Kun rahat eivät riitä – mitä seuraa, jos tavoitteet ja todellisuus erkanevat toisistaan 

Suomessa on nyt tilanne, jossa sekä hallitus että energiayhtiöt seisovat saman ongelman edessä. Rahaa puuttuu, mutta tavoitteet ovat ennallaan. Tämä ei ole ideologinen kysymys, vaan taloudellinen. Ja taloudessa on yksi laki, joka pitää aina: jos kassavirta ei riitä, suunnitelma muuttuu ennemmin tai myöhemmin.

Tuoreessa jutussa, jonka julkaisi Suomen Kuvalehti, todettiin suoraan, että hallituksen ilmastotoimilta puuttuu yli 400 miljoonaa euroa rahoitusta. Se ei ole pieni tarkennus budjettikirjassa. Se on rakenteellinen viesti siitä, että tavoitteet ja resurssit eivät tällä hetkellä kohtaa. Sama ilmiö näkyy tuulivoimahankkeissa, joissa investointeja siirretään, hankkeita perutaan ja rahoittajat kiristävät ehtojaan. Tämä on akuutti tilanne, ja jos siihen ei reagoida ajoissa, siitä tulee krooninen.

Energiapolitiikka on viime vuosina rakentunut oletukselle, että investointeja syntyy nopeasti ja markkina kantaa kustannukset. Todellisuus on ollut sitkeämpi. Korkotaso on noussut, materiaalit ovat kallistuneet ja sähkön hinnan vaihtelu on lisääntynyt. Samalla infrastruktuuri on alkanut vaatia yhä suurempia investointeja. Kantaverkkoyhtiö Fingrid on arvioinut, että siirtoverkkoon tarvitaan miljardiluokan lisäpanostuksia lähivuosina. Nämä investoinnit eivät ole vapaaehtoisia. Ne ovat edellytys sille, että sähköä voidaan tuottaa ja siirtää sinne, missä sitä tarvitaan. Ja nämä investoinnit maksetaan lopulta aina samasta paikasta, sähkölaskusta. Se on kylmä mutta rehellinen fakta.

Jos nykyisellä linjalla jatketaan, tavoitteet pidetään ennallaan ja rahoitus etsitään muualta. Käytännössä se tarkoittaa velkaa, veroja tai korkeampia maksuja kuluttajille. Toinen vaihtoehto on hidastaa tahtia. Se ei tarkoita luopumista tavoitteista, vaan aikataulujen ja investointien järjestämistä uudelleen. Kolmas vaihtoehto on muuttaa painopistettä ja rakentaa järjestelmä sellaiseksi, että se kestää myös taloudellisesti vaikeampia aikoja. Tässä kohtaa politiikka kohtaa fysiikan ja talouden. Niitä ei voi ohittaa päätöksillä eikä julistuksilla.

Jos mitään ei muuteta, ensimmäinen seuraus on epävarmuus. Yritykset lykkäävät investointeja, koska kustannuksia ei pystytä ennustamaan. Toinen seuraus on kustannusten kasvu. Kun päätökset viivästyvät, projektit kallistuvat. Kolmas seuraus on huoltovarmuuden heikkeneminen, jos kapasiteettia ei rakenneta ajoissa. Tämä ei ole teoreettinen uhka, vaan normaali kehityskulku infrastruktuurissa, kun suunnitelmat ja resurssit erkanevat toisistaan.

Suomessa sähköjärjestelmä on toistaiseksi toiminut hyvin, mutta järjestelmä toimii vain niin kauan kuin investoinnit pysyvät aikataulussa ja rahoitus on kunnossa. Kun jompikumpi alkaa pettää, ongelmat näkyvät ensin kustannuksissa ja myöhemmin toimitusvarmuudessa. Se on se hetki, jolloin keskustelu muuttuu teoriasta käytännöksi ja vaikutukset alkavat tuntua tavallisen ihmisen arjessa.

Tämä keskustelu ei ole ilmastosta eikä tuulivoimasta. Se on rahasta, riskistä ja vastuusta. Jos tavoitteet ja resurssit pysyvät samassa linjassa, järjestelmä toimii. Jos ne erkanevat, ongelmat alkavat kasvaa hiljaa taustalla. Silloin ei synny romahdusta yhdessä yössä, vaan pitkä ja kallis korjausliike. Ja juuri siksi tämä keskustelu kannattaa käydä nyt, ennen kuin tilanne muuttuu vaikeammaksi. Ei siksi, että pelättäisiin muutosta, vaan siksi, että muutoksen pitää olla kestävää.

Lähteitä

Suomen Kuvalehti – Hallituksen ilmastotoimien rahoitusvaje

Fingrid – Kantaverkon investointitarpeet ja kehitysnäkymät

Energiavirasto – Sähkömarkkinoiden tilastot ja analyysit

Työ- ja elinkeinoministeriö – Energia- ja ilmastopolitiikan suunnitelmat

Valtiontalouden tarkastusvirasto – Julkisen talouden riskit ja kestävyys