keskiviikko 11. marraskuuta 2026

 


RÄLSSIT AUKI – Mihin yhteiset rahamme todella

menevät?

Yhteenveto kahdeksanosaisesta kirjoitussarjasta Suomen julkisesta taloudesta


Suomen julkisesta taloudesta keskustellaan lähes päivittäin. Puhutaan miljardien alijäämistä, kasvavasta velasta, verotuksesta ja välttämättömistä säästöistä.

Keskustelussa toistuu kuitenkin hämmästyttävän usein sama asetelma. Kun julkisia menoja pitäisi vähentää, ensimmäisenä esille nostetaan sairaanhoito, vanhuspalvelut, koulutus, sosiaaliturva ja muut kansalaisten tarvitsemat palvelut.

Mutta entä järjestelmä niiden ympärillä?

Tätä kysymystä olen käsitellyt kahdeksanosaisessa Rälssit auki -kirjoitussarjassani.

Tarkoituksena ei ole ollut osoittaa, että julkinen sektori olisi tarpeeton tai että jokainen hallintoon käytetty euro olisi hukkaan heitettyä rahaa. Päinvastoin. Olen halunnut selvittää, kuinka voisimme säilyttää yhteiskunnan tärkeimmät palvelut käyttämällä yhteisiä varojamme nykyistä tehokkaammin.

Julkinen talous on paljon muutakin kuin valtion budjetti. Valtion, kuntien, hyvinvointialueiden, julkisten yhtiöiden, säätiöiden ja muiden yhteisöjen muodostama kokonaisuus on huomattavasti monimutkaisempi kuin yksittäisistä talousarvioista voisi päätellä.

Rahaa siirtyy organisaatiolta toiselle, ja yhden toimijan meno voi olla toisen tulo. Siksi yksittäisten budjettien tarkastelu ei vielä kerro, mitä palvelun tuottaminen kokonaisuudessaan maksaa.

Olemme tarkastelleet valtion henkilöstöä ja organisaatioita, avustusjärjestelmiä, kuntakonserneja, julkisia yhtiöitä, johtamista, palkkarakenteita, hankintoja ja digitalisaatiota. Kaikkia yhdistää sama kysymys: mitä toiminta maksaa, mitä sillä saadaan aikaan ja voisiko saman asian tehdä yksinkertaisemmin?

Julkisella sektorilla tarvitaan johtamista, asiantuntijoita, valvontaa ja hallintoa. Mutta jokaisen rakenteen olemassaoloa ei voi perustella pelkästään sillä, että se on joskus perustettu jotakin tarkoitusta varten.

Sama koskee avustusjärjestelmiä. Osa julkisilla varoilla rahoitetusta järjestö- ja kehittämistoiminnasta tuottaa erittäin tarpeellisia palveluja. Osa voi jopa ehkäistä suurempien kustannusten syntymistä muualla yhteiskunnassa. Mutta toiminnan tarpeellisuus ja vaikuttavuus on pystyttävä osoittamaan.

Julkinen omistuskaan ei itsessään tee toiminnasta tehokasta tai tehotonta. Kuntakonsernit, yhteiset palveluntuottajat ja in-house-yhtiöt voivat tuoda säästöjä, mutta ne voivat myös vaikeuttaa kustannusten seuraamista ja vähentää kilpailua.

Julkisissa hankinnoissa löysimme jo konkreettista säästöpotentiaalia. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tutkimuksen mukaan kilpailun lisääminen voisi tuoda vuosittain noin 144–176 miljoonan euron säästöt. Kyse on tutkimukseen perustuvasta arviosta, ei jo toteutuneesta säästöstä.

Se kertoo kuitenkin jotakin olennaista: hankinta voidaan tehdä juridisesti oikein ja silti taloudellisesti huonosti.

Digitalisaatiota tarkastellessamme vastaan tuli toinen tärkeä havainto. Tietojärjestelmät, automaatio ja tekoäly voivat parantaa palveluja ja vähentää työmäärää merkittävästi. Mutta järjestelmän käyttöönotto ei vielä tarkoita säästöä. Jos vanha työ ja vanhat kustannukset jäävät uuden teknologian rinnalle, kokonaismenot voivat jopa kasvaa.

Teknologian tuottavuushyöty syntyy vasta silloin, kun itse työ muuttuu.

Näiden havaintojen perusteella julkisten menojen vähentäminen ei välttämättä tarkoita kansalaisten palvelujen vähentämistä.

Päällekkäisten tehtävien poistaminen, hankintojen tehostaminen, hallinnon yksinkertaistaminen ja tarpeettomien toimintojen lopettaminen voivat vapauttaa rahaa varsinaisiin palveluihin.

Mutta säästö on todellinen vasta silloin, kun kokonaiskustannukset pienenevät eikä lasku vain siirry toiselle julkiselle toimijalle.

Tässä on myös yksi julkisen talouden keskustelun ongelmista. Jos alijäämä kasvaa säästötoimista huolimatta, päätellään helposti, etteivät säästöt ole toimineet.

Oikea kysymys on kuitenkin, mikä alijäämä olisi ollut ilman tehtyjä sopeutustoimia. Talouskasvu, työllisyys, verotulot, korkomenot ja väestörakenteen muutokset vaikuttavat julkiseen talouteen samanaikaisesti.

Toisaalta yksittäisen määrärahan pienentyminen ei vielä todista kokonaistaloudellista säästöä. Jos yhden organisaation säästö kasvattaa toisen kustannuksia enemmän, julkinen talous ei ole säästänyt mitään.

Julkisessa taloudessa ei riitä, että yksi momentti pienenee. Kokonaisuuden pitää parantua.

Olemmeko sitten löytäneet miljardien säästöt?

Emme vielä.

Olemme löytäneet rakenteita, kustannuksia, ongelmakohtia ja yksittäisiä tutkimuksiin perustuvia säästömahdollisuuksia. Se ei vielä oikeuta laskemaan kaikkia mahdollisia säästöjä yhteen ja julistamaan, että valtiontalous olisi sillä tasapainotettu.

Todellinen säästöohjelma edellyttää tarkempia laskelmia. On selvitettävä nykyiset kustannukset, muutosten toteuttamiskustannukset, saavutettavat nettosäästöt, aikataulu ja vaikutukset kansalaisten palveluihin.

Vuoden 2027 valtion talousarvion käsittely tekee tästä keskustelusta erityisen ajankohtaisen.

Olen pohtinut myös vaihtoehtoisen, julkisen talouden rakenteisiin pureutuvan varjobudjetin rakentamista. Sen lähtökohta olisi hieman erilainen kuin perinteisissä säästölistoissa.

Emme aloittaisi kysymällä, mistä palvelusta leikataan sata miljoonaa euroa.

Kysyisimme ensin, maksammeko jostakin jo nyt sata miljoonaa euroa liikaa.

Jokaisen merkittävän julkisen toiminnon kohdalla voitaisiin arvioida viittä vaihtoehtoa: säilytetään, uudistetaan, yhdistetään, kilpailutetaan tai lopetetaan.

Jokaiselle muutosehdotukselle pitäisi laatia laskelma, josta ilmenevät nykyinen kustannus, toteutuksen hinta, arvioitu nettosäästö ja vaikutukset palveluihin.

Tämä olisi paljon vaativampaa kuin yleinen vaatimus hallinnon vähentämisestä. Mutta juuri siksi se olisi myös uskottavampaa.

Julkisessa keskustelussa kuulemme usein, että valtio maksaa, kunta maksaa tai EU maksaa.

Todellisuudessa julkinen raha tulee veroista, maksuista, muista tuloista tai velkarahoituksesta. Rahaa voidaan siirtää organisaatiolta toiselle, mutta se ei muutu matkalla ilmaiseksi.

Veronmaksajalla on lopulta vain yksi lompakko.

Siksi julkisen talouden onnistumista ei pitäisi mitata pelkästään sillä, kuinka paljon rahaa johonkin käytetään.

Pitää arvioida, mitä sillä saadaan aikaan.

Hyvinvointivaltion puolustaminen ei voi tarkoittaa jokaisen olemassa olevan julkisen rakenteen puolustamista. Jos haluamme turvata yhteiskunnan tärkeimmät palvelut myös tulevaisuudessa, meidän on uskallettava tutkia niiden ympärille rakentunutta järjestelmää.

Ei siksi, että kaikki olisi turhaa.

Vaan siksi, että tarpeellinen ansaitsee tulla rahoitetuksi ja tarpeettomasta pitää voida luopua.

Laskin ratkaisee.

Ja lopulta kaiken tämän tutkimisen, keskustelun ja päätöksenteon pitäisi palautua yhteen hyvin yksinkertaiseen kysymykseen:

Mitä saamme sillä yhdellä eurolla?


https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-mita-suomen-julkinen.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-2-kun-virasto-katoaa.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-3-kun-raha-lahtee_01654792562.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-3b-rahat-saatiin-nyt.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-4-kun-julkinen.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-5-kuka-johtaa-kuka.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/08/ralssit-auki-osa-6-kuka-ostaa-kenelta.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/09/ralssit-auki-osa-7-digitalisaatio.html

https://jarinjorinoitatarinoitameiltjamuualta.blogspot.com/2026/09/ralssit-auki-osa-8-enta-jos.html

maanantai 19. lokakuuta 2026

 

Yli kaksikymmentä vuotta parempaa huomista odottamassa – mitä olemme saaneet aikaan?


Slovakiassa tapahtui 15. lokakuuta 2026 jotakin, mikä ansaitsee huomiota myös Suomessa. Mochovcen ydinvoimalaitoksen neljäs reaktori kytkettiin valtakunnan sähköverkkoon ja aloitti sähköntuotannon. Noin 440 megawatin uusi ydinvoimayksikkö etenee nyt vaiheittain kohti täyttä tuotantotehoaan.

Slovakiassa ydinvoimalla tuotetaan jo noin kaksi kolmasosaa maan sähköstä. Maa kehittää ydinvoimatuotantoaan edelleen. Tammikuussa Slovakia ja Yhdysvallat allekirjoittivat yhteistyösopimuksen uuden, enintään 1 200 megawatin ydinvoimayksikön valmistelusta Jaslovské Bohuniceen. Tavoitteena on saada laitos kaupalliseen käyttöön noin vuonna 2040.

Slovakia on valinnut pitkäjänteisen tien sähköntuotantonsa kehittämiseen. Sen toteuttaminen vaatii suuria investointeja, teknistä osaamista ja vuosikymmenten sitoutumista. Mochovcen neljännen yksikön valmistuminen on ollut pitkä ja vaikeakin rakennushanke. Nyt sen ensimmäiset megawattitunnit ovat kuitenkin todellisuutta.

Suomessa olemme yli kahdenkymmenen vuoden ajan kuulleet vihreän siirtymän, puhtaan teknologian ja uusien energiaratkaisujen valtavista taloudellisista mahdollisuuksista. Hallitukset ovat vaihtuneet, ministerit ovat esitelleet tulevaisuuden kasvunäkymiä ja eri puolille maata on suunniteltu toinen toistaan suurempia investointeja.

Meille on kerrottu miljardeista euroista, tuhansista uusista työpaikoista, vientimahdollisuuksista ja suomalaisen teollisuuden uudesta noususta.

Vuodet ovat kuluneet, ja lupaukset ovat pysyneet hämmästyttävän samanlaisina.

Nyt olisi korkea aika kysyä, mitä olemme näiden vuosikymmenten aikana todella saaneet aikaan.

Suomen talouskasvu on ollut pitkään vaatimatonta. Tilastokeskuksen kesäkuussa tarkentamien tietojen mukaan bruttokansantuote kasvoi vuonna 2025 vain 0,8 prosenttia. Vuonna 2023 talous supistui 1,3 prosenttia, ja vuonna 2024 kasvu jäi 0,9 prosenttiin. Kansantaloutemme ongelmilla on pitkä historia. Finanssikriisi, Nokian matkapuhelinliiketoiminnan romahdus, teollisuuden rakennemuutos, väestön ikääntyminen ja Venäjän-kaupan muutokset ovat kaikki vaikuttaneet kehitykseen.

Samaan aikaan meille on vuosikausia kerrottu, kuinka puhtaasta teknologiasta syntyy Suomen seuraava suuri kasvun lähde. Näiden lupausten toteutumista on perusteltua tarkastella kansantalouden todellisten tulosten valossa.

Missä ovat ne uudet vientiteollisuuden alat, joiden piti nostaa Suomi kasvuun? Kuinka monta suunnitelluista tuotantolaitoksista on rakennettu? Kuinka moni niistä toimii kannattavasti? Kuinka paljon pysyviä työpaikkoja on syntynyt? Millaisia verotuloja ja vientituloja investoinnit ovat tuottaneet?

Ja ennen kaikkea, kuinka paljon yhteiskunnan rahaa tähän kaikkeen on käytetty?

Meillä on muodostunut erikoinen tapa käsitellä investointeja. Kun yritys ilmoittaa suunnittelevansa miljardiluokan tehdasta, uutinen saa suuren huomion. Hankkeelle arvioidaan työpaikat, rakentamisen aikaiset vaikutukset ja tulevaisuuden liikevaihto. Suunnitelma siirtyy kuntien ja alueellisten kehittäjien esityksiin osoitukseksi tulevasta kasvusta.

Sitten odotetaan investointipäätöstä.

Vuoden päästä saatetaan odottaa rahoituspäätöstä. Seuraavana vuonna odotetaan markkinatilanteen paranemista. Lopulta hanke voi siirtyä määräämättömään tulevaisuuteen, vaikka sen luvatut taloudelliset vaikutukset ovat ehtineet elää julkisessa keskustelussa jo vuosia.

Näiden odotusten perusteella ei voida laskea toteutunutta talouskasvua.

Teollisuusinvestoinnin merkitys syntyy tuotannosta, asiakkaista, toimituksista ja taloudellisesta tuloksesta. Investointipäätös on vasta alku pitkälle tapahtumaketjulle. Sen onnistuminen ratkaistaan käytännön toiminnassa.

Olen tehnyt työurani teollisuudessa ja teollisuuden investointiprojekteissa. Siellä investointien lähtökohtana ovat olleet tuotannollinen tarve, tekninen toteutettavuus ja taloudelliset laskelmat. Laitteiden on toimittava, raaka-aineita on oltava saatavilla, tuotteille on löydyttävä ostajat ja toiminnan on kyettävä kattamaan kustannuksensa. Investoinnin riskit eivät katoa sillä, että hankkeelle asetetaan yhteiskunnallisesti kannatettavia tavoitteita.

Joensuun biohiilitehdas tarjoaa tästä ajankohtaisen esimerkin.

Joensuuhun rakennettiin noin 20 miljoonan euron biohiilitehdas, jonka tarkoituksena oli valmistaa puuhakkeesta fossiilisia polttoaineita korvaavaa biohiiltä teollisuuden käyttöön. Hankkeesta puhuttiin uuden puhtaan teknologian merkittävänä avauksena. Tehdasta esiteltiin Euroopan suurimpana lajissaan.

Hankkeelle myönnettiin 3,4 miljoonan euron ELY-keskuksen avustus Euroopan aluekehitysrahaston varoista. Lisäksi Ilmastorahasto myönsi viiden miljoonan euron pääomalainan. Rahoitusjärjestelyissä oli mukana myös yksityistä pääomaa.

Tehdas aloitti toimintansa vuonna 2025. Maaliskuussa 2026 Joensuu Biocoal hakeutui konkurssiin.

Tuotanto ei ollut päässyt kunnolla käyntiin. Asiakkaille oli toimitettu lähinnä testieriä. Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan vaikeuksien taustalla olivat tuotantotekniset ongelmat, puuraaka-aineen korkea hinta ja riittämättömät asiakastilaukset. Yritys ei lopulta saanut tarvitsemaansa jatkorahoitusta.

Pysähdytään tähän viimeiseen asiaan.

Jatkorahoituksen puuttuminen.

Tuotantolaitos oli rakennettu. Investointiin oli käytetty miljoonia euroja. Tuotannolle oli asetettu tavoitteet, ja tuotteille oli arvioitu olevan markkinat. Silti yrityksen toiminnan jatkaminen edellytti lisää rahoitusta, jota se ei onnistunut hankkimaan.

Uuden teollisuuslaitoksen käynnistysvaihe vaatii tavallisesti käyttöpääomaa, ja teknisten ongelmien ratkaiseminen voi edellyttää lisäinvestointeja. Tämä kuuluu teollisen toiminnan riskeihin. Joensuun tapauksessa ongelmat kuitenkin kohdistuivat useaan liiketoiminnan perustekijään yhtä aikaa.

Millaisilla laskelmilla investointipäätös oli tehty? Millaiseksi puuraaka-aineen hinta oli arvioitu? Kuinka pitkälle tuotantoteknologia oli testattu? Oliko tuotteille sitovia ostosopimuksia? Kuinka paljon käynnistysvaiheen viivästyksiin oli varauduttu?

Näitä kysymyksiä pitäisi esittää myös hankkeen julkisille rahoittajille.

Samalla on selvitettävä, kuinka suuri osa myönnetystä julkisesta rahoituksesta lopulta menetetään. Avustus, laina ja sijoitus ovat taloudellisesti erilaisia rahoitusmuotoja. Konkurssipesän omaisuudellakin voi olla arvoa. Lopullinen lasku selviää vasta, kun rahoituksen takaisinperintä ja konkurssimenettely on käsitelty.

Joensuun tapaus herättää silti kysymyksen, jota meidän olisi pitänyt esittää jo kauan sitten. Kuinka paljon julkisissa rahoituspäätöksissä painavat hankkeen ympäristö- ja kasvutavoitteet, ja kuinka perusteellisesti arvioidaan sen mahdollisuudet toimia kannattavana yrityksenä?

Sanat bio, clean ja vihreä esiintyvät nykyään lukemattomissa hankkeissa. Ne kertovat tavoitellusta teknologiasta tai ympäristövaikutuksesta. Niiden ympärille rakentuu helposti vahva odotus tulevasta menestyksestä.

Minua kiinnostaa, kuinka kriittisesti näiden odotusten taloudellinen perusta tutkitaan.

Suomessa on useita julkisia yritysrahoittajia, joiden tehtäviin kuuluu elinkeinoelämän uudistaminen, viennin edistäminen ja uusien teknologioiden kehittäminen. Finnverassa, Business Finlandissa ja muissa rahoitusorganisaatioissa työskentelee varmasti osaavia asiantuntijoita. Julkisen rahoituksen tarkoituksena on myös mahdollistaa sellaista kehitystyötä, jonka riskejä yksityiset rahoittajat eivät yksin halua kantaa.

Tämän vuoksi rahoituspäätösten tuloksellisuuden arviointi on erityisen tärkeää.

Millaista teknistä ja kaupallista asiantuntemusta rahoituspäätösten valmistelussa käytetään? Kuinka riippumattomasti kannattavuuslaskelmat tarkastetaan? Miten arvioidaan asiakkaiden maksuhalukkuus, tuotannon kustannukset ja hankkeen kyky selvitä ilman jatkuvaa lisärahoitusta?

Ja kuka käy epäonnistuneet investoinnit jälkikäteen läpi?

Jos julkinen rahoittaja osallistuu hankkeeseen, jonka keskeiset liiketoiminnalliset oletukset eivät toteudu, kokemuksesta pitäisi syntyä tietoa seuraavien päätösten tueksi. Tällaisen arvioinnin pitäisi olla avointa ainakin siinä laajuudessa kuin liikesalaisuudet ja muut lakisääteiset rajoitukset sallivat.

Myös aivan Pyhäjoen naapurissa on esimerkki siitä, kuinka vaikeaksi valmiin energiainvestoinnin talous voi muodostua.

Karhunnevankankaan tuulivoimapuisto aloitti tuotantonsa vuonna 2023. Puistossa on 33 tuulivoimalaa, joiden yhteenlaskettu nimellisteho on 188 megawattia. Sen arvioitu vuosituotanto oli 600–700 gigawattituntia.

Vuonna 2025 puiston omistavan wpd Karhunnevankankaan Tuulipuisto Oy liikevaihto oli 18,3 miljoonaa euroa ja liiketappio 13,9 miljoonaa euroa. Yhtiö hakeutui yrityssaneeraukseen maaliskuussa 2026.

Yhtiö on kertonut ongelmien johtuneen muun muassa ennakoitua suuremmista sähkönostokuluista, sähkön hinnan vaihtelusta ja ennakoitua vähäisemmästä tuotannosta. Myös sähkömarkkinoiden muutokset ja kantaverkon vahvistustyöt ovat vaikuttaneet toimintaan. Omistajakonserni oli joutunut antamaan huomattavaa lisärahoitusta sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi.

Karhunnevankangas on tuottanut sähköä ja saanut siitä myyntituloja. Sen vaikeudet koskevat tuotannon taloudellista kannattavuutta ja rahoitusrakennetta. Yrityssaneeraus antaa mahdollisuuden järjestellä velvoitteita ja jatkaa toimintaa.

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudesta 20. lokakuuta 2026 saamani tiedon mukaan Karhunnevankankaan tuulivoimapuiston saneerausohjelmaa ei ole vieläkään vahvistettu. Saneerausohjelmaehdotuksen toimittamiselle asetettua määräaikaa on jatkettu jo kolme kertaa selvittäjän pyynnöstä. Uusin määräpäivä on 30. lokakuuta 2026. Sen jälkeen ohjelmaehdotuksesta pyydetään vielä asianosaisten väitteet ja lausumat. Saneerauksen lopullinen ratkaisu on siis edelleen avoinna.

Tämä tarkoittaa, että vuonna 2023 tuotannon aloittaneen 188 megawatin tuulivoimapuiston taloudellisia vaikeuksia selvitetään oikeudessa edelleen syksyllä 2026.

Tämä tapaus osoittaa, kuinka tärkeää energiainvestoinneissa on ymmärtää sähkömarkkinoiden toimintaa koko investoinnin elinkaaren ajalta.

Tuulivoiman nimellisteho on helppo ilmoittaa megawatteina. Todellinen tuotanto vaihtelee sääolosuhteiden mukaan. Sähkön markkinahinta, tuotantoennusteiden poikkeamat, tasekustannukset ja sähköverkon rajoitukset vaikuttavat yrityksen talouteen. Samanaikaisesti runsas tuulivoimatuotanto voi painaa sähkön hintaa juuri silloin, kun voimalat tuottavat eniten.

Karhunnevankankaan ongelmat nostavat esiin kysymyksen siitä, kuinka hyvin nämä riskit tunnistettiin alkuperäisessä investointipäätöksessä vuonna 2019.

Samalla on syytä pitää erillään yksityisten sijoittajien tappiot ja yhteiskunnalle mahdollisesti aiheutuneet kustannukset. Karhunnevankankaan mahdollisesta julkisesta investointituesta ja saneerauksen lopullisista taloudellisista vaikutuksista tarvitaan vielä tarkemmat tiedot.

Tuulivoima on kasvattanut osuuttaan Suomen sähköntuotannosta huomattavasti. Se on todellista tuotantoa, ja sen vaikutukset näkyvät sähkömarkkinoilla. Tuotantokapasiteetin kasvu on kuitenkin lisännyt tarvetta tarkastella myös sähköjärjestelmän tasapainoa, joustoa ja toimitusvarmuutta.

Teollisuus tarvitsee sähköä jokaisena vuorokauden tuntina. Tuotantoprosessit, terästehtaat ja muu energiaintensiivinen teollisuus tarvitsevat ennakoitavan sähkönsaannin ja kustannustason. Sama koskee tulevia datakeskuksia ja mahdollisia vedyn tuotantolaitoksia.

Kun puhutaan uusista sähköä kuluttavista miljardi-investoinneista, pitäisi samalla pystyä osoittamaan, mistä niiden tarvitsema sähkö saadaan myös pitkien vähätuulisten jaksojen aikana ja millä hinnalla.

Ydinvoiman merkitys ansaitsee tässä keskustelussa paljon nykyistä perusteellisemman tarkastelun. Se tuottaa sähköä sääolosuhteista riippumatta ja tarjoaa teollisuudelle pitkäjänteistä tuotantokapasiteettia. Uusien ydinvoimalaitosten rakentaminen vaatii suuria investointeja, pitkiä valmisteluaikoja ja tarkkaa kustannusten hallintaa. Myös niiden kannattavuus on arvioitava samoilla taloudellisen vastuullisuuden periaatteilla.

Pyhäjoen Hanhikivi on edelleen paikka, jossa olisi mahdollista tarkastella uuden ydinvoimahankkeen edellytyksiä. Suomen sähköjärjestelmän tulevaisuutta pitäisi rakentaa arvioimalla kokonaisuutta, johon kuuluvat tuotanto, kulutus, sähköverkot, säätökyky, toimitusvarmuus ja kustannukset.

Ruotsissa nähtiin vuonna 2025 vielä huomattavasti suurempi teollinen epäonnistuminen, kun akkuteollisuuden tulevaisuuden suuryritykseksi kaavailtu Northvolt ajautui konkurssiin.

Northvoltiin oli sijoitettu valtavia summia yksityistä ja julkista rahoitusta. Sen ympärille oli rakennettu odotuksia eurooppalaisen akkuteollisuuden kasvusta, uusista työpaikoista ja kansainvälisestä kilpailukyvystä. Yritys kohtasi vakavia vaikeuksia tuotannon kasvattamisessa, kustannusten hallinnassa ja rahoituksessa.

Northvoltin tapaus muistuttaa siitä, kuinka suuri ero voi syntyä teollisen vision ja kaupallisesti toimivan tuotannon välille. Teknologiaa voidaan tarvita, markkinat voivat olla olemassa ja tavoitteet voivat olla perusteltuja. Silti yksittäinen yritys voi epäonnistua.

Siksi teollisuuspolitiikan tuloksia on arvioitava myös epäonnistumisten kautta.

Suomessa keskustelu on viime vuosina täyttynyt uusista vetyhankkeista, synteettisten polttoaineiden tuotantolaitoksista, datakeskuksista ja muista puhtaan siirtymän investoinneista. Niiden yhteenlasketut suunnitellut investointisummat ovat huomattavia.

Suunnitelmien joukossa on varmasti toteuttamiskelpoisia hankkeita. Osa niistä voi synnyttää merkittävää teollista tuotantoa ja vientiä. Osa tarvitsee vielä teknologian kehittämistä, asiakassopimuksia, sähköverkon kapasiteettia ja rahoituksen järjestymistä.

Juuri siksi jokaisen hankkeen kohdalla pitäisi tehdä selvä ero suunnitelman, investointipäätöksen, valmistuneen tuotantolaitoksen ja kannattavan liiketoiminnan välillä.

Kansantalouden kasvua ei voi laskea investointiaikeiden yhteenlasketusta arvosta.

Sama vaatimus koskee yhteiskunnan rahankäyttöä.

Olen aikaisemminkin esittänyt, että julkisen talouden menoja pitäisi tarkastella hyvin yksinkertaisella kysymyksellä: mitä saamme yhdellä eurolla?

Tämä kysymys kuuluu myös puhtaan siirtymän rahoitukseen.

Kun valtio tai julkinen rahoitusorganisaatio myöntää yritykselle avustuksen, lainan, takauksen tai sijoituksen, päätökselle pitäisi määritellä mitattavat tavoitteet. Kuinka paljon yksityistä pääomaa saadaan liikkeelle? Syntyykö pysyvää tuotantoa? Saadaanko vientituloja? Kuinka paljon toiminta työllistää? Mitkä ovat sen verovaikutukset? Miten ympäristöhyödyt toteutuvat? Kuinka suuri osa julkisesta rahoituksesta saadaan takaisin?

Myönnetyn rahoituksen määrä kertoo julkisen vallan sitoumuksista. Hankkeen valmistuminen kertoo investoinnin toteutumisesta. Vasta toiminnan tulokset kertovat, millaista taloudellista hyötyä sijoituksella on saatu aikaan.

Meidän pitäisi pystyä kokoamaan näistä hankkeista ymmärrettävä kokonaiskuva. Siihen kuuluvat onnistumiset, epäonnistumiset, palautuneet lainat, menetetyt pääomat, maksetut avustukset sekä toteutuneet taloudelliset ja ympäristölliset vaikutukset.

Tällainen tarkastelu olisi hyödyllinen myös yrityksille ja sijoittajille. Se auttaisi tunnistamaan toimivia teknologioita ja realistisia liiketoimintamalleja.

Minua on pitkään häirinnyt suomalaisessa päätöksenteossa tapa odottaa, että joku muu tuo kasvun ja hyvinvoinnin. Kunnissa odotetaan suurta investoijaa. Valtakunnallisesti odotetaan uutta vientialaa. Hankkeista laaditaan esityksiä, järjestetään seminaareja ja kerrotaan tulevista mahdollisuuksista.

Kasvun edellytykset syntyvät pitkäjänteisestä työstä. Tarvitaan osaamista, toimivaa infrastruktuuria, kilpailukykyistä energiaa, yrittäjyyttä, investointien valmistelua ja kykyä tehdä päätöksiä.

Olen omassa kunnallisessa vaikuttamistyössäni pyrkinyt edistämään sitä, että asioita valmistellaan määrätietoisesti ja ulkopuolisia rahoitusmahdollisuuksia selvitetään aktiivisesti. Olen tyytyväinen siihen, että tämä toimintatapa on saatu mukaan myös Raahen kaupungin strategiaan. Se on pieni mutta konkreettinen esimerkki siitä, kuinka pitkäjänteinen vaikuttaminen voi johtaa muutokseen.

Samaa määrätietoisuutta tarvitaan valtakunnallisessa elinkeinopolitiikassa. Meidän on tunnistettava Suomen todelliset kilpailuedut ja rakennettava niiden varaan tuotannollista toimintaa, jolla on edellytykset menestyä kansainvälisillä markkinoilla.

Puhtaan teknologian kehittämisessä on mahdollisuuksia. Niiden toteutuminen edellyttää toimivia tuotteita, maksavia asiakkaita, kustannuskilpailukykyä ja yrityksiä, joiden talous kestää myös vaikeammat vuodet.

Yhteiskunnan tehtävänä on huolehtia siitä, että julkista rahaa käytetään perustellusti ja että päätöksistä opitaan. Rahoituksen tarkoitus, riskit ja tulokset on voitava arvioida avoimesti.

Joensuun biohiilitehtaan konkurssi, Karhunnevankankaan tuulivoimapuiston saneeraus ja Northvoltin romahdus ovat erilaisia tapauksia. Niitä yhdistää kysymys alkuperäisten liiketoiminnallisten odotusten ja toteutuneen taloudellisen tilanteen välisestä suhteesta.

Kun hankkeisiin liittyy julkista rahoitusta, meidän on saatava tietää myös yhteiskunnan kantamat riskit ja lopulliset kustannukset.

Olemme yli kahdenkymmenen vuoden ajan kuulleet puhtaan teknologian kasvulupauksia. Seuraavan suuren investointiaallon kerrotaan jälleen olevan tulossa. Tulevaisuudelle esitetään uusia miljardilukuja ja työpaikka-arvioita.

Minä haluan nähdä myös menneiden vuosikymmenten tilinpäätöksen.

Kuinka paljon olemme investoineet? Kuinka paljon olemme tukeneet? Kuinka paljon olemme tuottaneet, vieneet ja ansainneet? Kuinka monta pysyvää työpaikkaa on syntynyt? Kuinka paljon yhteiskunnan rahaa on menetetty, ja mitä sillä on saavutettu?

Ja lopulta se kaikkein yksinkertaisin kysymys:

Mitä olemme saaneet jokaisella yhteiskunnan käyttämällä eurolla?

Jos yli kahdenkymmenen vuoden työn tulos on tämä, millä perusteella meidän pitäisi uskoa, että seuraavat kaksikymmentä vuotta samoilla toimintatavoilla tuottavat jotakin parempaa?


Lähteet ja tausta-aineisto – 19.10.2026

Slovakian ydinvoima: Slovenské elektrárne, Mochovce 4:n verkkokytkentä 15.10.2026; Slovakian talousministeriö, Ydinvoimayhteistyö Yhdysvaltojen kanssa 16.1.2026.

Karhunnevankankaan tuulivoimapuisto: wpd Suomi, Saneeraushakemus 12.3.2026; Saneerausmenettelyn aloittaminen 13.3.2026; Puiston tekniset tiedot.

Northvoltin konkurssi: Northvolt AB, Konkurssitiedote 12.3.2025; Ruotsin ulosottoviranomainen Kronofogden, Konkurssin vahvistus 14.3.2025.

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus: Käräjäsihteeri Emma Aallon sähköpostivastaus Jari Seppäsen tietopyyntöön 20.10.2026. Yrityssaneerausasia HS 26/301, wpd Karhunnevankankaan Tuulipuisto Oy. Saneerausohjelmaehdotuksen määräpäivä 30.10.2026.

Muu tausta-aineisto: Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito 2023–2025; Joensuu Biocoalin konkurssia ja rahoitusta koskevat uutiset sekä julkisten rahoittajien tiedotteet; wpd Karhunnevankankaan Tuulipuisto Oy:n vuoden 2025 tilinpäätöstiedot.

maanantai 12. lokakuuta 2026

 

Palkataan kunta rikkaaksi!


Nyt kun kunnissa laaditaan ensi vuoden talousarvioita ja tuskaillaan rahojen riittävyyden kanssa, minulla olisi tarjota ratkaisu, jota ei ilmeisesti ole vielä ymmärretty ottaa käyttöön.

Palkataan lisää virkamiehiä!

Mitä enemmän virkamiehiä palkkaamme, sitä enemmän he maksavat veroja. Ja mitä enemmän veroja kertyy, sitä enemmän kunnan kassaan tulee rahaa. Näillä lisääntyneillä verotuloilla voimme palkata taas uusia virkamiehiä, jotka puolestaan maksavat lisää veroja!

Siinä olisi kuntatalouden ikiliikkuja, oikea Kalevalan Sampo! Ei tarvitsisi enää miettiä säästöjä, veroprosentteja eikä alijäämiä. Kaupunginjohtajakin saisi hankkia suuremmat taskut, etteivät setelit putoile kadulle avainnippua kaivaessa.

Mutta jätetäänpä leikki sikseen.

Mistä kunnan maksamiin palkkoihin käytettävä raha oikeastaan tulee?

Verotuloista tietenkin, ainakin suurelta osin.

Ja kun kunta maksaa työntekijälle palkkaa, siitä pidätetään verot ja eläkemaksut. Lisäksi kunta maksaa työnantajan eläke- ja muut sivukulut.

Mutta mistä näihin kaikkiin maksuihin tarvittava raha on alun perin tullut?

Samasta kunnan kassasta!

Tehdäänpä pieni ajatusleikki.

Kuvitellaan, että kunnan kassaan laitetaan vuoden alussa 100 miljoonaa euroa. Summa vastaa koko vuoden henkilöstön palkkakustannuksia, siis bruttopalkkoja kaikkine ennakonpidätyksineen sekä työnantajan eläke- ja muine sivukuluineen.

Vuoden aikana palkat maksetaan, verot ja eläkemaksut tilitetään sekä muut työnantajamaksut suoritetaan.

Oletetaan vielä ajatusleikin vuoksi, että kaikki nämä maksut palautuisivat saman kassan eri lokeroihin.

Paljonko kassassa olisi vuoden viimeisenä päivänä uutta rahaa?

Ei euroakaan!

Olemme vain siirtäneet alkuperäistä rahaa lokerosta toiseen. Vaikka osa siitä kirjattaisiin tuloksi, ei kokonaisrahamäärä ole kasvanut senttiäkään.

Ja muistetaan, että palkansaajille maksettu nettopalkka on poistunut kassasta kokonaan. Sen takaisin saaminen edellyttää uusia tuloja.

Todellisuudessa tilanne on vielä monimutkaisempi. Osa veroista menee valtiolle, eläkemaksut eläkejärjestelmään ja muut maksut omille vastaanottajilleen. Kaikki eivät palaudu kunnan kassaan.

Mutta ajatusleikin perusasia ei muutu.

Rahaa ei synny sillä, että sitä siirretään kassan lokerosta toiseen ja annetaan sille kirjanpidossa uusi nimi.

Kunnan kirjanpidossa verotulot näkyvät aivan oikein tulona. Mutta kirjanpidollinen verotulo ja kunnan ulkopuolelta syntyvä uusi rahoitus eivät ole sama asia.

Tässä ei ole kysymys siitä, kuinka monta työntekijää kunnassa tarvitaan tai kuinka arvokasta heidän tekemänsä työ on. Kysymys on yksinomaan siitä, mistä raha tulee ja minne se menee.

Kun talousarviota laaditaan, pitäisi osata erottaa toisistaan todellinen ulkopuolinen tulorahoitus ja jo olemassa olevan rahan kierrättäminen.

Sillä vaikka kirjanpidossa olisi kuinka komeita tulorivejä, eivät ne yksin takaa, että kassassa on rahaa laskujen maksamiseen.

Kuntaa ei saada rikkaaksi palkkaamalla lisää virkamiehiä heidän maksamiensa verojen vuoksi.

Muutenhan olisimme keksineet Sammon, joka jauhaa rahaa loputtomasti.

Ja silloinhan meillä kaikilla pullottaisivat taskut niin, että seteleitä putoilisi kadulle avainnippua esiin kaivaessa! 

keskiviikko 7. lokakuuta 2026

 


Visio on hyvä – mutta missä on reaalimaailma?


Elinkeinoministeri Sakari Puisto arvioi Suomen Uutisten haastattelussa, että Suomeen voi kasvaa tulevaisuudessa useiden kymmenien miljardien tai jopa yli sadan miljardin euron arvoisia yrityksiä.

Hieno tavoite. Toivottavasti näin myös tapahtuu.

Puisto on oman puolueeni ministeri, joten ehkä minun olisi helppo vain nyökytellä tällaiselle tulevaisuudenkuvalle. En kuitenkaan oikein osaa. Jos vaadin muiden puolueiden talouspuheelta konkretiaa, pitää samaa voida vaatia myös oman puolueen ministeriltä.

Minua kiinnostaa nimittäin yksi hyvin yksinkertainen kysymys:

Miten?

Suomalaisessa talous- ja investointikeskustelussa on viime vuosina totuttu suuriin lukuihin. Puhutaan miljardien investoinneista, tuhansien megawattien datakeskuksista, vetytaloudesta, vihreästä siirtymästä ja nyt jopa sadan miljardin euron arvoisista suomalaisyrityksistä.

Hyvä niin. Tavoitteita pitää olla ja tulevaisuuteen pitää uskaltaa katsoa.

Mutta jossakin vaiheessa mukaan pitää ottaa myös reaalimaailma.

Yrityksen markkina-arvo ei ole sama asia kuin yrityksen liikevaihto. Liikevaihto puolestaan ei ole sama asia kuin Suomessa syntyvä arvonlisä. Eikä miljardin euron investointi tarkoita sitä, että Suomen kansantalous olisi miljardin verran rikkaampi.

Lopulta kansantalouden kannalta ratkaisevat varsin arkiset asiat.

Mitä Suomessa tuotetaan? Kuka sen ostaa? Paljonko tuotannosta syntyvästä arvosta jää Suomeen? Kuinka paljon syntyy työtä ja verotuloja? Mitä tuotanto tarvitsee ympärilleen? Millä hinnalla saadaan energia? Löytyykö osaavaa työvoimaa? Onko yrityksellä sellaiset toimintaedellytykset, että seuraavakin investointi kannattaa tehdä Suomessa?

Nämä eivät ole yhtä komeita kysymyksiä kuin sadan miljardin yritys, mutta juuri niistä talouskasvu lopulta syntyy.

Suomen Uutisten jutussa vertailukohdaksi nostetaan hollantilainen ASML. Se on hyvä esimerkki, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin jutussa ajatellaan.

ASMLä ei tullut valtavan arvokasta yritystä siksi, että Hollannissa päätettiin tavoitella valtavan arvokasta yritystä. Sen taustalla on vuosikymmenten tekninen kehitystyö, osaaminen, teollinen tuotanto ja ennen kaikkea tuote, jota maailma tarvitsee.

Ensin syntyi osaaminen ja tuote. Sitten asiakkaat. Sen jälkeen liikevaihto, tulos ja lopulta valtava markkina-arvo.

Ei toisinpäin.

Siksi en asettaisi Suomen talouspolitiikan tavoitteeksi sadan miljardin yrityksen synnyttämistä.

Asettaisin tavoitteeksi Suomen, jossa sellainen yritys voi syntyä.

Siinä on pieni mutta olennainen ero.

Silloin elinkeinopolitiikassa pitäisi pystyä kertomaan myös konkreettisesti, mitä tehdään.

Miten suomalaisen työn ja tuotannon kilpailukykyä parannetaan? Miten energian hinta pidetään sellaisena, että täällä kannattaa valmistaa tuotteita maailmanmarkkinoille? Miten investointeihin saadaan pääomaa? Miten verotus kannustaa työntekoon, yrittämiseen ja investointeihin? Miten tutkimuksesta ja osaamisesta saadaan tuotteita, joita joku haluaa ostaa? Ja miten huolehditaan siitä, että Suomessa syntynyt yritys myös kasvaa täällä?

Näihin kysymyksiin minä haluaisin kuulla elinkeinoministeriltä vastauksia.

En siksi, että Puiston esittämä visio olisi väärä. Päinvastoin. Toivon todella, että Suomeen syntyy tulevina vuosikymmeninä useita maailmanluokan yrityksiä.

Mutta pelkkä tavoitteen lausuminen ei vielä kerro, kuinka sinne päästään.

Vanhalle tekniikan ihmiselle asia näyttäytyy ehkä turhankin yksinkertaisena. Jos minulle kerrotaan, että koneen pitäisi tuottaa tietty lopputulos, haluan tietää, mitä koneeseen syötetään, mistä energia tulee, miten prosessi toimii ja kuka lopputuotteen ostaa.

Vasta sen jälkeen voidaan arvioida, syntyykö luvattu lopputulos.

Kansantaloudessa pätevät lopulta aivan samat lainalaisuudet.

Tulevaisuutta saa ja pitää maalata rohkeasti. Värikin saa välillä olla vaaleanpunainen.

Mutta ennen kuin maali kuivuu, olisi hyvä tarkistaa, että kuvan taustalla on myös reaalimaailma.

Visio on hyvä alku.

Sen jälkeen pitäisi piirtää prosessikaavio.

 

Hyvinvointialueita ei voi säästää hengiltä – mutta voiko niitä rahoittaa terveiksi?


Raahen Seudussa Pohteen aluehallituksen puheenjohtaja Mirja Vehkaperä kirjoittaa tänään 7.10. otsikolla Hyvinvointialueita ei voi säästää hengiltä. Olen hänen kanssaan yhdestä asiasta täysin samaa mieltä: sosiaali- ja terveyspalveluja ei voida loputtomasti leikata kuvittelemalla, ettei sillä olisi vaikutuksia ihmisten saamiin palveluihin.

Mutta keskustelusta puuttuu edelleen toinen puoli. 

Kirjoitin 4.9. Pohteen yt-neuvotteluista ja kysyin, ratkaisevatko ne Pohteen perusongelman. Päädyin kysymään, kuinka kalliin järjestelmän olemme rakentaneet ihmisten hoitamiseksi. Pohteen yli 2,2 miljardin euron vuosittaisessa taloudessa henkilöstövähennyksillä saavutettava säästö on lopulta vain pieni osa kokonaisuudesta.

Vehkaperän kirjoitus vie keskustelun nyt seuraavaan vaiheeseen. Hän nostaa esille valtion rahoituksen riittämättömyyden, väestön ikääntymisen ja kasvavan palvelutarpeen.

Ne ovat todellisia ongelmia.

Mutta jos palvelutarve kasvaa vuodesta toiseen ja ratkaisuksi tarvitaan aina lisää rahaa, jossakin vaiheessa meidän on uskallettava kysyä myös: miksi palvelutarve kasvaa?

Kaikkiin syihin emme voi vaikuttaa. Ihmiset vanhenevat. Syövät syntyvät. Tapaturmia tapahtuu. Perinnöllisiä sairauksia emme poista organisaatiokaaviota muuttamalla.

Mutta kaikkeen sairastavuuteen tämä ei päde.

Merkittävä osa tulevaisuuden terveydenhuollon kuormituksesta liittyy sairauksiin ja toimintakyvyn heikkenemiseen, joiden riskiin voidaan vaikuttaa liikunnalla, ravinnolla, painonhallinnalla, tupakoimattomuudella ja muilla elämäntavoilla.

Tässä kohtaa hyvinvointialueiden talouskeskustelu muuttuu kiinnostavaksi.

Jos Pohteelle annetaan ensi vuonna sata miljoonaa euroa enemmän rahaa mutta väestön palvelutarve jatkaa kasvuaan samaa vauhtia, olemmeko ratkaisseet ongelman vai ainoastaan rahoittaneet sen seuraavaa vaihetta?

Siksi ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ei saisi olla juhlapuheiden sivulause. Sen pitäisi olla osa hyvinvointialueen talousstrategiaa.

Eikä ennaltaehkäisy tarkoita vain sitä, että terveydenhuolto jakaa ihmisille elämäntapaohjeita. Kunnilla on tässä valtava tehtävä. Liikuntapaikat, kävely- ja pyöräilyreitit, urheiluseurat, koulujen liikunta, ikääntyneiden toimintakyvyn ylläpitäminen ja terveellisen ravinnon edellytykset ovat myös sote-taloutta – vaikka niiden kustannukset eivät näy Pohteen kirjanpidossa.

Tässä on hyvinvointialueuudistuksen yksi kiinnostava ristiriita. Kunnalle jää vastuu hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä, mutta sairastumisen kustannukset näkyvät suurelta osin hyvinvointialueella ja lopulta valtion rahoituksessa.

Siksi kunnan liikuntapaikkaa ei pitäisi nähdä pelkästään menona eikä ikääntyneen ihmisen liikuntaa harrastuksena. Jos ihminen säilyttää lihasvoimansa, tasapainonsa ja kykynsä selviytyä kotona muutaman vuoden pidempään, sillä voi olla aivan todellista merkitystä tulevalle palvelutarpeelle.

Sama koskee työikäisiä. Terveempi ja toimintakykyisempi väestö tarvitsee vähemmän raskaita palveluja ja säilyttää työkykynsä pidempään.

Tässä on kuitenkin muistettava se asia, jonka nostin esille jo edellisessä kirjoituksessani. Ennaltaehkäisy ei välttämättä tarkoita sitä, että Pohde voisi ensi vuonna vähentää budjetistaan vastaavan määrän euroja. Sairaala, terveyskeskus, päivystys ja tietojärjestelmät ovat edelleen olemassa.

Suurin taloudellinen hyöty syntyy pitkällä aikavälillä siitä, ettei järjestelmän kapasiteettia tarvitse kasvattaa yhtä nopeasti.

Ja juuri siksi keskustelu pelkästä valtion rahoituksen määrästä jää vajaaksi.

Meidän pitää tehdä samanaikaisesti kolme asiaa: pitää välttämättömät alueelliset palvelut ihmisten saavutettavissa, rakentaa niiden tuottamiseen mahdollisimman kevyt ja tehokas järjestelmä sekä vähentää sitä sairastavuutta ja toimintakyvyn menetystä, johon pystymme vaikuttamaan.Vehkaperä on oikeassa siinä, ettei hyvinvointialueita voi säästää hengiltä.

 

Mutta niitä ei myöskään voida rahoittaa terveiksi, jos palvelutarve kasvaa nopeammin kuin yhteiskunnan kyky rahoittaa sitä.

Siksi kaikkein tärkein kysymys ei ehkä olekaan, kuinka paljon lisää rahaa Pohde tarvitsee. Tärkeämpi kysymys on, kuinka rakennamme Pohjois-Pohjanmaan, jossa mahdollisimman harva ihminen sitä raskainta ja kalleinta hoitoa tarvitsee. 

Siinä työssä Pohde ei pärjää yksin.

Siihen tarvitaan myös kunnat – ja lopulta meistä jokaisen.

torstai 1. lokakuuta 2026


Silloin, kun valmistelu on hyvää, sitä pitää kehua!


Olen viime aikoina arvostellut useammankin kerran kunnalliseen päätöksentekoon tuotavan aineiston laatua. Olen kysynyt laskelmien, vaihtoehtojen, vaikutusarvioiden ja joskus aivan perustietojenkin perään.

Siksi on reilua tehdä myös toisinpäin.

Kun viranhaltijavalmistelu on hyvää, siitä pitää antaa tunnustus.

Raahen kaupunginhallituksen käsittelyyn tuleva lausunto Pohteen sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämissuunnitelmasta on mielestäni juuri tällainen tapaus.

Kaupunki ottaa siinä hyvin selkeän kannan Raahen sairaalan tulevaisuuteen. Lähtökohtana tulee olla nykyisen sairaalakiinteistön käyttäminen niin kauan kuin se on turvallista ja tarkoituksenmukaista.

Perustelu on yksinkertainen mutta vahva.

Raahen sairaala on kaupungin näkemyksen mukaan käyttökelpoinen, kattavasti saneerattu, sijainniltaan toimiva ja nykyiseen tarkoitukseensa soveltuva. Silloin olemassa olevan rakennuksen jäljellä oleva käyttöikä kannattaa hyödyntää.

Erityisen hyvin lausunnossa on mielestäni kiteytetty yksi julkisen talouden perusasia: taloudellista liikkumavaraa pitäisi voida käyttää palveluihin seinien sijasta.

Juuri näin.

Jos meillä on jo olemassa toimivat tilat, uuden rakentamisen lähtökohtana ei pitäisi olla se, että uusi on aina vanhaa parempi. Ensin pitää osoittaa, miksi nykyinen ei enää kelpaa, kuinka kauan sitä voidaan käyttää ja mitä eri vaihtoehdot todella maksavat.

Siksi pidän hyvänä myös sitä, ettei kaupungin lausunnossa lyödä ovea kiinni tulevaisuuden uudelta sote-yksiköltä.

Sen sijaan vaaditaan järkevää marssijärjestystä.

Tehdään ajantasainen tila- ja kuntoselvitys. Selvitetään rakennuksen todellinen jäljellä oleva käyttöikä. Arvioidaan palvelutarve. Vasta sen jälkeen arvioidaan, milloin uuden yksikön rakentaminen on tarpeellista ja taloudellisesti perusteltua.

Näinhän julkista omaisuutta pitäisi hoitaa.

Sama järki näkyy kaupungin kannassa kipupoliklinikan ja kirurgisen toiminnan suhteen. Jos Raahessa on hyväkuntoiset leikkaustoimintaan soveltuvat tilat ja toimintaa voidaan järjestää pääosin oman henkilöstön voimin kustannustehokkaasti, toiminnan siirtämiselle pitää löytyä muutakin perustetta kuin suurempaan yksikköön keskittäminen.

Päätöksenteossa pitäisi aina kysyä: mitä tällä saavutetaan, mitä menetetään ja mitä kokonaisuus maksaa?

Tässä lausunnossa pidän erityisesti siitä, ettei kaupunki vain sano ei.

Se kertoo, mitä pitäisi tehdä sen sijaan ja millaiseen tietoon tulevien ratkaisujen pitäisi perustua.

Se on hyvää valmistelua.

Olen joskus ollut hyvinkin kriittinen Raahen kaupungin viranhaltijavalmistelua kohtaan. Aion olla jatkossakin silloin, kun siihen on aihetta.

Mutta juuri siksi haluan sanoa tämänkin ääneen:

Nyt on tehty hyvää työtä.

Kun päätöksentekijälle tuodaan selkeä näkemys, sen perustelut ja vielä kerrotaan, millä tiedolla tulevat ratkaisut pitäisi tehdä, ollaan paljon lähempänä sitä päätöksentekokulttuuria, jota itse olen peräänkuuluttanut.

Kritiikkiä pitää antaa silloin, kun se on ansaittua.

Niin pitää antaa kiitostakin.

torstai 10. syyskuuta 2026

 


Rälssit auki – Osa 8: Entä jos leikattaisiin järjestelmää eikä palvelua?


Suomessa julkisten menojen leikkaamisesta käytävä keskustelu päätyy hämmästyttävän nopeasti samaan asetelmaan.

Jos valtio säästää, vastassa ovat sairaanhoitaja, vanhus, lapsi, opiskelija ja työtön.

Mutta missä ovat hallinto, organisaatiot, johtamisrakenteet, hankkeet, avustusjärjestelmät, päällekkäiset tehtävät, raportointi, tietojärjestelmät ja koko vuosikymmenten aikana julkisten palvelujen ympärille kasvanut koneisto?

Niistä puhutaan huomattavasti vähemmän.

Seitsemän Rälssit auki -kirjoituksen jälkeen on aika vetää hetkeksi kameraa kauemmaksi ja kysyä, mitä olemme oikeastaan olleet tutkimassa.

Emme hyvinvointivaltiota vastaan.

Vaan sitä varten.

Palvelu ja järjestelmä eivät ole sama asia

Julkinen sektori ei koostu vain kansalaiselle näkyvistä palveluista.

Kun lapsi menee kouluun, hän näkee opettajan. Kun ihminen sairastuu, hän kohtaa lääkärin tai sairaanhoitajan. Kun talo palaa, paikalle tulee pelastuslaitos. Kun turvallisuus järkkyy, tarvitaan poliisia.

Nämä ovat julkisen sektorin näkyvä osa.

Niiden ympärillä on kuitenkin kokonainen järjestelmä.

On virastoja, hallintoja, yhtiöitä, säätiöitä, yhdistyksiä, hankkeita, ohjelmia, työryhmiä, koordinaattoreita, johtajia, päälliköitä, asiantuntijoita, konsultteja, selvityksiä, raportointia ja tietojärjestelmiä.

Monia niistä tarvitaan.

Mutta tarvitaanko niitä kaikkia?

Siinä on tämän kirjoitussarjan yksi tärkeimmistä kysymyksistä.

Jokaiselle olemassa olevalle rakenteelle löytyy yleensä perustelu. Organisaatio osaa kertoa, miksi juuri sen toiminta on tärkeää. Hanke pystyy perustelemaan hankkeen. Hallinto perustelee hallinnon. Avustuksen saaja kertoo, miksi avustusta tarvitaan.

Paljon harvemmin kysytään:

Mitä tapahtuisi, jos tätä ei olisi?

Seitsemän osaa – sama kysymys

Tässä kirjoitussarjassa olemme avanneet julkista taloutta pala kerrallaan.

Olemme katsoneet valtion henkilöstöä ja organisaatioita. Olemme avanneet avustusjärjestelmiä ja julkisen rahan ympärille syntyneitä rakenteita. Olemme tarkastelleet kuntakonserneja, yhtiöitä ja in-house-järjestelyjä. Olemme kysyneet johtamisesta, palkoista ja organisaatioiden kasvamisesta.

Julkisissa hankinnoissa vastaan tuli jo erittäin konkreettinen esimerkki. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tutkimuksen mukaan kilpailun lisäämisellä julkisissa hankinnoissa voisi olla saavutettavissa vuosittain noin 144–176 miljoonan euron säästö.

Ei sairaanhoitajilta.

Ei kouluilta.

Ei vanhusten hoidosta.

Vaan saamalla useampia yrityksiä tarjoamaan samoista hankinnoista.

Digitalisaatiota tarkastellessamme vastaan tuli puolestaan toinen kysymys. Jos kansalainen tekee verkossa itse työn, jonka virkailija aikaisemmin teki, tai tietokone automatisoi työvaiheen, missä säästö näkyy?

Tietokone ei säästä rahaa sillä, että se hankitaan.

Säästö syntyy vasta, jos työ todella muuttuu ja vanhasta kustannuksesta voidaan luopua.

Seitsemän osan jälkeen kysymys ei siis enää ole siitä, onko palvelujen ympärillä tutkittavaa.

On.

Kysymys kuuluu:

Kuinka paljon siellä on?

”Valtio maksaa”

Julkisesta rahasta puhuttaessa käytetään jatkuvasti ilmaisuja:

valtio maksaa.

kunta maksaa.

EU maksaa.

Ilmaisut ovat arkikielessä ymmärrettäviä, mutta niihin sisältyy yksi vaarallinen harha.

Julkisella vallalla ei ole jotakin erillistä ilmaisen rahan kassaa.

Valtion rahat tulevat pääosin veroista ja maksuista. Lisäksi valtio saa omaisuus- ja muita tuloja. Ja kun rahat eivät riitä menoihin, valtio ottaa velkaa.

Velkakaan ei poista laskua.

Se siirtää sitä.

Siksi ”valtio maksaa” pitäisi talouskeskustelussa kääntää mielessämme toiseen muotoon:

Mistä raha tuli?

Ja heti perään:

Mihin se käytettiin?

Sama koskee kuntaa, hyvinvointialuetta ja Euroopan unionia. Rahaa voidaan siirtää järjestelmän sisällä monen mutkan kautta ja kirjata välillä yhden organisaation menoksi ja toisen tuloksi.

Mutta ensimmäinen euro tuli jostakin.

Lopulta veronmaksajalla on vain yksi lompakko.

Leikkaaminen ei aina tarkoita palvelun leikkaamista

Julkisen sektorin pienentäminen ja julkisten palvelujen vähentäminen eivät ole sama asia.

Jos kaksi päällekkäistä hallinnollista tehtävää voidaan yhdistää ilman palvelun heikkenemistä, kansalainen ei menetä palvelua, mutta järjestelmän kustannus voi pienentyä.

Jos tarpeeton hanke lopetetaan, sairaanhoitajan työvuorosta ei katoa yhtään tuntia.

Jos päällekkäistä hallintoa voidaan purkaa, vanhukselta ei tarvitse vähentää hoivaa.

Jos tietojärjestelmä korvaa aidosti vanhan työvaiheen ja vanhasta järjestelmästä voidaan luopua, palvelu voi jopa parantua samalla kun kustannukset pienenevät.

Jos julkisilla varoilla ylläpidetty toiminta ei enää tuota sitä hyötyä, jota varten se aikanaan perustettiin, sen jatkaminen vain siksi, että se on olemassa, ei ole hyvinvointivaltion puolustamista.

Se on olemassa olevan rakenteen puolustamista.

Näillä kahdella asialla on valtava ero.

Mitä järjestelmä itse maksaa?

Kun rahaa on vähemmän, puhumme nopeasti terveyskeskuksista, kouluista, vanhuspalveluista ja sosiaaliturvasta.

Harvemmin ensimmäinen kysymys kuuluu:

Mitä itse järjestelmä maksaa?

Kuinka monta hallinnollista porrasta tarvitaan yhden palvelun tuottamiseen?

Kuinka paljon rahaa käytetään siihen, että julkinen organisaatio hallinnoi toista julkista organisaatiota?

Kuinka paljon käytämme hankkeisiin, joiden vaikuttavuutta ei pystytä jälkeenpäin osoittamaan?

Kuinka paljon julkista rahaa jaetaan toimintaan, jonka jatkuminen riippuu vuodesta toiseen samasta julkisesta rahoituksesta?

Kuinka monta tietojärjestelmää ylläpidämme siksi, ettei vanhasta ole koskaan päästy eroon?

Kuinka paljon ostamme palveluja tilanteissa, joissa kilpailua syntyy liian vähän?

Ja kuinka monta organisaatiota tarvitaan siihen, että yksi euro päätyy lopulta varsinaisen palvelun tuottamiseen?

Yksittäin jokainen meno voi näyttää pieneltä ja täysin perustellulta.

Kokonaisuus on toinen asia.

Siksi jokaisen rakenteen kohdalla pitäisi kysyä kolme yksinkertaista kysymystä:

Mitä tämä maksaa?

Mitä tällä saadaan?

Mitä tapahtuisi, jos tätä ei olisi?

Jos viimeiseen kysymykseen vastaus on ”ei juuri mitään”, olemme ainakin löytäneet kohteen, jonka tarpeellisuus ja kustannukset pitää avata.

Sitten laskin ratkaisee.

Alijäämä ei kerro yksin, onnistuiko säästö

Julkisen talouden keskustelussa tehdään myös toinen helppo päätelmä.

Jos alijäämä kasvaa säästötoimista huolimatta, säästöt eivät muka toimineet.

Näin yksinkertaista talous ei ole.

Oikea kysymys kuuluu:

Mikä alijäämä olisi ollut ilman tehtyjä sopeutustoimia?

Valtiontalouteen vaikuttavat samanaikaisesti talouskasvu, työllisyys, verotulot, korkomenot, väestörakenne, sosiaalimenot ja monet muut tekijät. Jos tulot kehittyvät ennakoitua heikommin tai menot kasvavat muualla, alijäämä voi kasvaa siitä huolimatta, että jossakin toisessa kohdassa on todella säästetty.

Tämä ei tarkoita, että kaikki säästöt olisivat järkeviä.

Päinvastoin.

Huono säästö voi kasvattaa kustannuksia muualla. Jos esimerkiksi ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästetään miljoona ja seurauksena korjaaviin palveluihin tarvitaan myöhemmin kaksi miljoonaa lisää, julkinen talous ei säästänyt miljoonaa.

Se hävisi miljoonan.

Siksi yksittäisen momentin pienentyminen ei vielä todista kokonaistaloudellista säästöä.

Veronmaksajalla on edelleen vain yksi lompakko.

Mitä julkisen vallan oikeastaan kuuluu tehdä?

Suomen ongelmaa ei ratkaista vain kysymällä, kuinka monta miljardia pitäisi leikata.

Ensin pitäisi uskaltaa kysyä paljon vaikeampi kysymys:

Mitä valtion, kuntien ja muun julkisen sektorin kuuluu tehdä?

Kun siitä on päätetty, voidaan kysyä, mikä on tehokkain tapa tehdä se.

Nyt toimimme liian usein päinvastoin.

Olemassa oleva rakenne hyväksytään lähtökohdaksi. Sen jälkeen pohditaan, mistä sen sisältä löydettäisiin kaksi, kolme tai viisi prosenttia säästöä.

Silloin höylätään kaikkea vähän.

Myös tarpeellista.

Todellinen rakenteellinen uudistaminen on vaikeampaa, koska siinä joudutaan kysymään kokonaisista toiminnoista:

Tarvitaanko tätä enää?

Onko tämä julkisen vallan tehtävä?

Voidaanko tämä tehdä yksinkertaisemmin?

Onko meillä jo toinen organisaatio tekemässä samaa asiaa?

Voidaanko sama palvelu tuottaa pienemmällä hallinnolla?

Miksi tämä hanke on edelleen olemassa?

Miksi tämä järjestelmä ei korvannut vanhaa?

Ja lopulta se vaikein:

Mitä tapahtuisi, jos tämä lopetettaisiin kokonaan?

Hyvinvointivaltiota voi puolustaa myös karsimalla

Kun tässä kirjoitussarjassa puhutaan julkisen talouden ympärille syntyneistä rälssirakenteista, sillä ei tarkoiteta sairaanhoitajaa, opettajaa, poliisia, palomiestä eikä vanhusta palvelutalossa.

Puhutaan järjestelmästä heidän ympärillään.

Hallintoakin tarvitaan.

Johtamista tarvitaan.

Tietojärjestelmiä tarvitaan.

Hankintoja tarvitaan.

Myös järjestöillä, tutkimuksella ja kehittämisellä on yhteiskunnassa tärkeä tehtävänsä.

Mutta minkään näistä olemassaolo ei voi itsessään olla peruste sille, ettei niiden kustannuksia, tuloksia ja tarpeellisuutta saisi arvioida.

Hyvinvointivaltion puolustaminen ei voi tarkoittaa jokaisen olemassa olevan julkisen rakenteen puolustamista.

Päinvastoin.

Jos haluamme säilyttää suomalaisen hyvinvointivaltion ydintehtävät myös tuleville sukupolville, meidän täytyy pystyä erottamaan toisistaan palvelu ja sitä ympäröivä järjestelmä.

Rahaa ei ole rajattomasti.

Jokainen hallintoon käytetty euro on perusteltu vain silloin, kun hallinto auttaa tuottamaan yhteiskunnan tehtävät paremmin, tehokkaammin tai turvallisemmin.

Hallinnon tarkoitus on palvella toimintaa.

Toiminnan tarkoitus ei ole ylläpitää hallintoa.

Kun seuraavan kerran kuulemme, että julkisesta taloudesta pitäisi säästää miljardi, älkäämme ensimmäiseksi kysykö, mitä palveluja leikataan.

Kysytään ensin:

Mitä rakenteita voidaan poistaa ilman, että kansalaisen tarvitsema palvelu heikkenee?

Käydään läpi hallinto, päällekkäisyydet, hankkeet, avustukset, yhtiöt, säätiöt, tietojärjestelmät ja johtamisportaat.

Selvitetään, mitä ne maksavat, mitä niillä saadaan aikaan ja mitä tapahtuisi, jos niitä ei olisi.

Ja vasta kun tämä työ on tehty, tullaan kysymään kansalaiselta, mistä hänen pitäisi luopua.

Siinä on tämän kirjoitussarjan ajatus kaikkein yksinkertaisimmillaan.

Ei pureta ensimmäisenä hyvinvointivaltiota.

Puretaan ensin sen ympärille vuosikymmenten aikana rakennettu rälssi.

maanantai 7. syyskuuta 2026

 

Rälssit auki, osa 7 – digitalisaatio lupasi säästää työtä, mutta säästikö se rahaa?


Edellisessä osassa pöydälle nostettiin hankintasopimus. Nyt sen viereen nostetaan tietokone.

Suomen julkista hallintoa on digitalisoitu vuosikymmeniä. Paperilomakkeita on korvattu verkkopalveluilla, viranomaisasiointia on siirretty verkkoon, rekistereitä yhdistetty, tietoa siirretty sähköisesti ja kokonaisia työprosesseja automatisoitu. Kansalaisen näkökulmasta muutos on ollut valtava. Verotus, pankkiasiointi, reseptit, terveydenhuollon tiedot, ajanvaraukset, hakemukset, viranomaisviestit ja suuri osa muusta asioinnista hoituvat nykyään tietokoneella tai puhelimella.

Paljon on myös parantunut. Olisi aika vaikea perustella paluuta maailmaan, jossa veroilmoitus täytetään käsin, resepti on paperilappu ja viranomaisasia hoidetaan jonottamalla tiskille virka-aikana.

Digitalisaatio ei siis ole ongelma.

Kysymys kuuluu, olemmeko saaneet siitä sen tuottavuushyödyn, jota meille on luvattu?

Kun kansalainen tekee verkossa itse työn, jonka virkailija aikaisemmin teki, jossakin pitäisi vapautua työaikaa. Kun tieto siirtyy järjestelmästä toiseen automaattisesti, jonkun ei enää tarvitse kirjoittaa sitä uudelleen. Kun lasku käsitellään automaattisesti, paperia ei kierrätetä pöydältä toiselle. Kun tekoäly kirjoittaa luonnoksen tai purkaa ammattilaisen sanelun tekstiksi, aikaa pitäisi jäädä varsinaiseen työhön.

Tämä on digitalisaation taloudellinen lupaus.

Jos aikaisemmin kymmenen ihmistä teki jonkin työn ja uuden järjestelmän jälkeen siihen tarvitaan viisi, tuottavuus parani valtavasti. Jos työtä tekee edelleen kymmenen ihmistä ja heidän lisäkseen maksamme järjestelmän lisenssit, ylläpidon, integraatiot, tietoturvan, palvelimet ja ulkopuolisen tuen, kustannus ei pienentynyt. Saimme ehkä paremman palvelun, mutta emme säästöä.

Näiden kahden asian erottaminen on tärkeää. Digitalisaatio voi olla erittäin onnistunut, vaikka se ei säästäisi euroakaan, jos sillä saadaan olennaisesti parempi palvelu, turvallisempi tiedonkulku tai kokonaan uusi toiminnallisuus. Mutta silloin sitä ei pidä perustella säästöllä.

Tässä vastaan tulee ensimmäinen ongelma tämän luvun kirjoittamisessa. Paljonko Suomen julkinen sektori käyttää tietotekniikkaan?

Yhtä rehellistä lukua ei ole helppo antaa.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden kirjanpidoissa ICT-kustannuksia käsitellään eri tavoin. Mukana voi olla oma henkilöstö, palveluostot, laitteet, ohjelmistot, lisenssit, tietoliikenne, kehittämishankkeet, investoinnit ja poistot. Osa tietotekniikasta ostetaan yhteisiltä palveluntuottajilta ja näkyy yhden organisaation tulona ja toisen menona. Jos nämä summataan huolimattomasti, sama euro voidaan laskea useaan kertaan.

Tässä kirjoitussarjassa emme tee niin.

Siksi paljon kiinnostavampaa kuin yhden suuren miljardiluvun metsästäminen on katsoa, millainen järjestelmä ICT:n ympärille on rakennettu ja mitä yksittäisistä suurista kokonaisuuksista voidaan oppia.

Valtiolla yhteisiä perustietotekniikkapalveluja tuottaa Valtori. Digi- ja väestötietovirasto vastaa muun muassa Suomi.fi-palveluista, väestötietojärjestelmästä ja sähköisen asioinnin infrastruktuurista. Hallinnonaloilla ja virastoilla on lisäksi omia järjestelmiään ja kehityshankkeitaan. Hyvinvointialueilla on omat tietohallintonsa, potilas- ja asiakastietojärjestelmänsä ja suuri määrä muita järjestelmiä. Niiden lisäksi valtio ja hyvinvointialueet omistavat yhdessä DigiFinlandin, joka tuottaa valtakunnallisia digitaalisia sote-palveluja. DigiFinlandin omistuksesta valtio pitää 33,46 prosenttia ja hyvinvointialueet, Helsinki sekä HUS yhteensä 66,54 prosenttia.

Tämä ei itsessään todista päällekkäisyydestä. Päinvastoin, yhteinen valtakunnallinen ratkaisu voi olla juuri sitä järkevää keskittämistä, jota tässä kirjoitussarjassa olemme peräänkuuluttaneet. Jos yksi järjestelmä voidaan tehdä kerran ja ottaa käyttöön koko Suomessa, ei ole mitään järkeä rakentaa samaa asiaa 21 kertaa.

Mutta juuri tässä tulee digitalisaation yksi tärkeimmistä kysymyksistä.

Rakennammeko yhden järjestelmän 21 käyttäjälle vai 21 järjestelmää samaan tarkoitukseen?

Hyvinvointialueiden syntyessä tietojärjestelmien yhdistäminen oli valtava työ. Vuoden 2024 valtion talousarviossa hyvinvointialueiden välttämättömiin kertaluonteisiin ICT-muutoskustannuksiin liittyi vielä 100 miljoonan euron määräraha. Kyse oli aikaisemmin myönnetyn valtuuden perusteella maksettavista menoista.

Tämäkin on hyvä esimerkki siitä, kuinka organisaatiouudistus maksaa ennen kuin se mahdollisesti säästää. Kun useiden kuntien ja sairaanhoitopiirien järjestelmät yhdistetään hyvinvointialueelle, vanhat tiedot pitää siirtää, järjestelmiä integroida, käyttöoikeuksia rakentaa ja henkilöstö kouluttaa. Siirtymävaiheessa kustannukset voivat jopa kasvaa.

Siksi digitalisaation tulosta ei pitäisi arvioida hankkeen valmistumispäivänä.

Se pitäisi arvioida viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.

Kuinka monta vanhaa järjestelmää poistettiin? Kuinka monta lisenssiä jäi pois? Kuinka paljon manuaalista työtä katosi? Kuinka paljon henkilöstön aikaa vapautui? Kuinka monta päällekkäistä rekisteriä lopetettiin? Ja ennen kaikkea, paljonko kokonaiskustannus oli ennen muutosta ja paljonko se on muutoksen jälkeen?

Jos emme pysty vastaamaan näihin kysymyksiin, emme oikeastaan tiedä, oliko kyseessä investointi vai pelkkä uusi kustannus.

Suomen tunnetuin julkisen sektorin tietojärjestelmähanke lienee Apotti. Sitä käytetään julkisessa keskustelussa usein esimerkkinä lähes kaikkeen mahdolliseen, joten tässäkin pitää erotella luvut ennen johtopäätöksiä.

Apotin oman ilmoituksen mukaan järjestelmän rakentamisen ja käyttöönoton investointikustannus nykyisessä laajuudessa on 407 miljoonaa euroa. HUSin tarkastuslautakunnan arviointikertomuksessa puolestaan todetaan Apotin vuonna 2021 päivitetyn ennusteen hankkeen ja jatkuvan palvelun kustannuksista olleen omistajille yhteensä noin 625,6 miljoonaa euroa.

Kuusisataakaksikymmentäviisi miljoonaa euroa on valtava summa.

Mutta sekään ei vielä kerro, oliko Apotti kallis vai halpa.

Vertailuksi pitäisi tietää, paljonko kaikki ne järjestelmät, integraatiot, ylläpito, henkilöstö ja työvaiheet olisivat maksaneet ilman Apottia. Lisäksi pitäisi pystyä arvioimaan, mitä toiminnallisia hyötyjä yhteisestä järjestelmästä on saatu. Apotti itsekin toteaa järjestelmien kustannusvertailun olevan vaikeaa, koska järjestelmien laajuudet ja kustannuksiin sisältyvät asiat eroavat toisistaan.

Juuri tässä julkisten ICT-hankkeiden arviointi usein vaikeutuu.

Me tiedämme melko tarkasti, mitä uusi järjestelmä maksoi.

Paljon vaikeampaa on selvittää, mitä vanha tapa olisi maksanut samalla ajanjaksolla.

Apotti tarjoaa myös konkreettisen esimerkin siitä, että järjestelmästä irtautumisellakin on hintansa. Keski- ja Itä-Uudenmaan hyvinvointialueet luopuivat Apotin omistuksesta vuonna 2024. Apotin mukaan irtautumisesta aiheutui Keski-Uudellemaalle noin 10 miljoonan euron ja Itä-Uudellemaalle noin 4,6 miljoonan euron kustannus.

Tietojärjestelmää ei siis vaihdeta samalla tavalla kuin kopiokonetta.

Kun suuri järjestelmä on hankittu, siihen on koulutettu tuhansia ihmisiä, siihen on rakennettu integraatiot ja sen sisälle on kertynyt valtava määrä tietoa, vaihtamisesta tulee kallista. Taloustieteessä puhutaan toimittajalukosta. Kansankielellä voisi sanoa, että kun naimisiin on menty, avioerokin maksaa.

Tämän vuoksi järjestelmän hankintahinta on vain osa todellisesta hinnasta. Pitäisi arvioida koko elinkaari: rakentaminen, käyttöönotto, lisenssit, ylläpito, kehittäminen, integraatiot, koulutus, tietoturva ja lopulta myös järjestelmästä poistuminen.

Tässä tullaan asiaan, joka koskee paljon muutakin kuin Apottia. Julkisessa hallinnossa järjestelmän käyttöönotto voidaan helposti kirjata onnistumiseksi sillä perusteella, että järjestelmä saatiin tuotantoon. Hankkeen budjetti ja aikataulu ovat tietenkin tärkeitä mittareita, mutta taloudellisesta näkökulmasta ne ovat vasta alku.

Todellinen kysymys kuuluu, muuttuiko itse työ?

Jos uusi järjestelmä vain digitalisoi vanhan byrokratian, emme välttämättä ole tehostaneet mitään. Paperinen lomake on muuttunut sähköiseksi lomakkeeksi, mutta samat hyväksynnät, tarkastukset ja työvaiheet ovat edelleen olemassa.

Digitalisaation pitäisi siksi alkaa prosessista eikä tietokoneesta.

Ensin kysytään, miksi työ tehdään tällä tavalla. Tarvitaanko kaikki vaiheet? Tarvitaanko kaikki hyväksynnät? Voiko tieto tulla suoraan alkuperäisestä lähteestä? Voiko päätös syntyä automaattisesti silloin, kun lain ehdot täyttyvät yksiselitteisesti? Vasta sen jälkeen rakennetaan järjestelmä.

Muuten käy helposti niin, että huono prosessi automatisoidaan.

Ja silloin meillä on vain erittäin nopeasti toimiva huono prosessi.

Digitalisaation toinen suuri lupaus on ollut kansalaisen oman työn helpottuminen. Tässä tulokset ovat kaksijakoisia. Moni asia on kiistatta helpottunut. Veroasiointi on tästä hyvä esimerkki. Suuri osa kansalaisista pystyy tarkistamaan ja muuttamaan tietonsa verkossa ilman käyntiä verotoimistossa.

Mutta samalla on tapahtunut toinen muutos.

Osa työstä on siirtynyt viranomaiselta asiakkaalle.

Tämä ei välttämättä ole huono asia. Minäkin teen mieluummin yksinkertaisen asian kotona viidessä minuutissa kuin ajan virastoon jonottamaan. Taloudellisesti pitää kuitenkin kysyä, mitä tapahtui viranomaisen päässä. Jos kansalainen tekee itse tiedonsyötön ja järjestelmä automatisoi käsittelyn, sen pitäisi näkyä myös työn määrässä ja kustannuksissa.

Muuten digitalisaation tuottavuushyöty jää vain puolikkaaksi.

Tämä liittyy suoraan toisessa osassa esittämäämme kysymykseen valtion henkilöstöstä. Sitä ei tarvitse tässä avata uudelleen. Nyt kiinnostaa mekanismi: kun työ siirtyy asiakkaalle tai koneelle, poistuuko vanha työvaihe oikeasti?

Tietojärjestelmien maailmassa on myös toinen helposti näkymättömäksi jäävä kustannus: vanhat järjestelmät.

Uuden järjestelmän rakentaminen saa näkyvyyttä, budjetin ja projektinimen. Vanhan järjestelmän ylläpito ei ole yhtä kiinnostavaa. Silti organisaatioissa voi olla vuosikymmeniä vanhoja järjestelmiä, joita joudutaan pitämään hengissä siksi, että niiden sisältämää tietoa tarvitaan tai jokin muu järjestelmä on niistä riippuvainen.

Jos uusi järjestelmä tulee vanhan rinnalle mutta vanhaa ei voida sammuttaa, digitalisaatio lisää kustannuksia.

Siksi jokaisessa suuressa ICT-hankkeessa pitäisi mielestäni olla käyttöönoton lisäksi toinen yhtä tärkeä päivämäärä:

Milloin vanha järjestelmä sammutetaan?

Ja sitten tullaan tekoälyyn.

Tässä voi olla ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin mahdollisuus todelliseen hallinnollisen työn tuottavuushyppyyn. Tekstin käsittely, asiakirjojen luokittelu, tiedonhaku, kääntäminen, puheen muuttaminen tekstiksi, päätösluonnokset, asiakaspalvelu ja monet muut tehtävät voidaan tehdä aivan eri tavalla kuin vielä muutama vuosi sitten.

Mutta jälleen kerran säästö syntyy vasta silloin, kun työ muuttuu.

DigiFinland koordinoi vuonna 2025 kymmentä sote-alan tekoälykokeilua seitsemällä hyvinvointialueella ja HUSissa. Sosiaali- ja terveysministeriö rahoitti kokeiluja yhteensä 2,3 miljoonalla eurolla. Vuonna 2026 julkaistujen tulosten mukaan esimerkiksi Pohjanmaan hyvinvointialueella tekoälyn käyttö toi 50 prosentin säästön tulkkausostoissa, ja Länsi-Uudellamaalla tekoälyavusteinen kirjaaminen vapautti ammattilaisten aikaa varsinaiseen työhön.

Tässä on juuri sitä, mitä minä haluaisin nähdä digitalisaatiolta enemmän.

Ei sitä, kuinka monta tekoälyhanketta käynnistettiin.

Vaan mitä tapahtui työtunneille ja euroille.

Jos kahden miljoonan investoinnilla säästetään joka vuosi kymmenen miljoonaa, tehdään lisää. Jos kymmenen miljoonan hankkeesta jää tulokseksi seminaari, raportti ja uusi projektihakemus, lopetetaan.

Teknologian nimi ei muuta talouden peruslakia.

DigiFinlandin omasta toiminnasta löytyy myös hyvä muistutus siitä, ettei jokaisen kehityshankkeen tarvitse päätyä käyttöönottoon. Asiakaspalautetiedon kansallisessa yhtenäistämishankkeessa kehitettiin tekninen ratkaisu, mutta vuonna 2025 päätettiin, ettei sitä oteta käyttöön kansallisena toteutuksena.

Tällainenkaan lopputulos ei automaattisesti tarkoita epäonnistumista. Kehittämiseen kuuluu se, että kaikkia kokeiluja ei jatketa. Päinvastoin voi olla paljon halvempaa lopettaa huonoksi osoittautunut ratkaisu ajoissa kuin käyttää seuraavat kymmenen vuotta sen ylläpitämiseen vain siksi, että siihen on jo käytetty rahaa.

Tämä on julkisessa taloudessa tärkeä periaate.

Jo käytetty raha ei ole peruste käyttää lisää rahaa.

Teollisuudessa uuden laitteen tai prosessin tarkoitus on lopulta näkyä tuotannossa. Joko tuotanto kasvaa, laatu paranee, työ vähenee, turvallisuus paranee tai kustannukset alenevat. Jos mikään näistä ei tapahdu, investoinnin perustelut alkavat käydä vähiin.

Samaa mittaria pitäisi käyttää julkisessa digitalisaatiossa.

Järjestelmän onnistumista ei pitäisi mitata sillä, että se valmistui.

Pitäisi mitata sitä, mitä tapahtui valmistumisen jälkeen.

Paljonko työaikaa säästyi? Paljonko vanhoja järjestelmiä poistui? Paljonko kustannukset laskivat? Nopeutuiko palvelu? Vähenivätkö virheet? Parantuiko tietoturva? Vapautuiko ammattilaisten aikaa siihen työhön, jota varten heidät alun perin palkattiin?

Ja jos kustannukset nousivat, pitää pystyä kertomaan, mitä lisäarvoa niiden vastineeksi saatiin.

Tässä kohtaa digitalisaatio liittyy koko Rälssit auki -sarjan peruskysymykseen ehkä selvemmin kuin mikään tähän asti käsittelemämme asia.

Tietokone ei säästä euroakaan.

Ohjelmisto ei säästä euroakaan.

Tekoälykään ei säästä euroakaan.

Säästö syntyy vasta silloin, kun niiden ansiosta jotakin voidaan tehdä paremmin, nopeammin tai pienemmällä työmäärällä – ja vanhasta kustannuksesta uskalletaan samalla luopua.

Muuten olemme rakentaneet vanhan julkisen hallinnon päälle uuden digitaalisen kerroksen.

Ja maksamme molemmista.

Seuraavaksi meidän kannattaa avata yksi kaikkein konkreettisimmista julkisen talouden kerroksista: kiinteistöt, toimitilat ja sisäiset vuokrat.

Siinä euro voi tehdä erittäin mielenkiintoisen kierroksen.

Julkinen organisaatio käyttää verorahaa vuokraan, vuokra maksetaan toiselle julkiselle toimijalle, vastaanottaja kirjaa sen tuloksi ja rakennus saattaa samalla olla valtion tai kunnan omistama.

Silloin kysymys kuuluu jälleen:

Mistä se ensimmäinen euro tuli – ja paljonko sitä jäi matkalle?

  RÄLSSIT AUKI – Mihin yhteiset rahamme todella menevät? Yhteenveto kahdeksanosaisesta kirjoitussarjasta Suomen julkisesta taloudesta Suomen...