Pitkäkari ei ole ohi.

                                 Kuva Raahen kaupunki raahe.fi

Pitkäkarin osayleiskaava on hyväksytty kaupunginvaltuustossa, mutta asia ei ole vielä ohi. Kaava ei ole lainvoimainen, ja prosessiin liittyy kysymyksiä, joihin ei ole saatu vastauksia. Näistä kysymyksistä on syytä kertoa avoimesti, koska kyse ei ole yksityiskohdista, vaan tavasta, jolla kaavoitusta tehdään ja kaupunkilaisten oikeuksia käytännössä toteutetaan.

Kaavatyö on kestänyt vuosia. Sen aikana on kuultu osallisia, jätetty muistutuksia ja käyty virallisia menettelyjä. Muistutuksia jätettiin yhteensä 32. Niihin annetut vastineet koottiin vasta tammikuussa 2026, pitkän ajan kuluttua siitä, kun nähtävillä olo päättyi toukokuussa 2025. Vastineet eivät olleet nähtävissä ennen kaavan hyväksymiskäsittelyä. Tämä tarkoittaa, että päätöksenteko eteni ilman, että kaikki keskeinen aineisto oli avoimesti saatavilla oikeaan aikaan.

Tämä ei ole mielipideasia eikä näkökulmakysymys. Kyse on menettelystä. Kaavoitus ei ole pelkkää karttatyötä, vaan julkista vallankäyttöä, jossa sovelletaan hallintolakia, maankäyttö- ja rakennuslakia sekä hyvän hallinnon periaatteita. Avoimuus, osallistuminen ja tiedonsaanti eivät ole koristeita prosessin reunalla, vaan sen ydin. Kun nämä periaatteet horjuvat, asia ei voi päättyä vain siihen, että päätös on muodollisesti tehty.

Olen jättänyt kaupunginhallituksessa eriävän mielipiteen Pitkäkarin osayleiskaavaan ja vastustanut rakennuskiellon jatkamista. Perustelut liittyvät lainmukaisuuteen, suhteellisuuteen ja viranomaistoiminnan ennakoitavuuteen. Kun päätöksenteko perustuu puutteelliseen aineistoon tai aikatauluihin, joita ei voida pitää asianmukaisina, syntyy perusteltu tarve saattaa asia laillisuusvalvonnan piiriin.

Tämän vuoksi kaavasta tehdään hallintovalitus. Se ei ole poikkeuksellinen toimi eikä mikään salainen temppu, vaan osa kansalaisen oikeuksia. Hallintovalitus on laissa säädetty keino silloin, kun on perusteltu syy epäillä, että päätöksenteossa on tapahtunut virhe tai menettely ei täytä lain vaatimuksia. Sen tarkoituksena on saada riippumaton arvio siitä, onko asiat hoidettu niin kuin niiden kuuluu.

Usein kysytään, miksi asiaa vielä jatketaan. Syy on yksinkertainen. Kaavoituspäätökset vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, mökkiläisten asemaan ja koko kaupunkirakenteeseen. Virheellinen tai puutteellinen menettely ei korjaannu ajan myötä, vaan jää vaikuttamaan vuosikymmeniksi. Siksi nämä asiat on käsiteltävä silloin, kun siihen on vielä mahdollisuus.

Seuraavaksi asia etenee hallinnollista reittiä. Prosessi vie aikaa, kuten tällaiset prosessit aina vievät. Lopputulosta ei voi ennakoida, eikä siihen pidä ottaa kantaa etukäteen. Olennaista on, että asia käsitellään avoimesti, huolellisesti ja lain mukaisesti. Se on kaikkien etu, myös kaupungin.

Kirjoitan tästä siksi, että Pitkäkari ei ole vain yksittäinen kaava. Se on esimerkki siitä, miten kaupunkilaisia kuullaan, miten päätöksiä valmistellaan ja miten avoimesti niistä kerrotaan. Kun asiat tehdään oikein ja ajoissa, luottamus säilyy. Kun näin ei tapahdu, luottamus rapautuu. Tästä syystä on parempi avata tilanne nyt kuin palata siihen myöhemmin selittelemällä.

 Tämä ei kelvannut valtaa pitäville kahdelle puolueelle keskeyttää prosessia vaikka osayleiskaavassa on lukemattomia virheitä ja asioita, jotka jättivät hallinto-oikeuprosessille avoimen polun edetä.

Ryhmäpuhe – Pitkäkarin ranta-alueen osayleiskaava esityslistan pykälä 3 (päivitetty 26.1.2026)

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja kokousta seuraavat raahelaiset

Pitkäkarin osayleiskaava ei ole tullut tähän saliin uutena asiana. Tätä kaavaa on käsitelty jo edellisellä valtuustokaudella, ja moni meistä on ollut sen kanssa tekemisissä pitkään. Juuri siksi tämä hetki on tärkeä:

Haluan nostaa esiin yhden rajatun mutta erittäin merkittävän asian: ra-7 -kaavamerkinnän.

ra-7 koskee vain pientä joukkoa, 17 vuokrapalstaa ja niillä olevia loma-asuntoja. Kyse ei ole koko kaavan kaatamisesta, eikä kaavoituksen vastustamisesta yleisesti. Kyse on siitä, että yksi kaavaratkaisu on kohtuuton, epäselvä ja vaikutuksiltaan vakava.

ra-7-merkintä tarkoittaa käytännössä seuraavaa:
– rakennusta saa ylläpitää ja korjata vain hyvin rajatusti
– laajentaminen ja uudisrakentamiseen verrattava peruskorjaus on kielletty
– ja jos rakennus tuhoutuu, sitä ei saa rakentaa uudelleen

Tämä ei ole teoreettinen asia. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden mökkien käyttö päättyy ajan myötä väistämättä. Se tarkoittaa omaisuuden arvon alaskirjausta, ilman että omistajilla tai vuokralaisilla on todellista mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen.

Kysyn teiltä suoraan:
onko tämä valtuusto valmis tekemään päätöksen, jonka seurauksena rajatun joukon omaisuus menettää arvonsa kaavamerkinnän vuoksi, vaikka asia olisi vielä korjattavissa?

Kaavassa on saman alueen sisällä useita merkintöjä: RA, RP ja ra-7.
RA-alueita kehitetään loma-asumisen lähtökohdista.
RP-alueet tunnustetaan toteutuneiksi vuokrapalsta-alueiksi.

Mutta ra-7 poikkeaa tästä linjasta olennaisesti – ilman että vaikutusten eroja on aidosti avattu tai perusteltu. Tämä herättää kysymyksen yhdenvertaisesta kohtelusta saman kaavan sisällä.

Lisäksi haluan nostaa esiin tulvavaaraan perustuvan rajoituksen. Tulvariskiä ei kukaan kiistä, mutta kysymys kuuluu:
onko riskiä arvioitu suhteessa siihen, miten ankara rajoitus ra-7-merkintä on?

Tulvariskin hallinta ei ole mustavalkoinen asia. Teknisiä ratkaisuja on olemassa: perustamistavat, pengerrykset, rakennuskorkeudet. Näitä ei ole punnittu suhteessa siihen, että ra-7 kieltää jopa korvaavan rakentamisen kokonaan.

Ja arvion mukaan tulva olisi mahdollinen kerran sadassa vuodessa. Onko se uhka, vaara vai riski?

 

Arvoisa puheenjohtaja.

Tässä kohtaa haluan pysähtyä hyvän hallinnon periaatteeseen.

Kaavoitusta ei tule valmistella eikä päätöksiä tehdä niin, että jo etukäteen tiedetään ratkaisun johtavan valituksiin ja pitkään oikeusprosessiin.
Jos kaava hyväksytään tietoisena siitä, että siinä on tunnistettuja ja korjaamattomia ongelmia – erityisesti vaikutuksiltaan kohtuuttomia rajoituksia yksittäisille kuntalaisille – ei valmistelu enää täytä hyvän ja avoimen hallinnon vaatimuksia.

Hyvä hallinto ei tarkoita sitä, että asiat “kestävät oikeudessa joskus myöhemmin”.
Hyvä hallinto tarkoittaa sitä, että ilmeiset ongelmat korjataan silloin, kun ne ovat vielä päätöksenteon piirissä.

Haluan myös pysähtyä hetkeksi tähän päätöksentekoon liittyvään aineistoon.
Valtuutetuille on jaettu vain rajattu osa kaava-aineistosta. Taustalla on 32 kuntalaisten tekemää muistutusta, joihin kaikkien sisältöön ei ole vastattu kaavaselostuksessa.

Siksi kysynkin
onko tämä valtuusto saanut tarvittavat liitteet ja ehtinyt tutustua kaikkiin muistutuksiin ja ymmärtää niiden sisällön ennen päätöksentekoa? Kaikki liitteet eivät ole nähtävillä valtuuston esityslistalla verrattuna kaupunginhallituksen pöytäkirjaan.
Ja jos ei, millä tiedolla ja vastuulla päätös tehdään?

Emme esitä kaavan hylkäämistä.
Emme esitä koko prosessin aloittamista alusta.

Esitämme että:

ra-7-merkintä muutetaan nykyisen kaavan mukaisesti merkinnäksi RA-6.

Tämä on rajattu ja korjattavissa oleva asia.
Mutta jos tämä päätetään hyväksyä nyt tällaisenaan, seuraukset eivät ole rajattuja – ne kohdistuvat ihmisten omaisuuteen, luottamukseen ja oikeusturvaan.

Lopuksi kysyn vielä tämän, ja jätän sen jokaisen valtuutetun harkittavaksi:

Aikooko tämä valtuusto tehdä päätöksen, jonka se jo etukäteen tietää johtavan valituksiin ja pitkään oikeusprosessiin – vai uskallammeko pysähtyä ja korjata ilmeisen ongelman nyt, kun se on vielä mahdollista?

Kiitos.

 

Koivuluodon juhlapuhe, jota ei pidetty

Lähdin Koivuluoto Areenan vihkiäisiin hyvillä mielin. Uusi liikuntahalli on raahelaisille valtava asia, erityisesti lapsille ja nuorille. Se on konkreettinen osoitus siitä, että tähän kaupunkiin halutaan rakentaa tulevaisuutta.

Siksi juhlapuheita kuunnellessa iski ensin hämmennys – ja sitten suora ärsytys. Ja lopulta, ei tämä voi olla totta?!

Kaupunginhallituksen puheenjohtajalle oli tärkeää puhua hyte-kertoimista ja valtionosuuksista. Maakuntajohtaja aloitti puheensa epävakaalla maailmantilanteella ja yleisellä näköalattomuudella. Kyllä, molemmat puhuivat lopulta myös liikunnasta, investoinnista ja luottamuksesta tulevaisuuteen. Mutta sävy oli väärä paikkaan, väärä hetkeen ja ennen kaikkea väärä kohderyhmään nähden.

Tämä oli lasten ja nuorten juhla.
Tämä oli liikunnan, ilon ja kasvun juhla.
Ei aikuisten huolien, pelkojen eikä hallintokielen näyttämö.

Lapset ja nuoret eivät tarvitse juhlapuheissa aikuisten maailmantilaa, kriisiretoriikkaa tai rahoitusmekanismeja. He tarvitsevat turvallisuuden tunnetta, kannustusta ja iloa. Heidän pitää saada kasvaa huolettomasti, ilman että aikuiset tuovat omat murheensa ja epävarmuutensa heidän juhlaansa.

Siksi päätin kirjoittaa tämän puheen.

Eräänlaisen varjopuheen.
Sellaisen, jonka olisin halunnut kuulla.
Sellaisen, jossa iloitaan siitä, mitä Raahe on saanut: Koivuluoto Areenan – joululahjan, joka luovutettiin kaupungille joulukuussa ja joka on nyt raahelaisten yhteinen omaisuus.

Puheen, joka puhuu lapsille ja nuorille heidän kielellään.
Puheen, jossa ei ole huolia, ei varjoja, ei aikuisten maailmantuskaa.
Vain riemua, kiitollisuutta ja luottamusta tulevaisuuteen.

Koska juuri sitä Koivuluoto Areena edustaa.

Koivuluoto Areena – lahja raahelaisille

Hyvät raahelaiset,
hyvät lapset ja nuoret,
hyvät vanhemmat, valmentajat ja vapaaehtoiset,

Tänään on syy iloita.

Koivuluoto Areena ei ole vain rakennus.
Se ei ole betonia, terästä eikä numeroita budjettitaulukossa.
Se on teko, joka kertoo luottamuksesta tulevaisuuteen.
Se on lupaus siitä, että Raahe haluaa tarjota lapsille ja nuorille parhaat mahdolliset puitteet kasvaa, liikkua ja unelmoida.

Tämä halli on raahelaisten yhteinen joululahja.
Lahja, joka vastaanotettiin jo joulukuussa, kun areena siirtyi kaupungin hallintaan.
Sen todellinen arvo mitataan arjessa: harjoituksissa, peleissä, kisamatkojen lähtöhetkissä ja niissä lukemattomissa illoissa, jolloin vanhemmat istuvat katsomossa ja seuraavat lastensa kasvua.

Liikunta on iloa, yhteisöllisyyttä ja itsensä ylittämistä.
Se opettaa pitkäjänteisyyttä, toisten kunnioittamista ja yhdessä tekemisen voimaa.
Täällä syntyy ystävyyssuhteita, jotka kantavat läpi elämän.

Koivuluoto Areena on ennen kaikkea lapsia ja nuoria varten.
Se on rakennettu heidän ilolleen, liikkeelleen ja onnistumisilleen.
Meidän aikuisten tehtävä on luoda ympäristö, jossa on turvallista yrittää, turvallista erehtyä ja turvallista kasvaa.

Tämä areena kertoo, että Raahe uskoo omiin lapsiinsa ja nuoriinsa.
Se kertoo, että täällä halutaan panostaa siihen, mikä on kaikkein arvokkainta: ihmisiin.

Täällä kasvaa urheilijoita, mutta ennen kaikkea täällä kasvaa rohkeita, reiluja ja toisiaan kunnioittavia raahelaisia.
Täällä opitaan voittamaan, häviämään ja jatkamaan eteenpäin yhdessä.

Koivuluoto Areena on riemun ja liikkeen talo.
Se on paikka, jossa kuuluu nauru, kannustus, pallojen ja askelten ääni.
Se on paikka, jossa syntyy muistoja, jotka kulkevat mukana koko elämän.

Kiitos kaikille, jotka ovat tehneet tämän mahdolliseksi.
Kiitos niille, jotka ovat uskoneet tähän hankkeeseen ja tehneet töitä sen eteen.

Ja ennen kaikkea:

Tämä on teitä varten, lapset ja nuoret.
Tämä on teidän areenanne.
Teidän ilonne, teidän pelinne, teidän tulevaisuutenne.

Koivuluoto Areena on lahja, josta koko Raahe saa olla ylpeä.

 

Entä jos koko vihreän siirtymän lähtöoletus on väärä?

Mennäänpä hieman pintaa syvemmälle.

Ympäristön suojelu on itsestään selvä asia. Kukaan järkevä ihminen ei halua likaista juomavettä, saastunutta ilmaa, pilattuja rantoja tai myrkytettyä maaperää. Näistä huolehtiminen on yhteiskunnan perusvelvollisuus, ja niin on ollut jo kauan ennen kuin sanaa “vihreä siirtymä” oli edes keksitty.

Mutta ympäristönsuojelu ja “vihreä siirtymä” eivät ole sama asia.

Ympäristöä on suojeltu ja voidaan suojella järkevällä lainsäädännöllä, toimivalla jätehuollolla, puhtaalla energiantuotannolla, vesistöjen hoidolla, kaavoituksella ja paikallisella luonnon vaalimisella. Tämä on konkreettista, mitattavaa ja tuloksellista työtä. Se ei tarvitse ideologista ylikierrosta eikä globaalia teollista mullistusta, jonka varaan rakennetaan koko kansantalouden tulevaisuus.

Vihreä siirtymä on sen sijaan esitetty ennen kaikkea talousprojektina. Sillä on luvattu teollinen murros, vientivetoista kasvua, kymmeniä tuhansia työpaikkoja ja uusi vaurauden perusta. Se on myyty ratkaisuna sekä ilmastoon että talouteen – kaksinkertaisena pelastuksena.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä ja kysyä: entä jos koko tämä lähtöoletus on väärä?

Neljän vuosikymmenen aikana on puhuttu kestävän kehityksen innovaatioista, clean tech'stä, green growth'sta, biotaloudesta, hiilineutraaliudesta, vetytaloudesta ja nyt vihreästä siirtymästä. Joka kierroksella on vakuutettu, että nyt syntyy uusi teollinen selkäranka ja uusi vientiveturi. Joka kierroksella on rakennettu tukijärjestelmiä, ohjelmia, strategioita ja hankekokonaisuuksia.

Jos tämä ala olisi aidosti markkinaehtoinen ja taloudellisesti elinkelpoinen, sen pitäisi jo näkyä ilman poliittista pakkoa ja ilman veronmaksajien jatkuvaa riskirahoitusta. Markkina kertoo armottoman rehellisesti, onko jokin tuote tai teknologia tarpeellinen: asiakkaat maksavat siitä omasta pussistaan, yritykset tekevät voittoa ja ala kasvaa omilla rahoillaan.

Nyt näin ei ole tapahtunut.

Valtaosa vihreän siirtymän ympärille rakennetusta liiketoiminnasta elää edelleen tukirakenteiden varassa. Kun tuet loppuvat, investoinnit hidastuvat. Kun tukimallit muuttuvat, hankkeet siirtyvät toisiin maihin. Kun korkotaso nousee ja markkinaehtoinen rahoitus kiristyy, koko tarina alkaa yskiä.

Tämä kertoo yhdestä asiasta: ala ei kanna itse itseään.

Jos neljässäkymmenessä vuodessa ei ole syntynyt laajaa, voitollista, omavaraisesti toimivaa ja vientivetoista teollista kokonaisuutta, on täysin oikeutettua kysyä, onko kyseessä koskaan ollutkaan sellainen teollinen murros, joksi sitä on markkinoitu. Onko kyse aidosta markkinatarpeesta – vai poliittisesti luodusta tavoitteesta, jota pidetään hengissä julkisella rahalla?

Samalla on syytä erottaa kaksi asiaa toisistaan:

Ympäristön suojeleminen on välttämätöntä.
Vihreä siirtymä teollisena megaprojektina ei ole osoittanut olevansa välttämätön.

Ympäristö ei vaadi vetytalouden miljardihankkeita, massiivisia tuulivoimavyöhykkeitä, tukivetoisia akkuteknologiakokeiluja eikä globaalin hiilimarkkinan ympärille rakennettua teollisuusstrategiaa. Se vaatii järkevää paikallista ja kansallista päätöksentekoa, kohtuullista energiantuotantoa, puhdasta infrastruktuuria ja luonnon kunnioittamista.

Jos vihreän siirtymän pitäisi olla kansantalouden pelastaja, sen pitäisi pystyä seisomaan omilla jaloillaan. Ilman tukiviidakkoa. Ilman poliittista pakkoa. Ilman jatkuvaa selittelyä siitä, miksi “läpimurto on aivan nurkan takana”.

Markkina ei ole ideologinen. Se ei äänestä. Se ei allekirjoita ilmastojulistuksia. Se ostaa sen, mikä on toimivaa, edullista ja luotettavaa. Jos markkina ei ole neljässäkymmenessä vuodessa nostanut vihreää siirtymää talouden veturiksi, se kertoo enemmän kuin tuhat strategiapaperia.

Siksi tämä kysymys on perusteltu, vaikka se on epämukava:

Entä jos vihreä siirtymä ei olekaan taloudellinen välttämättömyys, vaan poliittinen projekti, jolle on annettu tehtäväksi myös kansantalouden pelastaminen – ilman että sillä on siihen todellisia edellytyksiä?

Ympäristöä pitää suojella.
Energiaa pitää tuottaa puhtaasti ja luotettavasti.
Luontoa pitää vaalia.

Mutta kansantalouden tulevaisuutta ei voi rakentaa ideologisen oletuksen varaan, jos neljän vuosikymmenen kokemus osoittaa, että markkina ei kanna. Silloin on rehellisempää myöntää, että ympäristönsuojelu ja teollinen suurprojekti eivät ole sama asia – ja että kaikkea, mitä kutsutaan “välttämättömäksi siirtymäksi”, ei ehkä tarvita lainkaan siinä muodossa, jossa sitä meille on vuosikymmeniä myyty.

Jos Suomeen halutaan teollista kasvua, vientiä ja pysyviä työpaikkoja, lähtökohta on yksinkertainen:

– sähköä on oltava paljon
– sen on oltava puhdasta
– sen on oltava toimitusvarmaa
– ja sen on oltava hinnaltaan ennustettavaa

Ilman tätä mikään teollinen strategia ei toimi. Ei vety, ei akkutalous, ei datakeskukset, ei sähköistyvä teollisuus, ei synteettiset polttoaineet, ei mikään.

Ja tässä kohtaa ideologia on pakko sivuuttaa ja katsoa fysiikkaa ja taloutta.

Suomen olosuhteissa ainoa teknologia, joka täyttää kaikki nuo ehdot samanaikaisesti, on ydinvoima.

Tuuli ja aurinko ovat sääriippuvaisia. Ne eivät tuota silloin kun kulutus on suurinta. Ne vaativat rinnalleen varavoimaa, säätöä, siirtoa ja varastointia, jotka kaikki maksavat ja jotka kaikki lopulta syövät sen oletetun halpuuden. Ne eivät muodosta teollisuuden tarvitsemaa vakaata peruskuormaa.

Vesivoima on jo rakennettu. Sitä ei voi moninkertaistaa.

Biomassa on rajallista ja kilpailee muun käytön kanssa.

Ydinvoima sen sijaan tuottaa suuria määriä sähköä tasaisesti, päästöttömästi ja vuosikymmenten ajan. Se on ainoa realistinen perusta, jolle voi rakentaa sähköön nojaavan teollisen tulevaisuuden.

Ja juuri siksi päätös lisärakentamisesta on kiireellinen.

Teollinen investointi ei synny vuodessa eikä kahdessa. Ydinvoimalan suunnittelu, luvitus ja rakentaminen vievät helposti 10–15 vuotta. Jos päätöksiä ei tehdä nyt, 2030- ja 2040-luvun teollinen sähkö on jo menetetty.

Nykyisessä tilanteessa Suomi elää toiveajattelun varassa. Puhutaan vihreästä siirtymästä, vetytaloudesta ja sähköistyvästä teollisuudesta, mutta ei tehdä sitä ainoaa päätöstä, joka loisi näille edellytykset: massiivinen, pitkäjänteinen ydinvoiman lisärakentaminen.

Ilman sitä ei ole:

– halpaa ja varmaa sähköä
– kilpailukykyistä teollisuutta
– suuria investointeja
– eikä pysyviä työpaikkoja

Silloin jää jäljelle vain hankkeet, pilotit, tukipaketit ja juhlapuheet.

Jos Suomen talous aiotaan oikeasti pelastaa, on uskallettava sanoa ääneen se, mikä on pitkään kierrelty:

Puhdas sähkö on kaiken perusta.
Puhdas perusvoima tarkoittaa ydinvoimaa.
Ja päätöksillä alkaa olla kiire, koska nykyisellä linjalla tulevaisuuden näkymää ei yksinkertaisesti ole.

Taustalähteitä ja jatkolukemista

---

Ilmastokeskustelun ja vihreän siirtymän historiallinen tausta

– IPCC (1988–): Assessment Reports
– Ilmastonmuutoksen tieteellinen perusta ja politisoitumisen aikajana
– UNFCCC (1992): United Nations Framework Convention on Climate Change
– OECD: Green Growth Strategy (2011–)
– Valtioneuvosto: Hiilineutraali Suomi 2035 -tiekartta
– Työ- ja elinkeinoministeriö: Kansalliset energia- ja ilmastostrategiat 1990–2024

Cleantech, green growth ja tukijärjestelmät Suomessa

– Business Finland:
– Cleantech Finland -ohjelmat
– Clean Transition -rahoituspäätökset
– Vetytalous ja Power-to-X -hankekokonaisuudet
– TEM: Energiatuet ja investointiavustukset 2010–2025
– EU:
– Fit for 55
– REPowerEU
– NextGenerationEU / elpymisvälineen ilmastorahoitus

Talous ja työllisyys

– Tilastokeskus:
– Teollisuuden jalostusarvo
– Työllisyys toimialoittain
– BKT-kehitys
– ETLA:
– Vihreän siirtymän investointien kansantaloudelliset vaikutukset
– EK & Teknologiateollisuus:
– Cleantech-sektorin yritysrakenne ja työllisyysarviot
– Suomen Ilmastopaneeli:
– Cleantechin laajuus ja markkinaehtoisuus Suomessa

Sähköjärjestelmä ja perusvoima

– Fingrid:
– Sähkön kulutus- ja tuotantoennusteet 2030–2040
– Sähköjärjestelmän tehoreservit ja toimitusvarmuus
– IEA (International Energy Agency):
– Nuclear Power and Net Zero
– Electricity Market Report
– VTT:
– SMR-ydinvoiman rooli Suomessa
– Teollisuuden sähköistyminen ja perusvoiman tarve
– EU Joint Research Centre:
– Nuclear energy as low-carbon technology in EU taxonomy

Yleiset talous- ja energiapoliittiset analyysit

– Valtiovarainministeriö:
– Julkisen talouden kestävyysvajearviot
– OECD:
– Industrial policy and energy transition
– IMF:
– Energy transition and productivity growth

 

Neljäkymmentä vuotta lupauksia – miljardien vihreä siirtymä ja tyhjä tili

Tämän aamun Raahen Seudun uutisessa pääministeri Orpo vakuutti, ettei hallitus luovu 100 000 uuden työllisen tavoitteesta. Viesti oli tuttu. Sama sävy, sama toive, sama lupaus: kasvu tulee, työpaikat syntyvät, Suomi nousee.

Tuo puhe ei ole uusi. Se on jatkumoa, joka alkaa jo 1980-luvun puolivälistä, ajasta jolloin kasvihuoneilmiö nousi julkiseen keskusteluun. Silloin alettiin puhua myös siitä, kuinka ilmastonmuutos pakottaa kehittämään uutta teknologiaa, uusia energiaratkaisuja, uusia teollisia innovaatioita – ja kuinka niistä syntyy Suomelle uusi vientiala ja uudet työpaikat.

1990-luvulla puhuttiin kestävästä kehityksestä.
2000-luvulla cleantech'stä.
2010-luvulla green growth'sta ja biotaloudesta.
2020-luvulla vihreästä siirtymästä, vetytaloudesta ja power-to-X:stä.

Sanasto on vaihtunut, iskulauseet päivittyneet, mutta lupaus on pysynyt: tästä syntyy teollinen nousu, vientitulot, kymmenet tuhannet työpaikat ja uusi vaurauden perusta.

Nyt tätä samaa tarinaa on kerrottu lähes neljä vuosikymmentä.

Missä ovat tulokset?

Jos vihreä siirtymä olisi se talousmoottori, jollaisena se on poliittisissa puheissa esitetty, sen pitäisi jo näkyä kansantalouden perusluvuissa: teollisessa tuotannossa, viennin rakenteessa, työllisyydessä, verotuloissa ja vaihtotaseessa. Sen pitäisi näkyä uusina suuryrityksinä, voitollisina kasvuyhtiöinä ja pysyvinä työpaikkoina.

Mutta todellisuus on toinen.

Suomessa on käytetty valtavia summia veronmaksajien rahaa niin sanottuun puhtaan teknologian ja vihreän siirtymän edistämiseen. Business Finlandin tuet, EU-rahoitus, investointiavustukset, verohyvitykset, demonstraatio- ja pilottihankkeet muodostavat kokonaisuuden, jonka mittakaava lasketaan miljardeissa euroissa.

Tuloksena on syntynyt runsaasti:

- hankkeita
- pilottilaitoksia
- selvityksiä
- ohjelmia
- strategioita
- konsulttityötä
- rakennusvaiheen työmaita

Sen sijaan on syntynyt hyvin vähän:

- markkinaehtoisesti kannattavaa uutta teollisuutta
- vientivetoisia kasvuyrityksiä
- pysyviä tuotantotyöpaikkoja
- verotuloja, jotka ylittäisivät tukipanostukset

Suurin osa vihreän siirtymän ympärille syntyneestä yrityskentästä elää edelleen joko suoraan tai epäsuorasti julkisen rahoituksen varassa. Liiketoiminta ei perustu vapailla markkinoilla syntyvään kysyntään, vaan tukimekanismeihin, investointipäätöksiin ja poliittisiin ohjaussignaaleihin.

Rakennusvaiheessa syntyy työtä, mutta pysyvä tuotanto jää usein pieneksi. Tehdään demonstraatio, tehdään pilotti, haetaan seuraava rahoituskierros, seuraava hanke, seuraava ohjelma. Teollinen mittakaava ja kannattava jatkuva toiminta jäävät tulevaisuuden lupaukseksi.

Samaan aikaan kansantalous polkee paikallaan. Teollinen jalostusarvo ei kasva, vienti ei vedä, velka kasvaa ja työllisyysasteen nosto nojaa yhä enemmän julkisen sektorin, hoivan ja palvelujen varaan. Se suuri uusi vientiveturi, jonka piti nousta cleantechin ja vihreän siirtymän siivellä, ei ole toteutunut.

Tämä ei ole yhden hallituksen, yhden puolueen tai yhden vaalikauden kysymys. Kaikki hallitukset, kaikki puolueet ja kaikki koalitiot ovat toistaneet samaa tarinaa. Vihreä siirtymä on esitetty välttämättömänä ilmastotekona – ja samalla talouden pelastajana.

Mutta talous ei toimi juhlapuheilla.
Työpaikat eivät synny strategiapapereista.
Vienti ei kasva tukipäätöksillä.

Todellinen teollinen murros syntyy silloin, kun markkina vetää ilman tukikeppiä, kun tuotteet ovat niin kilpailukykyisiä, että niitä ostetaan maailmalla, ja kun yritykset tekevät voittoa, investoivat omalla rahallaan ja maksavat veroja.

Nyt neljänkymmenen vuoden jälkeen on rehellistä todeta: vihreän siirtymän ympärille rakennettu talouslupaus ei ole lunastanut sitä, mitä on luvattu. Miljardeja on käytetty, mutta uutta markkinaehtoista teollista selkärankaa ei ole syntynyt. Työpaikkapuhe elää, mutta pysyvät työpaikat jäävät vähäisiksi. Kasvupuhe jatkuu, mutta kasvu puuttuu.

Pääministerin tämänpäiväinen 100 000 uuden työllisen tavoite istuu täsmälleen tähän jatkumoon. Se on osa samaa pitkää toiveajattelun ketjua, jossa tulevaisuuden lupauksilla paikataan nykyhetken heikkoa todellisuutta.

Ilmastopolitiikka ja ympäristönsuojelu ovat yksi asia. Kansantalouden ja teollisen kasvun rakentaminen on toinen. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään juhlapuheissa.

Jos vihreä siirtymästä halutaan tehdä oikeasti taloutta kantava voima, sen on lopulta pystyttävä seisomaan omilla jaloillaan – ilman jatkuvaa veronmaksajien tukea, ilman hankekierrettä, ilman pysyvää julkista riskinottoa.

Muuten edessä on vain seuraava iskulause, seuraava strategia ja seuraava lupaus. Ja uusi kierros samaa tarinaa, jonka alku on jo 1980-luvulla.

Taustalähteitä ja jatkolukemista

---

Ilmastokeskustelun ja vihreän siirtymän historiallinen tausta

– IPCC (1988–): Assessment Reports
– Ilmastonmuutoksen tieteellinen perusta ja politisoitumisen aikajana
– UNFCCC (1992): United Nations Framework Convention on Climate Change
– OECD: Green Growth Strategy (2011–)
– Valtioneuvosto: Hiilineutraali Suomi 2035 -tiekartta
– Työ- ja elinkeinoministeriö: Kansalliset energia- ja ilmastostrategiat 1990–2024

Cleantech, green growth ja tukijärjestelmät Suomessa

– Business Finland:
– Cleantech Finland -ohjelmat
– Clean Transition -rahoituspäätökset
– Vetytalous ja Power-to-X -hankekokonaisuudet
– TEM: Energiatuet ja investointiavustukset 2010–2025
– EU:
– Fit for 55
– REPowerEU
– NextGenerationEU / elpymisvälineen ilmastorahoitus

Talous ja työllisyys

– Tilastokeskus:
– Teollisuuden jalostusarvo
– Työllisyys toimialoittain
– BKT-kehitys
– ETLA:
– Vihreän siirtymän investointien kansantaloudelliset vaikutukset
– EK & Teknologiateollisuus:
– Cleantech-sektorin yritysrakenne ja työllisyysarviot
– Suomen Ilmastopaneeli:
– Cleantechin laajuus ja markkinaehtoisuus Suomessa

Sähköjärjestelmä ja perusvoima

– Fingrid:
– Sähkön kulutus- ja tuotantoennusteet 2030–2040
– Sähköjärjestelmän tehoreservit ja toimitusvarmuus
– IEA (International Energy Agency):
– Nuclear Power and Net Zero
– Electricity Market Report
– VTT:
– SMR-ydinvoiman rooli Suomessa
– Teollisuuden sähköistyminen ja perusvoiman tarve
– EU Joint Research Centre:
– Nuclear energy as low-carbon technology in EU taxonomy

Yleiset talous- ja energiapoliittiset analyysit

– Valtiovarainministeriö:
– Julkisen talouden kestävyysvajearviot
– OECD:
– Industrial policy and energy transition
– IMF:
– Energy transition and productivity growth

 

Sähköä teollisuudelle vai koteihin? Tuulivoiman investointien hiipuminen ja sen seuraukset

Eilinen kirjoitus käsitteli tuulivoiman elinkaarta, ikääntymistä, korjauskustannuksia ja sitä, mitä tapahtuu, jos bisnes ei enää kanna. Nyt Ruotsista tullut uutinen vie ajatuksen vielä pidemmälle. Kun tuulivoimainvestoinnit ovat siellä käytännössä pysähtyneet ja kiinnostus kuvataan lähes kuolleeksi, kyse ei ole yksittäisestä markkinahäiriöstä vaan koko toimialan kannattavuuden uudelleenarvioinnista.

Ruotsi ja Suomi ovat samassa sähkömarkkinassa. Sama sää, sama hintavaihtelu, sama rahoitusympäristö ja pitkälti samat teolliset haaveet. Kun investointihalukkuus tyrehtyy siellä, se kertoo, että tuulivoimaan perustuva talouslogiikka ei enää näytä yhtä varmalta kuin vielä muutama vuosi sitten.

Tämä on erityisen tärkeä kysymys alueilla, joihin on rakennettu paljon kapasiteettia ja joihin suunnitellaan suurta, sähköintensiivistä teollisuutta. Raahen seudulla ja koko Perämeren kaarella puhutaan vihreästä teräksestä, vedystä ja sähköön nojaavasta prosessiteollisuudesta. Nämä laitokset eivät elä keskiarvoista. Ne tarvitsevat tasaista, ennustettavaa ja varmaa tehoa vuorokauden ympäri, vuoden ympäri.

Jos sähköjärjestelmä rakentuu yhä enemmän sääriippuvan tuotannon varaan ja samaan aikaan investoinnit säätövoimaan, varastointiin ja perusvoimaan laahaavat, syntyy väistämättä jännite. Teollisuus vaatii varmuutta. Kotitaloudet vaativat varmuutta. Verkko vaatii tasapainoa.

Silloin herää väistämättä se kysymys, jota ei juuri ääneen sanota: jos sähkö ei jonain päivänä riitä molemmille, kumpi joustaa? Teollisuus vai kotitaloudet? Onko järjestelmä rakennettu niin, että teollinen tuotanto käy aina ja kulutus sopeutuu, vai niin, että huoltovarmuus ja perusarki asetetaan etusijalle?

Vihreä terästehdas ei voi pysähtyä ja käynnistyä sään mukaan. Sen prosessit vaativat jatkuvaa energiaa. Jos tuulivoiman varaan rakennettu sähköjärjestelmä ei kykene takaamaan tätä ilman laajoja varavoima- ja säätöratkaisuja, koko vihreän teollisuuden perusta joutuu uudelleen arvioitavaksi.

Ruotsin investointien pysähtyminen on varoitus siitä, että markkina ei usko enää pelkän tuulen varaan rakennettuun tulevaisuuteen ilman, että taustalla on riittävästi vakaata tuotantoa ja järjestelmäkapasiteettia. Se pakottaa katsomaan myös meidän alueellamme isompaa kuvaa: onko sähköjärjestelmän kehitys linjassa niiden teollisten lupausten kanssa, joita nyt tehdään?

Eilinen kirjoitus tarkasteli tuulivoiman elinkaaren loppupäätä. Tämä ruotsalainen uutinen tuo esiin elinkaaren alkupään: investointien hiipumisen. Näiden kahden väliin asettuu kysymys koko ketjun kestävyydestä – teknisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti.

Jos tuulivoiman buumi taittuu ja rahoitus vetäytyy, seuraukset eivät näy vain energiasektorilla. Ne heijastuvat koko siihen teolliseen murrokseen, joka on rakennettu oletukselle runsaasta, halvasta ja aina saatavilla olevasta sähköstä. Ja silloin ei puhuta enää yksittäisistä voimaloista, vaan koko alueen tulevaisuuden rakenteesta.

Lähteet ja tausta-aineisto (jatko-osa)

Tuulivoimainvestointien hiipuminen Pohjoismaissa
– Ny Teknik: Vindkraftsinvesteringar i fritt fall – nästan dött intresse
– Svenska Kraftnät: Markkina- ja kapasiteettiraportit
– WindEurope: European Wind Energy Investment Outlook
– BloombergNEF: Wind Power Financing and Project Pipeline Europe

Sähkömarkkinat ja järjestelmän tasapaino
– Fingrid: Sähköjärjestelmän riittävyys- ja tehoreserviselvitykset
– ENTSO-E: European Resource Adequacy Assessment
– Energiavirasto: Pohjoismaisen sähkömarkkinan hintavaihtelut ja siirtorajoitteet

Sähköintensiivinen teollisuus ja jatkuvan tehon tarve
– SSAB / HYBRIT / Stegra: Prosessien sähkönkäyttö ja jatkuvuusvaatimukset
– IEA: Electricity Grids and Industrial Electrification
– Oulun yliopisto: Sähköjärjestelmän tuntitasapaino ja huippukuormitus Pohjoismaissa

Rahoitus ja riskien arviointi
– Ålandsbanken: Vuosikertomukset ja uusiutuvan energian sijoitusten alaskirjaukset
– Reuters Energy: Offshore and onshore wind financing slowdown
– Financial Times: Renewable energy investment risk and return outlook

 

                        Kuva Raahen Seutu 27.8.2025

Kuka pitää huolta kaupungin taloista? Rakennuksista?

Raahen liikuntahalli valmistui vuonna 1985. Säätiön rakennuttama, aikansa suuri ponnistus ja ylpeydenaihe. Se ei ollut mikään kiireessä kyhätty varastokuori, vaan arkkitehtonisesti yksi kaupungin komeimmista rakennuksista. Mittasuhteiltaan harkittu, kaupunkikuvaan istuva, sellainen talo, joka kertoo jo ulkonäöllään, että tämä on tehty kestämään ja palvelemaan pitkään. Rakennus, jonka piti olla osa kaupunkia vielä silloinkin, kun moni muu on jo purettu ja unohdettu.

Nyt samasta talosta puhutaan purkukuntoisena. Ei siksi, että betoni olisi yhtäkkiä vanhentunut, vaan siksi, että huolenpito katkesi jossain kohtaa. Ei se katkennut yhdessä yössä, eikä yhdellä päätöksellä, vaan hiljalleen, vuosien aikana, pieninä laiminlyönteinä, jotka kasvoivat yhdeksi liian suureksi kokonaisuudeksi.

Kun rakennusta ei kuunnella, se alkaa oireilla. Ensin sadevesi jää seisomaan väärään paikkaan. Sokkelin viereen, nousi rakenteisiin, näkyi lentopalloverkon tolppien rei'issä, siellä minne vesi aina löytää tiensä, jos sille ei anneta hallittua reittiä. Sitten kosteus alkaa tehdä työtään. Ilmanvaihto ei enää vedä niin kuin pitäisi. Puhaltimien hihnat ovat poikki, ilmavirrat pienenevät, loppuvat ja sisäilma on tunkkaista ja kosteaa. Pölyä alkoi kerääntyä nurkkiin, jota käyttäjät siivosivat pois. Ihmiset alkavat huomata, että sisällä ei ole hyvä olla. Oireillaan, ihmetellään, tehdään mittauksia. Ja lopulta todetaan, että vauriot ovat jo syvällä rakenteissa.

Rakennus ei ole pettänyt. Rakennus on kertonut, mutta sitä ei ole kuunneltu.

Tässä kohtaa nousee esiin se kysymys, josta ei haluta puhua ääneen: onko ongelma ollut rahassa vai ajattelussa? Oliko Raahe liian köyhä pitämään huolta liikuntahallistaan? Vai onko kyse ollut siitä, että huolto on nähty kuluna, ei omaisuuden vakuutuksena. Että ennakoiva kunnossapito on ollut helppo siirtää, koska sen hyöty ei näy heti, mutta laiminlyöntien lasku tulee vasta vuosien päästä, usein seuraavan valtuustokauden, seuraavan viranhaltijan, seuraavan sukupolven maksettavaksi.

Yksi iso muutos monessa kunnassa on ollut se hetki, kun talo menetti isäntänsä. Talonmiehen, joka tunsi rakennuksen kuin omat taskunsa. Ihmisen, joka kuuli äänestä, haistoi ilmasta ja näki pienestäkin muutoksesta, että kaikki ei ole kunnossa. Sellaisen, joka ei odottanut vikailmoitusta, vaan huomasi itse. Kun tämä arkinen mutta korvaamaton osaaminen katoaa, rakennus jää käytännössä yksin. Se yrittää kertoa, mutta kukaan ei enää kulje sen käytäviä sillä korvalla ja silmällä, jolla pitäisi.

Samalla katoaa usein myös rakennuksen muisti. Talokirja, joka kertoisi, mitä on tehty, missä vesi kulkee, missä on aiemmin ollut ongelmia, mihin pitää kiinnittää huomiota. Kun tieto on hajallaan mapissa, eri järjestelmissä ja eri ihmisten päässä, se katoaa aina, kun ihmiset vaihtuvat. Ja silloin rakennusta hoidetaan kuin ihmistä ilman potilaskertomusta. Paikataan oireita, mutta ei tunneta taustaa.

Raahen liikuntahalli ei ollut vain liikuntatila. Se oli osa kaupunkikuvaa, osa historiaa, osa sitä aikaa, jolloin rakennettiin kaunista ja kestävää, ei vain nopeasti ja halvalla. Juuri siksi sen kohtalo tuntuu erityisen raskaalta. Kun arkkitehtonisesti laadukas, hyvin rakennettu talo ajetaan laiminlyönneillä purkukuntoon, kyse ei ole vain teknisestä epäonnistumisesta. Kyse on arvostuksesta. Siitä, onko yhteinen omaisuus nähty perintönä vai kulutustavarana.

Ja lopulta kaikki tiivistyy yhteen sanaan: vastuu. Kuka kantaa vastuun kokonaisuudesta, ei vain yksittäisestä korjauksesta tai sopimuksesta. Kuka ajattelee rakennusta kymmenien vuosien päähän. Kuka huolehtii, että sadevedet ohjataan pois, ilma vaihtuu, rakenteet pysyvät kuivina, tieto säilyy ja hiljainen osaaminen siirtyy eteenpäin.

Koivuluoto Areena on nyt mahdollisuus tehdä toisin. Ei vain rakentaa uutta hallia, vaan rakentaa uusi tapa omistaa. Sellainen, jossa talolla on isäntä, muistinsa ja pitkäjänteinen huolenpito. Sellainen, jossa huolto ei ole pakollinen menoerä, vaan halvin vakuutus, jonka miljoonien eurojen rakennukselle voi ottaa. Sellainen, jossa ei odoteta siihen asti, että purkupäätös on ainoa vaihtoehto.

Silloin kysymys ei ole enää, onko Raahe köyhä.
Silloin kysymys on, millaista omistamisen kulttuuria me haluamme edustaa.

 

Tuulivoima Perämeren kaarella ja Pohjois-Pohjanmaalla – elinkaaren ja talouden realiteetit

Perämeren kaari ja Pohjois-Pohjanmaa ovat nousseet Suomen tuulivoimarakentamisen ydinalueiksi. Raahe, Siikajoki, Pyhäjoki, Kalajoki ja monet muut kunnat ovat kaavoittaneet laajoja alueita teollisen mittakaavan energiantuotantoon. Kapasiteettia on rakennettu nopeasti ja paljon, ja samalla tuulivoimasta on tullut osa alueiden elinvoimapolitiikkaa.

Nyt markkinatilanne on muuttumassa. Sähkön hinta vaihtelee voimakkaasti, rahoitus on kallistunut, merituulivoimahankkeita on jäädytetty ja sijoittajat arvioivat riskejä aiempaa kriittisemmin. Tässä tilanteessa on perusteltua tarkastella tuulivoimaa myös elinkaaren ja aluetalouden näkökulmasta, ei vain rakentamisvaiheen ja nimellistehojen kautta.

Tuulivoimalan elinkaari ja korjauspäätökset

Tuulivoimala on teollinen kone, jonka käyttöikä on rajallinen. Komponentit kuluvat ja vikaantuvat: vaihteistot, generaattorit, laakerit, lavat ja ohjausjärjestelmät vaativat korjauksia ja uusimista. Kun voimala on uusi ja markkinahinta korkea, korjaaminen on taloudellisesti perusteltua.

Tilanne muuttuu, kun voimalat ikääntyvät ja sähkön markkinahinta on matala tai voimakkaasti vaihteleva. Suuret korjaukset voivat maksaa satoja tuhansia euroja tai enemmän. Tällöin kysymys ei ole enää vain huollosta, vaan investointipäätöksestä: kattaako tuleva tuotanto korjauskustannukset.

Alueilla, joille on rakennettu paljon voimaloita samaan aikaan, myös ikääntyminen ja vikojen kasautuminen ajoittuvat samoille vuosille. Tämä lisää taloudellista painetta yhtiöille ja voi johtaa siihen, että kaikkia voimaloita ei enää pidetä täydessä kunnossa.

Käyttöasteen lasku ja taloudellinen kierre

Jos yksittäisiä voimaloita joudutaan jättämään seisomaan vikaantumisen vuoksi, puiston kokonaistuotanto laskee. Kun tuotanto laskee, myös tulot pienenevät. Samalla korjaustarve ei katoa, vaan kasvaa, kun laitteet vanhenevat.

Tässä tilanteessa yhtiö joutuu priorisoimaan: mihin korjauksiin käytetään rajalliset resurssit ja mitkä voimalat jäävät toissijaisiksi. Kyse ei ole teknisestä mahdottomuudesta, vaan taloudellisesta kannattavuudesta. Jos markkinahinta on pitkään alhainen ja rahoitus kallista, kaikkien vikojen korjaaminen ei ole liiketaloudellisesti perusteltua.

Purkuvastuut ja vakuudet

Tuulivoiman elinkaaren loppu tarkoittaa purkamista. Perustukset, tornit, sähköasemat, tiet ja kaapeloinnit on poistettava ja alue maisemoitava. Tämä on kallista ja vaativaa työtä, eikä romumateriaalin arvo välttämättä kata kustannuksia.

Kunnille tämä on keskeinen kysymys. Kaavoitus mahdollistaa rakenteiden sijoittamisen, mutta elinkaaren lopussa vastuiden on oltava selkeitä. Purkuvakuuksien riittävyys, omistajanvaihdokset ja mahdolliset konkurssitilanteet on arvioitava realistisesti, ei vain paperilla.

Aluetaloudelliset vaikutukset

Rakentamisvaihe tuo alueelle tilapäistä työllisyyttä ja palvelukysyntää. Käyttövaiheessa syntyy huoltotyötä, maanvuokratuloja ja kiinteistöveroja. Nämä hyödyt ovat kuitenkin sidoksissa siihen, että puistot toimivat ja tuottavat.

Jos tuotanto heikkenee tai osa voimaloista jää pysyvästi pois käytöstä, myös kunnille kertyvät tulot pienenevät. Samaan aikaan maisema-, melu- ja maankäyttövaikutukset jäävät paikallisiksi, vaikka sähkö siirtyy muualle. Alueelle keskittynyt kapasiteetti tarkoittaa myös alueelle keskittyneitä riskejä.

Rahoituksen kiristyminen ja sijoittajien näkökulma

Viime vuosien kehitys on osoittanut, että uusiutuva energia ei ole sijoittajille enää automaattisesti matalariskinen kohde. Sähkön hintavaihtelu, korkojen nousu, kustannusten kasvu ja PPA-sopimusten niukkuus ovat muuttaneet tuottolaskelmia.

Ålands Bankenin uusiutuvan energian sijoituksiin liittyneet alaskirjaukset ja vaikeudet kuvaavat tätä muutosta. Ne kertovat siitä, että tuulivoimasektorin riskiprofiili on muuttunut ja rahoittajat tarkastelevat hankkeita aiempaa kriittisemmin. Tämä heijastuu myös huolto- ja elinkaaripäätöksiin kentällä.

Merituulivoiman erityiskysymykset

Merituulivoima on teknisesti vaativaa ja investointikustannuksiltaan raskasta. Monissa maissa hankkeita on lykätty tai keskeytetty rahoituksen puutteen vuoksi. Pitkät aikataulut, korkeat kustannukset ja epävarmat markkinahinnat tekevät rahoittamisesta haastavaa ilman valtion tukea.

Perämeren alueella on syytä arvioida realistisesti, missä määrin merituulivoima on markkinaehtoisesti toteuttamiskelpoinen ja missä määrin se edellyttäisi julkista riskinottoa.

Alueellinen strateginen tarkastelu

Raahen ja koko Pohjois-Pohjanmaan kannalta keskeistä on siirtyä määrällisestä kasvutarkastelusta elinkaaren ja riskien tarkasteluun. Kysymykset ovat käytännöllisiä:

miten varmistetaan purkuvastuiden kattavuus
miten hallitaan ikääntyvän laitekannan korjauspiikit
miten arvioidaan vaikutukset kuntatalouteen eri markkinaskenaarioissa
kuinka suuri osa alueen maankäytöstä sidotaan yhteen tuotantomuotoon

Tuulivoima on ja tulee olemaan osa sähköjärjestelmää. Se ei kuitenkaan ole riskitön eikä ajaton ratkaisu. Alueilla, joihin kapasiteettia on keskittynyt paljon, elinkaaren loppupään taloudelliset ja rakenteelliset kysymykset ovat yhtä tärkeitä kuin rakentamisen alkuvaiheen lupaukset.

Lähteet ja tausta-aineisto

Sähköjärjestelmän toiminta ja tuotannon vaihtelu
– Fingrid Oyj: Avoin sähkömarkkina- ja tuotantodata (tuntitasoinen tuotanto, siirrot, pullonkaulat)
– Fingrid Oyj: Tehontarve- ja huoltovarmuusselvitykset
– Energiavirasto: Sähkömarkkinoiden tilannekuvat ja hintakehitys

Tuulivoiman elinkaari, huolto ja vikakustannukset
– Vestas: Turbine Lifecycle Management -raportit
– Siemens Gamesa: Service & Maintenance Cost of Wind Turbines
– GE Renewable Energy: Wind Turbine Reliability and Component Failure Statistics
– IEA Wind Task 33: Reliability Data and Maintenance Costs of Wind Turbines

Purkaminen, vakuudet ja ympäristövastuut
– Ympäristöministeriö: Tuulivoimarakentamisen ohjeet ja purkuvelvoitteet
– Kuntaliitto: Tuulivoiman kaavoitus, purkuvastuut ja vakuusmallit
– EU:n ympäristövastuudirektiivi (Environmental Liability Directive)

Rahoitus, sijoittajariskit ja markkinakehitys
– Talouselämä: Tuulivoimahankkeiden rahoitusongelmat, PPA-markkinan hiipuminen
– Ålandsbanken: Vuosikertomukset ja uusiutuvan energian sijoituksiin liittyvät alaskirjaukset
– BloombergNEF: Global Wind Market Outlook
– Reuters Energy: Offshore- ja onshore-tuulivoiman rahoitushaasteet Euroopassa

Merituulivoima ja investointien pysähtyminen
– IEA: Offshore Wind Outlook
– Danish Energy Agency: Offshore wind tender failures and cost escalation
– Saksan talousministeriö: Merituulivoiman tukimekanismien uudelleenarviointi
– Financial Times: Offshore wind projects postponed or cancelled in Europe

Alueellinen näkökulma: Pohjois-Pohjanmaa ja Perämeren kaari
– Pohjois-Pohjanmaan liitto: Energia- ja aluerakenneselvitykset
– Raahen, Siikajoen, Pyhäjoen ja Kalajoen kaava-aineistot ja tuulivoimaselvitykset
– SYKE: Tuulivoiman maisema-, luonto- ja aluetalousvaikutukset
– Oulun yliopisto: Sähköjärjestelmän alueellinen tasapaino ja tuotantorakenteen kehitys

 Tavallisen ihmisen puolustus

Jari Seppäsen yhteiskunnallinen blogi
Eläköityvän ajattelijan pohdintaa ja mietteitä yhteiskunnan paiseista ja kipupisteistä

Minä pidän ääntä siksi, että joku pitää.

Olen saanut raahelaisilta vaaleissa mandaatin. Se ei ole kunniamerkki, vaan velkakirja. Velka niille ihmisille, jotka maksavat veronsa, sähkölaskunsa, polttoaineensa, asumisensa ja koko tämän järjestelmän pyörimisen – usein hammasta purren.

Kaupunki, valtio ja virkamieskoneisto eivät ole olemassa itseään varten. Ne ovat olemassa tavallista ihmistä varten. Sitä varten, joka tekee työt, kasvattaa lapset, hoitaa vanhukset ja maksaa tämän lystin joka kuukausi, ilman mahdollisuutta siirtää laskua eteenpäin.

Tässä blogissa puolustan ennen kaikkea raahelaista.
Sitä, jonka ääni hukkuu raportteihin, konsulttiselvityksiin, strategiapapereihin ja poliittiseen sumutukseen.
Sitä, jolle sanotaan että “näin on päätetty”, mutta ei kerrota miksi, kenen ehdoilla ja kenen kustannuksella.

Minä en kirjoita siloiteltuja virkkeitä enkä virkamiesten hyväksymiä latteuksia.
Kirjoitan niin kuin asiat koen ja näen: suoraan, joskus kovaa, mutta aina tavallisen ihmisen puolelta.

Politiikka ei ole minulle urapolku.
Se on vartiointivuoro.
Vartiointia sen varalta, ettei päätöksenteko karkaa kansalta kabinetteihin, eikä valta muutu itseään palvelevaksi koneistoksi.

Kun puhun energiasta, kaavoituksesta, verotuksesta, teollisuudesta, ympäristöstä tai byrokratiasta, kysyn aina saman kysymyksen:
Kuka maksaa – ja kuka hyötyy?

Tämä blogi on tavallisen ihmisen puolustuspuhe.
Raahelaisten puolustuspuhe.
Veronmaksajan puolustuspuhe.
Niiden puolustus, joilla ei ole viestintäosastoa, lobbareita eikä miljoonabudjetteja, mutta joilla on oikeus tulla kuulluksi.

Niin kauan kuin minulla on sana ja näppäimistö, sitä ääntä käytetään.

 Raahen Seutu 16.1.2026. 

https://www.raahenseutu.fi/raahen-kaupunki-vaatii-maaoikeutta-hylkaamaan-mokk/12493041

Kuka kaupungin oikein omistaa – ja kenen ehdoilla se toimii?

Raahen kaupunki on antanut virallisen vastauksensa maaoikeudelle siitä, miksi se haluaa jatkaa yksityistietoimituksia huvilapalstojen vuokralaisalueilla – vaikka lähes kaikki alueen vuokralaiset vastustavat toimituksia ja ovat esittäneet kaupunkia velvoittavia päätöksiä sekä vaihtoehtoisia ratkaisuja jo vuosien ajan.

Kaupungin vastaus ei enää pyri sovintoon. Siinä todetaan suoraan, ettei kaupunki aio enää neuvotella vuokralaisten kanssa – ja että sen linja perustuu oman etunsa mukaiseen päätöksentekoon, josta ei enää poiketa. Kaupungin virkakoneisto on näin päättänyt, ja valitukset eivät kuulemma muuta asiaa.

Herää kysymys: ketä varten kaupunkia hallinnoidaan?

Kansalaiset vai koneisto?

Kaupunki on olemassa kaupunkilaisia varten. Näin meille opetetaan kouluissa. Mutta käytäntö näyttää jotain muuta. Kun kymmenet vuokralaiset, asukkaat ja mökkiläiset pyytävät kaupungilta, että jo rakennetut tiet säilytettäisiin kaupungin hoidossa – kuten ne ovat vuosikymmeniä olleet – kaupungin johto ilmoittaa, ettei halua tai aio keskustella asiasta. Kaupunki toimii kuin kiinteistöpäällikkö isossa rakennusyhtiössä, ei kuin yhteisön edustaja.

Sama tilanne toistuu valtiotasolla. Päättäjät unohtavat, että valtio ei ole heidän omaisuuttaan, vaan yhteinen palveluorganisaatio. Sekä valtio että kunta ovat juridisesti julkisyhteisöjä – mutta käytännössä niistä on tullut itse itseään palvelevia hallintomafian linnakkeita, joissa virkamieskoneisto sanelee tahdin, ja poliitikot seuraavat perässä peläten tai mukautuen.

Missä kulkee oikeuden raja?

Raahen tapauksessa puhutaan muutamasta kilometristä mökkiteitä. Teistä, joiden kunnossapito ei koskaan ole ollut erityisen suuri kustannuserä kaupungille – mutta joiden ympärille on nyt rakennettu useita oikeusprosesseja, toimivalta- ja roolikiistoja sekä vuosia kestänyttä paperisotaa. Tärkein kysymys ei enää ole, kuka maksaa sorakuorman. Vaan kuka päättää – ja ketä kuunnellaan?

Jos vuokralaisia ei kuulla, eikä heidän oikeuksiaan tunnusteta, silloin kaupungista on tullut suljettu järjestelmä, joka toimii oman järjestyksensä sisällä – kansalaisyhteiskunnan ulkopuolella. Sellaisessa järjestelmässä ei ole enää kyse hyvästä hallinnosta. Kyse on vallasta ja sen väärinkäytöstä.

Hallintomafia ei tunne omistajaa

Hallintomafia ei tarkoita mitään järjestäytynyttä rikollisuutta. Se tarkoittaa rakenteellista sulkeumaa, jossa hallinto alkaa palvella itseään ja omaa jatkuvuuttaan – ei enää sitä kaupunkia tai valtiota, jonka puolesta sen pitäisi toimia.

Ja juuri tätä me nyt näemme Raahessa. Vuokralaisia ei kuulla. Päätöksiä perustellaan teknisillä syillä. Aikaisemmat linjaukset unohdetaan. Ja vaikka toimituksista on valitettu maaoikeuteen, kaupunki sanoo, ettei sillä ole enää edellytyksiä neuvotella.

Mutta jos ei ole edellytyksiä neuvotella asukkaiden kanssa – mihin kaupungilla on edellytyksiä?

 TEHOMAKSU – KUN VIRASTO ALKAA SÄÄTÄÄ KOTIA

Tämä alkaa pienesti. Yhdestä rivistä sähkölaskussa. Yhdestä sanasta, joka kuulostaa tekniseltä ja harmittomalta. Tehomaksu. Mutta sen takana on jotain paljon isompaa kuin yksittäinen euro tai yksittäinen mittari. Sen takana on ajattelutapa, jossa ihminen ei ole enää elämänsä herra, vaan sähköjärjestelmän alainen muuttuja.

Minä olen maksaja. Omakotitalon omistaja. En sijoittaja, en pörssipeluri, en datakeskus. Tavallinen suomalainen, joka on maksanut tontin, talon, liittymät, verot, siirrot, varautumisen, koko sen infrastruktuurin, jonka varassa tässä maassa eletään. Ja nyt minulle sanotaan, että elämäni normaali rytmi on ongelma. Että jos lämmitän kotia, teen ruokaa, saunon ja lataan autoa samaan aikaan, järjestelmä rankaisee.

Tämä ei ole enää sähkön hintaa. Tämä on vallankäyttöä.

Virallinen puhe on kaunista. Kulutusjousto. Tehokkuus. Verkon optimointi. Vastuullinen ohjaus. Mutta maksajan korvissa se tarkoittaa yhtä asiaa: elämä pitää sovittaa viraston käyrille. Vartin mittaisille pylväille, joista joku muu päättää, milloin ne ovat liian korkeita.

Yksi kylmä talvi-ilta. Ei luksusta, ei ylenpalttisuutta. Lämmitys käy. Sauna lämpenee. Uuni on päällä, koska perhe syö. Lämmin vesi virtaa, koska ihmiset käyvät suihkussa. Auto on latauksessa, koska sillä ajetaan töihin. Siinä ei ole mitään poikkeavaa. Se on suomalainen arki.

Ja sitten järjestelmä sanoo: tuo hetki oli piikki. Tuo vartti oli liikaa. Tästä seuraa maksu.

Ei siksi, että kulutit paljon energiaa kuukaudessa. Ei siksi, että rasitit verkkoa jatkuvasti. Vaan siksi, että elämä sattui tapahtumaan samaan aikaan.

Tässä kohtaa kysymys ei ole enää euroista. Tässä kohtaa kysymys on periaatteesta. Kuka määrää tahdin? Kuka päättää, milloin saa elää normaalisti ja milloin pitää varoa, ettei järjestelmä suutu?

Virastot sanovat, että tämä ohjaa käyttäytymistä. Totta. Se ohjaa pelolla. Se opettaa ihmisen katsomaan kelloa ennen kuin laittaa saunan päälle. Se opettaa miettimään sovellusta ennen kuin keittää ruokaa. Se opettaa, että koti ei ole enää vapaa tila, vaan osa valtakunnallista säätöjärjestelmää.

Tämä on hiljainen vallansiirto. Lainsäädäntö ei sano, että et saa lämmittää kotiasi. Kukaan ei kiellä saunaa. Kukaan ei käske sammuttamaan liettä. Mutta laskurakenne tekee sen, mihin suora kielto ei pysty. Se tekee normaalista elämästä kallista. Se tekee poikkeamisesta kalliimpaa. Se tekee kuuliaisuudesta hyveen.

Ja kaiken tämän takana ovat virastot ja virkamiehet, jotka puhuvat optimoinnista ja tasapainosta, mutta eivät elä siinä todellisuudessa, jossa perhe arkeaan pyörittää. He näkevät kuormituskäyriä, eivät ihmisiä. He näkevät tehopiikkejä, eivät koteja.

Tämä maa ei ole rakennettu sillä periaatteella, että kansalainen on sähköjärjestelmän apulainen. Tämä maa on rakennettu sillä periaatteella, että järjestelmät palvelevat ihmistä, eivät ohjaa häntä. Koti ei ole koekenttä, jossa testataan uusia ohjausmekanismeja. Koti on viimeinen paikka, jossa ihmisen pitäisi saada elää ilman, että jokainen päätös mitataan, hinnoitellaan ja luokitellaan.

Tehomaksu ei ole vain uusi maksutapa. Se on ajatus, että yksilön itsemääräämisoikeus ulottuu vain niin pitkälle kuin verkon suunnittelija sallii. Että arjen perustoiminnot ovat neuvoteltavissa, jos ne sattuvat väärään aikaan. Että vastuu järjestelmän mitoittamisesta siirretään huomaamatta sen käyttäjälle.

Minä sanon, että tähän pitää vetää raja.

Tätä maata ei johdeta sovelluksilla, algoritmeilla eikä virastojen varttikäyrillä. Tätä maata ei rakennettu niin, että kansalainen oppii elämään kellon ja kuorman mukaan. Tätä maata ei voi ohjata sillä ajatuksella, että normaali elämä on ongelma, joka pitää hinnoitella pois.

Tehomaksu on pieni sana, mutta suuri periaate. Se kertoo, kuka määrää tahdin. Se kertoo, onko koti edelleen ihmisen oma vai onko se vain yksi solmu järjestelmässä, jota säädetään keskitetysti.

Minä olen maksaja. Ja perkele!! Minä sanon, että koti ei ole viraston hallintayksikkö. Sauna ei ole kulutusjoustomekanismi. Perhearkea ei aikatauluteta taajuussäädön ehdoilla.

Yksilön viimeinen itsemääräämisoikeus alkaa kotiovelta. Ja jos se luovutetaan hiljaa, laskurivi kerrallaan, sitä ei saa enää takaisin

Kun metsäteollisuutta kuristetaan, kuristetaan koko Suomea – talousluvut eivät valehtele

Kun luonto- ja ilmastopaneelit vaativat hakkuiden rajoittamista, ne eivät puhu vain metsistä. Ne puhuvat suoraan Suomen talouden alasajosta.

Suomi on jo menettänyt valtavan osan puunjalostusteollisuudestaan. Paperikoneita on pysäytetty, sellutehtaita suljettu, kartonki- ja vanerituotantoa siirretty muualle. Stora Enso, UPM ja Metsä Group investoivat tänä päivänä kasvunsa Ruotsiin, Baltiaan ja Keski-Eurooppaan. Ruotsissa ajetaan uusia kartonkikoneita, rakennetaan biotuotetehtaita ja kasvatetaan jalostusarvoa. Suomessa puhutaan rajoituksista, kielloista ja nielulaskelmista.

Suomessa metsäteollisuus tuottaa yhä noin 12 miljardin euron vientitulot vuodessa ja työllistää suoraan ja epäsuorasti yli 150 000 ihmistä. Se on yksi harvoista aloista, joilla on oikeasti positiivinen vaihtotase, vahva jalostusketju ja koko maan kattava aluetaloudellinen merkitys. Ruotsissa vastaava sektori tuo jo lähes 18 miljardin euron vientitulot ja investoinnit kasvavat. Meillä investoinnit perutaan.

Ja samaan aikaan ilmastopaneelit esittävät, että tästä kaikesta pitäisi leikata vielä useita miljoonia kuutiometrejä puunkäyttöä.

Se tarkoittaa käytännössä:
vähemmän hakkuuta
vähemmän kuljetuksia
vähemmän sahatavaraa
vähemmän sellua
vähemmän kartonkia
vähemmän vientiä
vähemmän työpaikkoja
vähemmän verotuloja
vähemmän hyvinvointivaltion rahoitusta

Kansantalous natisee jo nyt liitoksistaan. Teollisuuden investoinnit ovat historiallisen matalalla, vaihtotase heikko, velka kasvaa, korkomenot syövät budjettia ja kilpailukyky rapautuu. Suomi menettää asemaansa teknologiateollisuudessa, energiassa, kaivoksissa, kemianteollisuudessa – ja nyt halutaan vielä kuristaa metsäteollisuus, joka on ainoa todella kotimainen, uusiutuva ja koko maan elinvoimaa ylläpitävä teollinen selkäranka.

Tulevaisuuden kuva on kylmäävä, jos tämä linja jatkuu.

Meistä tehdään raaka-ainemaa ilman jalostusta. Puut jätetään seisomaan, mutta tehtaat seisovat vielä varmemmin. Jalostusarvo syntyy Ruotsissa, Saksassa ja Aasiassa. Työpaikat syntyvät sinne. Verotulot syntyvät sinne. Huoltovarmuus murenee täällä.

Ja kaiken tämän perusteluna on laskennallinen hiilinielu, jonka mallintaa Brysselin virkamies Excelissä, mutta jonka laskua maksaa suomalainen duunari, metsänomistaja ja veronmaksaja.

Jos metsätaloutta ja puunjalostusta aletaan rajoittaa ideologisilla malleilla, seuraukset eivät jää teoreettisiksi. Ne näkyvät suoraan tehtaiden sulkemisina, investointien karkaamisena, työpaikkojen katoamisena ja veropohjan rapautumisena. Samaan aikaan velkaantunut valtio yrittää rahoittaa hyvinvointipalvelujaan yhä pienemmällä teollisella perustalla.

Kun kansantalous jo nyt horjuu, vaihtotase on heikko ja teollisuuden kilpailukyky murenee, ei ole varaa romuttaa yhtä harvoista aloista, joka vielä tuottaa, työllistää ja tuo valuuttaa maahan. Metsäteollisuuden alasajo ei ole ympäristöteko, vaan talouspoliittinen virhe, jonka lasku tulee koko Suomelle – ja se maksetaan työpaikoilla, aluetaloudella ja huoltovarmuudella.