Mitä datakeskustodellisuus oikeasti on? Ja kuka siitä hyötyy? 

Datakeskuksista puhutaan nyt kuin uudesta teollisesta ihmeestä. Kuntiin luvataan investointeja, työpaikkoja, elinvoimaa ja tulevaisuutta. Kuvia kiiltävistä palvelinhalleista näytetään kuin ennen vanhaan tehdashankkeita. Mutta mitä enemmän asiaa alkaa purkaa numeroiksi, sitä enemmän herää kysymys: kuka tästä oikeasti hyötyy?

Helsingin Sanomien Visio nosti esiin poikkeuksellisen suoran viestin Verohallinnon pääjohtajalta Markku Heikuralta. Hänen mukaansa Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat verotuloja hyvin vähän, joissakin tapauksissa jopa negatiivisesti. Yksittäinen datakeskus voi saada satojen miljoonien ALV-palautukset samalla kun varsinainen verotettava liiketoiminta tapahtuu konsernirakenteiden kautta muualla maailmassa.

Tämä on juuri se asia, jota moni tavallinen kuntalainen on ihmetellyt jo pitkään. Kun puhutaan miljardiluokan investoinneista ja valtavista sähkönkulutuksista, miksi vaikutukset paikalliseen talouteen näyttävät lopulta niin pieniltä?

Rakennusvaiheessa työmaalla toki käy väkeä. Maarakentajia, sähköasentajia, kuljetuksia, urakoitsijoita. Mutta valmis datakeskus on jotain aivan muuta kuin vanhan ajan tehdas. Se ei ole Rautaruukki. Se ei ole konepaja. Se ei ole sellutehdas. Se ei pyöri tuhansien ihmisten työpanoksella.

Valmis halli toimii pitkälti automaatiolla. Suomessa toimii jo kymmeniä datakeskuksia, mutta vain harvassa niistä työskentelee edes muutamaa kymmentä ihmistä pysyvästi. Samaan aikaan sähkönkulutus voi olla kokonaisen kaupungin luokkaa.

Ja juuri tässä kohtaa tullaan siihen suureen kysymykseen, josta Suomessa puhutaan edelleen aivan liian vähän.

Mitä datakeskus todella jättää alueelle?

Kiinteistöveroa kyllä tulee kunnalle. Se voi olla merkittäväkin tulonlähde. Mutta samaan aikaan yhteiskunta rakentaa ympärille sähköverkkoja, kantaverkkoa vahvistetaan, reserviä lisätään ja energiantuotantoa mitoitetaan kasvavan kulutuksen mukaan. Lopulta tavallinen sähkönkäyttäjä maksaa osan kokonaisuudesta siirtohinnoissa, veroissa ja verkkoinvestoinneissa.

Sitten tulee vastaan seuraava ristiriita.

Suomessa on vuosikausia puhuttu “halvasta sähköstä” kilpailuetuna. Todellisuudessa teollisuus ei elä hetkellisillä pörssisähkön pohjahinnoilla vaan toimitusvarmalla sähköllä ympäri vuoden. Datakeskus ei voi sammua tyynen sään tai pakkasjakson vuoksi. Se tarvitsee jatkuvan tehon joka sekunti.

Ja silloin koko sähköjärjestelmän todelliset kustannukset alkavat näkyä.

Tarvitaan varavoimaa, säätövoimaa, siirtoyhteyksiä, akkuvarastoja ja yhä enemmän kantaverkon investointeja. Suomessa eletään jo tilanteessa, jossa osa uusista suurhankkeista joutuu odottamaan verkkoliityntöjä vuosikausia. Samalla tavalliselle kansalaiselle kerrotaan, että sähköä on yllin kyllin.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan keskustelu pienydinvoimasta, vakaasta perusvoimasta ja teollisuuden sähköntarpeesta kiihtyy ympäri Eurooppaa. Datakeskukset eivät tarvitse poliittisia iskulauseita vaan vakaata sähköjärjestelmää.

Ja sitten tulee vielä yksi näkökulma, joka helposti unohtuu kokonaan.

Mitä tapahtuu, jos datakeskus lähtee?

Teollinen tehdas jättää usein jälkeensä osaamista, alihankintaa, tuotantoketjuja ja paikallista yritystoimintaa. Datakeskus voi pahimmillaan jättää jälkeensä vain suuren hallin ja valtavan sähköliittymän. Digitaalinen liiketoiminta liikkuu nopeasti sinne missä sähkö, verotus tai geopoliittinen tilanne on edullisin.

Siksi kuntien pitäisi suhtautua datakeskushankkeisiin kylmän realistisesti eikä investointihuumassa.

Kuinka paljon pysyviä työpaikkoja syntyy?

Kuinka paljon verotuloja todella jää Suomeen ja kunnalle?

Kuka maksaa sähköverkon vahvistamisen?

Miten hukkalämpö hyödynnetään?

Mitä tapahtuu, jos toiminta loppuu 15 vuoden päästä?

On täysin mahdollista, että hyvin sijoitettu ja järkevästi toteutettu datakeskus voi olla alueelle hyödyllinen. Mutta silloin ympärille pitää syntyä muutakin kuin palvelinsali. Tarvitaan oikeaa teollista toimintaa, energiaintegraatioita, lämpötalouden hyödyntämistä ja paikallista yritysvaikutusta.

Muuten vaarana on, että Suomesta tulee digitaalisen maailman sähköasema. Maa, joka rakentaa valtavan määrän energiainfraa muiden maiden datataloutta varten, mutta saa itse vain murusia kokonaisarvosta.

Ja tämä keskustelu on vasta alussa.

 

Kun kaupunki vastaa – mutta, kuunteleeko se oikeasti?

Kaupungin lausunto Pitkäkarin osayleiskaavasta hallinto-oikeudelle on nyt annettu. Luin sen läpi useampaan kertaan, ja yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Ei se, että kaupunki puolustaa omaa päätöstään – se on täysin normaalia. Vaan se, miten valittajiin suhtaudutaan. Lausunnosta jää vahva vaikutelma, että valittajien esittämät asiat nähdään lähinnä yksityisenä haittana, joka pitää sivuuttaa yleisen edun nimissä. 

Että kyllä me tiedämme paremmin, ja tämä on nyt ratkaistu.

Tässä mennään helposti harhaan. Hallinnossa ei riitä, että joku on vakuuttunut omasta ratkaisustaan. Päätöksen pitää kestää tarkastelu. Se tarkoittaa sitä, että vaihtoehdot pitää oikeasti arvioida ja vaikutukset pitää pystyä perustelemaan konkreettisesti. Ei riitä, että sanotaan, että asia on huomioitu tai arvioitu. Pitää myös pystyä näyttämään miten se on tehty ja mihin lopputulos perustuu.

Lausunnossa tulvasuojelu nostetaan kaiken yläpuolelle. Se on tärkeä asia, siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta nyt mennään siihen, että yhtä ratkaisua pidetään käytännössä ainoana mahdollisena. Muita vaihtoehtoja ei oikeasti käsitellä, ja palstakohtainen tarkastelu suljetaan pois periaatteella. Tämä ei enää ole punnintaa, vaan linjan lukitsemista. Silloin herää väistämättä kysymys, onko eri vaihtoehtoja todella arvioitu vai onko lopputulos päätetty etukäteen.

Kaavassa puhutaan tasoista, metreistä ja tulvariskistä, mutta käytännössä kyse on ihmisten omaisuudesta. Rakennuksista, joita on ylläpidetty vuosikymmeniä, ja paikoista, joihin on sidottu rahaa, työtä ja aikaa. Kun käyttöä rajoitetaan, pitää pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: miksi juuri tässä paikassa ja juuri näin, eikä toisin. Yleinen viittaus riskiin ei riitä, jos vaikutus kohdistuu yksittäiseen kiinteistöön.

Omaisuudensuoja ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaissa turvattu oikeus. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi rajoittaa, mutta se tarkoittaa sitä, että rajoitukselle pitää olla selkeä peruste, oikea mitoitus ja todellinen tarve. Pitää myös pystyä osoittamaan, että lievempi keino ei riitä. Tässä kohtaa lausunto jää hyvin ohueksi.

Kukaan ei vaadi, että tulvariski jätetään huomioimatta. Mutta vaaditaan sitä, että päätökset tehdään niin, että ne ovat perusteltuja, oikeasuhtaisia ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Nyt lausunto antaa kuvan, että keskustelu halutaan sulkea, ei käydä. Se ei ole hyvän hallinnon tapa. Ja juuri siksi tämä asia on nyt hallinto-oikeudessa.

 

Suomen talouden kehitys Kekkosen jälkeen – nousu, romahdus ja hitaan kasvun aika

Kun Urho Kekkonen jätti presidentin tehtävät vuonna 1981, Suomi oli vakaa maa. Velkaa oli vähän, teollisuus pyöri ja ihmisillä oli töitä. Talous ei ollut nopean kasvun talous, mutta se oli ennustettava.

Sen jälkeen Suomi on kulkenut läpi useita suuria talousvaiheita. On ollut nopeaa kasvua, syvä romahdus, uusi nousu ja lopulta pitkä jakso, jossa kasvu on hidastunut. Tämä kehitys selittää pitkälti sen, miksi tänään puhutaan velasta, säästöistä ja investointien tarkasta harkinnasta.

1980-luku – kasvu velalla

1980-luvulla rahoitusmarkkinat vapautettiin. Pankit alkoivat myöntää lainaa aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin.

Rahaa sai helposti, ja sitä käytettiin. Asuntoja rakennettiin, yritykset investoivat ja kulutus kasvoi. Talous näytti vahvalta, mutta velka kasvoi nopeasti taustalla.

Keskeiset luvut:

• Talous kasvoi noin 4–5 prosenttia vuodessa
• Kotitalouksien velka yli kaksinkertaistui
• Pankkien luotonanto kasvoi nopeasti
• Työttömyys pysyi matalana

Kasvu oli todellista, mutta sen pohja ei ollut kestävä.

1990-luvun alku – romahdus

1990-luvun lama oli Suomen taloushistorian pahin kriisi rauhan aikana.

Neuvostoliiton kauppa loppui, korot nousivat ja velkakupla puhkesi. Yrityksiä kaatui, pankkeja pelastettiin valtion tuella ja työttömyys nousi nopeasti.

Keskeiset luvut:

• BKT laski noin 13 prosenttia
• Työttömyys nousi yli 16 prosenttiin
• Kymmeniä tuhansia yrityksiä lopetti
• Julkinen velka nousi noin 10 prosentista yli 60 prosenttiin BKT:stä

Tämä kriisi muutti Suomen talouden suunnan pysyvästi.

1995–2007 – uusi nousu

Laman jälkeen Suomi nousi nopeasti. Talous kasvoi, vienti vahvistui ja työllisyys parani.

Keskeinen tekijä oli yksi yritys:

• Nokia

Nokian merkitys oli poikkeuksellinen:

• noin 4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta
• noin 20 prosenttia viennistä
• noin 25 prosenttia yhteisöverotuloista

Suomi vaurastui ja julkinen talous vahvistui.

2008–2015 – kasvu pysähtyy

Vuoden 2008 jälkeen Suomeen osui kolme samanaikaista iskua: finanssikriisi, Nokian romahdus ja metsäteollisuuden rakennemuutos.

Yksikin näistä olisi ollut vaikea. Yhdessä ne pysäyttivät kasvun.

Keskeiset luvut:

• Talous ei kasvanut käytännössä lainkaan vuosina 2008–2015
• Teollisuustyöpaikkoja katosi kymmeniä tuhansia
• Valtion velka alkoi kasvaa uudelleen
• Vienti heikkeni

Suomi siirtyi hitaamman kasvun aikaan.

2020-luku – velka ja väestö ratkaisevat

Tänään Suomi ei ole kriisissä, mutta kasvu on hidasta.

Suurin muutos liittyy väestöön. Työikäisten määrä vähenee ja menot kasvavat.

Keskeiset luvut:

• Valtion velka noin 160 miljardia euroa
• Julkinen velka noin 75 prosenttia BKT:stä
• Työikäinen väestö on vähentynyt vuodesta 2010 lähtien
• Väestön keski-ikä nousee jatkuvasti

Tämä on tilanne, jossa päätöksiä tehdään nyt.

Mitä tästä pitää ymmärtää

Suomen talous ei ole ajautunut tähän tilanteeseen sattumalta.

1980-luvulla kasvu rakennettiin velalle.
1990-luvulla velka kaatoi talouden.
2000-luvulla teknologia nosti Suomen.
2010-luvulla kasvu pysähtyi.
2020-luvulla velka ja väestö määrittävät suunnan.

Kasvu ei ole pysyvä tila.

Velka on.

Lähteet

Keskeiset tiedot perustuvat seuraaviin virallisiin lähteisiin:

• Tilastokeskus – kansantalouden tilinpito ja väestötilastot
• Suomen Pankki – 1990-luvun lama ja pankkikriisi
• Valtiovarainministeriö – julkisen talouden raportit
• Valtiokonttori – valtion velkatiedot
• Elinkeinoelämän tutkimuslaitos – talouskasvu ja Nokian vaikutus

 

Kun rahat eivät riitä – mitä seuraa, jos tavoitteet ja todellisuus erkanevat toisistaan 

Suomessa on nyt tilanne, jossa sekä hallitus että energiayhtiöt seisovat saman ongelman edessä. Rahaa puuttuu, mutta tavoitteet ovat ennallaan. Tämä ei ole ideologinen kysymys, vaan taloudellinen. Ja taloudessa on yksi laki, joka pitää aina: jos kassavirta ei riitä, suunnitelma muuttuu ennemmin tai myöhemmin.

Tuoreessa jutussa, jonka julkaisi Suomen Kuvalehti, todettiin suoraan, että hallituksen ilmastotoimilta puuttuu yli 400 miljoonaa euroa rahoitusta. Se ei ole pieni tarkennus budjettikirjassa. Se on rakenteellinen viesti siitä, että tavoitteet ja resurssit eivät tällä hetkellä kohtaa. Sama ilmiö näkyy tuulivoimahankkeissa, joissa investointeja siirretään, hankkeita perutaan ja rahoittajat kiristävät ehtojaan. Tämä on akuutti tilanne, ja jos siihen ei reagoida ajoissa, siitä tulee krooninen.

Energiapolitiikka on viime vuosina rakentunut oletukselle, että investointeja syntyy nopeasti ja markkina kantaa kustannukset. Todellisuus on ollut sitkeämpi. Korkotaso on noussut, materiaalit ovat kallistuneet ja sähkön hinnan vaihtelu on lisääntynyt. Samalla infrastruktuuri on alkanut vaatia yhä suurempia investointeja. Kantaverkkoyhtiö Fingrid on arvioinut, että siirtoverkkoon tarvitaan miljardiluokan lisäpanostuksia lähivuosina. Nämä investoinnit eivät ole vapaaehtoisia. Ne ovat edellytys sille, että sähköä voidaan tuottaa ja siirtää sinne, missä sitä tarvitaan. Ja nämä investoinnit maksetaan lopulta aina samasta paikasta, sähkölaskusta. Se on kylmä mutta rehellinen fakta.

Jos nykyisellä linjalla jatketaan, tavoitteet pidetään ennallaan ja rahoitus etsitään muualta. Käytännössä se tarkoittaa velkaa, veroja tai korkeampia maksuja kuluttajille. Toinen vaihtoehto on hidastaa tahtia. Se ei tarkoita luopumista tavoitteista, vaan aikataulujen ja investointien järjestämistä uudelleen. Kolmas vaihtoehto on muuttaa painopistettä ja rakentaa järjestelmä sellaiseksi, että se kestää myös taloudellisesti vaikeampia aikoja. Tässä kohtaa politiikka kohtaa fysiikan ja talouden. Niitä ei voi ohittaa päätöksillä eikä julistuksilla.

Jos mitään ei muuteta, ensimmäinen seuraus on epävarmuus. Yritykset lykkäävät investointeja, koska kustannuksia ei pystytä ennustamaan. Toinen seuraus on kustannusten kasvu. Kun päätökset viivästyvät, projektit kallistuvat. Kolmas seuraus on huoltovarmuuden heikkeneminen, jos kapasiteettia ei rakenneta ajoissa. Tämä ei ole teoreettinen uhka, vaan normaali kehityskulku infrastruktuurissa, kun suunnitelmat ja resurssit erkanevat toisistaan.

Suomessa sähköjärjestelmä on toistaiseksi toiminut hyvin, mutta järjestelmä toimii vain niin kauan kuin investoinnit pysyvät aikataulussa ja rahoitus on kunnossa. Kun jompikumpi alkaa pettää, ongelmat näkyvät ensin kustannuksissa ja myöhemmin toimitusvarmuudessa. Se on se hetki, jolloin keskustelu muuttuu teoriasta käytännöksi ja vaikutukset alkavat tuntua tavallisen ihmisen arjessa.

Tämä keskustelu ei ole ilmastosta eikä tuulivoimasta. Se on rahasta, riskistä ja vastuusta. Jos tavoitteet ja resurssit pysyvät samassa linjassa, järjestelmä toimii. Jos ne erkanevat, ongelmat alkavat kasvaa hiljaa taustalla. Silloin ei synny romahdusta yhdessä yössä, vaan pitkä ja kallis korjausliike. Ja juuri siksi tämä keskustelu kannattaa käydä nyt, ennen kuin tilanne muuttuu vaikeammaksi. Ei siksi, että pelättäisiin muutosta, vaan siksi, että muutoksen pitää olla kestävää.

Lähteitä

Suomen Kuvalehti – Hallituksen ilmastotoimien rahoitusvaje

Fingrid – Kantaverkon investointitarpeet ja kehitysnäkymät

Energiavirasto – Sähkömarkkinoiden tilastot ja analyysit

Työ- ja elinkeinoministeriö – Energia- ja ilmastopolitiikan suunnitelmat

Valtiontalouden tarkastusvirasto – Julkisen talouden riskit ja kestävyys

 

Raahe – kaupunki kuin koti

Koti ei ole vain rakennus.
Se on paikka, josta pidetään huolta joka päivä.

Koti vaatii työtä.
Jos katto alkaa vuotaa, se korjataan.
Jos maali hilseilee, se maalataan.
Jos lämmitys pettää, se laitetaan kuntoon ennen kuin tulee pakkaset.

Kukaan ei jätä kotiaan hoitamatta siksi, että joku muu ehkä joskus tekee sen.
Koti on vastuuta.

Sama koskee kaupunkia.

Kaupunki ei ole pelkkä hallinto tai budjetti.
Kaupunki on yhteinen koti, jonka kunto näkyy ihmisten arjessa. Se näkyy koulujen kunnossa, katujen turvallisuudessa, yritysten mahdollisuuksissa toimia ja palvelujen saatavuudessa.

Hyvin hoidettu koti ei synny sattumalta.
Se syntyy pitkäjänteisestä työstä ja järkevistä valinnoista.

Kaikkea ei voi tehdä kerralla.
Mutta tärkeät asiat pitää tehdä ajoissa.

Kodinpidossa tiedetään, että velkaa ei oteta turhaan.
Korjaukset tehdään silloin kun ne ovat tarpeen, ei silloin kun vahinko on jo tapahtunut.
Ja rahaa säästetään myös tulevia sukupolvia varten.

Tämä sama ajatus kuuluu myös kaupungin johtamiseen.

Kaupungin tehtävä ei ole rakentaa näyttäviä hankkeita hetkeksi, vaan huolehtia siitä, että perusta kestää.
Talous on pidettävä kunnossa.
Palvelut on turvattava.
Rakenteet on pidettävä toimintakykyisinä.

Kun koti on kunnossa, sinne on helppo kutsua vieraita.

Silloin yritykset uskaltavat investoida.
Silloin ihmiset haluavat muuttaa paikkakunnalle.
Silloin nuoret näkevät tulevaisuuden omassa kotikaupungissaan.

Hyvin hoidettu koti vetää puoleensa.

Kaupunki ei kuitenkaan ole valmis koskaan.
Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja yhteistä vastuuta.

Koti pysyy kunnossa vain silloin, kun jokainen tekee osansa.
Asukkaat, yritykset, työntekijät ja päättäjät.

Ja lopuksi.

Koti on yhtä kuin lämpöä, läheisyyttä ja turvaa.
Kotiin on aina hyvä tulla.

 Hanhikivelle suunnitellaan uutta ydinvoimalaa – pitkästä aikaa oikeasti hyvä uutinen

Pitkästä aikaa tuli uutinen, joka ei perustu toiveisiin tai visioihin, vaan konkreettiseen teknologiaan ja olemassa olevaan infrastruktuuriin.

Iltalehti kertoi, että Pyhäjoen Hanhikivelle suunnitellaan amerikkalaisvalmisteista ydinvoimalaa. Kyse olisi niin sanotusta painevesireaktorista, jonka sähköteho on yli tuhat megawattia. Se on samaa kokoluokkaa kuin Olkiluoto 3, ja käytännössä tarkoittaa yhtä suurta voimalaitosta, joka tuottaa sähköä ympäri vuorokauden vuosikymmeniä eteenpäin.

Ydinvoimala ei sähköntuotannon kannalta ole mikään erikoinen laitos. Se on aivan tavallinen höyryvoimalaitos. Vesi kuumennetaan höyryksi, höyry pyörittää turbiinia ja turbiini pyörittää generaattoria. Sähkö syntyy täsmälleen samalla tavalla kuin hiili-, kaasu- tai biomassavoimalassa. Ainoa ero on se, millä energia tuotetaan. Ydinvoimalassa lämpö syntyy ydinreaktiossa, ei polttamalla polttoainetta.

Teknisesti tämä tarkoittaa sitä, että laitos tuottaa sähköä tasaisesti ja ennustettavasti. Yksi tällainen voimalaitos tuottaa tyypillisesti noin 9–10 terawattituntia sähköä vuodessa. Se on suunnilleen kymmenesosa koko Suomen sähkönkulutuksesta tai saman verran kuin tuhansien tuulivoimaloiden keskimääräinen vuosituotanto. Tärkeintä on kuitenkin se, että tuotanto ei riipu säästä.

Hanhikiven alueella on jo tehty valtava määrä työtä. Sinne on rakennettu tie- ja satamayhteydet, suunniteltu voimalaitospaikka, tehty ympäristö- ja turvallisuusselvitykset sekä valmisteltu sähköverkon liityntä. Nämä ovat kaikkein kalleimpia ja aikaa vievimpiä asioita tällaisessa hankkeessa. Siksi voidaan sanoa, että pohja on olemassa. Uutta hanketta ei tarvitse aloittaa tyhjästä.

Aluetalouden näkökulmasta vaikutukset olisivat merkittävät. Pelkkä rakentamisvaihe kestää useita vuosia ja työllistää suoraan ja välillisesti tuhansia ihmisiä. Rakentamisen aikana alueelle tulee urakoitsijoita, suunnittelijoita, kuljetusyrityksiä ja palvelualan toimijoita. Se näkyy paikallisissa yrityksissä, majoituksessa, ravintoloissa ja kaupassa. Samalla kertyy verotuloja kunnille ja valtiolle.

Kun voimalaitos valmistuu, vaikutus ei lopu siihen. Ydinvoimalaitos on pitkäikäinen investointi. Sen käyttöikä on yleensä 60 vuotta tai enemmän. Se tarkoittaa pysyviä työpaikkoja käyttö- ja kunnossapitotehtävissä sekä jatkuvaa kysyntää paikallisille palveluille ja alihankinnalle. Samalla se luo vakaan perustan teollisuudelle ja uusille investoinneille.

Sähkö on teollisuuden tärkein raaka-aine. Ilman riittävää ja luotettavaa sähköä yksikään suuri investointi ei synny. Tämä on nähty viime vuosina monessa hankkeessa, jossa suunnitelmat ovat kaatuneet epävarmaan energiansaantiin tai liian korkeaan hintaan. Ydinvoimalaitos muuttaa tämän asetelman. Se tuo järjestelmään perusvoimaa, joka vakauttaa sähkön hintaa ja parantaa koko alueen kilpailukykyä.

Raahen ja koko Pohjois-Pohjanmaan näkökulmasta tämä on erityisen tärkeää. Meillä on raskasta teollisuutta, satama ja logistinen infrastruktuuri. Ne tarvitsevat vakaata sähköä ympärivuorokautisesti. Kun sähköntuotanto on lähellä, myös siirtoverkko toimii varmemmin ja alueen houkuttelevuus investoinneille kasvaa.

On kuitenkin rehellistä todeta, että tämä ei ole vielä päätös. Suuri voimalaitos ei synny hetkessä. Tarvitaan rahoitus, luvat ja pitkä sitoutuminen. Aikataulu mitataan vuosissa, ei kuukausissa. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa hanke on teknisesti ja taloudellisesti mahdollinen. Se on suuri ero verrattuna moniin viime vuosien hankkeisiin, jotka ovat jääneet suunnitelmiksi.

Meidän alueella on puhuttu paljon tulevaisuudesta ja kehityksestä. Nyt pöydällä on hanke, joka perustuu todelliseen energiantuotantoon, todelliseen teollisuuteen ja todellisiin työpaikkoihin.

Siksi voi sanoa suoraan:
tämä on pitkästä aikaa oikeasti hyvä uutinen.

 

Varjokehysriihi

Kehysriihi lähestyy, ja sama kysymys on taas pöydällä: mistä rahat ja kuka maksaa. Tätä keskustelua on käyty vuosikausia, mutta liian usein katse kääntyy verojen korottamiseen tai palvelujen leikkaamiseen. Molemmat ovat lyhyen aikavälin ratkaisuja. Julkinen talous ei korjaannu tempuilla, vaan tekemällä päätöksiä, jotka vähentävät menoja pysyvästi.

Olen pitänyt oman varjokehysriihen. Se perustuu yksinkertaiseen ajatukseen: säästöt tehdään rakenteista, ei peruspalveluista. Rahaa ei etsitä sairaaloista, kouluista tai vanhusten hoidosta, vaan niistä järjestelmistä, joissa raha kiertää ilman vastuuta tuloksista.

Valtion taloudessa liikkuu vuosittain kymmeniä miljardeja euroja. Kun kokonaisuutta katsoo rauhassa, huomaa nopeasti, että ongelma ei ole yksittäinen menoerä vaan rakenteiden kerrostuminen. Jokainen uusi ohjelma, tukimuoto ja virasto on lisätty hyvää tarkoittaen, mutta vanhaa ei ole purettu. Lopputuloksena on järjestelmä, joka kasvaa koko ajan raskaammaksi ja kalliimmaksi ylläpitää.

Ensimmäinen ja suurin säästökohde löytyy yritys- ja hanketuista. Valtion yritystuet ovat useita miljardeja euroja vuodessa. Osa tuista on perusteltuja, mutta osa ylläpitää toimintaa, joka ei koskaan muutu kannattavaksi. Julkinen raha ei saa olla pysyvä tekohengitys. Kun tehottomimmat tuet karsitaan, säästö syntyy nopeasti ja pysyvästi. Tässä on realistista löytää 150 miljoonan euron vuosittainen säästö ilman että elinkelpoiset yritykset kärsivät.

Toinen säästökohde löytyy hallinnosta. Suomessa hallintoa on rakennettu kerros kerrokselta. Jokainen uudistus on tuonut mukanaan uuden organisaation, uuden tietojärjestelmän ja uuden raportointivelvoitteen. Samalla vanhat rakenteet ovat jääneet paikalleen. Tämä näkyy päällekkäisenä työnä ja kasvavina kustannuksina. Kun samoja tehtäviä hoidetaan useassa paikassa, raha kuluu hallintoon eikä palveluihin. Hallinnon rakenteita keventämällä ja päällekkäisyyksiä purkamalla voidaan säästää 100 miljoonaa euroa vuodessa ilman että kansalaisen saama palvelu heikkenee.

Kolmas säästökohde liittyy työvoimapolitiikkaan. Työllisyyspalveluihin käytetään merkittävästi rahaa, mutta osa rahoituksesta kiertää hankkeiden kautta ilman mitattavaa vaikutusta työllistymiseen. Rahaa käytetään toiminnan ylläpitämiseen, ei tuloksiin. Kun resurssit kohdennetaan suoraan työllistämiseen ja tehottomat välikerrokset poistetaan, kustannukset pienenevät ja vaikuttavuus paranee. Tässä on realistista saavuttaa 80 miljoonan euron säästö.

Neljäs säästökohde löytyy julkisista hankinnoista. Julkisten hankintojen arvo on noin 40 miljardia euroa vuodessa. Jo pieni parannus hankintojen suunnittelussa ja kilpailutuksessa tuottaa merkittäviä säästöjä. Kyse ei ole palvelujen vähentämisestä vaan siitä, että sama palvelu hankitaan järkevämmin. Kun kilpailutus toimii ja kustannuksia seurataan tarkasti, 50 miljoonan euron säästö on täysin saavutettavissa.

Viides säästökohde löytyy valtion kiinteistöistä. Valtiolla on rakennuksia, joiden käyttöaste on matala mutta ylläpitokustannukset jatkuvat vuodesta toiseen. Tyhjät tilat maksavat joka päivä. Kun vajaakäyttöiset kiinteistöt myydään tai tiloja yhdistetään, kustannukset pienenevät pysyvästi. Tässä on realistista saavuttaa 20 miljoonan euron säästö.

Yhteensä näistä toimenpiteistä kertyy 400 miljoonan euron pysyvä vuosittainen säästö. Summa ei ratkaise kaikkia julkisen talouden ongelmia, mutta se osoittaa suunnan. Kun rakenteita korjataan johdonmukaisesti, vaikutus kasvaa vuosi vuodelta.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein siitä, että säästöjä on mahdoton tehdä ilman kipua. Tämä ei pidä paikkaansa. Suurin osa julkisista menoista syntyy järjestelmistä, ei palveluista. Kun järjestelmät yksinkertaistetaan ja vastuu selkeytetään, kustannukset laskevat luonnollisesti.

Valtion talouden tasapainottaminen on ennen kaikkea johtamiskysymys. Rahaa on riittävästi, mutta sitä käytetään liian monessa paikassa samaan aikaan. Kun päätöksenteko keskittyy olennaiseen ja rakenteet pidetään selkeinä, talous pysyy hallinnassa.

Tämä varjokehysriihi ei ole täydellinen eikä valmis. Se on esimerkki siitä, että säästöjä löytyy, kun kokonaisuutta tarkastellaan rehellisesti. Nyt tarvitaan päätöksiä, jotka kestävät aikaa ja palauttavat luottamuksen julkiseen taloudenpitoon.

 

Biokaasulaitos olisi ollut ydinasia – mutta missä ovat talousluvut ja rohkeus tehdä päätöksiä?

Ensi viikolla (to16.4.2026) Raahessa pidetään valtuustoseminaari jätehuollosta. Aihe on tärkeä, koska siinä päätetään käytännössä siitä, millä tavalla jätehuolto järjestetään tulevaisuudessa ja mihin suuntaan kaupungin elinvoimaa rakennetaan.

Tällä kertaa en itse ole paikalla.

Olen silloin matkalla viemään isäni uurnaa Imatralle. Isä viedään takaisin Karjalaan, sinne mistä hänen elämänsä aikanaan lähti. Se on matka, jota ei siirretä eikä jätetä väliin. Mutta se ei tarkoita, että tämä asia olisi minulle yhdentekevä. Päinvastoin.

Olen puhunut tästä jo pitkään.

Minun näkökulmastani biokaasulaitos olisi ollut koko jätehuoltokeskustelun ydinasia. Ei sivujuonne, ei yksittäinen tekninen ratkaisu, vaan kokonaisuus, joka olisi vaikuttanut suoraan kaupungin talouteen, energiantuotantoon, huoltovarmuuteen ja työpaikkoihin.

Biokaasulaitos tarkoittaisi sitä, että jäte ei ole pelkkä kustannus, vaan raaka-aine. Siitä voidaan tuottaa energiaa, lämpöä ja tuloja. Se voidaan liittää osaksi kaukolämpöverkkoa ja samalla vahvistaa paikallista omavaraisuutta.

Tämä on juuri sitä elinvoimapolitiikkaa, josta juhlapuheissa puhutaan.

Mutta kun asiasta tehtiin esitys, kiinnostusta ei löytynyt. Ei päättäjissä eikä viranhaltijoissa.

Meille sanottiin, että biokaasulaitoksille ei saa helposti lupia. Että se on vaikeaa ja hidasta. Nyt kun katsoo ympärilleen, näyttää siltä, että lupia kyllä saadaan. Laitoksia rakennetaan eri puolille Suomea, investointeja tehdään ja liiketoiminta kasvaa.

Se kertoo siitä, että este ei ole ollut pelkästään lupaprosessi. Este on ollut halu ja rohkeus lähteä liikkeelle.

Samaan aikaan naapurikunta tekee tästä liiketoimintaa. Minusta on irvokasta, että meidän saamattomuuden vuoksi joku muu pystyy rakentamaan itselleen elinvoimaa sellaisesta asiasta, joka olisi voinut olla meidän oma hankkeemme.

Kyse ei ole kateudesta. Kyse on vastuusta.

Missä ovat kaupungin oman yhtiön talousvertailut?

Toinen asia, jota olen kysynyt alusta asti, on tämä:

missä ovat kaupungin oman toiminnan tai oman yhtiön talousvertailut?

Meillä on käytössämme kaupungin oma kirjanpito. Me tiedämme, mitä jätehuolto on maksanut ja mitä se on tuottanut. Siksi pidän itsestään selvänä, että kaikki vaihtoehdot lasketaan samoilla perusteilla ja samoista lähtötiedoista.

Jos näin ei tehdä, vertailu ei ole vertailu.

On puhuttu Vestiaan liittymisestä. On puhuttu yhteistyöstä ja kilpailuttamisesta. On puhuttu konsulttien raporteista. Mutta kaupungin oman yhtiömallin taloudellista kokonaiskuvaa ei ole esitetty samalla tarkkuudella.

Se on vakava puute.

Jos vaihtoehtoja ei lasketa samalla tavalla, päätöstä ei voi tehdä vastuullisesti. Silloin päätetään arvailun varassa.

Minä en vastusta yhteistyötä enkä kilpailuttamista. Mutta vastustan sitä, että päätöksiä tehdään ilman kunnollista taloudellista perustaa.

Biokaasulaitos ei ole pelkkä jäteasia

Biokaasulaitos olisi vaikuttanut paljon laajemmin kuin pelkkään jätehuoltoon.

Se olisi voinut tarkoittaa:

• paikallista energiantuotantoa ja pienempää riippuvuutta ulkopuolisista energialähteistä
• vakaampaa kaukolämmön hintaa pitkällä aikavälillä
• uusia työpaikkoja ja yritystoimintaa
• lisätuloja kaupungille
• parempaa huoltovarmuutta kriisitilanteissa
• mahdollisuutta hyödyntää jätteet ja sivuvirrat omalla alueella

Tämä ei ole teoriaa. Tätä tapahtuu parhaillaan muualla Suomessa.

Siksi kysyn suoraan:

miksi emme tarttuneet tähän mahdollisuuteen silloin, kun se oli meidän käsissämme?

Päätöksiä ei pidä tehdä ennen kuin kokonaisuus on pöydällä

Seuraavassa käsittelyssä haluan nähdä läpiluotaavan taloudellisen laskelman vähintään viiden vuoden ajalta. Laskelman, joka perustuu kaupungin omaan kirjanpitoon ja todellisiin kustannuksiin.

Haluan nähdä samat luvut kaikille vaihtoehdoille:

• omalle toiminnalle
• omalle yhtiölle
• ulkopuoliselle yhtiölle

Haluan nähdä investoinnit, riskit ja vaikutukset kuntalaisten maksuihin.

Se ei ole liikaa vaadittu.
Se on hyvän hallinnon vähimmäisvaatimus.

Tämä ei ole ideologinen kysymys

Minulle tämä ei ole ideologinen kysymys. Tämä on vastuukysymys.

Kyse on siitä, käytämmekö omat mahdollisuutemme vai annammeko niiden valua muualle. Kyse on siitä, rakennammeko elinvoimaa omalle paikkakunnalle vai seuraammeko sivusta, kun muut tekevät sen työn.

Biokaasulaitos olisi ollut konkreettinen askel siihen suuntaan.

Se olisi voinut olla meidän oma hankkeemme.

 

Valvonta ei toimi ilman asiakirjoja

Hallinto-oikeuden ratkaisu koskee jokaista kuntaa

Sosiaali- ja terveysministeriö sai Helsingin hallinto-oikeudessa selkeän muistutuksen julkisuuslaista. Ministeriön laatima alkoholin etämyyntiä koskeva muistio oli salattu lainvastaisesti, koska sille ei löytynyt laista perustetta.

Ratkaisu ei koske vain yhtä ministeriötä tai yhtä asiaa. Se koskee koko julkista hallintoa – ja erityisesti kuntia.

Kunnallispolitiikassa valtuutetun tärkein tehtävä on valvoa, että päätökset tehdään laillisesti ja kuntalaisten edun mukaisesti. Mutta valvonta ei onnistu ilman tietoa. Ja tietoa ei synny, jos asiakirjat pidetään piilossa.

Tämä on käytännön ongelma monessa kunnassa. Päätöksiä valmistellaan viranhaltijoiden muistioissa, selvityksissä ja sisäisissä työpapereissa. Niihin kirjataan vaihtoehdot, riskit ja vaikutukset. Juuri nämä asiakirjat kertovat, mitä todella on suunnitteilla.

Jos tällaiset aineistot suljetaan julkisuuden ulkopuolelle pelkästään siksi, että ne on nimetty sisäisiksi, valtuuston ja lautakuntien valvontatehtävä heikkenee. Samalla heikkenee kuntalaisten mahdollisuus ymmärtää, mihin heidän verorahansa käytetään.

Hallinto-oikeuden ratkaisu muistuttaa yksinkertaisesta periaatteesta:
viranomaisen asiakirja on julkinen, ellei laissa ole selkeää syytä pitää sitä salassa.

Pelkkä sisäinen käyttö ei riitä.

Kunnissa tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että valmistelun asiakirjat on annettava nähtäväksi silloin, kun niillä on merkitystä päätöksenteolle. Valtuutettu ei voi kantaa vastuuta päätöksistä, jos häneltä puuttuu tieto niiden perusteista.

Avoimuus ei ole hallinnolle uhka. Se on hallinnon suoja.

Kun asiat tehdään avoimesti, virheet huomataan ajoissa ja päätökset kestävät tarkastelun. Kun asiakirjoja salataan ilman perustetta, epäluottamus kasvaa ja riidat lisääntyvät. Lopulta asia päätyy hallinto-oikeuteen – ja silloin kustannukset maksaa aina veronmaksaja.

Hallinto-oikeuden ratkaisu on muistutus siitä, että valvonta ei ole muodollisuus. Se on osa demokratiaa.

Ja demokratia toimii vain silloin, kun asiakirjat ovat avoimia.

 Kastellin jätinkirkko – kertomus jättiläisestä, joka opetti ihmiset lukemaan aurinkoa

                                    Kuva: Raahe Guide

Kauan sitten, silloin kun meri ulottui vielä näille kummuille asti ja jokainen mäki oli oma pieni saarensa, asui rannikolla ihmisiä, jotka elivät kalasta, tuulesta ja auringosta. He katsoivat taivasta joka päivä, mutta eivät aina ymmärtäneet, mitä se yritti heille kertoa.

Eräänä keväänä, kun jää oli lähtenyt mereltä tavallista aikaisemmin ja kalaverkot jäivät tyhjiksi, kylän vanhimmat huomasivat jotakin outoa. Aurinko nousi hieman eri paikasta kuin ennen, ja varjot lankesivat väärin. Se ei ollut suuri muutos, mutta riittävä herättämään levottomuutta.

Silloin ilmestyi jätti.

Se ei tullut myrskyn mukana eikä jyrinällä. Se vain seisoi aamulla kummun päällä, niin kuin olisi ollut siinä aina. Se oli korkea kuin honka ja leveä kuin kallio, mutta sen katse oli rauhallinen. Ihmiset eivät juosseet pakoon. He tiesivät heti, että tämä ei ollut vihollinen.

Jätti puhui harvoin, mutta kun se puhui, sen ääni kuulosti tuulelta metsän latvoissa.

Se osoitti kättä kohti horisonttia ja sanoi:

"Aurinko kertoo kaiken, jos osaatte katsoa."

Ihmiset katselivat toisiaan, eivätkä täysin ymmärtäneet.

Silloin jätti alkoi tehdä työtä.

Se pyysi ihmisiä kantamaan kiviä.

Ei kaikkia kerralla, vaan vähitellen. Naiset, miehet ja lapset vierittivät kiviä mäen laelle. Jätti nosti raskaimmat, sellaiset joita kukaan muu ei olisi saanut liikahtamaan. Se asetti ne maahan tarkasti, katsoi taivaalle ja siirsi kiveä joskus vain kämmenen verran.

Työ kesti kauan.

Kesä vaihtui syksyksi, syksy talveksi, ja meri vetäytyi hitaasti kauemmas. Kummut nousivat saarista maaksi, mutta työ jatkui. Ihmiset alkoivat ymmärtää, että jokainen kivi oli osa suurempaa ajatusta.

Kun kivikehä oli lähes valmis, jätti pysähtyi ja osoitti neljää aukkoa.

Se vei kylän väen paikalle eräänä kesäaamuna. Aurinko nousi korkealle, ja sen valo kulki suoraan yhden portin läpi. Jätti nyökkäsi.

Seuraavana keväänä he kokoontuivat uudelleen. Aurinko nousi toisesta suunnasta ja valo kulki toisen portin läpi. Jätti nosti kätensä ja hymyili.

Kolmannen kerran he tulivat syksyllä, kun vilja oli korjattu. Aurinko nousi kolmannen portin kohdalta, ja ihmiset alkoivat jo odottaa sitä.

Viimeisen kerran he kokoontuivat talvella. Päivä oli lyhyt ja kylmä. Aurinko nousi hitaasti metsän takaa ja kulki suoraan neljännen portin läpi. Valo osui kehän keskelle, aivan siihen kohtaan, johon jätti oli jättänyt tasaisen kiven.

Silloin jätti sanoi:

"Nyt te osaatte lukea vuoden."

Sen jälkeen jätti ei rakentanut enää mitään.

Se seisoi vielä hetken kivien keskellä ja katsoi ihmisiä, jotka olivat tehneet työn sen kanssa. Sitten se kääntyi kohti merta ja lähti kävelemään. Se kulki hitaasti, askel askeleelta, kunnes sen hahmo pieneni ja katosi horisonttiin.

Ihmiset jäivät paikalle.

He tiesivät, että työ oli valmis.

Ja siitä päivästä lähtien he katsoivat aurinkoa eri tavalla. He tiesivät, milloin kalastus alkaa, milloin maa kylvetään ja milloin talveen pitää varautua. He tulivat kivikehälle joka vuosi samoina päivinä, aivan kuin tapaamaan vanhaa ystävää.

 

Kun ennuste petti — ja kiinteistöveroa korotettiin varmuuden vuoksi?

Raahessa kiinteistöveroa korotettiin vuodelle 2026. Perustelu oli selkeä: talouteen ennustettiin alijäämää ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Päätös tehtiin sen tiedon varassa, joka silloin oli käytettävissä.

Nyt tilinpäätös kertoo toisenlaisen tarinan.

Vuoden 2025 tulos oli 5,2 miljoonaa euroa ylijäämäinen. Vielä merkittävämpää on se, että tulos oli peräti 9,3 miljoonaa euroa parempi kuin talousarviossa ennakoitiin. Tämä ei ole pieni heitto. Se on poikkeama, joka vaikuttaa suoraan päätöksentekoon ja kuntalaisten maksamiin veroihin.

Kun talousarviota laadittiin, arvioitiin, että vuosikate olisi noin 3,9 miljoonaa euroa. Toteutunut vuosikate oli lopulta 13,2 miljoonaa euroa. Erotus on sama 9,3 miljoonaa euroa.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ennuste oli merkittävästi pielessä.

Mutta miksi?

Kun talousarviota ja tilinpäätöstä verrattiin rivi riviltä, syyt löytyivät kyllä. Ne eivät olleet mystisiä, vaan hyvin konkreettisia.

Yksi merkittävä tekijä liittyi liikuntahalliin. Hanketta varten oli aikanaan tehty 2,5 miljoonan euron investointivaraus. Kun hanke valmistui, tämä varaus purettiin kirjanpidossa tuloksi. Se paransi tilikauden tulosta yhdellä kertaa.

Toinen merkittävä tekijä liittyi rahoitukseen. Korkomenot jäivät ennakoitua pienemmiksi ja sijoitustuotot toteutuivat arvioitua suurempina. Tämä paransi tulosta noin 1,6 miljoonalla eurolla.

Lisäksi poistoja kirjattiin hieman vähemmän kuin talousarviossa arvioitiin, mikä vaikutti tulokseen vielä noin 0,2 miljoonan euron verran.

Kun nämä tekijät lasketaan yhteen muiden toteutumaerojen kanssa, syntyi lopulta se noin yhdeksän miljoonan euron poikkeama.

Tärkeä havainto on tämä:

verotulot eivät olleet syy ylijäämään.

Tilinpäätös osoittaa, että verotulot toteutuivat jopa hieman ennakoitua pienempinä ja erityisesti yhteisöverot jäivät alle odotusten.

Tulos parani siis muista syistä kuin verotulojen kasvusta.

Tämä on olennainen tieto, kun arvioidaan kiinteistöveron korotusta.

Oliko veronkorotus perusteltu?

Vastaus on rehellisesti kaksijakoinen.

Sillä tiedolla, joka päätöksentekohetkellä oli käytettävissä, veronkorotus voitiin perustella varovaisella taloudenpidolla. Kunnassa ei voi rakentaa taloutta toiveiden varaan.

Mutta jälkikäteen tiedämme myös tämän:

tulos parani suurelta osin tekijöistä, joita ei voitu ennustaa tarkasti — kirjanpidollisista eristä, rahoituskustannusten muutoksista ja hankkeiden ajoituksesta.

Ja tästä seuraa toinen tärkeä kysymys.

Kuinka varovainen ennusteen pitää olla ennen kuin siitä tulee liian varovainen?

Kunnassa talousarvio ei ole pelkkä tekninen asiakirja. Se on päätöksenteon perusta. Sen varaan rakennetaan veroprosentit, investoinnit ja palvelut.

Jos ennuste on liian synkkä, seurauksena voi olla tarpeettomia veronkorotuksia.
Jos ennuste on liian optimistinen, seurauksena voi olla alijäämä.

Siksi ennusteiden pitää olla realistisia — ei pahimman mahdollisen skenaarion varaan rakennettuja.

Raahen tapauksessa talous ei romahtanut.
Se vahvistui.

Velka pieneni.
Tase vahvistui.
Ja ylijäämä kasvoi.

Se on hyvä uutinen.

Mutta samalla se on myös muistutus siitä, kuinka tärkeää on ymmärtää, mistä luvut tulevat ja mitä ne tarkoittavat.

Kuntalaisilla on oikeus tietää se.

Ja päätöksentekijöillä on velvollisuus kertoa se suoraan.

 

Tuulivoimasta puhuttiin vielä hetki sitten varmana kasvuna. Nyt puhutaan jo selviytymisestä.

Eilen kehittämislautakunnassa esiteltiin Ebba-hankeen YVA-menettelyä ja kaupungin lausuntoa asiasta. Esittelyssä nousi esiin toive, että sähkön kulutusta pitäisi saada lisää, jotta hankkeet saataisiin liikkeelle. Lautakunnassa puolestaan katsottiin kiinteistöverolukuja sillä mielellä, että tässä on kaupungille tuleva tulonlähde. Puhuttiin noin sadastatuhannesta eurosta voimalaa kohti. Puhuttiin miljoonista kaupungin kassaan, mutta tämä skenaario on hyvin haavoittuva, tilanteessa missä olemme menossa.

Tämä kertoo hyvin siitä, missä kohtaa keskustelutkin nyt menevät. Puhutaan verotuloista ennen kuin puhutaan siitä, onko hankkeella realistisia edellytyksiä päästä investointipäätökseen, löytyykö rahoitus ja onko sähkölle markkina, joka kantaa tällaisen kustannusrakenteen.

Tuulivoiman ongelma ei tällä hetkellä ole enää se, etteikö voimaloita osattaisi rakentaa. Ongelma on raha. Ongelma on se tapa, jolla tämä ala yrittää tehdä tulosta markkinassa, jossa se tuottaa eniten juuri silloin, kun sähkö on halvinta. Kun tuulee laajalla alueella samaan aikaan, sähköä tulee paljon markkinoille yhtä aikaa ja hinta painuu alas. Tämä syö juuri sitä kassavirtaa, jonka varaan investointi on rakennettu. Silloin tuotantoa on, mutta rahaa ei tule samassa suhteessa. Jos taas ei tuule, tuotanto puuttuu silloin kun sähkö on kallista. Tämä näkyy erityisen rajusti silloin, jos taustalla on sopimuksia, joissa on luvattu toimittaa tietty määrä sähköä. Puuttuva sähkö on silloin ostettava markkinoilta kalliilla.

Tähän päälle tuli syksyllä 2025 siirtyminen 15 minuutin markkinaan. Se on muuttanut ennustevirheen hinnan entistä näkyvämmäksi. Kun tuotannon ja toteuman erot alkavat näkyä varttitason tarkkuudella, tuulivoimatuottajan riski kasvaa. Alan omat edustajat ovat sanoneet, että tuulivoiman tuotannon arvioiminen näin tarkasti on todella vaikeaa. Se on hyvin paljon sanottu toimialasta, jonka koko kannattavuus lepää ennusteen ja toteuman välissä.

Karhunnevankangas on tästä nyt ensimmäinen näkyvä varoitusmerkki, eikä mikään teoreettinen harjoitus. WPD Karhunnevankankaan Tuulipuisto Oy haki yrityssaneerausta maaliskuussa 2026. Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan taustalla ovat muuttuneet sähkömarkkinat, 15 minuutin markkinan aiheuttamat kustannukset, odotettua heikompi tuotanto sekä se, että yhtiö on joutunut hankkimaan sähköä markkinoilta täyttääkseen sitoumuksiaan. Vuonna 2024 tuotanto oli 408 000 megawattituntia ja seuraavana vuonna 247 300 megawattituntia. Velkaa yhtiöllä on noin 113 miljoonaa euroa, liikevaihto on pyörinyt noin 20 miljoonan euron tasolla ja toiminta on tehnyt tappiota useita miljoonia euroja vuodessa. Omistaja on jo muuttanut 70 miljoonaa euroa konsernilainoja svop-sijoituksiksi eli pääomittanut tytärtään, mikä kertoo paljon siitä, miten tiukalle tilanne on mennyt.

Minulla on tästä asiasta myös oma kokemus. Vuonna 2005 työnantajani hakeutui yrityssaneeraukseen. Silloin kerrottiin suoraan, että vain pieni osa yrityksistä selviää saneerauksesta ja pystyy jatkamaan toimintaansa. Työnantajani ei selvinnyt. Siinä vaiheessa olin jo yrittäjänä kulkemassa omaa polkuani, mutta se kokemus jäi mieleen. Saneeraus ei ollut ratkaisu ongelmiin, vaan merkki siitä, että talous oli ajautunut tilanteeseen, josta paluu oli hyvin vaikeaa.

Siksi Karhunnevankankaan tapausta ei pidä katsoa pelkkänä hallinnollisena prosessina. Se on merkki siitä, että talous on ajautunut pisteeseen, jossa normaali liiketoiminta ei enää kanna.

Tämä on juuri se kohta, josta pitäisi puhua myös Ebban kaltaisissa hankkeissa. Kunnassa katsotaan kiinteistöveroa. Yhtiössä katsotaan kassavirtaa. Rahoittaja katsoo markkinariskiä. Nämä eivät ole sama asia. Kunnalle sadantuhannen euron kiinteistövero voimalaa kohti näyttää hyvältä luvulta. Yhtiölle se on vuosittainen ulosmenevä raha. Jos markkina on valmiiksi tiukka, korko korkea, huolto kallista ja sähkön hinta heilahteleva, jokainen pysyvä kuluerä heikentää hankkeen mahdollisuutta päästä maaliin. Kiinteistövero ei ole kunnalle todellinen tulo ennen kuin voimala on rakennettu ja tuottaa. Siihen asti se on vain odotus.

Moni ei ehkä ole vielä pysähtynyt miettimään, mitä tapahtuu jos näitä hankeyhtiöitä alkaa oikeasti kaatua. Silloin ei puhuta enää vain yhden omistajan tappiosta. Silloin puhutaan kunnista, maanomistajista, purkuvastuista, verkkoon tehdyistä investoinneista ja siitä uskosta, jonka varaan verotuloja ja aluekehitystä on jo ehditty rakentaa. Jos hanketta ei rakenneta, verotuloa ei synny lainkaan. Jos hanke rakennetaan mutta yhtiö ajautuu myöhemmin vaikeuksiin, kunta voi menettää tuleviksi lasketut verotulot juuri siinä kohtaa, kun on jo ehditty tottua ajatukseen niiden pysyvyydestä. Purkuvastuiden osalta Karhunnevankankaan tapauksessa on kerrottu 6,5 miljoonan euron purkuvarauksesta 33 voimalalle, mikä tekee noin 197 000 euroa voimalaa kohti. Se on luku, joka herättää aiheellisesti kysymyksen siitä, kattaako se todelliset tulevat purku- ja ennallistamiskustannukset.

Koko alan tilanne näyttää tällä hetkellä siltä, että alkuvaiheen kasvuajattelusta on siirrytty markkinarakenteen armottomaan todellisuuteen. Suomeen rakennettiin vielä vuonna 2025 runsaat tuhat megawattia uutta tuulivoimaa ja suunnittelupöydällä on edelleen valtava määrä hankkeita, yli 56 gigawattia maatuulivoimaa ja yli 12,8 gigawattia merituulivoimaa. Hankkeita siis on kartalla enemmän kuin tarpeeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat taloudellisesti toteutuskelpoisia tässä markkinassa. Nimenomaan tässä kohtaa syntyy helposti harha. Kartalla on paljon hankkeita, mutta kassassa voi olla hyvin vähän rahaa.

Kun tähän lisätään se, että samaan aikaan säästä riippumatonta tuotantoa on poistunut järjestelmästä tai sen rooli on muuttunut, ongelma kasvaa koko sähköjärjestelmän tasolle. Esimerkiksi Helen lopetti Salmisaaren hiilen käytön huhtikuussa 2025. Ilmastopoliittisesti tätä pidettiin merkkipaaluna, mutta sähköjärjestelmän kannalta kyse oli myös yhden vakaata rakennetta tukeneen osan poistumisesta. Samaan aikaan akkuja rakennetaan nyt vauhdilla tasaamaan hintavaihtelua. OX2:n ilmoittamat Halsuan ja Soinin akkuvarastot ovat yhteisteholtaan 235 megawattia ja kapasiteetiltaan 470 megawattituntia. Se tarkoittaa käytännössä noin kahden tunnin purkua täydellä teholla. Se on hyödyllinen työkalu tuntitasolla, mutta ei ratkaise pitkää tyventä pakkasjaksoa eikä tee sääriippuvasta tuotannosta varmaa perustuotantoa.

Siksi tämä koko keskustelu lisäkulutuksesta on niin paljastava. Eilenkin lautakunnassa toivottiin lisää sähkön kulutusta, jotta hankkeet lähtisivät eteenpäin. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että nykyinen markkina ei kanna hankkeita sillä hinnalla, joka sähköstä nyt saadaan. Ala tarvitsee lisää suurkuluttajia nostamaan hintatasoa. Mutta samaan aikaan Suomeen houkuteltava teollisuus tulee tänne nimenomaan halvan sähkön perässä. Tässä on koko yhtälön ristiriita. Tuulivoima tarvitsee korkeampaa hintaa ollakseen kannattavaa. Teollisuus tarvitsee alempaa ja vakaampaa hintaa voidakseen investoida. Näitä kahta asiaa ei ratkaista seminaareissa ja kultaista tulevaisuutta maalailevissa infotilaisuuksissa.

Ruotsissa ja Tanskassa nämä merkit näkyivät jo aiemmin. Kustannukset nousivat, rahoitus kiristyi, markkinariski kasvoi ja isotkin toimijat joutuivat turvautumaan valtion tukeen ja alaskirjauksiin. Tanskaa pidettiin pitkään mallimaana, mutta nyt sielläkin on nähty, ettei uusiutuvan energian suuri koko automaattisesti tarkoita vakaata taloutta. Tämä ei ole yhden yhtiön ongelma. Tämä on koko järjestelmän ongelma silloin, kun uskotaan liian pitkään siihen, että markkina kyllä hoitaa kaiken.

Ehkä olennaisin kysymys on nyt tämä: ymmärtääkö kukaan kokonaisuutta, johon ollaan ajautumassa? Kunnissa lasketaan verotuloja. Viranhaltijat toivovat lisää kulutusta, jotta hankkeet etenisivät. Alalla odotetaan markkinan kääntyvän paremmaksi. Samaan aikaan ensimmäiset näkyvät saneeraustapaukset ovat jo pöydällä, akkuja rakennetaan paikkaamaan hintavaihtelua, ja koko järjestelmä odottaa lisää siirtokapasiteettia, lisää säätöä ja lisää kulutusta. Tämä kaikki on tapahtunut paljon nopeammin kuin moni osasi odottaa. Ongelmat olivat näkyvissä jo aikaisemmin, mutta niiden näin nopea tiivistyminen samaan aikaan on ollut monelle yllätys.

Tulevaisuuden näkymää on syytä tarkastella toteutuneiden tilinpäätösten perusteella. Niissä näkyy jo selvästi, että ala on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Usean yhtiön tulokset ovat viime vuosina heikentyneet, kassavirta on kiristynyt ja velkarakenne on muuttunut raskaammaksi samaan aikaan kun rahoituksen hinta on noussut. Tämä ei ole yksittäinen poikkeama, vaan kehitys, joka toistuu useamman toimijan luvuissa.

Tilinpäätös kertoo aina sen, mitä oikeasti on tapahtunut. Siinä näkyy, onko tuotanto vastannut odotuksia, onko sähköstä saatu riittävä hinta ja ovatko kustannukset pysyneet hallinnassa. Kun tuotanto jää ennustettua pienemmäksi tai sähkön hinta vaihtelee voimakkaasti, vaikutus näkyy nopeasti tuloksessa. Kun tämä toistuu useana vuonna peräkkäin, tilanne alkaa kiristyä, vaikka voimalat pyörisivät normaalisti.

Jos sama kehitys jatkuu, seuraavat vuodet näyttävät hyvin nopeasti, mitkä hankkeet kestävät tämän markkinan ja mitkä eivät. Tämä näkyy ensin yhtiöiden tuloksissa ja investointipäätöksissä. Sen jälkeen se näkyy kunnissa, joissa on jo ehditty laskea tulevia verotuloja ja rakentaa odotuksia niiden varaan. Silloin huomataan, että osa hankkeista etenee hitaasti, osa jää toteutumatta ja osa joutuu tarkastelemaan talouttaan uudelleen.

Tässä vaiheessa ei ole kysymys siitä, montako hanketta on suunnitteilla, vaan siitä, millaisessa taloudellisessa ympäristössä ne joutuvat toimimaan. Se ratkaisee lopulta, mitä rakennetaan ja mitä ei.

Minulle tämä näyttää siltä, että tuulivoimasta puhuttiin vielä hetki sitten lähes varmana talousveturina. Nyt puhutaan jo siitä, millä ehdoilla ala ylipäätään selviää. Tässä vaiheessa olisi terveellistä laskea katse pois kiinteistöveroluvuista ja katsoa koko järjestelmää. Muuten käy niin, että kunnissa eletään odotuksilla samaan aikaan kun markkina on siirtynyt jo seuraavaan, paljon karumpaan vaiheeseen.

 

Miksi valtuusto ei uskalla äänestää vastaan, vaikka virhe on nähtävissä?

Kunnallisessa päätöksenteossa törmää yllättävän usein samaan ilmiöön. Puute näkyy. Ristiriita on havaittavissa. Epäjohdonmukaisuus löytyy papereista. Silti päätös etenee ja menee läpi.

Moni kuntalainen ihmettelee tätä. Ihan aiheesta. Ja sama kysymys nousee myös valtuustosalissa niille, jotka asioita oikeasti lukevat.

Miksi näin tapahtuu?

Kyse ei useimmiten ole siitä, etteivätkö valtuutetut ymmärtäisi asiaa. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö ongelmaa nähtäisi. Usein kyse on paljon arkisemmasta asiasta. Valmistelu tulee viranhaltijoilta. Paperit tulevat esityslistan mukana. Asiantuntijoita on kuultu. Lausuntoja on pyydetty. Silloin syntyy helposti ajatus, että asia on varmasti kunnossa, koska se on valmisteltu virkamiestyönä.

Juuri tässä kohtaa alkaa ongelma.

Viranhaltijoita pitää kunnioittaa. Se kuuluu hyvään hallintoon. He tekevät työnsä virkavastuulla, ja monessa asiassa heidän osaamisensa on ratkaisevan tärkeää. Mutta valmistelun kunnioittaminen ei saa muuttua sokeaksi luottamukseksi. Siinä vaiheessa valtuusto lakkaa olemasta päätöksentekijä ja muuttuu kumileimasimeksi.

Valtuuston tehtävä ei ole puolustaa valmistelua. Valtuuston tehtävä on varmistaa, että päätös kestää.

Tämä on yksinkertainen asia, mutta käytännössä se unohtuu yllättävän usein.

Kun valtuutettu saa eteensä valmiin esityksen, kynnys pysäyttää asia on monelle korkea. Siihen vaikuttaa monta asiaa. Organisaatiokulttuuri. Sosiaalinen paine. Se, ettei haluta näyttää hankalalta. Se, ettei haluta joutua vastakkain valmistelun kanssa. Ja ennen kaikkea se turvallinen ajatus, että jos viranhaltija on tämän valmistellut, vastuu on kai hänellä.

Mutta näin se ei mene.

Viranhaltija valmistelee.
Valtuusto päättää.
Päätöksestä vastaa valtuusto.

Tämä on koko asian ydin.

Rakennusjärjestyksen käsittely on tästä erittäin hyvä esimerkki. Kyse ei ole mistään pienestä teknisestä asiakirjasta, vaan oikeusvaikutteisesta normista, joka vaikuttaa suoraan kuntalaisten omaisuuteen, rakentamiseen, korjaamiseen, mökkeihin, tontteihin ja koko kaupungin kehitykseen pitkälle tulevaisuuteen. Tällaisen asiakirjan pitää olla selkeä, johdonmukainen ja ennakoitava. Kuntalaisen pitää pystyä ymmärtämään, mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos tätä ei pystytä sanomaan yksinkertaisesti, asiakirjassa on ongelma.

Rakennusjärjestyksen kohdalla ongelma ei ole yksittäinen sanamuoto eikä yksi kömpelö lause. Ongelma on se, että kokonaisuus jättää liikaa tulkinnanvaraa. Silloin ratkaisut eivät enää perustu selkeisiin sääntöihin, vaan tapauskohtaiseen harkintaan. Ja kun näin käy, samanlaisia tilanteita voidaan ratkaista eri tavoin eri puolilla kaupunkia.

Se on jo vakava ongelma.

Kun samantyyppisillä alueilla sovelletaan eri periaatteita ilman selkeää ja yhtenäistä perustetta, kyse ei ole enää teknisestä epäselvyydestä. Kyse on yhdenvertaisuuden ongelmasta. Kuntalaisella on oikeus odottaa, että sama sääntö koskee kaikkia. Ei niin, että yhdellä alueella tulkitaan tiukasti, toisella joustavasti ja kolmannella katsotaan läpi sormien.

Rakennusjärjestyksen ja rantarakentamisen ympärillä tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Meillä on käytössä tulvakorkeuksiin perustuva ohjaus. Se on sinänsä ymmärrettävä lähtökohta. Kyllä tulvariski pitää ottaa huomioon. Siitä ei tässä ole kysymys. Kysymys on siitä, miten tätä samaa periaatetta käytetään eri puolilla kaupunkia.

Pitkäkarissa kerran sadassa vuodessa toistuvaa 1/100 tulvatasoa käytetään perusteena rajoittaa rakentamista ja poistaa vuokratontteja käytöstä. Samaan aikaan Pikkulahden ja Kaupunginlahden rannoilla rakennetaan alueille, jotka sijoittuvat samoille tai jopa alemmille tasoille. Lohikarissa ja Raahen eteläisillä alueilla taas olemassa olevat tontit ovat saaneet jäädä käyttöön, vaikka tieyhteys katkeaa jo 1/100 tilanteessa.

Tämä ei ole mielipide. Tämä on havainto.

Kun tähän lisätään vielä se, että asiakirjoissa viitataan myös harvinaisempaan 1/250 tulvatapahtumaan, ongelma syvenee. Käytännössä syntyy tilanne, jossa riskiä arvioidaan yhdellä tasolla, mutta rajoitteet vastaavat toista, harvinaisempaa ja ankarampaa tapahtumaa. Toisin sanoen varautumisen taso on asetettu monin paikoin harvinaisemman tapahtuman mukaan. Jos tällaista periaatetta käytetään, sen täytyy olla selkeästi perusteltu ja sitä on sovellettava johdonmukaisesti kaikkialla kaupungissa. Muuten lopputulos ei ole oikeudenmukainen eikä ennakoitava.

Tällaisessa tilanteessa ei enää riitä, että sanotaan viranhaltijan valmistelleen asian tai että tämä on vain yksi tapa tulkita. Jos samoissa oloissa päädytään eri ratkaisuihin, valtuuston pitää kysyä miksi.

Tässä kohtaa moni vetäytyy tuttuun ajatukseen: viranhaltijat tietävät paremmin. Ja varmasti monessa yksityiskohdassa tietävätkin. Mutta se ei poista valtuuston vastuuta. Valtuuston tehtävä ei ole hyväksyä asiakirjaa siksi, että joku on nähnyt sen eteen vaivaa. Valtuuston tehtävä on arvioida, onko asiakirja sellaisessa kunnossa, että se voidaan hyväksyä.

Tämä on olennainen ero.

On täysin mahdollista, että valmisteluun on käytetty paljon aikaa ja silti lopputulos on puutteellinen. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Työn määrä ei yksin kerro työn laadusta. Eikä valtuuston pidä koskaan tehdä päätöstä sillä perusteella, että “työtä on tehty paljon”. Päätös pitää tehdä sen perusteella, että lopputulos kestää tarkastelun.

Rakennusjärjestyksen kohdalla juuri tämä kysymys nousee esiin. Valmistelua on tehty paljon, mutta asiakirja ei silti ole siinä kunnossa, että sen voisi hyväksyä luottavaisin mielin. Siinä on ristiriitaisuuksia. Siinä on tulkinnanvaraisia kohtia. Sen suhde kaavoihin jää osin epäselväksi. Ja vaikutusten arviointi jää puutteelliseksi.

Tämä viimeinen kohta on tärkeä.

Kun puhutaan rakennusjärjestyksestä, ei puhuta vain teknisestä hallinnosta. Puhutaan vaikutuksista mökkiläisiin, maanomistajiin, vuokratonteilla oleviin rakennuksiin, korjausrakentamiseen, investointihalukkuuteen ja koko kaupungin kehitykseen. Jos määräyksillä käytännössä vaikeutetaan olemassa olevan rakennuskannan ylläpitoa tai tehdään tulevasta rakentamisesta epävarmaa, sillä on vaikutus suoraan kaupungin elinvoimaan. Jos näitä vaikutuksia ei ole kunnolla avattu, valtuustolta puuttuu olennainen osa päätöksenteon pohjasta.

Samaan aikaan tilannetta muuttaa myös rakennusvalvonnan uudistus. Valvonta on siirtymässä yhä enemmän ennakkotarkastuksesta jälkivalvontaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupia on vähemmän ja ratkaisut perustuvat entistä suoremmin rakennusjärjestykseen. Tässä uudessa tilanteessa epäselvän rakennusjärjestyksen riskit eivät vähene, vaan kasvavat.

Tämä on erittäin tärkeä ymmärtää.

Aiemmin moni epäselvyys saatettiin ratkaista lupavaiheessa. Viranhaltija tarkisti, ohjasi, pyysi täydennyksiä ja teki ennakkovalvontaa. Kun tätä kevennetään, sääntöjen pitää toimia entistä paremmin sellaisinaan. Jos rakennusjärjestys on epäselvä, ristiriitainen tai alueittain epäjohdonmukainen, ongelmat näkyvät aikaisempaa nopeammin käytännössä.

Ja tästä seuraa yksi hallinnollinen tosiasia, jota ei kannata sivuuttaa: on täysin mahdollista, että jos rakennusjärjestys hyväksytään nyt tässä muodossa, se joudutaan ottamaan uudelleen käsittelyyn hyvin lyhyen ajan sisällä. Ei siksi, että joku haluaisi avata asian uudelleen, vaan siksi että käytäntö pakottaa. Jos määräykset eivät toimi uuden valvontamallin kanssa, jos päätöksistä valitetaan tai jos tulkinta alkaa vaihdella, asiakirja joudutaan joka tapauksessa avaamaan uudelleen.

Silloin kannattaa kysyä, mikä järki on hyväksyä keskeneräinen normi nyt, jos sama työ joudutaan pian tekemään uudestaan.

Tästä tullaan takaisin valtuuston vastuuseen.

Valtuutetun tehtävä ei ole helppo. Se vaatii aikaa, perehtymistä ja joskus myös rohkeutta olla eri mieltä. Siksi on täysin aiheellista kysyä yksi peruskysymys: miksi ihminen lähtee mukaan päätöksentekoon, jos ei ole valmis puolustamaan kaupunkilaisten etua?

Valtuutetun paikka ei ole kunniatehtävä eikä seremoniallinen rooli. Se on vastuu. Vastuu siitä, että päätöksiä katsotaan kuntalaisen näkökulmasta, ei hallinnon mukavuuden näkökulmasta. Vastuu siitä, että asiakirjoihin perehdytään ennen kuin käsi nousee äänestyksessä. Vastuu siitä, että virhe huomataan ajoissa eikä vasta hallinto-oikeudessa.

Kukaan ei voi tietää kaikkea. Mutta jokaiselta valtuutetulta on oikeus odottaa yhtä asiaa: että hän ottaa selvää.

Kaupunkilaisen etu ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että joku lukee paperit, vertailee, kysyy ja tarvittaessa pysäyttää asian. Jos tätä ei tehdä, valtuuston tehtävä kapenee muodollisuudeksi. Silloin demokratia toimii vain paperilla.

Valtuuston tehtävä ei ole olla kumileimasin.
Valtuuston tehtävä on käyttää harkintaa.

Kun valmistelussa on perusteltu epäilys, asia pitää ottaa uudelleen arvioitavaksi. Se ei ole viivyttelyä. Se on lain noudattamista. Se ei ole epäluottamusta viranhaltijoita kohtaan. Se on normaalia ja vastuullista päätöksentekoa. Se on juuri sitä, mitä valtuuston kuuluu tehdä.

Ja tässä kohtaa on hyvä sanoa vielä yksi asia aivan suoraan. Tällaisessa asiassa ei ole kysymys politiikasta, vaan päätöksen kestävyydestä. Jos rakennusjärjestys hyväksytään keskeneräisenä tai epäselvänä, seuraukset näkyvät myöhemmin valituksina, ristiriitoina ja epävarmuutena. Jos se palautetaan valmisteluun, päätös voidaan tehdä myöhemmin kunnolla.

Meillä ei myöskään ole pakottavaa kiirettä. Nykyinen rakennusjärjestys on voimassa vuoden 2026 loppuun asti. Siksi nyt ei ole mitään syytä hyväksyä epäselvää asiakirjaa vain siksi, että asia saadaan pois pöydältä. Päinvastoin. Juuri nyt olisi oikea hetki tehdä päätös, joka kestää aikaa ja tarkastelua.

Kaupungin pitää noudattaa samoja sääntöjä kaikkialla.
Päätösten pitää perustua selkeisiin periaatteisiin.
Valtuuston pitää kantaa vastuunsa.

Jos valtuusto ei tee sitä, kuka tekee?

 

Miksi yhteiskunta tappaa toiminnallaan yrittämisen?

Suomessa puhutaan paljon yrittäjyyden tukemisesta. Pidetään juhlapuheita, jaetaan palkintoja ja luvataan helpottaa arkea. Samaan aikaan käytännön päätökset menevät usein täysin toiseen suuntaan.

Yksi hyvä esimerkki löytyy lähempää kuin moni arvaakaan.

2000-luvun alkupuolella Suomessa tehtiin vakavia laskelmia siitä, että maassa oli runsaasti peltoalaa toisarvoisessa käytössä. Ajatus oli yksinkertainen: jos osa tästä pellosta otettaisiin öljykasvien viljelyyn — rypsille, rapsille tai sinapille — voitaisiin tuottaa merkittävä osa raskaan liikenteen polttoaineesta kotimaassa.

Ei puhuttu haaveista. Puhuttiin numeroista.

Samaan aikaan eräs viljelijä teki juuri näin. Hän viljeli sinappia, puristi siitä öljyn ja valmisti biodieseliä omaan käyttöönsä. Sillä polttoaineella käytiin töissä pellolla ja metsässä. Koneet toimivat, moottorit pyörivät ja työ tuli tehtyä.

Mutta sitten tuli vastaan se todellinen este.

Ei tekniikka.
Ei pelto.
Ei osaaminen.

Vaan verotus.

Valtio päätti, että myös omaan käyttöön valmistetusta polttoaineesta pitää maksaa samat verot kuin huoltoasemalta ostetusta dieselistä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että oma tuotanto muuttui taloudellisesti järjettömäksi. Byrokratia kasvoi, kustannukset nousivat ja toiminta loppui.

Se oli oppikirjaesimerkki siitä, miten hyvä idea voidaan tappaa hallinnollisella päätöksellä.

Tämä ei ole yksittäistapaus. Tämä on toimintatapa.

Suomessa yrittäminen on tehty vaikeaksi monella tasolla. Verotus on korkea, sääntely on raskasta ja epävarmuus on jatkuvaa. Yrittäjä ei tiedä, mitä seuraavaksi kielletään, verotetaan tai muutetaan.

Samalla ihmetellään, miksi investoinnit vähenevät ja miksi yritykset siirtävät toimintaa muualle.

Todellisuus on yksinkertainen.

Yrittäminen ei kuole siksi, että ihmiset eivät haluaisi yrittää.
Yrittäminen kuolee siksi, että järjestelmä tekee siitä liian riskialtista ja liian kallista.

Kun viljelijä ei saa käyttää omaa polttoainettaan ilman raskasta verotusta, viesti on selvä.
Kun yritys ei voi investoida ilman jatkuvaa sääntöjen muuttumisen pelkoa, viesti on selvä.
Kun työn tekemisestä rangaistaan korkeammilla kustannuksilla kuin tekemättömyydestä, viesti on selvä.

Silloin yhteiskunta ei tue yrittämistä.
Silloin yhteiskunta estää yrittämistä.

Suomessa on osaamista, resursseja ja työhalua. Meillä on peltoa, metsää, koneita ja ihmisiä, jotka haluavat tehdä työtä ja kehittää uutta. Mutta jos järjestelmä tekee jokaisesta ideasta riskin ja jokaisesta investoinnista epävarman, yrittäminen hiipuu.

Ei siksi, että ihmiset olisivat laiskoja.
Vaan siksi, että järjestelmä tekee yrittämisestä kannattamatonta.

Ja silloin seuraukset näkyvät kaikkialla.

Työpaikat vähenevät.
Verotulot pienenevät.
Palvelut heikkenevät.
Velka kasvaa.

Samaan aikaan poliitikot kysyvät, miksi talous ei kasva.

Vastaus on yksinkertainen.

Talous ei kasva, jos yrittämistä rajoitetaan enemmän kuin sitä kannustetaan.

Suomi ei tarvitse lisää juhlapuheita yrittäjyydestä.
Suomi tarvitsee päätöksiä, jotka tekevät yrittämisestä kannattavaa.

Muuten käy niin kuin sinappidieselin kanssa.

Hyvä idea syntyy.
Se toimii käytännössä.
Ja lopulta järjestelmä sammuttaa moottorin.