Matkailu – kasvava vientiala vai verotuksen uusi kohde?

Suomessa puhutaan jatkuvasti siitä, mistä saadaan lisää verotuloja. Keskustelu pyörii sen ympärillä, keneltä voidaan ottaa lisää. Samalla jää liian usein kysymättä se tärkein kysymys: mistä se raha ylipäätään tulee.

Matkailu on yksi harvoista aloista, joka tuo rahaa Suomeen ulkopuolelta.

Se on vientiä. Kun ulkomainen matkailija tulee Suomeen, hän tuo rahaa mukanaan ja jättää sen tänne. Se raha kiertää yrityksissä, palkoissa ja lopulta verotuloina valtiolle ja kunnille. Ilman, että mitään tarvitsee valmistaa, varastoida tai kuljettaa.

Erityisesti pohjoisessa matkailusta on tullut keskeinen elinkeino. Investointeja on tehty, palveluita kehitetty ja kansainvälinen kiinnostus on kasvanut. Tämä ei ole sattumaa, vaan pitkäjänteisen työn tulos.

Ja juuri nyt ollaan tilanteessa, jossa tätä kehitystä ollaan valmiita jarruttamaan.

Keskusteluun on nostettu ajatus matkailijaverosta. Perustelut kuulostavat tutuilta: infra maksaa, ympäristö kuormittuu ja matkailijoiden pitäisi osallistua kustannuksiin.

Mutta tässä kohtaa mennään pahasti harhaan.

Matkailija osallistuu jo nyt – ja maksaa paljon.

Kun matkailija käyttää Suomessa yhden euron, hän ei maksa vain yhdestä palvelusta. Hän maksaa arvonlisäveron majoituksesta, ravintolasta ja ohjelmapalveluista. Hän maksaa veroja liikkumisesta, polttoaineesta ja ostoksista. Yritykset maksavat palkoista verot ja sivukulut, maksavat yhteisöveroa ja maksavat energiasta ja toiminnastaan verot.

Kun koko ketju otetaan huomioon, yhdestä matkailijan käyttämästä eurosta päätyy julkiselle sektorille helposti merkittävä osuus – usein jopa lähes puolet.

Eli matkailija ei ole verotuksen ulkopuolella oleva vapaamatkustaja. Hän on jo nyt erittäin tehokas veronmaksaja.

Ja vielä tärkeämpää – hän tekee sen vapaaehtoisesti.

Tässä kohtaa pitäisi pysähtyä.

Jos yhdestä eurosta kertyy jo nyt merkittävä määrä verotuloja, onko järkevää keskittyä siihen, miten siitä otetaan vielä muutama sentti lisää? Vai siihen, miten niitä euroja saadaan Suomeen enemmän?

Koska jos matkailija jää tulematta, menetetään koko euro. Samalla menetetään kaikki siitä syntyvät verotulot.

Matkailu ei ole pakollista kulutusta. Kukaan ei ole velvoitettu tulemaan Suomeen. Matkailija valitsee kohteensa hinnan, saavutettavuuden ja kokemuksen perusteella. Suomi on jo valmiiksi kallis maa, ja tänne tuleminen maksaa enemmän kuin moneen muuhun kohteeseen.

Kun hintaan lisätään vielä uusi vero, viesti on selvä: tänne tuleminen maksaa entistä enemmän.

Ja matkailija reagoi siihen.

Hän ei jätä maksamatta pelkkää uutta veroa. Hän valitsee toisen kohteen. Silloin Suomi menettää majoituksen, ravintolat, ohjelmapalvelut, kuljetukset ja kaiken niistä syntyvän verokertymän.

Myös kotimainen matkailu unohtuu tässä keskustelussa liian helposti.

Kotimainen matkailija pitää monen alueen palvelut hengissä ympäri vuoden. Jos kustannukset nousevat liikaa, suomalainen valitsee ulkomaan. Silloin raha ei enää kierrä kotimaassa.

Kestävyyttä perusteluna käytetään paljon. Se on tärkeä tavoite, mutta verotus ei itsessään rakenna kestävyyttä. Investoinnit tekevät sen. Ja investointeja ei synny, jos toimialan kannattavuutta heikennetään.

Tässä näkyy laajempi ongelma suomalaisessa talousajattelussa.

Meillä on taipumus verottaa sitä, mikä toimii. Sen sijaan, että vahvistetaan kasvualoja, niihin lisätään kustannuksia. Sitten ihmetellään, miksi kasvu jää syntymättä.

Matkailu on ala, jossa Suomella on selkeä kilpailuetu. Puhdas luonto, turvallisuus, neljä vuodenaikaa ja ainutlaatuiset elämykset. Näitä ei tarvitse rakentaa – ne ovat jo olemassa.

Mutta kilpailuetu ei riitä, jos toimintaympäristö tekee siitä kannattamatonta.

Jos tavoitteena on lisätä verotuloja matkailusta, tehokkain keino on kasvattaa matkailua. Enemmän matkailijoita tarkoittaa enemmän kulutusta, enemmän työpaikkoja ja enemmän verotuloja.

Verottaminen ei tätä tavoitetta tue. Se tekee päinvastoin.

Lopulta kysymys on yksinkertainen.

Onko järkevää lisätä veroja alalle, joka tuo rahaa Suomeen ja on vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin?

Vai pitäisikö varmistaa, että se kasvaa?

Vastaus on vanhassa sanonnassa.

Lypsävää lehmää ei teurasteta – varsinkaan silloin, kun se on vasta alkanut tuottaa.