Luonto ei tunne eikä tiedä, mikä on normaalia

Evoluutio, kaoottinen meteorologia ja mittausten muokkaaminen

Luonto ei toimi suoraviivaisesti. Se ei etene tasaisena käyränä eikä noudata ihmisen määrittelemiä aikajaksoja. Luonnon perusominaisuuksia ovat vaihtelu, sopeutuminen ja murrokset. Tämä pätee yhtä lailla evoluutioon, ilmastoon kuin säähän.

Evoluutio on tästä kiistaton todiste. Ilman ympäristön ja ilmaston jatkuvaa muutosta ei olisi lajien sopeutumista, leviämistä eikä katoamista. Luonnonhistoria on kertomus pitkistä lämpimistä ja kylmistä jaksoista, nopeista muutoksista ja palautumisista. Muutos ei ole poikkeus – se on sääntö.

Kun ilmastoa tarkastellaan vain lyhyillä aikasarjoilla, tämä peruslähtökohta katoaa. Silloin menneisyys näyttäytyy vakaana, nykyhetki poikkeuksena ja tulevaisuus yksisuuntaisena kriisinä. Pitkät aikasarjat – historialliset lämpötilamittaukset, puulustot, lajien levinneisyys ja kenttähavainnot – rikkovat tämän asetelman. Ne osoittavat, että luonnollinen vaihtelu on ollut suurta jo kauan ennen teollista aikaa.

Tässä kohtaa mukaan astuu mittausaineistojen adjustointi. Korjauksia perustellaan teknisillä syillä: asemien siirroilla, ympäristön muutoksilla ja laiteuudistuksilla. Tämä on periaatteessa perusteltua. Ongelma syntyy silloin, kun korjausten tarkoitus lipsahtaa muotoon “jotta saadaan oikea lämpötila aikaiseksi”. Kysymys on väistämätön: oikea mihin nähden?

Kun havainto ei sovi malliin, havaintoa korjataan. Samalla luonnollinen vaihtelu tasoittuu, menneisyys viilenee ja nykyhetki lämpenee. Mittauksesta tulee väline kertomuksen tukemiseen, ei kertomuksen haastamiseen. Tämä on ristiriidassa luonnontieteiden perusperiaatteen kanssa, jossa havainto on ensisijainen ja malli toissijainen.

Kun tähän kokonaisuuteen liitetään meteorologia, ristiriita syvenee entisestään. Ilmakehä on kaoottinen järjestelmä. Se ei toista itseään täsmällisesti eikä etene lineaarisesti. Pienet muutokset lähtötilanteessa voivat johtaa suuriin ja nopeisiin muutoksiin lopputuloksessa. Tämä asettaa luonnollisen rajan ennustettavuudelle.

Siitä huolimatta yksittäisiä sääilmiöitä tulkitaan yhä useammin “uudeksi normaaliksi” tai “ääri-ilmiöiksi”, ikään kuin kaoottinen järjestelmä olisi siirtynyt pysyvään tilaan. Samalla havaintopohjainen meteorologia – pilvien lukeminen, ilmanpaineen kehityksen seuraaminen, paikallistuntemus – on jäänyt mallipohjaisen tulkinnan varjoon. Kun nenää ei enää käytetä ulkona, malli alkaa määrittää todellisuutta.

Näin syntyy erikoinen yhdistelmä:

• evoluutio sivuutetaan, vaikka muutos on luonnon perusominaisuus

• pitkät aikasarjat ohitetaan tai tasoitetaan

• meteorologian kaoottisuus tunnustetaan teoriassa, mutta kielletään tulkinnoissa

Luonnolliset vaihtelut nimetään uudelleen poikkeamiksi, ja poikkeamat pysyviksi tiloiksi. Luontoa tarkastellaan ikään kuin se olisi kone, joka on mennyt epäkuntoon, eikä dynaaminen järjestelmä, joka toimii kuten aina ennenkin.

Tämä kirjoitus on syntynyt pitkälti niiden tutkijoiden ja havaintojen pohjalta, jotka ovat pitäneet kiinni pitkästä aikajänteestä ja luonnontieteellisestä nöyryydestä. Aikasarja-analyysit ja mittaushistorian tarkastelu ovat saaneet vahvaa innoitusta Jyrki Itkonen työstä. Evoluutiota ja pitkäaikaisia luontovasteita koskeva ajattelu nojaa myös Simo Ruohon esiin nostamiin näkökulmiin. Puulustoihin perustuva ilmastohistoria, joka ei taivu adjustointiin, muistuttaa luonnon omasta muistista Mauri Timonen tutkimusten kautta. Pitkäaikainen Lapin ekosysteemien seuranta, jota Antero Järvinen on tehnyt vuosikymmenten ajan, osoittaa, kuinka luonto reagoi monimutkaisesti.

Yhteinen viesti näissä kaikissa on sama:
luonto ei tunne eikä tiedä, mikä on normaalia. Se tuntee vain muutoksen, vaihtelun ja sopeutumisen.

Jos nämä perusasiat unohdetaan, ei hylätä vain yksittäisiä tutkimuksia tai näkökulmia. Silloin hylätään luonnontieteiden ydin – ja samalla kyky ymmärtää luontoa sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivottaisiin olevan.