessa asiassa ei ole kysymys politiikasta, vaan päätöksen kestävyydestä. Jos rakennusjärjestys hyväksytään keskeneräisenä tai epäselvänä, seuraukset näkyvät myöhemmin valituksina, ristiriitoina ja epävarmuutena. Jos se palautetaan valmisteluun, päätös voidaan tehdä myöhemmin kunnolla.

Meillä ei myöskään ole pakottavaa kiirettä. Nykyinen rakennusjärjestys on voimassa vuoden 2026 loppuun asti. Siksi nyt ei ole mitään syytä hyväksyä epäselvää asiakirjaa vain siksi, että asia saadaan pois pöydältä. Päinvastoin. Juuri nyt olisi oikea hetki tehdä päätös, joka kestää aikaa ja tarkastelua.

Kaupungin pitää noudattaa samoja sääntöjä kaikkialla.
Päätösten pitää perustua selkeisiin periaatteisiin.
Valtuuston pitää kantaa vastuunsa.

Jos valtuusto ei tee sitä, kuka tekee?

 

Miksi yhteiskunta tappaa toiminnallaan yrittämisen?

Suomessa puhutaan paljon yrittäjyyden tukemisesta. Pidetään juhlapuheita, jaetaan palkintoja ja luvataan helpottaa arkea. Samaan aikaan käytännön päätökset menevät usein täysin toiseen suuntaan.

Yksi hyvä esimerkki löytyy lähempää kuin moni arvaakaan.

2000-luvun alkupuolella Suomessa tehtiin vakavia laskelmia siitä, että maassa oli runsaasti peltoalaa toisarvoisessa käytössä. Ajatus oli yksinkertainen: jos osa tästä pellosta otettaisiin öljykasvien viljelyyn — rypsille, rapsille tai sinapille — voitaisiin tuottaa merkittävä osa raskaan liikenteen polttoaineesta kotimaassa.

Ei puhuttu haaveista. Puhuttiin numeroista.

Samaan aikaan eräs viljelijä teki juuri näin. Hän viljeli sinappia, puristi siitä öljyn ja valmisti biodieseliä omaan käyttöönsä. Sillä polttoaineella käytiin töissä pellolla ja metsässä. Koneet toimivat, moottorit pyörivät ja työ tuli tehtyä.

Mutta sitten tuli vastaan se todellinen este.

Ei tekniikka.
Ei pelto.
Ei osaaminen.

Vaan verotus.

Valtio päätti, että myös omaan käyttöön valmistetusta polttoaineesta pitää maksaa samat verot kuin huoltoasemalta ostetusta dieselistä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että oma tuotanto muuttui taloudellisesti järjettömäksi. Byrokratia kasvoi, kustannukset nousivat ja toiminta loppui.

Se oli oppikirjaesimerkki siitä, miten hyvä idea voidaan tappaa hallinnollisella päätöksellä.

Tämä ei ole yksittäistapaus. Tämä on toimintatapa.

Suomessa yrittäminen on tehty vaikeaksi monella tasolla. Verotus on korkea, sääntely on raskasta ja epävarmuus on jatkuvaa. Yrittäjä ei tiedä, mitä seuraavaksi kielletään, verotetaan tai muutetaan.

Samalla ihmetellään, miksi investoinnit vähenevät ja miksi yritykset siirtävät toimintaa muualle.

Todellisuus on yksinkertainen.

Yrittäminen ei kuole siksi, että ihmiset eivät haluaisi yrittää.
Yrittäminen kuolee siksi, että järjestelmä tekee siitä liian riskialtista ja liian kallista.

Kun viljelijä ei saa käyttää omaa polttoainettaan ilman raskasta verotusta, viesti on selvä.
Kun yritys ei voi investoida ilman jatkuvaa sääntöjen muuttumisen pelkoa, viesti on selvä.
Kun työn tekemisestä rangaistaan korkeammilla kustannuksilla kuin tekemättömyydestä, viesti on selvä.

Silloin yhteiskunta ei tue yrittämistä.
Silloin yhteiskunta estää yrittämistä.

Suomessa on osaamista, resursseja ja työhalua. Meillä on peltoa, metsää, koneita ja ihmisiä, jotka haluavat tehdä työtä ja kehittää uutta. Mutta jos järjestelmä tekee jokaisesta ideasta riskin ja jokaisesta investoinnista epävarman, yrittäminen hiipuu.

Ei siksi, että ihmiset olisivat laiskoja.
Vaan siksi, että järjestelmä tekee yrittämisestä kannattamatonta.

Ja silloin seuraukset näkyvät kaikkialla.

Työpaikat vähenevät.
Verotulot pienenevät.
Palvelut heikkenevät.
Velka kasvaa.

Samaan aikaan poliitikot kysyvät, miksi talous ei kasva.

Vastaus on yksinkertainen.

Talous ei kasva, jos yrittämistä rajoitetaan enemmän kuin sitä kannustetaan.

Suomi ei tarvitse lisää juhlapuheita yrittäjyydestä.
Suomi tarvitsee päätöksiä, jotka tekevät yrittämisestä kannattavaa.

Muuten käy niin kuin sinappidieselin kanssa.

Hyvä idea syntyy.
Se toimii käytännössä.
Ja lopulta järjestelmä sammuttaa moottorin.

 

Kun järki katoaa päätöksenteosta – Raahen sairaala vaihdetaan vuokramalliin velkarahalla

Suomen julkinen talous on vakavassa kriisissä. Valtiokonttorin mukaan valtionvelka oli vuoden 2025 lopussa jo 187,7 miljardia euroa, ja valtiovarainministeriön talvikatsauksen mukaan julkisen talouden velkasuhde jatkaa nousuaan myös vuonna 2026. Samaan aikaan hyvinvointialueiden rahoitus on jo yksinään noin 27,1 miljardia euroa vuodessa. Tässä tilanteessa jokainen uusi hanke, jokainen uusi vuokrasopimus ja jokainen uusi hallinnollinen ratkaisu pitäisi pystyä perustelemaan poikkeuksellisen tarkasti.

Silti juuri nyt näyttää siltä, että Suomessa eletään julkisessa terveydenhuollossa aivan toisenlaisessa todellisuudessa kuin siinä, jossa tavallinen veronmaksaja elää. Kansalaiselle kerrotaan joka päivä, että rahaa ei ole. Rahaa ei ole palveluihin, rahaa ei ole teiden kunnossapitoon, rahaa ei ole kuntien perustehtäviin, rahaa ei ole vanhustenhoitoon, rahaa ei ole kaikkeen siihen, mistä hyvinvointiyhteiskunnan pitäisi ensimmäisenä huolehtia. Mutta kun kyse on hallinnollisista uudelleenjärjestelyistä, uusista toimitilahankkeista ja vuosikymmeniä kestävistä vuokravastuista, yhtäkkiä rahaa ja rohkeutta näyttää löytyvän.

Raahessa tämä koko järjettömyys näkyy nyt poikkeuksellisen kirkkaasti. Pohteen suunnitelman mukaan Raaheen valmisteltaisiin uutta noin 12 000 neliön sote-keskusta, jonka on kerrottu korvaavan nykyiset sairaalan tilat. Samassa uutisoinnissa todetaan, että nykyisessä sairaalakiinteistössä on noin 20 000 neliötä tilaa ja että sairaala-alueen kiinteistöt omistaa kaupunkikonserniin kuuluva Raahen Hoivatalot Oy. Lisäksi Pohteen aluehallitus on hyväksynyt helmikuussa jatkovalmisteltavien hankkeiden listan, ja Raahen uusi sote-keskus on sillä mukana.

Siinä se koko ongelma on yhdessä paketissa.

Raahessa on olemassa oleva sairaalakompleksi. Tilat eivät ole mikään paperille piirretty luonnos, vaan todellista rakennettua omaisuutta. Ne ovat kaupungin piirissä olevaa varallisuutta. Ne ovat olemassa juuri sitä varten, että niissä järjestetään terveydenhuollon palveluja. Ja nyt meille esitetään mallia, jossa tästä omaisuudesta käytännössä luovutaan, samalla kun rakennetaan uusi vuokrakohde jollekin toiselle tontille ja sidotaan julkinen talous uuteen vuokravelvoitteeseen vuosikymmeniksi.

Tätä ei voi kutsua vastuulliseksi taloudenpidoksi. Tätä ei voi kutsua tehokkuudeksi. Tätä ei voi kutsua säästöksi. Tämä on julkisen omaisuuden ja julkisen vastuun kannalta päinvastainen ratkaisu kuin mitä tässä ajassa pitäisi tehdä.

Kun kunnalla tai kaupunkikonsernilla on jo valmiina isot tilat, ensimmäinen kysymys ei saa olla se, minne rakennetaan uutta. Ensimmäinen kysymys on aina se, miten olemassa oleva omaisuus käytetään järkevästi, tehokkaasti ja pitkäjänteisesti. Se on aivan tavallista tervettä järkeä. Yksityinen ihminen ymmärtää tämän heti. Jos pihassa on käyttökelpoinen talo, ei ensimmäinen ratkaisu ole ottaa uutta kallista vuokrasopimusta ja jättää vanhaa tyhjäksi. Mutta julkisessa hallinnossa tämä kaikkein yksinkertaisin järki näyttää häviävän heti, kun asia siirtyy virkamieskielelle, hankekortteihin ja toimitilastrategioihin.

Ja juuri siinä tämä sote-uudistuksen syvin ongelma näkyy. Vastuu on hajautettu niin, ettei kukaan enää kanna kokonaisvastuuta. Hyvinvointialue katsoo omaa toiminnallista ja hallinnollista kulmaansa. Kaupunki jää miettimään mitä tehdä tyhjiksi jääville tiloille. Lasku pilkotaan eri kohtiin niin, ettei kukaan näe tai halua näyttää koko kokonaisuutta yhdellä paperilla. Lopulta veronmaksaja maksaa kaiken, mutta päätöksentekijät voivat aina vedota siihen, että asia kuuluu jollekin toiselle.

Juuri tämä tekee koko järjestelmästä vaarallisen. Ei siksi, että kaikki toimisivat pahalla tahdolla, vaan siksi, että rakenne itsessään palkitsee huonon kokonaisajattelun. On liian helppoa tehdä päätös, joka näyttää yhden organisaation taulukossa siistiltä, mutta joka on koko alueen, kaupungin ja veronmaksajien näkökulmasta täysin järjetön.

Raahen tapauksessa kysymys kuuluu aivan suoraan näin: jos uusi 12 000 neliön sote-keskus rakennetaan, mitä tapahtuu nykyiselle 20 000 neliön sairaalakompleksille? Kuka maksaa tyhjien tilojen ylläpidon? Kuka vastaa arvon alentumisesta? Kuka vastaa mahdollisista purkukustannuksista? Kuka vastaa siitä, että kaupungin taseeseen jää ongelma samaan aikaan kun hyvinvointialue sitoutuu maksamaan vuokraa uudesta kiinteistöstä? Näihin kysymyksiin ei riitä ympäripyöreä puhe toimitilojen tehostamisesta. Näihin pitää saada numerot.

Ja juuri numeroita tästä keskustelusta näyttää puuttuvan. Ei ole esitetty avointa, ymmärrettävää ja rehellistä vertailua siitä, mitä maksaa nykyisen sairaalakokonaisuuden käyttö, kunnostus, tiivistäminen tai vaiheittainen uudistaminen verrattuna siihen, että rakennetaan kokonaan uusi vuokrakohde. Ei ole avattu sitä, mikä on uuden mallin kokonaiskustannus 20 tai 30 vuoden ajalla. Ei ole myöskään kerrottu, millaiseksi Raahen kaupungille jäävä rasite arvioidaan, jos nykyiset tilat jäävät vajaakäyttöön tai tyhjiksi.

Ilman tätä vertailua koko hanke lepää oletusten, ei tiedon varassa.

Ja tässä kohtaa tullaan politiikan ja demokratian kannalta vielä vakavampaan kysymykseen. Miten on mahdollista, että näin merkittävästä asiasta saadaan tieto lehdestä? Miten on mahdollista, että luottamushenkilö joutuu lukemaan oman paikkakuntansa sairaalan tulevaisuudesta uutisesta eikä omien edustajien tai oman hallinnon kautta? Pohteen konsernipalvelujen johtajan mukaan kyse on suunnittelun aloituksesta, mutta jos samaan aikaan tontteja jo etsitään ja neuvotteluja käydään kaupungin kanssa, ei kyse enää ole mistään täysin teoreettisesta ajatuksesta. Prosessi on jo käynnissä.

Juuri tämä herättää epäluottamusta. Ei välttämättä siksi, että taustalla olisi jotakin laitonta tai salattua, vaan siksi, että avoimuus puuttuu. Ja aina kun avoimuus puuttuu näin suurissa julkisen rahan hankkeissa, syntyy aivan väistämättä kysymys siitä, kuka tätä vie, kenen ehdoilla ja kenen hyödyksi. Sellaista tunnelmaa ei synny tyhjästä. Se syntyy siitä, että valmistelu kulkee päätöksentekijöiden edellä, tieto kulkee lehtien kautta ja perustelut tulevat jälkijunassa.

On myös katsottava laajempaa kuvaa. Pohteen aluehallitus käynnisti jo lokakuussa 2025 toimitilaverkon uudistamisen vuokraperusteisilla tilajärjestelyillä, ja vuokraperusteisten toimitilahankintojen kokonaisarvoksi on uutisoinnissa kerrottu noin 650 miljoonaa euroa. Kyse ei siis ole yksittäisestä Raahen poikkeuksesta, vaan paljon isommasta linjasta: omasta ja kuntien hallussa olevasta tilakannasta halutaan siirtyä malliin, jossa rakennetaan uusia vuokrakohteita yksityisten tai erillisten kiinteistötoimijoiden omistukseen.

Juuri tällaisessa mallissa pitää olla erityisen tarkkana. Vuokra ei ole ilmainen. Vuokra ei ole riskitön. Vuokra ei poista kustannuksia, vaan jaksottaa ne pitkälle tulevaisuuteen tavalla, joka tekee niistä poliittisesti helpompia hyväksyä tässä hetkessä. Se on monessa tapauksessa nimenomaan näennäisen helppo ratkaisu. Tase näyttää siistimmältä. Investointi näyttää kevyemmältä. Mutta todellinen maksumies ei katoa minnekään. Se on sama veronmaksaja, joka maksaa ensin vanhan järjestelmän alasajon seuraukset ja sitten uuden järjestelmän vuokrat.

Ja juuri tästä syystä väite tehokkuudesta pitää todistaa, ei olettaa.

On täysin mahdollista, että joissakin paikoissa uudet tilat ovat aidosti perusteltuja. On täysin mahdollista, että osa vanhoista kiinteistöistä on niin huonossa kunnossa tai niin väärin suunniteltuja nykytoimintaan, että uusi ratkaisu on järkevä. Mutta juuri siksi päätökset pitää tehdä kohde kohteelta, numero numerolta ja avoimesti. Ei niin, että ensin päätetään yleinen malli ja sitten aletaan sovittaa jokaista paikkakuntaa sen sisään.

Raahe ei saa olla tällaisen hallinnollisen kaavan koekaniini.

Raahessa lähtökohdan pitää olla täysin päinvastainen. Ensin arvioidaan nykyinen sairaalakompleksi perusteellisesti. Sitten lasketaan rehellisesti vaihtoehdot. Sitten tuodaan luvut pöytään. Sen jälkeen vasta päätetään, onko uusi rakentaminen perusteltua vai ei. Mutta jos järjestys onkin se, että ensin etsitään tontti, sitten aletaan puhua uudesta sote-keskuksesta ja vasta lopuksi mietitään mitä tehdään vanhalle 20 000 neliölle, ollaan jo väärällä tiellä.

Tämä on myös kunnallisen itsepuolustuksen kysymys. Raahen kaupungin ei pidä suostua hiljaiseksi taustamaksajaksi hankkeessa, jossa hyvinvointialue optimoi omaa toimintaansa ja kaupunki jää kantamaan kiinteistöriskin. Jos sairaala jätetään pois käytöstä, Raahe ei saa jäädä yksin hoitamaan seurauksia. Tässä kohtaa kaupungin johdon, luottamushenkilöiden ja kaikkien raahelaisten päättäjien pitää herätä. Tonttipolitiikka, kaavoitus, purkamiset ja kaikki niihin liittyvät päätökset ovat käytännössä vipuvarsi, jolla kaupunki voi puolustaa omaa etuaan. Sitä vipuvartta ei saa luovuttaa noin vain.

Minulle asian ydin on lopulta hyvin yksinkertainen. Julkisilla varoilla toteutettavassa terveydenhuollossa ei saa lähteä siitä, että ensin keksitään uusi hanke. On lähdettävä siitä, että käytetään se mitä jo on, ellei joku pysty kiistattomasti osoittamaan muuta ratkaisua paremmaksi. Raahessa on sairaalakompleksi. Se on olemassa. Se on rakennettu yhteiskunnan tarpeisiin. Sitä pitää käyttää.

Siksi en hyväksy tätä ajattelutapaa, jossa vanha työnnetään syrjään ja uusi nostetaan esiin ilman, että koko taloudellinen ja yhteiskunnallinen kokonaisuus on aidosti avattu. En hyväksy mallia, jossa kaupunkiin jätetään 20 000 neliötä ongelmaa ja samaan hengenvetoon puhutaan toimitilojen tehostamisesta. En hyväksy sitä, että veronmaksajille myydään velkarahalla rakennettuja vuokramalleja jonkinlaisena nykyaikaisena tehokkuutena. Enkä hyväksy sitä, että luottamushenkilöt saavat tiedon näin merkittävistä linjauksista median kautta.

Jos tämä on sote-uudistuksen käytännön tulos, silloin järjestelmä ei ole vain kallis. Se on rakenteellisesti väärä. Se irrottaa päätökset paikallisesta vastuusta, häivyttää kokonaiskustannukset ja tekee veronmaksajan näkökulmasta järjettömistä ratkaisuista hallinnollisesti mahdollisia.

Ja juuri siksi tämä asia pitää pysäyttää nyt, ennen kuin se etenee pidemmälle.

Ennen kuin uusia tontteja varataan.
Ennen kuin uusia lupauksia annetaan.
Ennen kuin vanhasta aletaan tehdä ongelmaa vain siksi, että uutta voidaan perustella ratkaisuna.

Tässä asiassa ei pidä tyytyä ympäripyöreisiin lauseisiin kehittämisestä, toimitilojen tiivistämisestä tai strategisesta valmistelusta. Nyt tarvitaan vastauksia. Kuka on valmistellut? Millä tiedoilla? Mitä vaihtoehtoja on vertailtu? Mitä uusi ratkaisu maksaa koko elinkaarensa aikana? Mitä nykyiselle sairaalalle tapahtuu? Mitä tämä maksaa Raahen kaupungille? Ja miksi asiasta ei ole tiedotettu avoimesti?

Jos näihin ei saada selkeitä vastauksia, hanketta ei pidä viedä eteenpäin.

Näin yksinkertaista se on.

Tämä ei ole kehityksen vastustamista.
Tämä on vastuullisen päätöksenteon vaatimista.
Tämä on Raahen edun puolustamista.
Ja tämä on veronmaksajien rahan puolustamista tilanteessa, jossa julkisella vallalla ei ole enää varaa leikkiä sillä kuin se olisi jonkun muun omaisuutta.

 Matkailu – kasvava vientiala vai verotuksen uusi kohde?

Suomessa puhutaan jatkuvasti siitä, mistä saadaan lisää verotuloja. Keskustelu pyörii sen ympärillä, keneltä voidaan ottaa lisää. Samalla jää liian usein kysymättä se tärkein kysymys: mistä se raha ylipäätään tulee.

Matkailu on yksi harvoista aloista, joka tuo rahaa Suomeen ulkopuolelta.

Se on vientiä. Kun ulkomainen matkailija tulee Suomeen, hän tuo rahaa mukanaan ja jättää sen tänne. Se raha kiertää yrityksissä, palkoissa ja lopulta verotuloina valtiolle ja kunnille. Ilman, että mitään tarvitsee valmistaa, varastoida tai kuljettaa.

Erityisesti pohjoisessa matkailusta on tullut keskeinen elinkeino. Investointeja on tehty, palveluita kehitetty ja kansainvälinen kiinnostus on kasvanut. Tämä ei ole sattumaa, vaan pitkäjänteisen työn tulos.

Ja juuri nyt ollaan tilanteessa, jossa tätä kehitystä ollaan valmiita jarruttamaan.

Keskusteluun on nostettu ajatus matkailijaverosta. Perustelut kuulostavat tutuilta: infra maksaa, ympäristö kuormittuu ja matkailijoiden pitäisi osallistua kustannuksiin.

Mutta tässä kohtaa mennään pahasti harhaan.

Matkailija osallistuu jo nyt – ja maksaa paljon.

Kun matkailija käyttää Suomessa yhden euron, hän ei maksa vain yhdestä palvelusta. Hän maksaa arvonlisäveron majoituksesta, ravintolasta ja ohjelmapalveluista. Hän maksaa veroja liikkumisesta, polttoaineesta ja ostoksista. Yritykset maksavat palkoista verot ja sivukulut, maksavat yhteisöveroa ja maksavat energiasta ja toiminnastaan verot.

Kun koko ketju otetaan huomioon, yhdestä matkailijan käyttämästä eurosta päätyy julkiselle sektorille helposti merkittävä osuus – usein jopa lähes puolet.

Eli matkailija ei ole verotuksen ulkopuolella oleva vapaamatkustaja. Hän on jo nyt erittäin tehokas veronmaksaja.

Ja vielä tärkeämpää – hän tekee sen vapaaehtoisesti.

Tässä kohtaa pitäisi pysähtyä.

Jos yhdestä eurosta kertyy jo nyt merkittävä määrä verotuloja, onko järkevää keskittyä siihen, miten siitä otetaan vielä muutama sentti lisää? Vai siihen, miten niitä euroja saadaan Suomeen enemmän?

Koska jos matkailija jää tulematta, menetetään koko euro. Samalla menetetään kaikki siitä syntyvät verotulot.

Matkailu ei ole pakollista kulutusta. Kukaan ei ole velvoitettu tulemaan Suomeen. Matkailija valitsee kohteensa hinnan, saavutettavuuden ja kokemuksen perusteella. Suomi on jo valmiiksi kallis maa, ja tänne tuleminen maksaa enemmän kuin moneen muuhun kohteeseen.

Kun hintaan lisätään vielä uusi vero, viesti on selvä: tänne tuleminen maksaa entistä enemmän.

Ja matkailija reagoi siihen.

Hän ei jätä maksamatta pelkkää uutta veroa. Hän valitsee toisen kohteen. Silloin Suomi menettää majoituksen, ravintolat, ohjelmapalvelut, kuljetukset ja kaiken niistä syntyvän verokertymän.

Myös kotimainen matkailu unohtuu tässä keskustelussa liian helposti.

Kotimainen matkailija pitää monen alueen palvelut hengissä ympäri vuoden. Jos kustannukset nousevat liikaa, suomalainen valitsee ulkomaan. Silloin raha ei enää kierrä kotimaassa.

Kestävyyttä perusteluna käytetään paljon. Se on tärkeä tavoite, mutta verotus ei itsessään rakenna kestävyyttä. Investoinnit tekevät sen. Ja investointeja ei synny, jos toimialan kannattavuutta heikennetään.

Tässä näkyy laajempi ongelma suomalaisessa talousajattelussa.

Meillä on taipumus verottaa sitä, mikä toimii. Sen sijaan, että vahvistetaan kasvualoja, niihin lisätään kustannuksia. Sitten ihmetellään, miksi kasvu jää syntymättä.

Matkailu on ala, jossa Suomella on selkeä kilpailuetu. Puhdas luonto, turvallisuus, neljä vuodenaikaa ja ainutlaatuiset elämykset. Näitä ei tarvitse rakentaa – ne ovat jo olemassa.

Mutta kilpailuetu ei riitä, jos toimintaympäristö tekee siitä kannattamatonta.

Jos tavoitteena on lisätä verotuloja matkailusta, tehokkain keino on kasvattaa matkailua. Enemmän matkailijoita tarkoittaa enemmän kulutusta, enemmän työpaikkoja ja enemmän verotuloja.

Verottaminen ei tätä tavoitetta tue. Se tekee päinvastoin.

Lopulta kysymys on yksinkertainen.

Onko järkevää lisätä veroja alalle, joka tuo rahaa Suomeen ja on vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin?

Vai pitäisikö varmistaa, että se kasvaa?

Vastaus on vanhassa sanonnassa.

Lypsävää lehmää ei teurasteta – varsinkaan silloin, kun se on vasta alkanut tuottaa.

 

Luonnollinen monopoli – miten sähkölaskusta tuli suomalaisen kuluttajan pakkolasku

Suomessa on yksi sana, joka selittää paljon siitä, miksi sähkölasku tuntuu monen mielestä ryöstöltä.

Se sana on luonnollinen monopoli.

Kuulostaa harmittomalta taloustieteen käsitteeltä. Mutta kun sen purkaa auki, kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta.

Se tarkoittaa järjestelmää, jossa yhdelle yhtiölle annetaan yksinoikeus palveluun. Kilpailua ei synny, koska kilpailua ei sallita.

Kuluttaja ei voi vaihtaa toimittajaa.
Kuluttaja ei voi kilpailuttaa hintaa.
Kuluttaja voi vain maksaa laskun.

Tällä perustellaan sähkön siirtoverkko Suomessa. Ajatus kuuluu näin: sähköverkkoa ei kannata rakentaa rinnakkain useita kappaleita, joten yhdelle toimijalle annetaan oikeus hoitaa siirto tietyllä alueella.

Siihen asti kaikki kuulostaa järkevältä.

Mutta tästä alkaa suomalaisen päätöksenteon kummallinen logiikka.

Kun monopoli annetaan, kuluttajalta viedään samalla mahdollisuus valita. Jos sähköä haluat käyttää, sinun on pakko maksaa siirtomaksu sille verkkoyhtiölle, joka alueella toimii.

Kilpailua ei ole.

Ja silti tämä monopoli toimii liiketoimintana, jonka tarkoitus on tuottaa sijoittajille voittoa.

Tämä järjestelmä syntyi vuonna 1995 sähkömarkkinalain myötä, kun sähkön tuotanto ja siirto erotettiin toisistaan. Sähkön myynti avattiin kilpailulle, mutta siirto jäi lakisääteiseksi monopoliksi.

Eduskunta säätää lait.
Energiavirasto valvoo järjestelmää.
Verkkoyhtiöt toimivat sääntöjen puitteissa.

Kaikki on siis täysin laillista.

Mutta se ei tarkoita, että järjestelmä olisi kuluttajan kannalta hyvä.

---

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä

Otetaan esimerkki omasta sähkönkulutuksestani.

Joulu–tammikuun kahden kuukauden aikana kulutin sähköä yhteensä 742,24 kWh.

Samalta ajalta laskut olivat yhteensä 184,91 euroa.

Tästä voidaan laskea kokonaishinta:

24,9 senttiä kilowattitunnilta.

Kun lasku pilkotaan osiin, kuva muuttuu vielä mielenkiintoisemmaksi.

Sähköenergia maksaa noin 10 senttiä kilowattitunnilta.

Sähkön siirto maksaa noin 15 senttiä kilowattitunnilta.

Toisin sanoen:

siirto maksaa enemmän kuin sähkö.

---

Ennen järjestelmä oli toinen

1990-luvun puolivälissä kotitaloussähkön keskihinta Suomessa oli noin 30–35 penniä kilowattitunnilta.

Se vastaa hyvin sitä, mitä paikallinen sähköyhtiö Raahessa laskutti: noin 33 penniä kilowattitunnilta ja päälle liikevaihtovero.

Sähkö tuotettiin, siirrettiin ja myytiin yhdestä paikasta.

Kuluttaja maksoi sähköstä ja verosta.

Lasku oli yksinkertainen.

Jotta vertailu olisi reilu, talven kylmimpiä kuukausia ei pidä käyttää vuosikulutuksen mittarina. Oikeampi vertailupohja on oma keskimääräinen vuosikulutukseni, joka on noin 292 kWh kuukaudessa.

Jos sama kulutus olisi laskutettu vanhan järjestelmän mukaan hinnalla 33 penniä/kWh, lasku olisi ollut:

292 kWh × 0,33 mk
= 96,36 markkaa

Kun siihen lisätään liikevaihtovero 19 %, saadaan:

96,36 mk × 1,19
= 114,67 markkaa

Euroiksi muutettuna tämä on noin

19 euroa kuukaudessa.

Kun tämä korjataan nykypäivän rahaan elinkustannusindeksillä, vastaava kustannus olisi noin

33 euroa kuukaudessa.

Nykyjärjestelmässä sama kulutus maksaa toteutuneen kokonaishinnan perusteella:

292 kWh × 0,249 €
= noin 73 euroa kuukaudessa.

---

Vertailu

	€/kk
Vanha järjestelmä nykyrahassa	≈ 33 €
Nykyinen järjestelmä	≈ 73 €

Erotus on noin

40 euroa kuukaudessa.

Vuodessa tämä tekee noin

480 euroa enemmän.

---

Mistä nykyinen lasku muodostuu

Nykyjärjestelmässä sähkölasku koostuu useista eri osista:

• sähköenergia

• sähkön siirto

• sähkövero

• huoltovarmuusmaksu

• ja lopuksi 25,5 prosentin arvonlisävero koko summasta

Myös verojen päälle.

---

Lopuksi

Kun tätä kokonaisuutta katsoo tavallisen kuluttajan näkökulmasta, on helppo ymmärtää miksi moni kokee sähkölaskun enemmän pakkolaskuksi kuin palveluksi.

Sähköä voi kilpailuttaa.
Siirtoa ei.

Siirto on monopoli.

Monopolia valvotaan viranomaisella, joka toteaa kaiken olevan sääntelyn mukaista.

Kaikki on täysin laillista.

Eduskunta on säätänyt lait.
Viranomaiset valvovat niiden toteutumista.
Yhtiöt toimivat sääntöjen puitteissa.

Järjestelmä toimii juuri niin kuin se on rakennettu.

Mutta yksi kysymys jää silti ilmaan:

kenen etua tämä järjestelmä oikeastaan palvelee?

Ja mitä tämä tarkoittaa talouden kannalta

Minun kohdallani erotus vanhan järjestelmän indeksikorjattuun hintaan on noin 40 euroa kuukaudessa. Se tekee noin 480 euroa vuodessa.

Se ei ehkä kuulosta suurelta summalta.

Mutta minun sähkönkulutukseni on varsin pieni. Tilanne on aivan toinen niissä suomalaisissa kodeissa, joissa talo lämpiää sähköllä ja vuosikulutus on 18 000–25 000 kWh.

Silloin puhutaan jo tuhansien eurojen vuosierosta.

Ja tässä kohtaa tullaan koko asian taloudelliseen ytimeen.

Jokainen euro, joka menee pakollisiin maksuihin, veroihin ja monopolihinnoitteluun, on pois muusta kulutuksesta.

Se on pois:

• kaupasta

• palveluista

• pienyrittäjiltä

• paikallisesta taloudesta

Kun järjestelmä siirtää rahaa kotitalouksilta pakollisiin maksuihin, se nostaa yleistä kustannustasoa. Yritykset maksavat enemmän energiasta, kotitalouksille jää vähemmän rahaa kulutukseen ja hinnat nousevat.

Sitä kutsutaan inflaatioksi.

Ja siksi kysymys ei ole vain sähkölaskusta.

Kysymys on siitä, millaisen kustannusrakenteen yhteiskunta itse rakentaa omalle taloudelleen.

Luonnollinen monopoli kuulostaa hienolta taloustieteelliseltä käsitteeltä. Kansankielellä se tarkoittaa yksinkertaista asiaa: palvelua, jota on pakko ostaa yhdeltä myyjältä.

Ja kun järjestelmä näyttää kuluttajan silmissä tältä, tulee väkisinkin mieleen vanha sananlasku:

Tuppurainen Tappuraisella takuumiehenä.

Kuluttajalle jää lopulta yksi tehtävä.

Maksaa lasku.

 

Kun kaikki verot ovat tapissa – mikään ei silti riitä

Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua julkisen talouden ongelmista. Velkaa otetaan lisää, veroja kiristetään ja silti valtiovarainministeriö kertoo vuodesta toiseen, että rahaa ei ole. Tästä syntyy väistämättä kysymys: onko ongelma todella verotulojen määrä vai se, miten taloutta hoidetaan?

Polttoaineen hinta on hyvä esimerkki tästä ongelmasta.

Kun suomalainen menee tankkaamaan auton, hän ei maksa pelkästään polttoaineesta. Litrassa on useita päällekkäisiä kustannuksia, joista suuri osa on poliittisia päätöksiä.

Ensimmäinen kerros on polttoainevero. Se koostuu energiasisältöverosta ja hiilidioksidiverosta. Bensiinissä tämä vero on yhteensä noin 70–75 senttiä litralta ja dieselissä hieman yli 50 senttiä litralta. Tämän päälle tulee vielä huoltovarmuusmaksu, pieni mutta pakollinen maksu valtion huoltovarmuusrahastoon.

Seuraava kerros on jakeluvelvoite. Tämä ei ole muodollisesti vero, mutta vaikutus on aivan sama. Suomessa polttoaineyhtiöiden on pakko sekoittaa liikennepolttoaineisiin uusiutuvia biopolttoaineita. Nämä ovat kalliimpia kuin fossiilinen polttoaine, ja kustannus siirtyy suoraan kuluttajan maksettavaksi. Jakeluvelvoitteen vaikutus on yleensä noin 15–25 senttiä litralta bensiinissä ja dieselissä usein vielä enemmän.

Kun nämä kustannukset on lisätty, päälle tulee vielä arvonlisävero. Suomessa maksetaan siis arvonlisävero myös polttoaineverosta ja jakeluvelvoitteen aiheuttamasta hinnasta. Käytännössä veroa maksetaan verosta.

Kun kaikki nämä kerrokset lasketaan yhteen, suomalaisen polttoainelitrasta noin euro on veroa tai poliittisten päätösten aiheuttamaa kustannusta. Jos pumpulla lukee esimerkiksi 1,80 euroa litralta, itse polttoaineen, jalostuksen ja jakelun osuus on siitä alle puolet.

Vertailu naapurimaihin kertoo paljon.

Ruotsi päätti viime vuosina laskea jakeluvelvoitetta merkittävästi. Päätös pudotti dieselin hintaa kerralla kymmeniä senttejä litralta. Norjassa taas energiapolitiikkaa tehdään öljymaan realiteeteista käsin. Vaikka Norja on kallis maa monella mittarilla, polttoaineen hinnassa ei ole samanlaista poliittista lisäkuormaa kuin Suomessa.

Suomessa tilanne on päinvastainen. Polttoaineeseen on ladattu ilmastopolitiikkaa, verotusta ja velvoitteita niin paljon, että markkinahinta jää sivurooliin.

Tämä on myös inflaatiopolitiikan näkökulmasta erikoinen ratkaisu. Polttoaineen hinta vaikuttaa lähes kaikkeen taloudessa. Se näkyy kuljetuskustannuksissa, elintarvikkeiden hinnoissa, rakentamisessa ja käytännössä jokaisessa tuotantoketjussa. Kun polttoaine kallistuu, kallistuu lähes kaikki.

Juuri tällaisissa tilanteissa monissa maissa reagoidaan verotukseen. Polttoaineveroja voidaan tilapäisesti laskea, jotta inflaatiopaineita saadaan hillittyä. Suomessa reaktio on usein päinvastainen: veroja kiristetään tai uusia velvoitteita lisätään samaan aikaan kun hinnat nousevat.

Tämä kertoo laajemmasta ongelmasta suomalaisessa talouspolitiikassa.

Kun talous sakkaa, ensimmäinen ajatus on verojen kiristäminen. Kun inflaatio kiihtyy, kustannuksia ei kevennetä. Kun investointeja pitäisi houkutella, yritysten ja energiankäytön kustannuksia nostetaan.

Lopputulos on se, minkä kaikki näkevät: verot ovat tapissa, mutta julkinen talous ei silti pysy tasapainossa.

Jos talous ei kasva, jokainen verokeskustelu muuttuu nollasummapeliksi. Silloin riidellään vain siitä, keneltä otetaan ja kenelle annetaan. Se ei rakenna yhtään tehdasta, ei lisää tuottavuutta eikä tuo uusia investointeja Suomeen.

Polttoaineen hinnan rakenne kertoo tästä ajattelusta paljon. Sen sijaan että hintaa tarkasteltaisiin osana koko talouden toimintaa, siitä on tehty poliittinen väline. Lopulta lasku päätyy kuluttajalle, yrittäjälle ja koko talouteen.

Suomessa keskustellaan paljon siitä, mistä saadaan lisää verotuloja. Vähemmän keskustellaan siitä, miten talous saataisiin kasvamaan niin, että verotuloja syntyy ilman jatkuvaa kiristämistä.

Jos talouspolitiikan suuntaa ei muuteta, sama keskustelu jatkuu vuodesta toiseen. Veroja nostetaan, velkaa otetaan lisää ja silti todetaan, että mikään ei riitä.

Polttoaineen hinta on vain yksi esimerkki tästä kokonaisuudesta – mutta hyvin paljastava sellainen.

 

Suomalainen verohelvetti – kuin venäläistä rulettia

Kuka maksaa verottajan palkan ja millä, jos verotettava loppuu?

Suomesta on rakennettu maa, jossa verotetaan lähes kaikkea.

Teet töitä – maksat veroa.
Yrität – maksat veroa.
Kulutat – maksat veroa.
Omistat talon – maksat veroa.

Ja jos luulit, että verot maksamalla saat palveluja, kannattaa katsoa ympärilleen.

Verotoimistoa ei ole. Kaikki hoidetaan netissä.
Pankkikonttorit ovat kadonneet. Nettiin vaan.
Terveyskeskukseen pääsy on oma projektinsa.
Poliisia näkee harvoin – jos silloinkaan.

Silti veroja maksetaan enemmän kuin koskaan.

Julkinen sektori kasvaa. Hallinto kasvaa. Virastoja riittää. Samalla tavallinen ihminen hoitaa yhä useamman asian itse.

Tulostat lomakkeet.
Täytät hakemukset.
Selvität asiat netissä.
Jonotat puhelimessa.

Ja maksat siitä kaikesta veroa.

Kun verot eivät riitä, ratkaisu on aina sama.

Lisää veroja.

Ja jos sekään ei riitä, otetaan velkaa. Miljardeja vuodessa.

Velka ei ole mitään muuta kuin tulevien verojen käyttöä etukäteen. Lasku siirtyy myöhemmäksi.

Mutta tässä kohtaa tulee toinen kysymys.

Kuinka kauan ihmiset tätä jaksavat?

Onko mikään ihme, jos pääomat lähtevät maasta?
Onko mikään ihme, jos sijoittajat katsovat mieluummin muualle?

Pääoma ja investoinnit menevät sinne, missä työ ja yrittäminen kannattaa. Missä tulevaisuus näyttää vakaalta.

Jos järjestelmä alkaa syödä omaa perustaansa, lopulta jäljelle jää vain yksi kysymys.

Kuka maksaa verottajan palkan ja millä, jos verotettava loppuu?

 

Postilaatikkoon tuli taas yksi kirje, joka kannattaa avata heti. Kiinteistöveropäätös. Kun katsoin omaa päätöstäni, huomasin että summa oli noussut vuodessa selvästi. Viime vuonna maksoin kiinteistöveroa 255,82 euroa. Tänä vuonna summa on 331,18 euroa. Nousua tuli lähes kolmannes. Päätin katsoa tarkemmin, mistä tämä oikein johtuu.

Kiinteistövero nousi lähes kolmanneksen – mistä oikein on kysymys?

Raahen kaupunginvaltuusto päätti viime syksynä nostaa kiinteistöveroprosentteja vuodelle 2026. Päätöstä perusteltiin kaupungin taloudella. Talousarvion valmistelussa arvioitiin, että ilman uusia toimenpiteitä alijäämä olisi noin 3,7 miljoonaa euroa. Yhdeksi ratkaisuksi esitettiin kiinteistöverojen korottamista.

Päätöksessä puhuttiin 0,20 prosenttiyksikön korotuksesta.
Se kuulostaa pieneltä muutokselta.

Kun oma veropäätös tuli postissa, todellisuus näytti hieman toisenlaiselta.

Vuonna 2025 kiinteistöveroni oli 255,82 euroa.
Vuonna 2026 se on 331,18 euroa.

Nousua vuodessa 75,36 euroa.

Prosentteina tämä tarkoittaa 29,46 prosentin korotusta.

Tarkistin veropäätöksen taustat, jotta näkisin mistä muutos tulee. Kiinteistöveron määrä muodostuu kahdesta tekijästä: verotusarvosta ja veroprosentista. Jos verotusarvo nousee, vero nousee. Jos veroprosentti nousee, vero nousee.

Tässä tapauksessa verotusarvot eivät selitä muutosta.

Maapohjan verotusarvo oli vuonna 2025 2 818,26 euroa.
Vuonna 2026 se on täsmälleen sama 2 818,26 euroa.

Rakennuksen verotusarvo puolestaan laski.
Vuonna 2025 verotusarvo oli 37 972,93 euroa.
Vuonna 2026 verotusarvo on 36 638,57 euroa.

Siitä huolimatta vero nousi selvästi.

Syy löytyy veroprosentista.

Vakituisten asuinrakennusten kiinteistöveroprosentti nousi Raahessa 0,55 prosentista 0,75 prosenttiin. Samalla maapohjan vero nousi 1,30 prosentista 1,50 prosenttiin.

Korotus on teknisesti 0,20 prosenttiyksikköä, mutta suhteellisesti tarkasteltuna veroprosentti nousi yli 36 prosenttia.

Kaupungin omien laskelmien mukaan kiinteistöverokertymä kasvaa noin 8,7 miljoonasta eurosta 10,6 miljoonaan euroon. Lisäystä tulee siis noin 1,9 miljoonaa euroa.

Valtuustossa tästä keskusteltiin. Esityksiä tehtiin kahteen suuntaan. Osa valtuutetuista esitti, että vakituisten asuntojen veronkorotusta kohtuullistettaisiin. Perussuomalaisten ryhmä esitti, ettei kiinteistöveroa nostettaisi lainkaan. Lopulta valtuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen äänin 28–15.

Kiinteistövero on sikäli erikoinen vero, että se ei huomioi maksukykyä. Sama vero tulee maksettavaksi riippumatta siitä, onko tulotaso korkea vai matala. Se kohdistuu suoraan asumiseen.

Raahessa päätettiin nyt kasvattaa kaupungin verotuloja tällä keinolla lähes kahdella miljoonalla eurolla.

Kun veropäätökset saapuivat postilaatikoihin, monelle kuntalaiselle konkretisoitui, mitä tuo päätös tarkoittaa käytännössä. Monessa taloudessa kiinteistöverolappu näyttää nyt aivan eri suuruiselta kuin vuosi sitten.

Ja silloin 0,20 prosenttiyksikköä ei tunnukaan enää kovin pieneltä muutokselta.

Kun verot nousevat ja silti velkaa otetaan lisää, herää väkisinkin kysymys: mitä tapahtuu sitten, jos verotettavaa ei enää olekaan? Kuka silloin maksaa verottajan palkan?