Miksi taas vedystä?

Siksi, että nyt jopa uutisissa on alkanut näkyä realismia.
Raahen Seudun tämän aamuinen juttu SSAB:n suunnitelmista ja vetytalouden todellisista näkymistä palauttivat keskustelun vihdoin maan pinnalle.
On hyvä, että vihreän siirtymän kauniiden puheiden rinnalle nousee myös faktoja – mitä maksaa, kuka maksaa ja mitä oikeasti on toteutettavissa.

Siksi kirjoitan taas vedystä, koska se on hyvä esimerkki siitä, miten kauas poliittinen into ja markkinointihype voivat karata todellisuudesta.
Ja koska Raahessa tämä ei ole vain teoriaa – se koskee suoraan meidän teollisuutta, sähköverkkoa ja verorahoja.

Vihreä päämäärätön idealismi – Gasgrid ja vetytalous ilman vetyä

Jos joku vielä kuvittelee, että vetytaloudesta tulee Suomen pelastus, kannattaa ottaa askel taaksepäin ja katsoa mitä oikeasti tapahtuu.
Vetyä ei ole. Investointeja ei ole. Käyttäjiä ei ole.
Mutta veronmaksajien rahoilla meillä on kyllä yksi virasto – Gasgrid – jonka tärkein tehtävä näyttää olevan kertoa, miten hieno tulevaisuus meillä olisi jos kaikki olisi toisin.

Gasgrid – virasto ilman verkkoa

Gasgrid Suomi Oy:stä puhutaan “strategisena vetytalouden mahdollistajana”.
Käytännössä kyse on markkinointitoimistosta, joka piirtää karttoja ja jakaa esitteitä olemattomista putkista.
Sillä ei ole tuotantoa, ei asiakkaita, ei liiketoimintaa – vain kasa esiselvityksiä ja EU-hakemuksia.
Vetyä ei virtaa, mutta rahat virtaavat kyllä.

Tässä on malliesimerkki siitä, miten luodaan mielikuva menestyksestä, vaikka mitään ei ole tapahtunut.
Samaan aikaan todellinen energiainfrastruktuuri rapistuu ja sähkön hinta heiluu kuin energiapajun oksat tuulessa.

Tekniikka puuttuu, sähkö loppuu

Yhden vedyn kilon tuottamiseen kuluu noin 50 kilowattituntia sähköä.
Eli jos haluamme tuottaa miljoonia tonneja, tarvitsemme sähköä enemmän kuin koko maa kuluttaa.
Ja se kaikki “vihreä sähkö” pitäisi vielä olla tuulella tai auringolla tuotettua – keskellä talvea, kun ei tuule eikä paista.

Eli mistä se otetaan? Töpselistäkö?
Kukaan ei tunnu osaavan vastata.

Suomen sähköntuotanto kuukauden ajalta (syys–lokakuu 2025)

(Lähde: Fingrid – reaaliaikainen tuotantodata, 24.10.2025)

Kuva näyttää kuukauden mittaisen sähköntuotannon vaihtelun Suomessa.
Perusvoimana toimii vain ydinvoima (n. 4000 MW) ja osin vesivoima (n. 1800 MW).
Sen sijaan tuuli- ja aurinkovoiman tuotanto vaihtelee rajusti:

• Tuulivoima putoaa toistuvasti lähes nollaan ja piikit menevät yli 5000 MW – riippuen täysin säästä eli tuulesta.

• Aurinkovoima on täysin nollassa 16 tuntia vuorokaudessa ja näkyy vain pienenä piikkinä keskipäivällä.

Tämä tuotantoprofiili osoittaa, että sähköntuotanto ei ole jatkuvaa, vaan ailahtelevaa.
Juuri siksi vetytuotantoa ei voi rakentaa tällaisen sähkön varaan – prosessi pysähtyisi aina, kun tuuli tyyntyy tai aurinko laskee.

Johtopäätös: Jos vedyn tuotanto perustuu tuuleen ja aurinkoon, sähkö loppuu ennen kuin vety ehtii syntyä.

                                                    Kuva. Fingrid 24.10.2025 klo16:52
 

Markkinat ovat pelkkää mielikuvitusta

Kuka tätä vetyä sitten tarvitsee?
SSAB mainitaan aina ensimmäisenä, mutta Raahen tehdas käy edelleen kivihiilellä, uunit lämpiävät maakaasulla ja aikataulut siirtyvät vuosi vuodelta.
Muut käyttäjät? Ei näy, ei kuulu.
Kukaan ei osta, koska hinta on moninkertainen fossiiliseen nähden.
Ja sijoittajat pysyvät kaukana – he kun laskevat rahalla, eivät toiveilla.

Turvallisuus ja siirto – ei ratkaisuja näköpiirissä

Vety ei ole mikään harmiton kaasu. Se on kevyttä, vuotaa helposti, ja syttyy pienestäkin kipinästä.
Putkissa se haurastuttaa metallin, varastoituna se vaatii joko 700 barin paineen tai -253 asteen lämpötilan.
Silti meille piirretään karttoja, joissa vetyputket kulkevat halki Suomen kuin uudet verisuonet.
Todellisuudessa ne ovat paperilla olevia viivoja – ja nekin maksavat miljoonia ja taas miljoonia.

Kustannukset? Me maksamme.

Kun yksityinen raha ei lähde mukaan, otetaan julkinen kassa auki.
EU maksaa, valtio maksaa, kunnat maksavat – ja lopulta veronmaksaja maksaa.
Konsultit kyllä laskuttavat, virastot pitävät kokouksia ja seminaareja, mutta yhtään toimivaa laitosta ei ole näköpiirissä.
Tämä on se “vihreä siirtymä”: liike ilman päämäärää.

Vetytalous ilman vetyä

Lopulta jää vain poliittinen narratiivi:
“Suomi on vetytalouden edelläkävijä.”
Kyllä – edelläkävijä siinä, miten kauniilla puheilla voi ylläpitää teollisuusilluusiota, jossa ei ole sähköä, ei tuotantoa, eikä maksavia asiakkaita.
Gasgrid elää ja hengittää tätä tarinaa – ja me maksamme siitä.

Lopuksi

Vety ei ole mikään sampo.
Se on kallis, hankala ja teknisesti keskeneräinen ratkaisu, josta on tehty uusi uskonto.
Jos joku vielä väittää, että vetytalous pelastaa Suomen, kannattaa kysyä ensin kolme asiaa:
– mistä sähkö?
– kuka maksaa?
– kuka ostaa?

Kun noihin ei löydy vastauksia, tiedämme kyllä, että ollaan taas menossa väärään suuntaan – kovalla tohinalla ja muiden rahoilla.

 

Mistä ”maapallon hiilidioksidipitoisuus” oikein tulee?

Moni on varmasti kuullut uutisissa lauseen:

“Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on nyt 422 ppm – korkein 800 000 vuoteen.”

Mutta harva pysähtyy kysymään, mitä tuo luku oikeasti tarkoittaa?
Miten se lasketaan, ja kuinka tarkka se on?
Onko se todella “maapallon keskiarvo” – ja voiko sellaista edes mitata?

Totuus on, että hiilidioksidipitoisuus ei ole missään mielessä tasainen, eikä yhtä tarkkaa globaalia lukua oikeasti ole olemassa. Se on tilastollinen arvio, jonka taustalla on rajallinen mittausverkko ja paljon laskentaa.

Hiilidioksidia mitataan sadoilla asemilla eri puolilla maailmaa – vuoristoissa, saarilla, napa-alueilla ja kaukana kaupungeista. Tunnetuin niistä on Havaijilla sijaitseva Mauna Loa -asema, jonka mittaussarja on jatkunut 1950-luvulta asti. Mittauspaikat on valittu tarkoituksella niin, että ne olisivat mahdollisimman kaukana paikallisista päästölähteistä. Tavoitteena on saada kuva niin sanotusta tausta-ilmasta, joka kuvastaa keskimääräistä ilmakehän koostumusta.

Jo tämä kertoo jotain olennaista: mittauspisteitä on vain muutama sata koko planeetalla – ja useimmat sijaitsevat paikoissa, joissa ei asu juuri ketään.

Jos mittaustuloksia verrataan eri puolilta maailmaa, ero voi olla kymmeniä tai jopa satoja ppm-yksiköitä. Kaupunkien keskustoissa CO₂-pitoisuus voi hetkellisesti nousta 600–700 ppm:ään. Metsissä ja pelloilla se vaihtelee vuorokauden sisällä, kun kasvit päivällä sitovat ja yöllä vapauttavat hiiltä. Merenrannalla, vuoristossa ja napaseuduilla lukemat ovat taas aivan toista luokkaa.

Ilmakehä ei myöskään sekoitu täydellisesti. Pohjoisella pallonpuoliskolla pitoisuus on noin 3–5 ppm korkeampi kuin etelässä, koska suurin osa ihmisistä, teollisuudesta ja kasvillisuudesta on täällä. Siksi "maapallon keskimääräinen hiilidioksidipitoisuus" on käytännössä matemaattinen keskiarvo, ei mitattu todellisuus.

Kun eri asemien mittaukset yhdistetään, niihin liittyy monia virhelähteitä:
paikallinen vaihtelu voi olla ±20 ppm, laitteiden kalibrointivirhe noin ±0,3 ppm, ja tilastollinen keskiarvoistus lisää vielä muutaman ppm:n epävarmuuden.
Yhteensä realistinen virhemarginaali on 10–25 ppm, eli noin 2–5 %.
Toisin sanoen kun uutinen kertoo arvon 422 ppm, todellinen pitoisuus maapallolla voi olla missä tahansa välillä 397–447 ppm.

Hiilidioksidin määrä ei muutu vain ihmisen päästöjen vuoksi. Kun meret lämpenevät, ne päästävät CO₂:ta ilmaan. Kun ne kylmenevät, ne sitovat sitä takaisin veteen. Sama pätee maaperään ja kasvillisuuteen – lämpimänä vuonna CO₂ nousee, viileänä se laskee.
Tämän vuoksi hiilidioksidin nousu- ja laskunopeus vaihtelee vuosittain.
Esimerkiksi El Niño -vuosina, kun Tyynenmeren lämpötila kohoaa, CO₂-pitoisuus kasvaa nopeammin.

On silti hyödyllistä seurata pidemmän aikavälin trendejä. Mittausverkoston ansiosta nähdään, että CO₂-pitoisuus on noussut 1800-luvun lopulta lähtien noin 280 ppm:stä nykyiseen 420 ppm:ään. Tämä kertoo suunnasta, mutta ei yksityiskohdista. Ilmakehä ei ole tasainen säiliö, vaan dynaaminen järjestelmä, jossa hiilidioksidi kiertää maaperän, kasvillisuuden, merien ja ilman välillä jatkuvasti.

Kun poliittiset päätökset, päästötavoitteet ja verot perustuvat yhteen globaaliin lukuun, olisi rehellistä tunnustaa, että tuo luku on vain likimääräinen keskiarvo – ei fyysinen mittaus kaikilta maapallon alueilta. Tämä ei tarkoita, että mittaukset olisivat vääriä, mutta se tarkoittaa, että epävarmuus on paljon suurempi kuin usein annetaan ymmärtää.

Yhteenvetona:

Hiilidioksidi ei ole tasaisesti jakautunut ilmakehässä. Mittauspisteitä on vähän ja ne sijaitsevat erityisolosuhteissa. Globaali arvo on tilastollinen arvio, ei suora mittaus. Virhemarginaali on noin ±10–25 ppm (2–5 %), ja lämpötila sekä luonnolliset vaihtelut vaikuttavat yhtä paljon kuin päästöt.

Kun siis seuraavan kerran kuulet luvun “maailman hiilidioksidipitoisuus”, on hyvä muistaa, että se on vain suuntaa antava keskiarvo – ei totuus koko planeetasta.
Hiilidioksidin mittaus on arvokasta tiedettä, mutta maailma ei ole laboratorio, vaan elävä ja jatkuvasti muuttuva kokonaisuus.

 

Polttoaineiden ja lämmityksen piiloverotus – väärä vihreys nostaa hinnat pilviin

Suomessa osataan polttaa puhtaasti. Teollisuus, energiayhtiöt ja kuntien yhteistuotantolaitokset ovat kehittäneet vuosikymmenten aikana polttotekniikan, joka on maailman tehokkaimpia ja ympäristöltään puhtaimpia. Savukaasujen puhdistus, hiukkassuodatus ja prosessien hyötysuhteet ovat olleet kansainvälistä huippua jo 1990-luvulta alkaen. Silti tätä tehokkuutta verotetaan kuin syntiä.

Energian hinnan nousu ei Suomessa johdu tekniikasta, vaan verotuksesta, joka on kadottanut yhteytensä todellisuuteen. Puhtaimpia polttoaineita ja korkeahyötysuhteisia laitoksia kohdellaan verotuksessa samalla tavoin kuin likaisinta tuotantoa maailmassa. Tulos on absurdi: mitä tehokkaampi ja puhtaampi tuotanto, sitä kovempi vero.

Yhdistetty sähkön ja lämmön tuotanto (CHP) on pitkään ollut suomalaisen energiaosaamisen ylpeydenaihe. Samassa prosessissa syntyy sähkö ja kaukolämpö jopa 90 prosentin hyötysuhteella – enemmän kuin missään muussa energiantuotantomuodossa. Tämä säästää polttoainetta, vähentää tuontiriippuvuutta ja pienentää päästöjä. Silti näitä laitoksia verotetaan täysimääräisesti, aivan kuin kyseessä olisi vanhanaikainen kivihiililaitos. Verotus ei ota huomioon hyötysuhdetta, puhdistustekniikkaa eikä todellisia ympäristövaikutuksia.

Suomen energiapolitiikka on viime vuosina verhoutunut kauniisiin iskulauseisiin hiilineutraaliudesta ja vihreästä siirtymästä, mutta todellisuudessa verotus kohdistuu tekniikkaan, ei saasteisiin. Energiaveroista ja hiilidioksidikomponenteista on tullut moninkertainen verokokonaisuus, joka ei enää ohjaa kulutusta vaan täyttää valtion kassaa. Polttoaineveron osuus lämmitysöljyn hinnasta on jo yli puolet, ja jopa biopolttoaineita verotetaan, vaikka ne ovat lähes päästöttömiä. Veron nimi voi olla ohjaava, mutta tarkoitus on vain fiskaalinen.

Lämmitys on muuttunut arjen välttämättömyydestä ylellisyydeksi. Kotitaloudet maksavat energiasta enemmän kuin moni eurooppalainen yritys. Sähkölaskun ja polttoaineiden verotus osuu erityisesti niihin, jotka asuvat haja-asutusalueilla ja tuottavat oman lämpönsä. Näissä kotitalouksissa energiaverotuksesta on tullut käytännössä regressiivinen tulovero – mitä pienemmät tulot ja suurempi riippuvuus omasta energiasta, sitä ankarampi verotus.

Myös teollisuus on joutunut maksajaksi. Metsä-, kemian- ja metalliteollisuus käyttävät lämpöä ja prosessihöyryä, jotka syntyvät usein yhteistuotannosta. Kun polttoaineveroja ja hiilidioksidikomponentteja korotettiin, kustannukset nousivat kymmenillä miljoonilla euroilla vuodessa. Tämä ei vähennä päästöjä, se vähentää investointeja. Tehokkaimmat ja puhtaimmat laitokset maksavat korkeimmat verot, koska ne käyttävät energiaa paljon – vaikka tekevät sen puhtaammin kuin kilpailijansa.

Verotus on menettänyt ohjausvaikutuksensa ja kääntynyt itseään vastaan. Se ei enää ohjaa pois saastuttamisesta, vaan pois Suomesta. Päästöjä ei vähennetä, ne vain siirtyvät sinne, missä verotus on kevyempää. Tätä kutsutaan hiilivuodoksi, mutta todellisuudessa kyse on verovuodosta: työpaikat, investoinnit ja verotulot valuvat rajojen yli.

Korjaus on mahdollinen. Ensimmäinen askel on palauttaa verotus teknisen todellisuuden tasolle. Mitä tehokkaampi prosessi ja puhtaampi polttotekniikka, sitä alempi verotus. Yhteistuotanto ja korkean hyötysuhteen laitokset tulisi vapauttaa energiaverosta kokonaan, sillä ne tuottavat enemmän energiaa vähemmällä polttoaineella – juuri sen, mitä energiatehokkuudella tavoitellaan. Sähköveron ja polttoaineveron kaltaiset yleisverot on eriytettävä niin, etteivät ne estä puhtaan tekniikan käyttöä. Tällä hetkellä Suomi verottaa tehokkuutta, kun sen pitäisi verottaa tehottomuutta.

Suomi on pieni maa, mutta teknisesti suuri. Meillä on osaaminen, laitteistot ja tuotantoketjut, joilla energia voidaan tuottaa puhtaasti, tehokkaasti ja kotimaisin voimin. Se ei kuitenkaan hyödytä ketään, jos järjestelmä palkitsee veronkannon ja rankaisee järkevää tekniikkaa. Energia ei ole ongelma – se on ratkaisu, kunhan se vapautetaan verotuksen kahleista ja palautetaan takaisin sinne, mihin se kuuluu: tuotannon ja hyvinvoinnin perustaksi.

 

Energian hinta karkasi – verot ja siirto maksavat enemmän kuin itse energia

Suomen energiapolitiikka rankaisee tehokkuudesta ja palkitsee byrokratian

Suomi on rakentanut maailman puhtaimman polttotekniikan.
Teollisuus, energiayhtiöt ja tutkimus ovat kehittäneet vuosikymmenten aikana prosesseja, joissa polttoaine hyödynnetään lähes täydellisesti, ja savukaasujen puhdistus on teknisesti huippuluokkaa.
Silti energiantuotantoa verotetaan kuin ympäristörikosta.

Sähkön, lämmön ja polttoaineiden hintaa nostavat verot, maksut ja hallinnolliset lisät, jotka eivät liity tuotannon ympäristövaikutuksiin vaan valtion rahantarpeeseen.
Tämä on johtanut siihen, että Suomi maksaa Euroopan korkeimpia energiahintoja – ei siksi, että tuotanto olisi kallista, vaan koska järjestelmä kerää veroa kaikesta, myös verosta itsestään.

Tehokkuudesta rangaistaan

Suomalainen energiantuotanto on teknisesti maailman puhtainta.
Yhdyskuntalaitosten ja teollisuuden yhteistuotanto (CHP) on vuosikymmeniä ollut energiatehokkuuden malliesimerkki.
Kun sama prosessi tuottaa sekä sähköä että lämpöä, polttoaineen hyötysuhde nousee jopa 90 prosenttiin.
Silti tätä tekniikkaa verotetaan samalla kaavalla kuin raakaa polttamista maissa, joissa savupiiput toimivat ilman puhdistusta.

Verotus ei siis palkitse puhdasta teknologiaa – se rankaisee siitä.
Se on muuttunut ohjauskeinosta rahankeruuksi, jossa ympäristöperusteet toimivat vain perusteluna, ei tavoitteena.

Hintojen nousu ei johdu tuotannosta

Suomen sähköntuotanto on lähes omavarainen ja perustuu yhä enemmän kotimaisiin ja päästöttömiin energialähteisiin.
Sähkön tuotantokustannus on laskenut, mutta kuluttajahinta on noussut.
Selitys löytyy siirtohinnoista ja veroista.

Sähkölaskun hinnasta kaksi kolmasosaa on veroa ja siirtomaksua.
Sähköveron ja huoltovarmuusmaksun päälle lisätään arvonlisävero, joten kuluttaja maksaa veroa myös valtion verosta.
Kun tähän yhdistetään yksityisten siirtoyhtiöiden laskennallinen tuottomalli, sähkön todellinen hinta ei enää määräydy tuotannon perusteella, vaan veropohjan ja pääomatuoton mukaan.

Kansantaloudellinen vaikutus on suora

Kun energian hinta nousee, kaikki kallistuu.
Yritysten tuotantokustannukset kasvavat, vienti heikkenee ja investoinnit siirtyvät sinne, missä energia on vakaampaa ja verotus järkevämpää.
Suomen kilpailukyky ei romahda teknologiaan tai osaamiseen, vaan energiaverotukseen, joka nostaa kustannuksia ilman, että mitään uutta syntyy.

Arvioiden mukaan pelkkä sähkön ja siirron yhden sentin nousu kilowattitunnilta aiheuttaa yli 800 miljoonan euron lisäkustannuksen suomalaiselle teollisuudelle.
Samaan aikaan valtion verotulot kasvavat hetkellisesti, mutta kansantalous menettää kasvua ja työpaikkoja.

Tarvitaan energiapoliittinen käännös

Energiaverotusta on tarkasteltava uudelleen kokonaisuutena.
Puhtaasta polttotekniikasta, tehokkaasta yhteistuotannosta ja omavaraisesta sähköntuotannosta ei pidä rangaista verotuksella, joka kohdistuu sattumanvaraisesti tuotantoon ja kulutukseen.

Ensimmäinen askel on poistaa arvonlisävero sähköverosta ja huoltovarmuusmaksusta.
Toinen on sitoa siirtoyhtiöiden tuotot todellisiin kustannuksiin ja investointeihin, ei kirjanpidollisiin arvoihin.
Kolmas on palauttaa verotus järkeväksi: palkitaan tehokkuudesta, ei kulutuksesta, ja pidetään energia tuotantovälineenä – ei veronkeruun kohteena.

Energia on Suomen mahdollisuus, ei ongelma

Suomella on kaikki edellytykset tuottaa energiaa puhtaasti, tehokkaasti ja kohtuullisella hinnalla.
Verotuksen ja hallinnon monikerroksisuus on kuitenkin kääntänyt tämän vahvuuden heikkoudeksi.
Kun sähköä ja lämpöä kohdellaan poliittisena lypsylehmänä, talouden pyörät hidastuvat ja kilpailukyky rapautuu.

Energia ei ole syntipukki ilmastolle, vaan ratkaisu, jos sen annetaan olla sitä.
Siksi tarvitaan energiapoliittinen suunnanmuutos, joka palauttaa hinnan suhteeseen todellisten kustannusten ja teknisen puhtauden kanssa.

 

Veron varjossa – kuinka Suomesta tehtiin sähkömonopolien valtakunta

Suomalaisen sähkölaskun sisällä on paljon muutakin kuin energiaa. Se on tarkka läpileikkaus maamme talouspolitiikan virheistä ja rakenteellisista vinoumista. Lasku, jonka pitäisi kertoa vain sähkön hinnasta, paljastaa kokonaisen järjestelmän, jossa markkinavapaus on vaihtunut monopoleihin ja kilpailu byrokratisoituun laskentakaavaan.

1990-luvun puolivälissä poliitikot lupasivat vapauttaa sähkömarkkinat. Sähkömarkkinalaki 386/1995 kuulosti aikansa suurimmalta uudistukselta. Puhuttiin kilpailusta, tehokkuudesta ja kuluttajien eduista. Todellisuudessa kilpailu ulottui vain siihen osaan, jota kuluttaja ei edes huomaa: energian myyntiin. Sähkön siirto jäi monopoleiksi, koska samaa johtoa ei voi vetää kahteen kertaan. Näin syntyi rakenne, jota alettiin kutsua markkinaksi, vaikka todellisuudessa kyse oli virkamiesten rakentamasta säätöjärjestelmästä.

2000-luvun alussa keskustalainen energiapolitiikka ajoi Suomen kunnalliset sähköverkot myyntikierteeseen. Silloinen ministeri Mauri Pekkarinen puhui kilpailuneutraalisuudesta ja velvoitti kuntia keskittymään “ydintehtäviinsä”. Kunnat houkuteltiin myymään omat sähköverkkonsa, ja valtion viesti oli selvä: myyntitulot kattavat velat ja loppu on vapautta. Mutta kun verkko myytiin, kunnasta lähti tulevien vuosikymmenten kassavirta.

Kun Fortum lopulta vuonna 2013 myi verkkonsa ulkomaisille rahastoille, syntyi Caruna. Kauppahinta oli 2,55 miljardia euroa – kuin olisi myyty kansallinen rahakone hetkellistä budjettipaikkaa varten. Nyt samat suomalaiset, jotka aikoinaan omistivat verkot, maksavat niistä tuottoa Alankomaiden ja Australian sijoittajille.

Samaan aikaan Energiavirasto loi mallin, jonka avulla voitto tehtiin lailliseksi. WACC-niminen laskentakaava (Weighted Average Cost of Capital) määrittää, millaista “kohtuullista tuottoa” verkkoyhtiö saa sijoittamalleen pääomalle. Kaava näyttää tekniseltä, mutta sen logiikka on yksinkertainen: mitä suurempi verkon arvo, sitä suurempi sallittu tuotto. Yhtiö voi siis kasvattaa omaisuusarvoaan kirjanpidossa ja nostaa samalla hinnat kattoon täysin lain puitteissa.

Tämän laskennallisen uskonnon seurauksena siirtomaksut ovat nousseet yli kaksinkertaisiksi kymmenessä vuodessa. Vuonna 2023 suurten verkkoyhtiöiden yhteenlaskettu ylijäämä ylitti kolmesataa miljoonaa euroa. Kaikki tämä “sääntelyn” mukaisesti.

Sähkölaskun rakenne on kuin monikerroksinen verokone. Kun maksat laskusi, maksat ensin energian myyjälle, sitten verkkoyhtiölle, ja lopulta valtiolle sähköveron ja huoltovarmuusmaksun. Mutta tarina ei lopu siihen. Valtion veroista peritään vielä arvonlisävero. ALV-lain 6 § määrää, että kaikki hinnanlisät, myös verot, kuuluvat veron perusteeseen. Näin sähkövero muuttuu ALV-veron pohjaksi. Valtio siis verottaa omaa verotaan.

Kukaan ei koskaan säätänyt lakia tarkoituksella näin monimutkaiseksi, mutta lopputulos on täydellinen hallinnollinen ansa. Sähkövero, jonka piti ohjata kulutusta, muuttui tuottavaksi veropohjaksi, ja yksityinen yhtiö toimii sen kantajana. Veron verotus on laillistettu, mutta taloudellisesti se on järjetöntä. Jokainen kilowattitunti kantaa mukanaan yksityisen tuoton, valtion veron ja vielä veron tuosta verosta.

Kun raha lähtee kuluttajalta, se tekee lyhyen kierroksen: osa menee valtion kassaan, osa yksityiselle siirtoyhtiölle ja osa ulkomaille sijoittajille osinkoina ja korkoina. Ennen verkkojen myyntiä sama raha jäi kotimaahan. Se kiersi kunnissa palkkoina, palveluina ja investointeina. Nyt se on kadonnut. Tämä on se todellinen syy, miksi ostovoima ei palaudu ja miksi suomalainen talous tuntuu pysähtyneeltä, vaikka velkaa otetaan enemmän kuin koskaan.

Poliittisesti järjestelmä on ollut liian monimutkainen käsiteltäväksi. Kaikki puolueet ovat osallistuneet sen rakentamiseen ja siksi kukaan ei halua avata sitä. “Vapaista sähkömarkkinoista” puhutaan edelleen, vaikka markkinoita on vain kolmannes laskusta. Loput on monopolia, jonka valvonta on annettu virastolle, joka käyttää samoja kaavoja kuin ne yhtiöt, joita se valvoo.

Kun inflaatio kiihtyy, hallitus etsii syitä maailmanmarkkinoilta. Todellisuudessa osa inflaatiosta on täysin kotimaista. Jokainen siirtomaksun korotus ruokkii hintakierrettä ja heikentää ostovoimaa. Siinä missä yritysten kilpailukyky kärsii energiakustannuksista, kuluttaja maksaa yhä enemmän pelkästä olemassaolosta – sähkön kuljetuksesta johtoja pitkin.

Sähköverkko ei ole sijoituskohde. Se on kansallinen hermoverkko, perusinfrastruktuuri, jonka tuotto kuuluu sen käyttäjille. Mutta tällä hetkellä suomalainen maksaa kuukausittain veroa, voittoa ja korkoa samasta kilowattitunnista. Sähkölaskusta on tullut yksityistetty vero, jota kukaan ei uskalla kutsua veroksi.

Kun tämä järjestelmä puretaan – kun sähkövero poistetaan ALV:n veropohjasta, tuottotaso sidotaan todellisiin investointeihin ja verkot palautetaan julkiseen hallintaan – raha alkaa jälleen kiertää Suomessa. Siinä hetkessä syntyy uudelleen se, mitä 1990-luvun poliitikot lupasivat mutta eivät koskaan toteuttaneet: todellinen kilpailu ja rehellinen hinta.

Sähkölasku ei ole enää vain lasku. Se on peili, joka näyttää, kuka hallitsee, kuka maksaa ja kuka hyötyy. Se on kansantalouden hiljainen hälytysjärjestelmä. Kun sen ymmärtää, ymmärtää myös miksi tämä maa ei enää kasva – ja miksi sen voisi vielä pelastaa.

 Jatko-osan jatko-osa

Kun ei tuule tai kun tuulee liikaa – tuulivoiman taloudellinen paradoksi

Pohjois-Norjassa Karlsoyan saarella seisoo 18 tuulivoimalaa. Tai oikeammin: ne seisovat paikoillaan. Fakkenin tuulipuisto on ollut suurimman osan ajasta pysähdyksissä huhtikuusta 2025 lähtien.
Syy ei ole tuulen puute – vaan sähkön hinta.

Kun sähkö on liian halpaa, voimaloiden käynnissäpito ei kannata. Tuotetun sähkön arvo ei kata käyttö- ja huoltokustannuksia, joten omistajayhtiö pysäytti turbiinit.

Sähkö liian halpaa tuulivoimalle

Pohjois-Norjan sähkön keskihinta on ollut keväästä lähtien vain 8,91 äyriä/kWh, poikkeuksena kesäkuun puolivälin tilapäinen hintapiikki.
Kun sähköstä maksettava hinta jää näin alas, jokainen tuotettu kilowattitunti merkitsee tuottajalle tappiota.

Tuulivoiman liiketoimintamalli perustuu oletukseen, että sähkömarkkinoilla on pysyvästi korkeita hintoja tai valtion tukia. Kun kumpikaan ehto ei täyty, tuulivoimasta tulee kannattamatonta jopa sen tuottajille.

Fakkenin tuulipuiston suunniteltu laajennus 11 uudella voimalalla on nyt jäissä. Kukaan ei investoi, jos tiedossa on vain tappiota.

Kunta menettää – vaikka voimalat seisovat

Tuulivoiman pysähtyminen ei ole pelkästään energiayhtiöiden ongelma. Karlsoyan kunta menettää tuloja, koska tuotantovero perustuu sähkön myyntihintaan ja tuotantoon. Kun voimalat seisovat, ei verotulojakaan synny.

Tämä on se puoli, josta Suomessa vaietaan.
Kunnat houkutellaan tuulivoimahankkeisiin kiinteistöveron ja tuotantoveron toivossa, mutta kun hinnat romahtavat tai voimalat pysäytetään, luvattuja tuloja ei koskaan synny.

Vesivoimaa yli äyräiden – ja yli logiikan

Norjan tilanne korostaa sähkömarkkinoiden järjettömyyttä. Vesivoima-altaat ovat täynnä, koska viime talvi oli poikkeuksellisen sateinen. Neljän miljardin kruunun arvosta potentiaalista myyntituloa on kirjaimellisesti virrannut mereen.

Samalla tuulivoimalat seisovat, koska sähkö on liian halpaa – ja kuluttajille etelässä hinta on silti korkea. Tämä kertoo siitä, että sähkömarkkinat eivät toimi luonnon tai järjen logiikalla, vaan keinotekoisilla sääntelyillä ja alueellisilla hintaeroilla.

Sama suunta Suomessa?

Suomessa toistuu sama kaava: rakennetaan enemmän ja enemmän tuuli- ja aurinkovoimaa ilman, että kysytään mitä tapahtuu, kun tarjonta ylittää kysynnän ja hinnat romahtavat.
Tukien varassa rakennettu järjestelmä ei kestä markkinaehtoisesti, ja lopulta laskun maksavat kuluttajat.

Sähköjärjestelmä, jossa tuottaja ei voi tuottaa silloin kun sähkö on halpaa ja kuluttaja ei voi ostaa silloin kun se on kallista, ei ole markkina – se on arvauspeli.

---

Lähteet ja lisälukemista

• NRK (2025): Ønsker seg dyrere kraftpriser i Nord – Fakken vindpark står stille

• TV-KY ry: Kooste tuulivoiman tuotantokatkoksista ja markkinavaikutuksista Pohjoismaissa

 Jatko-osa edelliseen kirjoitukseen. 

Tuulivoiman tappava hinta – linnut maksavat hengellään

Tuulivoiman vaikutuksia luontoon on pitkään pyritty vähättelemään. Keskustelu on keskittynyt meluun, maisemaan ja ihmisiin kohdistuviin haittoihin, mutta todellinen ja usein vaiettu uhri löytyy taivaalta. Uudet kansainväliset tutkimukset osoittavat, että tuulivoimarakentaminen on yksi merkittävimmistä yksittäisistä ihmisen aiheuttamista uhista linnuille.

Hälyttävät tulokset Intiasta

Wildlife Institute of India kartoitti 3 000 neliökilometrin alueen ja 900 tuulivoimalaa Jaisalmerin autiomaassa. Tutkimuksen tulokset olivat pysäyttäviä: törmäyksissä tuulivoimaloihin kuolee vuosittain noin 13 000 lintua, joista lähes puolet on petolintuja.

Petolintujen osuus on korkea, koska ne liitävät ja saalistavat juuri niillä korkeuksilla, joilla roottorit pyörivät. Erityisen alttiita ovat suuret kotkat ja haukat, mutta myös muuttolinnut, jotka kulkevat samoja reittejä halki tuulivoima-alueiden.

Tutkimus osoitti myös, että yksittäiset ja hajanaiset voimalat aiheuttavat enemmän kuolleisuutta kuin yhtenäiset tuulipuistot. Tämä johtuu siitä, että yksittäisiä voimaloita on vaikeampi havaita ja väistää. Tasamailla törmäysriski on suurempi kuin mäkisessä maastossa, ja mitä korkeampia voimalat ovat, sitä vaarallisempia ne linnuille ovat.

Ekologinen ketjureaktio

Lintujen kuolemat eivät jää yksittäistapauksiksi. Ne käynnistävät ekologisen ketjureaktion, joka ulottuu koko ekosysteemiin. Petolintujen väheneminen lisää jyrsijäkantoja, mikä puolestaan vaikuttaa metsien ja peltojen kasvillisuuteen.

Linnuston väheneminen merkitsee myös sitä, että siementen ja ravinteiden leviämisen luonnolliset mekanismit heikkenevät. Luonto köyhtyy askel askeleelta, eikä tätä kehitystä voida enää pitää marginaalisena – se on todellisuutta myös Euroopassa ja Suomessa.

Suomi ei ole poikkeus

Samat ilmiöt ovat nähtävissä myös meillä. Merikotkien törmäyksiä on raportoitu useilla rannikkoalueilla, ja Lapin muuttoreitit leikkaavat nyt tuulivoimavyöhykkeitä. Suomessa ongelmaa vähätellään: vaikutuksia arvioidaan mallinnuksilla, ei kenttämittauksilla.

Luonnonsuojelulain henki edellyttäisi varovaisuusperiaatetta, mutta se unohtuu, kun tuulivoimahankkeita edistetään poliittisen ja taloudellisen paineen alla. Kun luvitus etenee, uhat linnuille jäävät kirjallisiksi huomautuksiksi – ja roottorit pyörivät yhä useamman pesimäalueen yllä.

Luonto ei saa olla energiapolitiikan polttoainetta

Ilmastonmuutoksen torjunta on välttämätöntä, mutta sitä ei voida tehdä luontoa uhraamalla. Jokainen menetetty laji, jokainen hiljenevä pesimäalue ja jokainen törmäyksen seurauksena kuollut petolintu on osa samaa tarinaa: energiapolitiikkaa, joka on kadottanut yhteyden luontoon.

Tuulivoima ei ole puhdasta, jos sen hinta maksetaan elävällä luonnolla.

---

Lähteet ja lisälukemista

• Wildlife Institute of India (2025): Bird mortality at wind farms in a tropical desert (Nature)

• Climate Fact Checks (2025): Clean Energy’s Hidden Cost – Bird Deaths from Wind Farms

• Green Arabic News (2025): Tuulipuistot tappavat tuhansia lintuja vuosittain

• Blackout News (2025): Windkraftanlagen – die unterschätzte Naturzerstörung

• TV-KY ry: Kooste kansainvälisistä tutkimuksista tuulivoiman linnustovaikutuksista