Miksi valtuusto ei uskalla äänestää vastaan, vaikka virhe on nähtävissä?

Kunnallisessa päätöksenteossa törmää yllättävän usein samaan ilmiöön. Puute näkyy. Ristiriita on havaittavissa. Epäjohdonmukaisuus löytyy papereista. Silti päätös etenee ja menee läpi.

Moni kuntalainen ihmettelee tätä. Ihan aiheesta. Ja sama kysymys nousee myös valtuustosalissa niille, jotka asioita oikeasti lukevat.

Miksi näin tapahtuu?

Kyse ei useimmiten ole siitä, etteivätkö valtuutetut ymmärtäisi asiaa. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö ongelmaa nähtäisi. Usein kyse on paljon arkisemmasta asiasta. Valmistelu tulee viranhaltijoilta. Paperit tulevat esityslistan mukana. Asiantuntijoita on kuultu. Lausuntoja on pyydetty. Silloin syntyy helposti ajatus, että asia on varmasti kunnossa, koska se on valmisteltu virkamiestyönä.

Juuri tässä kohtaa alkaa ongelma.

Viranhaltijoita pitää kunnioittaa. Se kuuluu hyvään hallintoon. He tekevät työnsä virkavastuulla, ja monessa asiassa heidän osaamisensa on ratkaisevan tärkeää. Mutta valmistelun kunnioittaminen ei saa muuttua sokeaksi luottamukseksi. Siinä vaiheessa valtuusto lakkaa olemasta päätöksentekijä ja muuttuu kumileimasimeksi.

Valtuuston tehtävä ei ole puolustaa valmistelua. Valtuuston tehtävä on varmistaa, että päätös kestää.

Tämä on yksinkertainen asia, mutta käytännössä se unohtuu yllättävän usein.

Kun valtuutettu saa eteensä valmiin esityksen, kynnys pysäyttää asia on monelle korkea. Siihen vaikuttaa monta asiaa. Organisaatiokulttuuri. Sosiaalinen paine. Se, ettei haluta näyttää hankalalta. Se, ettei haluta joutua vastakkain valmistelun kanssa. Ja ennen kaikkea se turvallinen ajatus, että jos viranhaltija on tämän valmistellut, vastuu on kai hänellä.

Mutta näin se ei mene.

Viranhaltija valmistelee.
Valtuusto päättää.
Päätöksestä vastaa valtuusto.

Tämä on koko asian ydin.

Rakennusjärjestyksen käsittely on tästä erittäin hyvä esimerkki. Kyse ei ole mistään pienestä teknisestä asiakirjasta, vaan oikeusvaikutteisesta normista, joka vaikuttaa suoraan kuntalaisten omaisuuteen, rakentamiseen, korjaamiseen, mökkeihin, tontteihin ja koko kaupungin kehitykseen pitkälle tulevaisuuteen. Tällaisen asiakirjan pitää olla selkeä, johdonmukainen ja ennakoitava. Kuntalaisen pitää pystyä ymmärtämään, mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos tätä ei pystytä sanomaan yksinkertaisesti, asiakirjassa on ongelma.

Rakennusjärjestyksen kohdalla ongelma ei ole yksittäinen sanamuoto eikä yksi kömpelö lause. Ongelma on se, että kokonaisuus jättää liikaa tulkinnanvaraa. Silloin ratkaisut eivät enää perustu selkeisiin sääntöihin, vaan tapauskohtaiseen harkintaan. Ja kun näin käy, samanlaisia tilanteita voidaan ratkaista eri tavoin eri puolilla kaupunkia.

Se on jo vakava ongelma.

Kun samantyyppisillä alueilla sovelletaan eri periaatteita ilman selkeää ja yhtenäistä perustetta, kyse ei ole enää teknisestä epäselvyydestä. Kyse on yhdenvertaisuuden ongelmasta. Kuntalaisella on oikeus odottaa, että sama sääntö koskee kaikkia. Ei niin, että yhdellä alueella tulkitaan tiukasti, toisella joustavasti ja kolmannella katsotaan läpi sormien.

Rakennusjärjestyksen ja rantarakentamisen ympärillä tämä näkyy hyvin konkreettisesti. Meillä on käytössä tulvakorkeuksiin perustuva ohjaus. Se on sinänsä ymmärrettävä lähtökohta. Kyllä tulvariski pitää ottaa huomioon. Siitä ei tässä ole kysymys. Kysymys on siitä, miten tätä samaa periaatetta käytetään eri puolilla kaupunkia.

Pitkäkarissa kerran sadassa vuodessa toistuvaa 1/100 tulvatasoa käytetään perusteena rajoittaa rakentamista ja poistaa vuokratontteja käytöstä. Samaan aikaan Pikkulahden ja Kaupunginlahden rannoilla rakennetaan alueille, jotka sijoittuvat samoille tai jopa alemmille tasoille. Lohikarissa ja Raahen eteläisillä alueilla taas olemassa olevat tontit ovat saaneet jäädä käyttöön, vaikka tieyhteys katkeaa jo 1/100 tilanteessa.

Tämä ei ole mielipide. Tämä on havainto.

Kun tähän lisätään vielä se, että asiakirjoissa viitataan myös harvinaisempaan 1/250 tulvatapahtumaan, ongelma syvenee. Käytännössä syntyy tilanne, jossa riskiä arvioidaan yhdellä tasolla, mutta rajoitteet vastaavat toista, harvinaisempaa ja ankarampaa tapahtumaa. Toisin sanoen varautumisen taso on asetettu monin paikoin harvinaisemman tapahtuman mukaan. Jos tällaista periaatetta käytetään, sen täytyy olla selkeästi perusteltu ja sitä on sovellettava johdonmukaisesti kaikkialla kaupungissa. Muuten lopputulos ei ole oikeudenmukainen eikä ennakoitava.

Tällaisessa tilanteessa ei enää riitä, että sanotaan viranhaltijan valmistelleen asian tai että tämä on vain yksi tapa tulkita. Jos samoissa oloissa päädytään eri ratkaisuihin, valtuuston pitää kysyä miksi.

Tässä kohtaa moni vetäytyy tuttuun ajatukseen: viranhaltijat tietävät paremmin. Ja varmasti monessa yksityiskohdassa tietävätkin. Mutta se ei poista valtuuston vastuuta. Valtuuston tehtävä ei ole hyväksyä asiakirjaa siksi, että joku on nähnyt sen eteen vaivaa. Valtuuston tehtävä on arvioida, onko asiakirja sellaisessa kunnossa, että se voidaan hyväksyä.

Tämä on olennainen ero.

On täysin mahdollista, että valmisteluun on käytetty paljon aikaa ja silti lopputulos on puutteellinen. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Työn määrä ei yksin kerro työn laadusta. Eikä valtuuston pidä koskaan tehdä päätöstä sillä perusteella, että “työtä on tehty paljon”. Päätös pitää tehdä sen perusteella, että lopputulos kestää tarkastelun.

Rakennusjärjestyksen kohdalla juuri tämä kysymys nousee esiin. Valmistelua on tehty paljon, mutta asiakirja ei silti ole siinä kunnossa, että sen voisi hyväksyä luottavaisin mielin. Siinä on ristiriitaisuuksia. Siinä on tulkinnanvaraisia kohtia. Sen suhde kaavoihin jää osin epäselväksi. Ja vaikutusten arviointi jää puutteelliseksi.

Tämä viimeinen kohta on tärkeä.

Kun puhutaan rakennusjärjestyksestä, ei puhuta vain teknisestä hallinnosta. Puhutaan vaikutuksista mökkiläisiin, maanomistajiin, vuokratonteilla oleviin rakennuksiin, korjausrakentamiseen, investointihalukkuuteen ja koko kaupungin kehitykseen. Jos määräyksillä käytännössä vaikeutetaan olemassa olevan rakennuskannan ylläpitoa tai tehdään tulevasta rakentamisesta epävarmaa, sillä on vaikutus suoraan kaupungin elinvoimaan. Jos näitä vaikutuksia ei ole kunnolla avattu, valtuustolta puuttuu olennainen osa päätöksenteon pohjasta.

Samaan aikaan tilannetta muuttaa myös rakennusvalvonnan uudistus. Valvonta on siirtymässä yhä enemmän ennakkotarkastuksesta jälkivalvontaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lupia on vähemmän ja ratkaisut perustuvat entistä suoremmin rakennusjärjestykseen. Tässä uudessa tilanteessa epäselvän rakennusjärjestyksen riskit eivät vähene, vaan kasvavat.

Tämä on erittäin tärkeä ymmärtää.

Aiemmin moni epäselvyys saatettiin ratkaista lupavaiheessa. Viranhaltija tarkisti, ohjasi, pyysi täydennyksiä ja teki ennakkovalvontaa. Kun tätä kevennetään, sääntöjen pitää toimia entistä paremmin sellaisinaan. Jos rakennusjärjestys on epäselvä, ristiriitainen tai alueittain epäjohdonmukainen, ongelmat näkyvät aikaisempaa nopeammin käytännössä.

Ja tästä seuraa yksi hallinnollinen tosiasia, jota ei kannata sivuuttaa: on täysin mahdollista, että jos rakennusjärjestys hyväksytään nyt tässä muodossa, se joudutaan ottamaan uudelleen käsittelyyn hyvin lyhyen ajan sisällä. Ei siksi, että joku haluaisi avata asian uudelleen, vaan siksi että käytäntö pakottaa. Jos määräykset eivät toimi uuden valvontamallin kanssa, jos päätöksistä valitetaan tai jos tulkinta alkaa vaihdella, asiakirja joudutaan joka tapauksessa avaamaan uudelleen.

Silloin kannattaa kysyä, mikä järki on hyväksyä keskeneräinen normi nyt, jos sama työ joudutaan pian tekemään uudestaan.

Tästä tullaan takaisin valtuuston vastuuseen.

Valtuutetun tehtävä ei ole helppo. Se vaatii aikaa, perehtymistä ja joskus myös rohkeutta olla eri mieltä. Siksi on täysin aiheellista kysyä yksi peruskysymys: miksi ihminen lähtee mukaan päätöksentekoon, jos ei ole valmis puolustamaan kaupunkilaisten etua?

Valtuutetun paikka ei ole kunniatehtävä eikä seremoniallinen rooli. Se on vastuu. Vastuu siitä, että päätöksiä katsotaan kuntalaisen näkökulmasta, ei hallinnon mukavuuden näkökulmasta. Vastuu siitä, että asiakirjoihin perehdytään ennen kuin käsi nousee äänestyksessä. Vastuu siitä, että virhe huomataan ajoissa eikä vasta hallinto-oikeudessa.

Kukaan ei voi tietää kaikkea. Mutta jokaiselta valtuutetulta on oikeus odottaa yhtä asiaa: että hän ottaa selvää.

Kaupunkilaisen etu ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että joku lukee paperit, vertailee, kysyy ja tarvittaessa pysäyttää asian. Jos tätä ei tehdä, valtuuston tehtävä kapenee muodollisuudeksi. Silloin demokratia toimii vain paperilla.

Valtuuston tehtävä ei ole olla kumileimasin.
Valtuuston tehtävä on käyttää harkintaa.

Kun valmistelussa on perusteltu epäilys, asia pitää ottaa uudelleen arvioitavaksi. Se ei ole viivyttelyä. Se on lain noudattamista. Se ei ole epäluottamusta viranhaltijoita kohtaan. Se on normaalia ja vastuullista päätöksentekoa. Se on juuri sitä, mitä valtuuston kuuluu tehdä.

Ja tässä kohtaa on hyvä sanoa vielä yksi asia aivan suoraan. Tällaisessa asiassa ei ole kysymys politiikasta, vaan päätöksen kestävyydestä. Jos rakennusjärjestys hyväksytään keskeneräisenä tai epäselvänä, seuraukset näkyvät myöhemmin valituksina, ristiriitoina ja epävarmuutena. Jos se palautetaan valmisteluun, päätös voidaan tehdä myöhemmin kunnolla.

Meillä ei myöskään ole pakottavaa kiirettä. Nykyinen rakennusjärjestys on voimassa vuoden 2026 loppuun asti. Siksi nyt ei ole mitään syytä hyväksyä epäselvää asiakirjaa vain siksi, että asia saadaan pois pöydältä. Päinvastoin. Juuri nyt olisi oikea hetki tehdä päätös, joka kestää aikaa ja tarkastelua.

Kaupungin pitää noudattaa samoja sääntöjä kaikkialla.
Päätösten pitää perustua selkeisiin periaatteisiin.
Valtuuston pitää kantaa vastuunsa.

Jos valtuusto ei tee sitä, kuka tekee?