SSAB:n vetyalue kaavoitetaan – vaikka hankkeesta ei ole päätöstä

Raahessa on käynnissä mielenkiintoinen kaksijakoinen tilanne.

Toisaalta SSAB on vetänyt selvästi henkeä suurimpien vetyvisioiden suhteen. Raaheen ei ole tulossa uutta minimill-tehdasta, vaan nykyistä tehdasta aiotaan uudistaa vaiheittain ja hyödyntää olemassa olevaa valssaamoa ja jatkojalostusta.

Toisaalta kaupunki kaavoittaa parhaillaan uutta vetyaluetta – SSAB:n tehdasalueen laajennuksen osayleiskaavaa – ikään kuin vetylaitos ja rautasienen tuotanto olisivat itsestään selvä seuraava askel.

Kaavateksti kertoo paljon siitä, miten suunnitelma on ajateltu.

Vetyä varten tehdään tilaa – paljon tilaa

Osayleiskaavan suunnittelualue on noin 136 hehtaaria. Se ulottuu tehdasalueelta Kuljunlahden makeanveden altaaseen ja sen eteläpuolisille metsäalueille aina valtatie 8:n tuntumaan. Tavoite on kirjattu suoraan:

maankäytölliset edellytykset vedyntuotantolaitokselle, sisäiselle infrastruktuurille, sähköverkolle, putkilinjoille ja yhteydelle tulevaan valtakunnalliseen vetyverkkoon.

Käytännössä kaava tekee tämän:

- varaa alueen vetylaitokselle ja siihen liittyvälle teollisuudelle- varaa käytävän kaasulinjalle, joka joskus tulevaisuudessa voisi liittyä Gasgridin vetyverkkoon

- kytkee kokonaisuuden olemassa olevaan tieverkkoon ja 400 kV -voimajohtohankkeeseen, josta on tehty YVA-menettely.

Kaavassa on pitkät listat selvityksiä: viitasammakko, liito-orava, luontotyypit, kasvillisuus, lepakot, melu, liikenne, hulevedet ja vedenalaiset arkeologiset kohteet. Näissä ei ole sinänsä mitään outoa. Suuri hanke tarvitsee omat luonto- ja ympäristöselvityksensä.

Se, mikä puuttuu, on näkyvissä yhtä selvästi.

Kaavaa ohjaa, vain yksi suunta

Kaavaselostuksessa todetaan, että yleiskaavan pohjaksi ei tehdä vaihtoehtotarkasteluja. Reunaehdot tulevat tehtaan teknisestä suunnittelusta, jonka lähtökohtana on nimenomaan vetyhanke.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että:

– kaavassa ei arvioida, mitä alueelle tapahtuisi, jos vetylaitosta ei koskaan rakenneta

– ei tarkastella vaihtoehtoisia käyttötarkoituksia

– ei pohdita, onko järkevää sitoa suuri alue yhden epävarman teollisuushankkeen varaan.

Suunnittelun logiikka on käännetty niin päin, että ensin päätetään, että vetyä varten tarvitaan kaava, ja sen jälkeen kaikki kaavoitus tehdään tämän oletuksen ympärille. Vaihtoehtoja ei ole pöydällä.

Sähköstä puhutaan vähän – mutta tarve olisi iso

Kaava mainitsee 400 kV voimajohtohankkeen ja sähköverkon, mutta ei sano juuri mitään siitä, mitä se todellisuudessa tarkoittaa. Tiedetään kuitenkin, että vetylaitos ei ole mikään pieni kuluttaja.

Jos alueelle joskus rakennetaan teollisen mittakaavan vetylaitos, se näkyy Fingridin kulutuskäyrissä pysyvänä lisäkuormana. Nykyinen viikkokuva kertoo kulutuksen olevan suurimman osan ajasta 9 000–11 000 megawatin tasolla. Vetylaitos ja valokaariuunit nostaisivat tätä perustasoa tunti tunnilta, päivä päivältä.

Tällaista kuormaa ei syötetä verkkoon ilman merkittävää uutta sähköntuotantoa ja vahvistettua kantaverkkoyhteyttä. Kaava ei tätä ratkaise. Se ainoastaan varaa maata ja linjauksia siltä varalta, että sähkö ja investoinnit joskus löytyvät.

Valssituoli ja sähköjärjestelmä eivät odota vetyä

Samaan aikaan, kun vetyaluetta kaavoitetaan, Raahessa on hyvin arkinen mutta iso asia pöydällä: levyvalssaamon valssituoli on tulossa elinkaarensa päähän.

Sen uusiminen ei ole pieni remontti. Uusinnan yhteydessä joudutaan käytännössä uudistamaan:

– 10 KV:n sähkönsyöttö

– moottorit ja taajuusmuuttajat

– hydrauliikka ja automaatio

Yhden valssituolin peruskorjaus on satojen miljoonien euron päätös. Samassa paketissa joudutaan miettimään, millainen tehdasinfrastruktuuri kantaa seuraavat vuosikymmenet. Tämä toteutuu riippumatta siitä, rakennetaanko vetylaitos vai ei.

Tässä näkyy ristiriita: käytännön tuotantoa koskevat investoinnit ovat väistämättömiä ja lähivuosien kysymyksiä. Vetyhanke on vielä teknisen suunnittelun, kaavoituksen ja poliittisen odotuksen tasolla.

SSAB:n viesti ja kaavoituksen suunta

SSAB:n johto on viime aikoina viestinyt maltillisemmin. Raaheen ei tule täysin uutta tehdasta, vaan nykyistä kokonaisuutta uudistetaan vaiheittain. Vetylaitoksesta ja rautasienestä ei anneta selkeää lupausta. Kun kysyy suoraan, vastaus on käytännössä se, että muita hyviä kysymyksiäkin on.

Raahen kaavoitus etenee silti oletuksella, että vetylaitos ja vetyverkko ovat tulossa. Kaupunki tekee omalta osaltaan sen, mitä kaavoituksella voi tehdä: varaa alueet, linjaa putkikäytävät ja huolehtii siitä, että ympäristöselvitykset ovat tehtynä.

Tämä on kunnalle ymmärrettävä rooli. Samalla on kuitenkin hyvä todeta, että kaava mahdollistaa, mutta ei takaa mitään. Vetylaitos ei synny kaavalla, vaan investointipäätöksillä, jotka riippuvat energiasta, raaka-aineesta ja markkinoista.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kokonaisuutta katsomalla syntyy kuva, jossa:

– SSAB hakee tuotannolleen realistista suuntaa ja varaa aikaa päätöksille

– kaupunki kaavoittaa vetyaluetta, jotta ovi ei ainakaan sulkeudu etukäteen

– varsinainen ydinkysymys – saadaanko edullista sähköä ja kannattava tuotantoketju – on edelleen avoin.

Vetyalueen kaavoitus ei sinänsä ole ongelma. Se on kaavoituksellinen varaus, jolla luodaan mahdollisuus. Ongelmalliseksi tilanne muuttuu vasta siinä vaiheessa, jos kaavaan aletaan liittää varmoina pidettyjä odotuksia työpaikoista, verotuloista ja investointien määrästä, vaikka itse hankkeesta ei ole sitovaa päätöstä.

Raahessa olisi hyvä pitää nämä tasot erillään:

– kaavoitus luo mahdollisuuden

– sähköjärjestelmä ja raaka-aineet luovat reunaehdot

– ja vasta niiden jälkeen syntyy todellinen teollinen päätös.

Nyt kaava menee eteenpäin. Se on hyvä tietää, mutta sen varaan ei kannata rakentaa liikaa ennen kuin energia- ja investointipäätökset ovat samalla viivalla.

Puolan ratkaisu muuttaa Euroopan – mitä tapahtuu, kun kansallinen suvereniteetti palautetaan?

Puola teki päätöksen, joka menee suoraan Euroopan tulevaisuuden ytimeen. Puolan korkein oikeus linjasi, että EU:n lainsäädäntö ei ole Puolan oman lainsäädännön yläpuolella. Tämä on rajalinja, jota ei ole uskallettu vetää vuosikymmeniin. Samalla tämä on päätös, jonka jokainen Euroopan päättäjä joutuu nyt ottamaan vakavasti.

Tämä ei ole pientä sanailua juridiikasta. Tämä on peruskysymys siitä, kuka määrää: jäsenvaltio vai unioni. Puola vastasi. Maa päättää itse, eikä ulkopuolinen tuomioistuin ohita sen korkeinta oikeutta.

Tämän seuraukset eivät jää Puolan rajojen sisälle. Päätös ravistelee koko EU:n rakennetta ja pakottaa tarkastelemaan vallanjakoa, josta ei ole uskallettu puhua ääneen.

Puola ei ole pelkästään kansallinen toimija. Se on nyt lakannut olemasta EU:n hiljainen jäsenvaltio, jolle voi sanella mitä tahansa. Se on muuttunut Euroopan poliittiseksi jarruksi ja samalla sen omaksitunnoksi. Se ei tee eleitä, vaan päätöksiä.

Kun unioni on rakentanut vuosikymmeniä järjestelmää, jossa Brysselin virkamieskoneisto on laajentanut toimivaltaansa askel kerrallaan, Puola pysäytti liikkeen yhdellä lauseella: EU-oikeus ei ohita kansallista oikeutta. Tämä palauttaa päätösvallan sinne, missä sen alun perin piti olla.

Euroopan poliittinen maisema muuttuu. Suuri osa jäsenvaltioista seuraa tarkasti, ja osa niistä on valmiita kulkemaan samaa polkua. Unkari on ollut samalla linjalla vuosia. Slovakia, Tšekki ja Slovenia käyvät keskustelua samasta aiheesta omissa parlamenteissaan. Italiassa käydään paraikaa keskustelua siitä, miten pitkälle EU-tuomioistuimen valta ulottuu. Ranskassa oikeusoppineet ovat nostaneet esiin saman kysymyksen kuin Puola: voiko ulkopuolinen tuomioistuin ohittaa kansallisen perustuslain.

Jos useampi maa tekee saman linjauksen kuin Puola, EU:n juridinen rakenne muuttuu. Oikeudellinen ylivallan periaate murtuu. Se oli järjestelmä, jonka varaan unionin eliitti uskoi voivansa rakentaa yhä tiiviimmän liittovaltion. Nyt se liittovaltiokehitys saa voimakkaan vastavoiman.

Tämä on unionin sisäinen maanjäristys. Kaikki riippuu siitä, miten muut maat reagoivat. Kysymys ei ole enää siitä, onko kansallisella oikeudella merkitystä. Kysymys on siitä, kumpi säilyy viimeisenä: EU:n direktiivien ensisijaisuus vai jäsenvaltioiden perustuslait.

Puola valitsi perustuslain.

Euroopalla on edessään myös käytännön seurauksia. EU-komissio voi yrittää aloittaa uusia rikkomusmenettelyjä Puolaa vastaan, mutta ne menettävät tehoaan, jos maan korkein oikeus ei tunnusta EU-tuomioistuimen ylintä asemaa. Tätä tilannetta ei ole ennen nähty. Unioni joutuu miettimään uudelleen omat rajansa, toimivaltansa ja tulevaisuuden suunnan.

Puola on taloudeltaan Euroopan nopeimmin kasvavia maita. Maa on pitänyt kiinni kansallisesta päätösvallasta. Se on huolehtinut omasta turvallisuudestaan. Se on pitänyt rajat hallinnassa. Se on tehnyt ratkaisut, jotka palvelevat omaa kansaa eikä ulkopuolista agendaa. Tämän vuoksi sillä on selkärankaa tehdä päätöksiä, joita muut eivät tee. Ja juuri siksi sen linja vaikuttaa koko Euroopan kehitykseen.

Euroopan suurissa kaupungeissa keskustellaan jo siitä, mitä tapahtuu, jos kansalliset parlamentit alkavat seurata Puolan linjaa. Keskustelussa on mukana kysymys, jonka moni on yrittänyt haudata: unionin valta ei voi kasvaa loputtomasti ilman, että jäsenvaltiot kysyvät, kuka tätä kaikkea oikeasti ohjaa.

Puola kysyi, ja vastasi itse.

Tämä päätös ei kaada unionia. Se palauttaa eurooppalaisen tasapainon siihen asentoon, jossa yhteistyö perustuu vapaaehtoisuuteen, ei pakottavaan ylivallan rakenteeseen. Jäsenvaltiot pysyvät pystyssä niin kauan, kun niillä on oikeus päättää omista laeistaan ja rajoistaan.

Puola antoi muistutuksen siitä, että Euroopan voima ei synny Brysselin kabineteissa. Se syntyy kansakunnista, jotka pitävät kiinni omasta suvereniteetistaan.

 

Lähes päivittäin kysytään, miksi Suomen valtion ja kuntien talous on tässä tilassa kuin se nyt on? 

MIKSI SUOMEN TALOUS EI NOUSE – JA MIKSI VALTIO JA KUNNAT SYÖVÄT ENEMMÄN KUIN TIENAA­VAT

Suomen talous on ajautunut tilanteeseen, jossa valtio ja kunnat kuluttavat enemmän kuin pystyvät rahoittamaan. Tätä paikkaillaan velalla, ja velkaa otetaan jo perusmenoihin, ei investointeihin. Tämä kertoo koko tarinan: järjestelmä ei enää ole tasapainossa.
Ongelma ei synny yhden hallituksen politiikasta eikä hetkellisestä notkahduksesta. Kyse on rakenteista, jotka on aikoinaan mitoitettu suuremmalle väestölle, kasvavalle taloudelle ja nousevalle tuottavuudelle. Nämä edellytykset ovat kadonneet, mutta rakenteet eivät ole muuttuneet.

Suomen verotus on niin raskas, että työnteko ja yrittäminen eivät kannusta, vaan jarruttavat. Kun työn kokonaisverotus vie enemmän kuin puolet lisätulosta, tavalliselle ihmiselle ei jää syytä ottaa vastaan lisätunteja eikä yritykselle palkata lisää työntekijöitä. Tämä näkyy heti taloudessa: kun työnteko ei kannata, veropohja ei kasva. Kun veropohja ei kasva, menot ylittävät tulot. Kun menot ylittävät tulot, velkamäärä kasvaa, ja kun velka kasvaa, korot syövät yhä suuremman osan budjetista.

Työmarkkinoiden jäykkyys pahentaa ilmiötä. Suomessa palkat nousevat aloilla, joiden tuottavuus ei nouse. Riski on työnantajalla, ja sopeuttaminen on vaikeaa. Tämä malli toimi 1970-luvulla, kun tehtaita oli paljon ja väestö kasvoi. Nyt maailma on muuttunut, mutta järjestelmä ei ole. Seurauksena syntyy maa, jossa työpaikkoja syntyy hitaasti ja investointeja tehdään vielä hitaammin.

Julkinen sektori on kasvanut tasolle, jota Suomen veronmaksajat eivät pysty rahoittamaan. Ongelma ei ole hoitajissa, opettajissa tai lähihoitajissa. Ongelma on hallinnossa, rakenteissa ja ylimmissä palkkaluokissa. On täysin rehellisesti todettava, että julkisella sektorilla maksetaan yli kuuden tuhannen euron palkkoja tehtävistä, joiden yhteiskunnallinen hyöty ei vastaa palkkaa. Kun valtio ja kunnat velkaantuvat, juuri nämä palkka- ja hallintorakenteet olisi ensimmäisenä käytävä läpi.
Tänään palkkasumma maksetaan hallinnollisiin tehtäviin, joista puuttuu tulosvastuu.
Jos julkisen sektorin huipulla ei uskalleta puuttua palkkatasoon, leikkaukset kohdistetaan aina väärään paikkaan, niihin, jotka tekevät oikeaa työtä ja kantavat arjen pyörimisen.

Väestörakenne on toinen kova totuus. Työikäisten määrä vähenee ja eläkeläisten määrä kasvaa. Se yksin riittää selittämään suuren osan talousongelmista. Kun väestö vanhenee, menot kasvavat ja tulot pienenevät. Samalla maahanmuuton rakenne on vääristynyt: Suomi on ottanut sisään ihmisiä sosiaaliturvan varaan, eikä maahanmuuttoa ole rakennettu työvoiman tarpeen mukaan.
Näin ei voida jatkaa.
Maahan ei saa tulla yhtään ihmistä sosiaalitukien eikä työttömyystukien varaan. Tämän maan talous nousee vain työn kautta.

Energiapolitiikka on ollut vuosia epävarmaa. Teollisuus ei voi elää sattumasähkön varassa. Tarvitaan vakaata perusvoimaa ja ennustettavaa energiahintaa. Jos energiakustannuksia ei tiedetä vuodeksi eteenpäin, investoinneille ei ole perustaa. Epävarma energia karkottaa teollisuuden nopeammin kuin korkeat verot.

Kuntatalous toistaa valtion ongelmat vielä rajumpina. Raahessa näkyy sama ilmiö kuin koko maassa: väki vähenee, veronmaksajat lähtevät, kiinteistömassa on liian suuri ja palveluverkko on mitoitettu paljon suuremmalle väestölle. Kiinteistöjä ylläpidetään velalla ja palvelut tuotetaan rakenteilla, jotka eivät enää vastaa todellisuutta.
Kunta ei voi rakentaa tulevaisuuttaan menneisyyden väkiluvun varaan.

Yksi iso kysymys, joka kaataa pienyrityksiä hiljaa mutta varmasti, on yrittäjän eläkejärjestelmä.
YEL on rakenteellinen ansa.
Se pakottaa maksamaan eläkemaksuja tulosta, jota ei ole.
Yrittäjän työtulo määritellään viranomaisen arvioilla, ei todellisilla tuloilla. Jos liikevaihto heittelee tai yritys on kausiluonteinen, YEL ei jousta. Kun yrittäjä väsyy, järjestelmä ei anna armoa.

Tämä korostuu erityisesti yksinyrittäjissä. Minä olin itse yhden miehen firma vuosina 2006–2014. Olin palkansaaja omassa yrityksessäni, maksoin itselleni palkkaa ja siitä normaalin työntekijän eläkemaksun.
Se oli rehellinen ja terve malli: maksoin vain siitä rahasta, jonka oikeasti tienasin.

Nykyinen lainsäädäntö ei enää mahdollista tätä mallia.
Yksinyrittäjä ei voi olla palkansaaja omassa firmassaan, vaikka se olisi taloudellisesti järkevää.
Lainsäädäntö on kiristetty niin, että lähes kaikki pienyrittäjät pakotetaan YEL-järjestelmään riippumatta siitä, miten vähäistä yrityksen tulovirta on.
Tämä on iso syy siihen, miksi pienyrittäjyys ei kasva ja miksi yrityksiä lopetetaan. YEL ei ole turvaverkko — se on monelle kustannus, joka kaataa yrityksen jo alkuvaiheessa.

Suomi ei nouse ennen kuin nämä rakenteelliset virheet uskalletaan korjata. Tarvitaan verotuksen keventämistä, työnteon kannustimia, julkisen sektorin mitoitusta todelliseen maksukykyyn, hallinnon ja palkkarakenteiden selvä remontti, vakaa energiaympäristö, työperäistä maahanmuuttoa ja ennen kaikkea yrittäjyyttä, jota ei rangaista vaan tuetaan.
Kyse ei ole ideologiasta vaan laskutoimituksesta: rahaa ei voi kuluttaa enemmän kuin sitä tulee.

Tämä keskustelu on käytävä nyt, ennen kuin rakenteet murtuvat kohdista, joita ei voi enää korjata.

 

Kun viranomaisvalta laajenee ilman rajoja, oikeusvaltio kapenee

Talouselämä uutisoi laajasti perustuslakivaliokunnan lausunnosta, jossa se torjui täysin hallituksen esityksen verohallinnon tiedonsaantioikeuden laajentamisesta. Lausunnon sävy oli poikkeuksellisen selkeä. Esitys oli yksiselitteisesti perustuslain vastainen.

Tämä ei ollut yksittäinen tekninen ongelma, jonka voi korjata muutamalla lisälauseella. Perustuslakivaliokunta totesi, että kyseessä oli esitys, joka olisi antanut verottajalle mahdollisuuden hakea tietoja suomalaisten pankkitileistä laajasti ja yksilöimättä, ilman että olisi tarkkaan määritelty mihin tarkoitukseen, millä perusteilla ja missä tilanteessa näin voi tehdä.

Perustuslain 10 § suojaa yksityiselämää ja henkilötietoja. Tilitiedot kuuluvat tämän suojan ytimeen. Jos viranomaiselle annetaan oikeus saada tietoja massaluonteisesti, ilman kohdentamista ja ilman välttämättömyyden vaatimusta, silloin loukataan perusoikeutta, ei vain sivuttaen, vaan suoraan.

Esityksestä puuttui myös selkeä toimivaltavaltasäännös. Tämä tarkoittaa sitä, että viranomaisen valtaa ei oltu edes yritetty rajata. Lainsäädännössä tämä on vakava puute. Se rikkoo oikeusvaltioperiaatetta, joka edellyttää, että viranomaisen toimivaltuudet ovat täsmällisiä ja ennakoitavia.

Nämä eivät ole akateemisia yksityiskohtia. Ne ovat oikeusvaltion perusrakenteita.

Verottajalla on jo nyt mahdollisuus saada kaikki tarvittavat tiedot kohdennetussa verotarkastuksessa, kun siihen on peruste. Tätä ei ole mikään hallitus koskaan kieltänyt. Mutta nyt esitetty malli olisi avannut oven yleiselle tiedonkeruulle. Siis rakenteelle, jota Suomessa ei ole ennen hyväksytty.

Kun tämän rinnalle asettaa laajemman kehityskulun – sen, että viranomaiset tekevät esityksiä, jotka ohittavat perusoikeudet, lainsäädännön ja jopa oman toimivaltansa – kuva muuttuu huolestuttavaksi. Viranomaisen vallan ei pidä kasvaa sillä periaatteella, että ensin pyydetään maksimaalinen valta ja katsotaan, kuka uskaltaa rajoittaa.

Oikeusvaltiossa vallan laajentaminen pitää perustella, rajata ja valvoa. Muuten se muuttuu vallankäytöksi, joka ei ole enää lainalaisuutta vaan omaehtoista tulkintaa.

Kun rikosoikeuden professori voi tosiasiat selvitettyään sanoa, että eräiden viranomaistahojen toiminta täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkistön, ei kyse ole enää pelkästä teoreettisesta huolesta. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jossa vallankäyttö ja valvonta eivät ole tasapainossa.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on olla se viimeinen jarru, joka estää vallan keskittämisen tavalla, joka loukkaa ihmisten oikeuksia. Tällä kertaa jarru toimi. Se oli välttämätöntä, koska esitys oli rakennettu tavalla, joka ei kunnioittanut perustuslakia, ei oikeusvaltioperiaatetta eikä lainsäädännön perusperiaatteita.

Suomen järjestelmä toimii niin kauan kuin tällaiset jarrut pitävät. Mutta jos viranomaiset jatkavat esitysten tekemistä, joissa valta otetaan ensin ja perustelut tulevat myöhemmin, silloin kysymys ei ole enää yksittäisistä lakipaketeista vaan suunnasta.

Ja juuri siihen suohon meidän ei pitäisi vajota.

Kun valtiovalta alkaa kerätä tietoja kansalaisista ilman rajaa, vapauksien hiipuminen ei tapahdu yhdessä yössä – se tapahtuu huomaamatta

Perustuslakivaliokunta torjui verottajan laajan tiedonsaantioikeuden sillä perusteella, että esitys oli perustuslain vastainen. Tämä oli tärkeä päätös, mutta taustalla on laajempi kysymys, jota Suomessa ei juuri pohdita: miten kansalaisvapauksia suojellaan silloin, kun viranomaisten intressi on laajentaa valtaansa?

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että viranomaiset toimivat aina oikein, että valvonta toimii ja että laki pitää huolen. Tämä luottamus on vahvuus, mutta se voi samalla olla sokea piste.
Kun valtaa käytetään hyvän tarkoituksen nimissä, esimerkiksi harmaan talouden torjumiseksi, moni on valmis hyväksymään sen, että yksilön oikeuksia kavennetaan. Mutta oikeusvaltiossa tarkoitus ei saa ohittaa keinoja.

Kansalaisvapauksien kannalta keskeinen kysymys ei ole se, mitä viranomainen aikoo tehdä, vaan mitä viranomainen saa tehdä.

Jos verottajalle annetaan oikeus päästä pankkitileihin ilman kohdennusta ja ilman välttämättömyysperustetta, kyse ei ole enää tietopyynnöstä – kyse on rakenteellisesta muutoksesta.
Se muuttaa kansalaisen asemaa suhteessa valtioon.

Oikeusvaltio perustuu ajatukseen, että valtio on tilivelvollinen kansalaisille, ei toisin päin. Kun tietoja kerätään ennalta, varmuuden vuoksi ja varmuuden nimissä, asetelma kääntyy.
Kansalaisesta tulee lähtökohtaisesti valvonnan kohde, ei oikeuksien subjektina oleva yksilö.

Kansalaisvapauksien näkökulmasta kaikkein huolestuttavinta ei ole se, että yksittäinen viranomainen esittää liian laajaa toimivaltaa. Tätä tapahtuu kaikkialla maailmassa. Huolestuttavinta on se, jos yhteiskunta lakkaa tunnistamasta tämän ongelmallisuuden.

Perustuslakivaliokunnan jyrkkä kannanotto pysäytti nyt yhden hankkeen, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että viranomaistahot tekevät yhä useammin esityksiä, joissa perusoikeudet tulevat vasta sen jälkeen, kun valta on ensin pyritty turvaamaan.
Tämä on hiljainen trendi, joka syntyy pala kerrallaan.
Ei yhdellä lailla, vaan asenteella.

Suomen oikeusjärjestelmä perustuu siihen, että viranomaisen valta on aina rajattua, perusteltua ja valvottua. Jos tästä lipsutaan, kansalaisvapauksien kaventuminen ei näy ensi viikolla, ei ensi kuussa eikä välttämättä ensi vuonnakaan.
Se näkyy vasta silloin, kun järjestelmään syntynyt asenne on muuttunut pysyväksi.

Ja juuri tämän vuoksi tämä keskustelu on tärkeä.
Kysymys ei ole verottajasta, pankkitileistä tai yhdestä lakiesityksestä. Kysymys on siitä, millaiseksi kansalaisen asema Suomessa muodostuu tulevina vuosina.
Onko kansalainen yksilö, jolla on oikeudet?
Vai resurssi, jota seurataan ja jota hallinnoidaan?

Perustuslakivaliokunta teki sen, mitä sen pitää tehdä: se pysäytti vallan laajentamisen ennen kuin siitä tulee pysyvä käytäntö.
Mutta meille kansalaisina jää toinen tehtävä.
Meidän pitää varmistaa, ettei oikeusvaltion periaatteita käytetä vain silloin, kun jokin menee pahasti vikaan, vaan että ne ovat koko ajan läsnä. Myös silloin, kun viranomaiset esittävät uusia toimivaltuuksia ja kun poliittinen ilmapiiri on valmis hyväksymään ne hyvän tarkoituksen nimissä.

Kansalaisvapaus ei katoa yhdessä hetkessä. Se katoaa silloin, kun lakkaamme huomaamasta sen katoamisen.
Ja juuri siksi tämän suon laitimmaisetkin merkit pitää ottaa vakavasti.

Kansalaisvapauksien näkökulmasta yksi asia jää suomalaisessa keskustelussa liian usein katveeseen: edustuksellisen valvonnan merkitys.
Viranhaltijoille annettu valta ei ole itseisarvo. Se on lain nojalla delegoitua valtaa, ja siksi sen yläpuolella pitää olla demokraattinen kontrolli.

Eduskunta tekee tämän valvonnan valtakunnan tasolla. Kuntatasolla sen tekevät lautakunnat, hallitukset ja valtuustot. Niiden tehtävänä ei ole toimia kumileimasimena viranhaltijaesityksissä, vaan arvioida niiden lainmukaisuus, tarkoituksenmukaisuus ja vaikutukset kansalaisten oikeuksiin.

Kun viranhaltija tekee esityksen, hän käyttää julkista valtaa.
Kun luottamushenkilö tarkastelee esitystä kriittisesti, hän käyttää kansan valvontavaltaa.
Tämä jälkimmäinen on toimivan oikeusvaltion kannalta aivan yhtä tärkeä kuin viranomaisen oma velvollisuus noudattaa lakia.

Jos viranhaltijoiden esityksiä ei tarkastella, eikä niiden juridista kelpoisuutta arvioida, syntyy helposti rakenteellinen vinouma.
Viranomainen alkaa toimia niin kuin valta olisi pysyvä ja omaehtoinen, ei delegoitu ja rajattu.
Se on juuri se hetki, jolloin kansalaisvapaudet alkavat heikentyä – ei siksi, että joku olisi tahtonut pahaa, vaan siksi, ettei kukaan ollut paikalla kysymässä oikeita kysymyksiä.

Siksi jokainen lautakunta, jokainen kaupunginhallitus ja jokainen valtuusto on osa oikeusvaltiota.
Ne ovat se kohta, jossa viranhaltijan vallankäyttöä verrataan lakiin ja demokraattiseen harkintaan.
Ne ovat myös se paikka, jossa voidaan sanoa ei, kun jokin esitys ylittää rajansa.

Kun perustuslakivaliokunta pysäyttää yhden lain, kyse on valtakunnan tason kontrollista.
Kun kunnallinen luottamushenkilö pysäyttää huonosti valmistellun tai lainvastaisen esityksen, kyse on samasta periaatteesta – vain lähemmäs kansalaisia tuotuna.

Kansalaisvapaudet eivät pysy voimassa itsestään.
Ne pysyvät voimassa silloin, kun meillä on järjestelmä, jossa valtaa käytetään avoimesti ja jossa valtaa myös valvotaan.
Tämän työn tekee lopulta eduskunta, kunnat ja se joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät, miksi vallan rajaaminen on välttämätöntä.

Oikeusvaltion kannalta kysymys ei ole siitä, kuka on oikeassa.
Kysymys on siitä, onko valta läpinäkyvää, rajattua ja perusteltua.
Jos nämä ehdot täyttyvät, kansalaisvapaudet ovat turvassa.
Jos ne eivät täyty, silloin vapauksien kaventuminen alkaa aina jostakin pienestä – juuri sellaisesta, joka olisi jäänyt tarkastamatta, ellei joku olisi pysähtynyt katsomaan.

Ja siksi tämä keskustelu on tärkeä.
Ei vain perustuslakivaliokunnan tyrmäämän esityksen vuoksi, vaan siksi, että kansalaisvapauksien turvaaminen tehdään joka päivä. Ei yhdessä salissa eikä yhdessä istunnossa, vaan kaikkialla, missä julkista valtaa käytetään.

 

Kun kampaviineri maistuu ja sen kyllä huomaa

Jos suomalaisesta työmarkkinakeskustelusta etsii näkymättömän mutta läpitunkevan taustasävyn, sen löytää helposti. Se kuuluu silloin, kun ay-johtajat esittävät olevansa pienten palkansaajien viimeisiä puolustajia ja samaan aikaan elävät tuloilla, joita vain harva suomalainen näkee edes uransa huipulla. Tätä ei tavallisesti sanota ääneen. Se on kuin kahvipöydän kampaviineri, joka katoaa lautaselta kenenkään kommentoimatta, vaikka kaikki sen huomaisivat.

Ay-johtajien palkat – vaiettu osa työmarkkinakeskustelua

Suomalaisessa työmarkkinakeskustelussa käydään vuodesta toiseen sama asetelma.
Ay-liike puhuu työntekijöiden puolesta ja hallitus joko tukee tai vastustaa ay-liikkeen tavoitteita, riippuen poliittisista painotuksista. Tämä on tuttu kuva, jonka jokainen suomalainen tunnistaa. Sen taakse jää kuitenkin yksi aihe, josta ei puhuta juuri koskaan. Ay-johtajien omat palkat, edut ja asema yhteiskunnan tulorakenteessa.

Julkinen keskustelu käsittelee usein sitä, kuka nostaa kenenkin ostovoimaa, kuka ”antaa” palkankorotuksia ja kuka ”vievät” ne pois. Väliin mahtuu puhetta miljonäärien verohuojennuksista ja työntekijöiden oikeuksista. Tästä kaikesta syntyy kuva, jossa yksi osapuoli taistelee rikkaiden puolesta ja toinen työntekijöiden puolesta. Kuvan ulkopuolelle jää se, että ay-liikkeen ylimmät johtajat kuuluvat itse Suomen hyvätuloisimpaan joukkoon.

Suomalaiset ay-johtajat tienaavat vuodessa 150 000 eurosta aina yli 250 000 euroon. Osalla on lisäksi autoetuja, asuntoratkaisuja, kulukorvauksia ja verovapaita päivärahoja. Tämä ei ole salatietoa, mutta se on tieto, jota ei mielellään nosteta julkiseen keskusteluun. Palkat maksetaan pakollisista jäsenmaksuista ja liittojen sijoitusvarallisuuden tuotoista. Liittojen yhteenlaskettu varallisuus liikkuu useissa miljardeissa. Harva suomalainen tulee ajatelleeksi, kuinka suuren taloudellisen organisaation sisällä ay-johto toimii.

Kun liittojen puheenjohtajat pitävät puheita kansantaloudesta ja työntekijöiden ahdingosta, he eivät tee sitä duunarin palkkapussilla. He tekevät sen itse saadessaan Suomen oloissa harvinaisen suurta johtajapalkkaa. Tämä ei tee heidän argumentoistaan vääriä, mutta se asettaa ne toiseen valoon. On eri asia puhua ostovoimasta, kun oma tulotaso nousee vuosittain ja progressiivinen verotus tuottaa heille enemmän hyötyä jokaisesta veromuutoksesta kuin pienituloiselle. Tämä jää useimmissa puheissa mainitsematta.

Ay-johtajat ovat tulotasoltaan ryhmä, joka hyötyy eniten kaikista ansiotuloveron kevennyksistä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että suuri palkka tuottaa suuren eurohyödyn, vaikka prosentti kaikille olisi sama. Jos palkka on 35 000 euroa vuodessa, veronalennus on pieni. Jos palkka on yli 200 000 euroa, vaikutus mitataan jo tuhansissa. On ymmärrettävää, että tätä ei mielellään avata tilanteissa, joissa pyritään vahvistamaan mielikuvaa kahdesta vastakkaisesta puolesta. Todellisuus ei kuitenkaan taivu siihen, että yhteiskunnallinen keskustelu olisi vain hyvän ja pahan välistä köydenvetoa.

Koko aihe herättää kysymyksen, millaisesta vallasta ay-johto tosiasiassa nauttii. He eivät toimi markkinaehtoisella palkalla, eivätkä he kanna sellaista liiketoiminnallista riskiä, joka yritysmaailmassa tulee suuren palkan mukana. Heidän palkkansa ovat vakaita ja etujen laajuus on sellainen, että harva yksityisen sektorin johtaja pääsisi samaan ilman suoraa osakkeenomistusta tai riskinottoa. Ay-liike on käytännössä oma taloudellinen ekosysteeminsä. Se kerää varoja työntekijöiltä ja käyttää niitä tavalla, joka muistuttaa suuryrityksen hallintoa. Tästä huolimatta keskustelussa esitetään kuva itsenäisestä taistelijasta, joka kamppailee suurta talousvaltaa vastaan.

On ymmärrettävää, että ay-liike haluaa säilyttää roolinsa työntekijöiden edustajana. Sillä on historiallisesti tärkeä paikka Suomen työmarkkinoiden kehittymisessä, eikä monia saavutuksia olisi ilman sitä. Samalla olisi rehellistä myöntää, että liittojen ylin johto toimii ympäristössä, joka ei ole rinnastettavissa tavallisen palkansaajan arkeen. Kun palkka ylittää 200 000 euroa vuodessa, on vaikea asettua puheissa siihen todellisuuteen, jossa ruokakorin hinnannousu tai lainan lyhennys muuttaa koko kuukauden tasetta.

Suomalainen työmarkkinajärjestelmä kaipaa avointa ja realistista keskustelua. Ay-liikkeen rooli on osa tätä kokonaisuutta, mutta myös sen rakenne, palkat ja toimintatavat ansaitsevat tulla arvioiduksi samoilla mittareilla kuin muutkin yhteiskunnalliset toimijat. Työntekijöiden edun ajaminen ei muutu miksikään, mutta puheiden ja todellisuuden välinen kuilu kaventuu.

Ay-liikkeellä on paljon valtaa ja huomattavia taloudellisia resursseja. Johtoasemassa olevien henkilöiden tulotaso kertoo, että asema ei ole vain symbolinen, vaan hyvin konkreettinen. Kun he puhuvat työntekijöiden aseman parantamisesta, on hyvä tiedostaa, että puhuja ei edusta taloudellista arkea, johon hänen puheensa vetoavat. Tämä ei poista esitettyjen huolien perusteltavuutta, mutta se lisää tarvetta avoimuudelle.

Suomessa on aika tarkastella työmarkkinatoimijoita kokonaisuutena. On aika avata myös ne ovet, jotka ovat jääneet tarkoituksella puoliksi kiinni. Ay-johtajien palkat eivät ole vähäpätöinen yksityiskohta, vaan osa suurempaa kokonaisuutta, jossa eri toimijoiden asema, valta ja vastuu on hyvä käydä läpi. Tämä auttaa ymmärtämään, millä pohjalla päätöksiä tehdään ja mitä intressejä eri tahot tosiasiassa edustavat.

 

VASTINE TRUMPIN 28-KOHTAISEEN “RAUHANSUUNNITELMAAN”

1. Ukrainan suvereniteetti vahvistetaan

Suvereniteettia ei vahvisteta paperilla, vaan kunnioittamalla kansainvälistä oikeutta. Venäjä rikkoi sitä hyökkäämällä Ukrainaan 2014 ja 2022. Suvereniteetti on jo olemassa – sitä ei tarvitse “vahvistaa”, vaan palauttaa loukatut rajat.

2. Hyökkäämättömyyssopimus

Hyökkäämättömyyssopimuksilla ei ole arvoa, jos toinen osapuoli rikkoo niitä toistuvasti, kuten Venäjä on tehnyt (1994 Budapestin muistio, 1997 Ystävyys- ja yhteistyösopimus). Todellinen rauha syntyy vasta, kun hyökkääjä vetäytyy.

3. Venäjän ei odoteta hyökkäävän, Naton ei odoteta laajentuvan

Venäjän “odotukset” eivät sido ketään. Nato laajenee suvereeneiden valtioiden omasta tahdosta – ei Moskovan luvalla. Venäjän hyökkäyshalua ei ratkaise diplomatia vaan todellinen pelote.

4. Yhdysvaltain välittämä Venäjä–Nato-vuoropuhelu

Venäjän “turvallisuushuolia” ei pidä asettaa Ukrainan oikeuksien edelle. Venäjä on uhka Euroopalle, ei päinvastoin. Vuoropuhelu on mahdollista vasta, kun Venäjä lopettaa hyökkäyssodan.

5. Ukraina saa turvallisuustakuut

Turvallisuustakuiden tulee olla yhtä vahvoja kuin Naton 5. artikla. Ilman uskottavaa puolustusta Venäjä hyökkää uudelleen – näin on käynyt joka kerta, kun takuu on ollut heikko.

6. Ukrainan asevoimien rajoittaminen 600 000:een

Hyökkäyksen kohteelta ei voi rajoittaa armeijan kokoa. Venäjä on 140 miljoonan asukkaan ydinasevaltio. Ukrainalla on oikeus ylläpitää niin suurta armeijaa kuin se katsoo tarpeelliseksi.

7. Ukrainan pitää kirjata perustuslakiin, ettei liity Natoon

Ukraina on suvereeni valtio. Se päättää itse liittoutumisestaan. Venäjä ei voi sanella Ukrainan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

8. Nato ei sijoita joukkoja Ukrainaan

Tämä veisi Ukrainalta mahdollisuuden saada todellista pelotetta. Venäjä hyökkää aina sinne, missä ei ole Naton läsnäoloa.

9. Eurooppalaiset hävittäjät Puolaan

Ukrainan puolustusta ei voi ulkoistaa naapurimaihin. Ukrainalla tulee olla oikeus omaan ilmapuolustukseen ja hävittäjäkalustoon.

10. Yhdysvaltain takuu – ehdollinen ja rajoitettu

Takuu menettäisi arvonsa, jos se voidaan perua Ukrainan toimista. Venäjä on hyökkääjä, Ukraina puolustautuja. Hyökkääjän vastuuta ei saa siirtää uhrille.

11. Ukraina saa oikeuden EU-jäsenyyteen

Ukrainalla on tämä oikeus jo nyt. EU-jäsenyys ei ole Venäjän eikä Yhdysvaltain neuvottelukysymys.

12. Jälleenrakennuspaketti

Ukrainalla tulee olla täysi omistajuus kaikista jälleenrakennushankkeista. Ulkomaiset toimijat voivat osallistua, mutta eivät hallita Ukrainan resurssipäätöksiä tai kaasuinfrastruktuuria.

13. Venäjä integroidaan takaisin globaaliin talouteen

Tämä voidaan harkita vain, jos Venäjä vetäytyy kaikilta miehitetyiltä alueilta ja maksaa sotakorvaukset. Sanktioita ei voi poistaa palkintona hyökkäyksestä.

14. Jäädytetyt venäläiset varat

Kaikki jäädytetyt varat kuuluvat Ukrainan jälleenrakennukseen – ei yhdysvaltalais-venäläisiin sijoitusinstrumeihin. Hyökkääjä maksaa aiheuttamansa tuhon.

15. Amerikkalais-venäläinen turvallisuustyöryhmä

Ukrainaa koskevaa turvallisuutta ei saa ulkoistaa kahdelle suurvallalle. Ukrainan pitää olla tasavertainen osapuoli.

16. Venäjä kirjaa ettei hyökkää enää Eurooppaan

Venäjä rikkoi kirjalliset lupauksensa 1994, 1997 ja 2022. Lain kirjaus ilman todellisia seuraamuksia on arvoton.

17. Ydinasevalvonta

Ydinasevalvonta on tärkeää, mutta sitä ei pidä käyttää Venäjän kiristyksen välineenä. Sopimukset voidaan palauttaa vasta, kun Venäjä lopettaa hyökkäyssodan.

18. Ukraina pysyy ydinaseettomana

Ukraina luopui ydinaseista 1994 – ja sai vastineeksi rikotut turvallisuustakuut. Siksi Ukrainan puolustuskykyä on vahvistettava muilla tavoilla.

19. Zaporizhzhian ydinvoimala – sähkön jako 50/50

Venäjä ei saa hyötyä laittomasta miehityksestä. Laitos kuuluu Ukrainalle, ja sähkö kuuluu Ukrainalle.

20. Koulutusohjelmat ja “kulttuurinen sovinto”

Tällaiset ohjelmat ovat mahdollisia vasta sodan ja miehityksen jälkeen. Niitä ei voi käyttää sisäpolitiikan painostuskeinona. Ukraina ei ole natsivaltio – väite on venäläistä propagandaa.

21. Alueet – Venäjälle myönnetään Krim, Luhansk, Donetsk

Tämä kohta rikkoo kansainvälistä oikeutta.
Mikään valtio ei voi palkita hyökkääjää luovuttamalla alueita.
Ukraina ei ole luovuttanut eikä luovuta yhtään neliömetriä.

22. Molemmat sitoutuvat olemaan muuttamatta alueita voimakeinoin

Tämä on mahdotonta hyväksyä niin kauan kuin Venäjä miehittää Ukrainan alueita. Hyökkääjä ei voi lukita omia valloituksiaan “uudeksi normaaliksi”.

23. Dnepr-joki ja Mustanmeren kuljetukset

Vapaa kauttakulku on Ukrainan suvereenia päätäntävaltaa. Venäjä on itse estänyt viljakuljetuksia ja pakottanut maailman kriisiin.

24. Humanitaarinen komitea

Kaikkien vankien, siepattujen lasten ja siviilien palauttaminen on välttämätöntä – mutta tämä ei voi korvata sotarikosten oikeudellista käsittelyä.

25. Ukrainan vaalit 100 päivän kuluttua

Vaalit voidaan järjestää vain, jos Venäjä vetäytyy ja turvallisuus palautuu. Sota-ajan vaaleja ei voi pakottaa ulkopuolelta.

26. Täysi armahdus kaikille sotarikoksista

Tätä ei voida hyväksyä. Sota- ja ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset eivät vanhene eikä niitä voi armahtaa poliittisella paperilla.

27. Sopimus on sitova ja Trump johtaa valvontaa

Minkään maan rauhaa ei voi ulkoistaa yhden ulkomaisen poliitikon henkilökohtaiselle valvonnalle. Rauhanvalvonnan tulee olla kansainvälinen, esimerkiksi YK:n tai ETYJ:n tasolla.

28. Tulitauko vasta, kun Ukraina vetäytyy “sovittuihin pisteisiin”

Tämä tarkoittaisi Ukrainan vetäytymistä omalta maaperältään. Tulitauon ehto ei voi olla se, että hyökkääjä saa pitää miehittämänsä alueet.

YHTEENVETO

Trumpin suunnitelma:

• palkitsee hyökkääjän,
• riisuu uhrin oikeudet,
• pakottaa Ukrainan luopumaan alueistaan,
• siirtää Ukrainan tulevaisuuden kahden suurvallan väliin,
• ja ohittaa kansainvälisen oikeuden lähes kokonaan.

Ukraina on suvereeni valtio, jonka rajat ovat kansainvälisesti tunnustetut –
Krim mukaan lukien.

Todellinen rauha voidaan rakentaa vasta, kun:

1. Venäjä vetäytyy kaikilta miehitetyiltä alueilta.
2. Sotarikokset selvitetään.
3. Ukraina saa uskottavat turvallisuustakuut.
4. Jälleenrakennus tapahtuu Ukrainan ehdoilla.

 

Työttömyyden hoito siirrettiin kunnille – tuliko meille ratkaisu vai uusi riski?

 

Sanomalehti Raahelaisessa oli tänään (19.11) juttu työllisyyspalvelujohtajan haastattelusta. Yksi lause pisti erityisesti silmään: työttömyyden hoidon siirtyminen kunnille toi Raahen kaupungille noin miljoonan euron lisälaskun.

Miljoona euroa on meidän mittakaavassamme iso raha. Sillä pidetään pystyssä yksi kohtuullisen kokoinen peruspalvelu, tai vaihtoehtoisesti leikataan jostain, mistä ei oikeastaan olisi enää varaa leikata. Siksi kysymys kuuluu: oliko TE-palveluiden siirto kunnille aidosti hyvä uudistus, vai siirrettiinkö valtion ongelma ja riski nyt vain suoraan kuntien harteille?

Haluan pohtia tätä nimenomaan kuntapäättäjän ja tavallisen veronmaksajan näkökulmasta – ei puoluepoliittisena huutokilpailuna, vaan kysymyksenä siitä, miten tämä saadaan toimimaan niin, että työtön saa apua ja kunta pystyy vielä huolehtimaan muista palveluistaan.

Mikä uudistuksessa on periaatteessa järkevää?

On hyvä tunnustaa heti alkuun se, että ajatuksena uudistuksessa on myös tervettä logiikkaa.

Kun työllisyyspalvelut ovat kunnassa, sama organisaatio näkee:

• työttömän tilanteen,
• kunnan elinkeinorakenteen,
• koulutusmahdollisuudet,
• hyvinvointipalvelut ja sosiaalipuolen.

Kunnan pitäisi pystyä kokoamaan näistä kokonaisuus, jossa ihminen ei pompahtele luukulta toiselle, vaan työttömyyden pitkittymistä ehkäistään ajoissa. Samalla kunnalla on taloudellinen kannustin hoitaa työllisyyttä hyvin, koska osa työttömyysetuuksista maksetaan omasta pussista.

Ajatus ei siis ole lähtökohtaisesti huono. Työttömyyden hoitoa halutaan lähemmäs ihmistä ja lähemmäs paikallista todellisuutta. Raahe on eri kaupunki kuin Helsinki, ja sen pitäisi näkyä myös siinä, miten työttömyyteen tartutaan.

Missä kohtaa homma alkaa kuitenkin falskata?

Ongelma löytyy rahoituksesta ja riskien jaosta.

Karkeasti ottaen valtio sanoo kunnille: “Te saatte lisää valtionosuutta, mutta saatte myös vastuun työttömyyden kustannuksista.” Ja sitten katsotaan, miten hyvin kukin kunta pärjää.

Tästä seuraa pari isoa ongelmaa:

Suhdanneriski sysättiin kunnille

Jos maailmantalous yskii, teollisuus vähentää väkeä ja vienti hyytyy, työttömyys nousee. Kunnan maksuosuus työttömyysetuuksista kasvaa, mutta valtionosuuksien säätö tulee viiveellä – jos tulee. Tämä tarkoittaa, että juuri silloin kun ihmiset tarvitsisivat eniten apua, kunnan rahat hupenevat etuuksiin ja sakkomaksuihin. Seurauksena voi olla, että palveluja joudutaan samaan aikaan supistamaan.

Rakenteellisesta työttömyydestä rankaistaan

Mitä pidempään ihminen on työttömänä, sitä suuremmaksi kasvaa kunnan rahoitusosuus hänen etuuksistaan. Ajatus kannustaa kyllä pureutumaan pitkäaikaistyöttömyyteen, mutta käytännössä se rankaisee erityisesti sellaisia paikkakuntia, joissa työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole riittävästi.

Raahessa tiedämme, mitä teollisuuden rakennemuutos tarkoittaa. Kun isot hankkeet ovat jäissä ja tulevaisuus epävarma, uusia työpaikkoja ei synny nappia painamalla.

Kuntien lähtötilanne on hyvin erilainen

Kunnat, joilla on vahva veropohja ja monipuolinen elinkeinorakenne, selviävät helpommin. Ne, joissa työttömyys on rakenteellisesti korkeampi, lähtevät kilpailuun takamatkalta. Raahe kuuluu valitettavasti jälkimmäiseen joukkoon: meillä on isoja mahdollisuuksia, mutta myös isoja epävarmuuksia esimerkiksi terästeollisuuden ja energiainvestointien ympärillä.

Miljoonan lisälasku ei ole vain kirjanpidollinen rivi

On helppo ajatella, että “miljoona sinne tai tänne, se on vain numero talousarviossa”. Käytännössä tuo miljoona tarkoittaa valintoja:

• jätetäänkö joku peruskorjaus tekemättä,
• lykätäänkö pienempiä investointeja tulevaisuuteen,
• supistetaanko hyvinvointi- ja vapaa-ajan palveluista,
• vai nostetaanko veroja.

Kaikki nämä syövät tavalla tai toisella kunnan elinvoimaa. Ja kun elinvoima heikkenee, työttömyys ei ainakaan vähene. Olemme vaarassa joutua kehään, jossa työttömyys lisää menoja ja menojen kasvu heikentää mahdollisuuksia luoda työtä.

Silloin uudistus ei enää paranna työllisyyttä, vaan muuttuu pelkäksi laskun siirroksi valtiolta kunnille.

Tarvitsemme reilumman riskijaon

En usko, että TE-palveluiden siirto kunnille pitää purkaa kokonaan. Hallintomalli sinänsä on mahdollista saada toimimaan. Sen sijaan rahoitus ja riskien jako kaipaavat korjausta.

Oma listani reilummasta mallista näyttäisi tältä:

Valtion suhdannetasaus takaisin pöydälle.

Valtion pitää kantaa selvästi suurempi osa työttömyyden suhdanneriskistä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa automaattista mekanismia, jossa valtio lisää kunnan rahoitusta, jos työttömyys nousee tietyn rajan yli tietyssä ajassa. Ei niin, että asiasta neuvotellaan joka kerta erikseen, vaan sääntö, joka toimii samalla tavalla kaikille.

Erillinen tuki korkean työttömyyden kunnille.

Rakenteellisesti korkean työttömyyden alueille pitäisi olla oma, pitkäjänteinen rahoituskanava. Sen ideana ei olisi ylläpitää työttömyyttä, vaan mahdollistaa kunnon panostus esimerkiksi:

• täsmäkoulutukseen,
• yrityshautomoihin ja paikalliseen yrittäjyyteen,
• liikkuvuutta tukeviin ratkaisuihin (asukas ei välttämättä voi muuttaa, mutta voi ehkä pendelöidä, jos yhteydet ja aikataulut ovat järkevät).

Etuusmenojen ja palveluinvestointien erottaminen

• Olisi järkevää, että kunnille korvataan automaattisesti tietty perusosa etuusmenoista. Kunnan varsinainen riskinotto pitäisi kohdistua palveluihin ja työllisyyttä tukeviin investointeihin – ei siihen, kuinka kalliiksi työttömyysetuudet sattuvat kulloisessakin suhdanteessa tulemaan.

Mitä voimme tehdä paikallisesti – Raahessa?

Vaikka valtakunnallista mallia pitää korjata, emme voi vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa, että tämä oli huono uudistus. On mietittävä myös, mitä voimme tehdä itse.

Nostan muutaman ajatuksen:

Työllisyyspalvelut kiinni elinvoimapolitiikkaan, ei irralliseksi saarekkeeksi.
Työllisyyspalvelut on syytä kytkeä tiiviisti kaupungin elinkeino- ja kehittämistyöhön. Kun tiedämme, minkä alan osaajista on oikeasti pulaa, voimme suunnata koulutusta ja tukea juuri sinne. Raahessa tämä tarkoittaa esimerkiksi metallialaa, huolto- ja kunnossapitoa, hoiva-alaa sekä palveluita, jotka liittyvät teollisuuden ja sataman toimintaan.

Yritysten kanssa tehtävä arjen yhteistyö.
Tarvitsemme enemmän suoraa vuoropuhelua paikallisten yritysten kanssa:

• millaista osaamista tarvitaan ensi vuonna,
• mitä voidaan kouluttaa työpaikalla,
• missä kohdin kunta voi helpottaa rekrytointia ja perehdytystä.

Moni yrittäjä ei jaksa kahlailla byrokratiassa, vaikka olisi valmis palkkaamaan työttömän, jos prosessi olisi selkeä ja tuki konkreettinen.

Työttömän kokonaisuus kuntoon, ei vain työllisyysnumero.
Pitkäaikaistyöttömyyden taustalla on usein terveys- ja jaksamisongelmia, velkaantumista ja muita elämäntilanteen solmuja. Jos näitä ei ratkota, ei auta, vaikka avoimia työpaikkoja olisi. Kunnan omissa palveluissa on syytä rakentaa yhteistyö niin, että työllisyyspalvelut, sosiaalipalvelut ja terveyspuoli pelaavat yhteen eivätkä siirtele asiakasta tiskiltä toiselle.

Rehellinen tieto päättäjille ja kuntalaisille.
Meidän pitää pystyä näyttämään avoimesti, paljonko työttömyyden hoito kunnalle maksaa, mistä kulut koostuvat ja mitä saamme vastineeksi. Vain näin voimme päättää, panostammeko esimerkiksi yhteen lisähenkilöön työllisyyspalveluissa vai annammeko rahan valua automaattisesti valtion määrittämiin etuusmenoihin ja sakkomaksuihin.

Uudistus ei ole vielä valmis – se pitää viimeistellä

Työttömyyden hoidon siirtäminen kunnille ei ole mustavalkoinen kysymys “hyvä vai huono”. Siinä on aivan oikeita tavoitteita, mutta rahoitus ja riskien jako eivät tällä hetkellä palvele niitä. Raahen kaltaiselle paikkakunnalle se merkitsee liian suurta taloudellista riskiä tilanteessa, jossa muutenkin joudumme tekemään tiukkoja valintoja.

Tarvitsemme mallin, jossa:

• valtio kantaa päävastuun suhdanneriskistä,
• kunnat saavat riittävät ja ennakoitavat resurssit,
• työttömyyden hoito sidotaan aidosti paikalliseen elinvoimaan,
• ja jossa työttömällä ihmisellä on oikeasti mahdollisuus saada tukea ajoissa, ennen kuin ongelmat kasautuvat.

Vasta silloin voidaan sanoa, että uudistus on onnistunut – ei siksi, että lasku siirrettiin valtiolta kunnille, vaan siksi, että työttömyys väheni ja ihmiset pääsivät töihin. Se on se mittari, joka lopulta merkitsee, sekä Raahessa että muualla Suomessa.