Ilmatieteen laitos – tutkimuslaitoksesta yhteiskunnalliseksi toimijaksi

Suomessa Ilmatieteen laitos nauttii poikkeuksellista luottamusta. Se on instituutio, jonka sanomisia pidetään tieteellisinä, puolueettomina ja viranomaisluonteisina. Juuri siksi sen roolia on syytä tarkastella kriittisesti –  rakenteen tasolla.

Ilmatieteen laitos ei ole enää vain säätä mittaava ja ennustava tutkimuslaitos. Se on samanaikaisesti tutkimusorganisaatio, viranomainen, viestijä, riskien arvioija ja päätöksenteon tukija. Nämä roolit ovat vuosien mittaan kietoutuneet toisiinsa tavalla, joka muuttaa laitoksen luonnetta. Se ei ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan osallistuu sen tulkinnan ja kehystämisen rakentamiseen.

Tässä kohtaa syntyy yhteiskunnallisesti kiinnostava ilmiö.

Kun sama instituutio tuottaa havaintoaineiston, mallintaa sen, arvioi riskit ja viestii johtopäätökset suoraan julkisuuteen ja päätöksentekoon, kriittinen etäisyys kapenee. Tutkimuksellinen epävarmuus jää taustalle, ja etualalle nousee kertomus, joka on viestinnällisesti selkeä, mutta tieteellisesti yksinkertaistettu.

Ilmatieteen laitoksen tiedotteissa ja asiantuntijapuheessa toistuvat sanat riski, uhka, varovaisuus ja ennakointi. Ne ovat ymmärrettäviä käsitteitä viranomaiskontekstissa. Ongelma syntyy, kun nämä käsitteet alkavat korvata tutkimuksellisen keskustelun. Epävarmuus tunnustetaan raporteissa, mutta katoaa julkisessa puheessa. Luonnollinen vaihtelu ja vaihtoehtoiset tulkinnat jäävät sivuun, koska ne eivät palvele varoituslogiikkaa.

Kun laitoksen viestintä nojaa yhä useammin mallipohjaisiin skenaarioihin ja pitkän aikavälin uhkakuviin, sen rooli muuttuu. Se ei enää vain kuvaa ilmakehän tilaa, vaan osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen ohjaukseen. Tällöin kysymys ei ole enää siitä, onko tutkimus sinänsä pätevää, vaan siitä, mihin tarkoitukseen tutkimusta käytetään.

Tässä tilanteessa kriittinen keskustelu katkeaa usein auktoriteettiin vetoamalla. Viittaus kansainvälisiin arvioihin tai konsensukseen korvaa argumentin. Tämä ei ole poikkeuksellista, mutta se on ongelmallista. Kun keskustelu päättyy siihen, kuka on sanonut, eikä siihen, mitä on havaittu, tiede muuttuu välineeksi eikä menetelmäksi.

Ilmatieteen laitos ei toimi näin siksi, että se haluaisi harhauttaa. Se toimii näin, koska se on osa järjestelmää, jossa rahoitus, näkyvyys, poliittinen relevanssi ja yhteiskunnallinen merkitys kulkevat käsi kädessä. Instituutio oppii nopeasti, millainen puhe vahvistaa sen asemaa ja millainen puhe jää kuulumattomiin. Tämä on institutionaalista dynamiikkaa, ei salaliittoa.

Mutta juuri siksi tämä dynamiikka on vaarallinen.

Kun tieteellinen instituutio alkaa tuottaa tietoa yhä enemmän omaa tehtäväänsä, rooliaan ja jatkuvuuttaan varten, se loittonee tutkivasta tieteestä. Tiede etsii vastauksia myös silloin, kun ne horjuttavat vallitsevaa käsitystä. Instituutio taas pyrkii vakauteen, ennakoitavuuteen ja uskottavuuden säilyttämiseen.

Yhteiskunnalle tämä näkyy luottamuskysymyksenä. Kansalainen ei välttämättä pysty arvioimaan mallien yksityiskohtia, mutta hän aistii ristiriidan silloin, kun epävarmuus ja varmuus elävät rinnakkain. Kun kaikki vastaukset tukevat samaa kertomusta, kysymys ei enää ole luonnosta, vaan tiedon käytöstä.

Ilmatieteen laitos on liian tärkeä instituutio jätettäväksi kritiikin ulkopuolelle. Juuri sen asema edellyttää avointa ja jatkuvaa tarkastelua. Ei siksi, että tiede kyseenalaistettaisiin, vaan siksi, että tiede säilyisi tieteenä eikä muuttuisi hallinnolliseksi työkaluksi.

Ilmatieteen laitoksen ympärille on muodostunut auktoriteettinen tulkintakeskus, jossa luonnon ilmiöitä ei ensisijaisesti suhteuteta pitkään historiaan, vaan nykyhetkeen ja ennakointitarpeeseen.

Kun luonnosta puhutaan vain riskien ja varovaisuuden kautta, itse luonnon luonne – vaihtelu, liike ja sopeutuminen – jää taustalle. Ja silloin ei enää puhuta vain säästä tai ilmastosta, vaan tavasta ohjata yhteiskunnallista ajattelua. 

Tiede kestää kritiikin.
Tieteelliset instituutiot tarvitsevat sitä.