Wahlroosin ajatuskulun jäljillä – miksi talous rapautuu ennen kuin romahtaa

 

Aina kun taloutta lähdetään elvyttämään yhteiskunnan rahalla, tapahtuu jotakin ennustettavaa. Julkinen raha alkaa vetää puoleensa hankkeita, joita ei olisi olemassa ilman tukia, subventioita ja poliittista tahtoa. Syntyy ideanikkareiden ekosysteemi, jossa tärkeintä ei ole tuotannon, markkinoiden tai kannattavuuden todellinen tarve, vaan kyky puhua oikeaa kieltä oikeaan aikaan.

Tämä ei ole uusi ilmiö. Se toistuu jokaisessa elvytysaallossa, mutta vihreän siirtymän yhteydessä se on saanut erityisen vahvan moraalisen suojan. Kun hanke kytketään ilmastoon, kestävyyteen tai tulevaisuuteen, siitä tulee lähes koskematon. Kysymys kannattavuudesta voidaan sivuuttaa sanomalla, että kyse on investoinnista huomiseen.

Juuri tätä Björn Wahlroos tarkoittaa puhuessaan talouksien rapautumisesta. Elvytys ei itsessään ole ongelma. Ongelma syntyy silloin, kun elvytys irrotetaan kurinalaisesta arvioinnista ja muutetaan pysyväksi rakenteeksi. Kun rahaa on jaossa, syntyy väistämättä hankkeita, joiden ensisijainen tavoite ei ole tuottaa arvoa, vaan päästä osalliseksi jaosta.

Olen kirjoittanut useasti siitä, että vihreän siirtymän nimissä on syntynyt projekteja, joissa tavoitteet ovat utopistisia ja aikataulut epärealistisia. Ne nojaavat oletukseen, että julkinen rahoitus kantaa riskin, jos markkina ei kanna. Tämä siirtää vastuun pois hankkeiden toteuttajilta ja sysää sen veronmaksajille – sekä valtiossa että kunnissa.

Alueellisessa päätöksenteossa tämä näkyy erityisen selvästi. Kun valtiolta avautuu rahoitusikkuna, kunnille tarjotaan visioita, selvityksiä ja lupauksia, joissa korostuvat mahdollisuudet mutta vaietaan riskeistä. Harva hanke kertoo avoimesti, mitä tapahtuu, jos tavoitteet eivät täyty. Kuka maksaa silloin? Kuka kantaa vastuun?

Valtakunnallisessa keskustelussa talouden rakenteelliset ongelmat näkyvät usein viiveellä. Kunnissa ne näkyvät heti. Tässä mielessä Raahe ei ole poikkeus, vaan pienoiskuva koko maasta. Sama perusasetelma toistuu: palvelutarpeet kasvavat, investointipaineet kasaantuvat ja maksajien määrä ei pysy mukana.

Kunnallisessa päätöksenteossa ei ole mahdollista piiloutua abstraktien miljardien tai pitkien aikajänteiden taakse. Jokainen uusi hanke, jokainen sitoumus ja jokainen investointi näkyy suoraan talousarviossa, velassa tai käyttötalouden kiristyksenä. Kun valtiossa voidaan vielä puhua suunnista ja tavoitteista, kunnissa joudutaan kysymään, mistä rahat otetaan ja kuka laskun maksaa.

Juuri tästä syystä vihreän siirtymän ja elvytyspolitiikan ongelmat tulevat kunnissa vastaan aikaisemmin kuin valtion tasolla. Kun julkista rahaa tarjotaan hankkeisiin, kunnille esitetään lupauksia kasvusta, työpaikoista ja tulevista verotuloista. Samalla riskit jäävät usein paikallisen päätöksenteon harteille. Jos tavoitteet eivät toteudu, lasku ei katoa – se jää kunnan kannettavaksi.

Olen kirjoittanut tästä näkökulmasta jo pitkään, koska paikallisessa todellisuudessa ideologia ei kanna taloutta. Raahe, kuten moni muukin teollinen kaupunki, elää tuotannosta ja maksajista. Kun maksajien määrä ei kasva samaa tahtia kuin menot, järjestelmä ei ole kestävä, vaikka tavoitteet olisivat kuinka hyviä.

Tässä kohtaa paikallinen ja valtakunnallinen ajattelu kohtaavat. Se, mistä nyt puhutaan talouskeskustelussa yleisellä tasolla, on kunnissa jo arkipäivää. Talous ei romahda kerralla, mutta se rapautuu päätös päätökseltä, jos realismi jää tavoitteiden varjoon.

Wahlroosin ajattelussa keskeistä on juuri tämä: markkina toimii suodattimena. Julkinen raha ei. Kun suodatin poistetaan, järjestelmään pääsee myös sellaista, joka ei kestä taloudellista tarkastelua. Lyhyellä aikavälillä tämä voi näyttää aktiivisuudelta ja rohkeudelta. Pitkällä aikavälillä se näkyy rakenteina, joita ei enää pystytä purkamaan ilman kipua.

Ongelma ei ole yksittäisissä ihmisissä tai ideoissa. Ongelma on järjestelmässä, joka palkitsee lupaamisen enemmän kuin toteuttamisen. Mitä kunnianhimoisempi visio, sitä helpompi se on myydä rahoitushakemuksessa. Talous ei kuitenkaan elä visioista, vaan tuotannosta, verotuloista ja maksukyvystä.

Siksi talouden elvyttäminen vaatii enemmän kuin rahaa. Se vaatii kykyä sanoa ei. Kykyä erottaa aidot investoinnit hankkeista, jotka elävät vain tukien varassa. Ilman tätä kurinalaisuutta elvytys ei rakenna tulevaisuutta, vaan lykkää ongelmia eteenpäin entistä kalliimpina.

Tämä on se kohta, jossa oma ajatteluni ja Wahlroosin analyysi kohtaavat. Elvytys ilman realismia ei ole ratkaisua, vaan osa ongelmaa. Ja mitä aikaisemmin tämä tunnistetaan, sitä vähemmän yhteiskunnan rahaa ehtii valua utopioihin, joilla ei ole kantavuutta arjessa.

Lähteet ja tausta-aineisto

• Björn Wahlroos, haastattelu: Taloudet eivät kuole kuin ihmiset
  Talouden rakenteellinen rapautuminen, elvytyspolitiikan riskit ja vihreän siirtymän taloudelliset reunaehdot.

• Northvolt
  Julkisuudessa käsitellyt rahoitus-, tuotanto- ja kustannushaasteet Pohjois-Ruotsin akkuteollisuushankkeissa.

• H2 Green Steel
  Vihreän teräksen teollisten investointien rahoitusongelmat ja riippuvuus julkisista tukimekanismeista.

• Valtiovarainministeriö
  Julkisen talouden kehitys, kestävyysvaje, elvytyspolitiikka ja valtiontalouden sopeutustarve.

• Tilastokeskus
  Väestörakenne, huoltosuhteen kehitys ja veropohjan muutokset valtakunnallisesti ja kunnissa.

• Kuntaliitto
  Kuntatalouden tilannekuvat, investointipaineet, palvelutarpeiden kasvu ja kuntien rahoitusasema.

• Raahe
  Kaupungin talousarviot, tilinpäätökset ja investointisuunnitelmat; kunnallisen päätöksenteon aineistot, joissa näkyy veropohjan, palvelutarpeiden ja investointipaineiden epäsuhta.

• Raahen kaupunginvaltuuston, -hallituksen ja lautakuntien pöytäkirjat
  Päätöksenteko kaavoituksesta, investoinneista ja palvelurakenteesta; paikalliset esimerkit talouden ja vihreiden tavoitteiden yhteentörmäyksistä.

• Pohjois-Pohjanmaan alueelliset selvitykset
  Elinkeino-, väestö- ja talouskehitystä koskevat analyysit, jotka heijastuvat suoraan Raahen ja lähikuntien talouteen.