Tuulivoimasta puhuttiin vielä hetki sitten varmana kasvuna. Nyt puhutaan jo selviytymisestä.

Eilen kehittämislautakunnassa esiteltiin Ebba-hankeen YVA-menettelyä ja kaupungin lausuntoa asiasta. Esittelyssä nousi esiin toive, että sähkön kulutusta pitäisi saada lisää, jotta hankkeet saataisiin liikkeelle. Lautakunnassa puolestaan katsottiin kiinteistöverolukuja sillä mielellä, että tässä on kaupungille tuleva tulonlähde. Puhuttiin noin sadastatuhannesta eurosta voimalaa kohti. Puhuttiin miljoonista kaupungin kassaan, mutta tämä skenaario on hyvin haavoittuva, tilanteessa missä olemme menossa.

Tämä kertoo hyvin siitä, missä kohtaa keskustelutkin nyt menevät. Puhutaan verotuloista ennen kuin puhutaan siitä, onko hankkeella realistisia edellytyksiä päästä investointipäätökseen, löytyykö rahoitus ja onko sähkölle markkina, joka kantaa tällaisen kustannusrakenteen.

Tuulivoiman ongelma ei tällä hetkellä ole enää se, etteikö voimaloita osattaisi rakentaa. Ongelma on raha. Ongelma on se tapa, jolla tämä ala yrittää tehdä tulosta markkinassa, jossa se tuottaa eniten juuri silloin, kun sähkö on halvinta. Kun tuulee laajalla alueella samaan aikaan, sähköä tulee paljon markkinoille yhtä aikaa ja hinta painuu alas. Tämä syö juuri sitä kassavirtaa, jonka varaan investointi on rakennettu. Silloin tuotantoa on, mutta rahaa ei tule samassa suhteessa. Jos taas ei tuule, tuotanto puuttuu silloin kun sähkö on kallista. Tämä näkyy erityisen rajusti silloin, jos taustalla on sopimuksia, joissa on luvattu toimittaa tietty määrä sähköä. Puuttuva sähkö on silloin ostettava markkinoilta kalliilla.

Tähän päälle tuli syksyllä 2025 siirtyminen 15 minuutin markkinaan. Se on muuttanut ennustevirheen hinnan entistä näkyvämmäksi. Kun tuotannon ja toteuman erot alkavat näkyä varttitason tarkkuudella, tuulivoimatuottajan riski kasvaa. Alan omat edustajat ovat sanoneet, että tuulivoiman tuotannon arvioiminen näin tarkasti on todella vaikeaa. Se on hyvin paljon sanottu toimialasta, jonka koko kannattavuus lepää ennusteen ja toteuman välissä.

Karhunnevankangas on tästä nyt ensimmäinen näkyvä varoitusmerkki, eikä mikään teoreettinen harjoitus. WPD Karhunnevankankaan Tuulipuisto Oy haki yrityssaneerausta maaliskuussa 2026. Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan taustalla ovat muuttuneet sähkömarkkinat, 15 minuutin markkinan aiheuttamat kustannukset, odotettua heikompi tuotanto sekä se, että yhtiö on joutunut hankkimaan sähköä markkinoilta täyttääkseen sitoumuksiaan. Vuonna 2024 tuotanto oli 408 000 megawattituntia ja seuraavana vuonna 247 300 megawattituntia. Velkaa yhtiöllä on noin 113 miljoonaa euroa, liikevaihto on pyörinyt noin 20 miljoonan euron tasolla ja toiminta on tehnyt tappiota useita miljoonia euroja vuodessa. Omistaja on jo muuttanut 70 miljoonaa euroa konsernilainoja svop-sijoituksiksi eli pääomittanut tytärtään, mikä kertoo paljon siitä, miten tiukalle tilanne on mennyt.

Minulla on tästä asiasta myös oma kokemus. Vuonna 2005 työnantajani hakeutui yrityssaneeraukseen. Silloin kerrottiin suoraan, että vain pieni osa yrityksistä selviää saneerauksesta ja pystyy jatkamaan toimintaansa. Työnantajani ei selvinnyt. Siinä vaiheessa olin jo yrittäjänä kulkemassa omaa polkuani, mutta se kokemus jäi mieleen. Saneeraus ei ollut ratkaisu ongelmiin, vaan merkki siitä, että talous oli ajautunut tilanteeseen, josta paluu oli hyvin vaikeaa.

Siksi Karhunnevankankaan tapausta ei pidä katsoa pelkkänä hallinnollisena prosessina. Se on merkki siitä, että talous on ajautunut pisteeseen, jossa normaali liiketoiminta ei enää kanna.

Tämä on juuri se kohta, josta pitäisi puhua myös Ebban kaltaisissa hankkeissa. Kunnassa katsotaan kiinteistöveroa. Yhtiössä katsotaan kassavirtaa. Rahoittaja katsoo markkinariskiä. Nämä eivät ole sama asia. Kunnalle sadantuhannen euron kiinteistövero voimalaa kohti näyttää hyvältä luvulta. Yhtiölle se on vuosittainen ulosmenevä raha. Jos markkina on valmiiksi tiukka, korko korkea, huolto kallista ja sähkön hinta heilahteleva, jokainen pysyvä kuluerä heikentää hankkeen mahdollisuutta päästä maaliin. Kiinteistövero ei ole kunnalle todellinen tulo ennen kuin voimala on rakennettu ja tuottaa. Siihen asti se on vain odotus.

Moni ei ehkä ole vielä pysähtynyt miettimään, mitä tapahtuu jos näitä hankeyhtiöitä alkaa oikeasti kaatua. Silloin ei puhuta enää vain yhden omistajan tappiosta. Silloin puhutaan kunnista, maanomistajista, purkuvastuista, verkkoon tehdyistä investoinneista ja siitä uskosta, jonka varaan verotuloja ja aluekehitystä on jo ehditty rakentaa. Jos hanketta ei rakenneta, verotuloa ei synny lainkaan. Jos hanke rakennetaan mutta yhtiö ajautuu myöhemmin vaikeuksiin, kunta voi menettää tuleviksi lasketut verotulot juuri siinä kohtaa, kun on jo ehditty tottua ajatukseen niiden pysyvyydestä. Purkuvastuiden osalta Karhunnevankankaan tapauksessa on kerrottu 6,5 miljoonan euron purkuvarauksesta 33 voimalalle, mikä tekee noin 197 000 euroa voimalaa kohti. Se on luku, joka herättää aiheellisesti kysymyksen siitä, kattaako se todelliset tulevat purku- ja ennallistamiskustannukset.

Koko alan tilanne näyttää tällä hetkellä siltä, että alkuvaiheen kasvuajattelusta on siirrytty markkinarakenteen armottomaan todellisuuteen. Suomeen rakennettiin vielä vuonna 2025 runsaat tuhat megawattia uutta tuulivoimaa ja suunnittelupöydällä on edelleen valtava määrä hankkeita, yli 56 gigawattia maatuulivoimaa ja yli 12,8 gigawattia merituulivoimaa. Hankkeita siis on kartalla enemmän kuin tarpeeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat taloudellisesti toteutuskelpoisia tässä markkinassa. Nimenomaan tässä kohtaa syntyy helposti harha. Kartalla on paljon hankkeita, mutta kassassa voi olla hyvin vähän rahaa.

Kun tähän lisätään se, että samaan aikaan säästä riippumatonta tuotantoa on poistunut järjestelmästä tai sen rooli on muuttunut, ongelma kasvaa koko sähköjärjestelmän tasolle. Esimerkiksi Helen lopetti Salmisaaren hiilen käytön huhtikuussa 2025. Ilmastopoliittisesti tätä pidettiin merkkipaaluna, mutta sähköjärjestelmän kannalta kyse oli myös yhden vakaata rakennetta tukeneen osan poistumisesta. Samaan aikaan akkuja rakennetaan nyt vauhdilla tasaamaan hintavaihtelua. OX2:n ilmoittamat Halsuan ja Soinin akkuvarastot ovat yhteisteholtaan 235 megawattia ja kapasiteetiltaan 470 megawattituntia. Se tarkoittaa käytännössä noin kahden tunnin purkua täydellä teholla. Se on hyödyllinen työkalu tuntitasolla, mutta ei ratkaise pitkää tyventä pakkasjaksoa eikä tee sääriippuvasta tuotannosta varmaa perustuotantoa.

Siksi tämä koko keskustelu lisäkulutuksesta on niin paljastava. Eilenkin lautakunnassa toivottiin lisää sähkön kulutusta, jotta hankkeet lähtisivät eteenpäin. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että nykyinen markkina ei kanna hankkeita sillä hinnalla, joka sähköstä nyt saadaan. Ala tarvitsee lisää suurkuluttajia nostamaan hintatasoa. Mutta samaan aikaan Suomeen houkuteltava teollisuus tulee tänne nimenomaan halvan sähkön perässä. Tässä on koko yhtälön ristiriita. Tuulivoima tarvitsee korkeampaa hintaa ollakseen kannattavaa. Teollisuus tarvitsee alempaa ja vakaampaa hintaa voidakseen investoida. Näitä kahta asiaa ei ratkaista seminaareissa ja kultaista tulevaisuutta maalailevissa infotilaisuuksissa.

Ruotsissa ja Tanskassa nämä merkit näkyivät jo aiemmin. Kustannukset nousivat, rahoitus kiristyi, markkinariski kasvoi ja isotkin toimijat joutuivat turvautumaan valtion tukeen ja alaskirjauksiin. Tanskaa pidettiin pitkään mallimaana, mutta nyt sielläkin on nähty, ettei uusiutuvan energian suuri koko automaattisesti tarkoita vakaata taloutta. Tämä ei ole yhden yhtiön ongelma. Tämä on koko järjestelmän ongelma silloin, kun uskotaan liian pitkään siihen, että markkina kyllä hoitaa kaiken.

Ehkä olennaisin kysymys on nyt tämä: ymmärtääkö kukaan kokonaisuutta, johon ollaan ajautumassa? Kunnissa lasketaan verotuloja. Viranhaltijat toivovat lisää kulutusta, jotta hankkeet etenisivät. Alalla odotetaan markkinan kääntyvän paremmaksi. Samaan aikaan ensimmäiset näkyvät saneeraustapaukset ovat jo pöydällä, akkuja rakennetaan paikkaamaan hintavaihtelua, ja koko järjestelmä odottaa lisää siirtokapasiteettia, lisää säätöä ja lisää kulutusta. Tämä kaikki on tapahtunut paljon nopeammin kuin moni osasi odottaa. Ongelmat olivat näkyvissä jo aikaisemmin, mutta niiden näin nopea tiivistyminen samaan aikaan on ollut monelle yllätys.

Tulevaisuuden näkymää on syytä tarkastella toteutuneiden tilinpäätösten perusteella. Niissä näkyy jo selvästi, että ala on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Usean yhtiön tulokset ovat viime vuosina heikentyneet, kassavirta on kiristynyt ja velkarakenne on muuttunut raskaammaksi samaan aikaan kun rahoituksen hinta on noussut. Tämä ei ole yksittäinen poikkeama, vaan kehitys, joka toistuu useamman toimijan luvuissa.

Tilinpäätös kertoo aina sen, mitä oikeasti on tapahtunut. Siinä näkyy, onko tuotanto vastannut odotuksia, onko sähköstä saatu riittävä hinta ja ovatko kustannukset pysyneet hallinnassa. Kun tuotanto jää ennustettua pienemmäksi tai sähkön hinta vaihtelee voimakkaasti, vaikutus näkyy nopeasti tuloksessa. Kun tämä toistuu useana vuonna peräkkäin, tilanne alkaa kiristyä, vaikka voimalat pyörisivät normaalisti.

Jos sama kehitys jatkuu, seuraavat vuodet näyttävät hyvin nopeasti, mitkä hankkeet kestävät tämän markkinan ja mitkä eivät. Tämä näkyy ensin yhtiöiden tuloksissa ja investointipäätöksissä. Sen jälkeen se näkyy kunnissa, joissa on jo ehditty laskea tulevia verotuloja ja rakentaa odotuksia niiden varaan. Silloin huomataan, että osa hankkeista etenee hitaasti, osa jää toteutumatta ja osa joutuu tarkastelemaan talouttaan uudelleen.

Tässä vaiheessa ei ole kysymys siitä, montako hanketta on suunnitteilla, vaan siitä, millaisessa taloudellisessa ympäristössä ne joutuvat toimimaan. Se ratkaisee lopulta, mitä rakennetaan ja mitä ei.

Minulle tämä näyttää siltä, että tuulivoimasta puhuttiin vielä hetki sitten lähes varmana talousveturina. Nyt puhutaan jo siitä, millä ehdoilla ala ylipäätään selviää. Tässä vaiheessa olisi terveellistä laskea katse pois kiinteistöveroluvuista ja katsoa koko järjestelmää. Muuten käy niin, että kunnissa eletään odotuksilla samaan aikaan kun markkina on siirtynyt jo seuraavaan, paljon karumpaan vaiheeseen.