Nyt onkin mennyt pieni hetki, että uusia kirjoituksia ei ole syntynyt. Mutta nyt on vahva viesti poliittiseen päätöksen tekoon, missä oikeasti olemme menossa. 

Energian hinta ratkaisee – aikaikkuna sulkeutuu

Eurooppa on valinnut linjan, jossa ilmastopolitiikka, teollisuuspolitiikka ja energiapolitiikka on sidottu yhteen. Ajatus on rakentaa uusi, vähähiilinen teollinen perusta ja samalla luoda kilpailuetua tulevaisuuden markkinoille.

Ongelma ei ole tavoite. Ongelma on aikataulu.

Poliittinen keskustelu pyörii 2030–2035 tavoitteissa. Teollisuuden investointipäätökset tehdään nyt. Ja juuri tässä kohtaa aikaikkuna on ratkaiseva.

On toki mahdollista siirtää aikaikkunaa eteenpäin. Voimme todeta, että todellinen murros tapahtuu vasta 2040–2050-luvuilla, kun teknologia kypsyy, sähköntuotanto laajenee ja kustannukset laskevat. Se on täysin mahdollinen polku. Mutta silloin on myös sanottava rehellisesti, että nykyiset 2030-tavoitteet eivät ole teollista realismia vaan poliittista aikataulua. Energiainfrastruktuuri ei muutu vuosikymmenessä radikaalisti ilman valtavia kustannuksia. Jos murros on 2040–2050-luvun asia, sitä ei voi väkisin puristaa 2020-luvun loppuun velkarahalla ja toiveajattelulla.

Koko teollinen murros riippuu sähköntuotannon kehittymisestä. Ilman rakenteellisesti edullista, vakaata ja riittävää sähköä ei synny kilpailukykyistä vihreää teollisuutta. Ei vihreää terästä. Ei vetytaloutta. Ei sähköistyvää raskasta teollisuutta.

Kolmen–viiden vuoden sisällä energian hinta ei romahda. Uutta ydinvoimaa ei ehditä rakentaa. Sähköverkot eivät vahvistu itsestään. Varastointiratkaisut eivät skaalaudu halvoiksi massatuotteiksi. Halpaa sähköä ei synny poliittisella julistuksella.

Jos energian hinta ei laske nopeasti, vihreän teräksen ja vetytalouden kustannusrakenne pysyy korkeana. Ja silloin kilpailu ratkaistaan hinnalla.

Sähköautoissa tämä nähtiin jo. Eurooppa säänteli, Kiina skaalasi tuotannon. Nyt eurooppalaiset valmistajat puolustavat asemiaan hintakilpailussa – onnistumatta. Markkina ei odottanut eurooppalaista sääntelyaikataulua. Se valitsi hinnan.

Teräksessä tilanne voi olla vielä kovempi. Teräs ei ole brändituote vaan globaali bulkkihyödyke. Jos Kiina ja Intia tuottavat halvemmalla, markkina ei maksa lisähintaa eurooppalaisesta mallista ilman pakkoa.

Vedyn kohdalla riskitaso kasvaa entisestään. Vedyn tuotanto on puhtaasti sähkön hinnasta riippuvaista. Jos sähkö on kallista ja järjestelmä epävakaa, koko vetytalous rakentuu heikolle pohjalle.

Aikaikkuna on tässä ratkaiseva. Jos energian hinta ei laske nopeasti, investoinnit lykkääntyvät. Jos investoinnit lykkääntyvät, tavoitteet siirtyvät. Jos tavoitteet siirtyvät, poliittinen uskottavuus murenee.

Eurooppa tuottaa noin 7–8 prosenttia maailman päästöistä. Yksipuolinen kustannusten nosto ei muuta globaalia päästökehitystä ratkaisevasti, jos muu maailma jatkaa eri linjalla. Se voi kuitenkin muuttaa meidän teollista asemaamme nopeasti.

Energiariippuvuudesta irtautuminen on järkevä tavoite. Mutta sen on tapahduttava taloudellisesti kestävällä tavalla. Velkarahalla rakennettu visio ei muutu kilpailueduksi, jos sähkö pysyy kalliina.

Yksi asia on varma: energian hinta ratkaisee. Se ratkaisee teräksen hinnan. Se ratkaisee vetytuotannon kannattavuuden. Se ratkaisee pysyykö raskas teollisuus Euroopassa vai siirtyykö se sinne, missä energia on halvempaa.

Politiikka voi asettaa tavoitteita. Sähkön hinta päättää, toteutuvatko ne.