Tämän aamun uutisia kuunnellessa meinasi mennä kahvi väärään kurkkuun. Onko totta, että eläkeläiset ovat tämän maan talouden suurin alijäämän aiheuttaja? 

Tätä mieltä on Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn.

Itse olen asiasta vahvasti eri mieltä. 

Suomen talouskeskustelun vaiettu ydin – mitoitus

Suomessa käydään jälleen keskustelua siitä, kenen pitäisi osallistua julkisen talouden tasapainottamiseen. Kun Olli Rehn nostaa esiin eläkeläisten roolin ja Riikka Purra puolustaa heidän asemaansa, huomio kohdistuu yhteen väestöryhmään. Se on näkyvä tapa käydä keskustelua. Mutta se ei ole talouden ydin.

Ydin on mitoitus.

Suomen bruttokansantuote on noin 300 miljardia euroa vuodessa. Julkiset menot ovat yli 170 miljardia euroa, eli yli 57 prosenttia BKT:sta. Julkinen sektori käyttää siis yli puolet koko kansantalouden tuotoksesta. Tämä on kansainvälisesti korkea taso.

Valtion velka on noussut yli 220 miljardiin euroon. Velkasuhde on yli 75 prosenttia BKT:sta ja kasvaa ilman rakenteellisia korjausliikkeitä. Pelkät korkomenot ovat nousseet 3–4 miljardin euron vuositasolle. Se on summa, joka ei lisää palveluja, ei vahvista kasvua eikä rakenna tulevaisuutta. Se on hinta aiemmasta epätasapainosta.

Suomen julkinen talous on rakenteellisesti alijäämäinen useilla miljardeilla euroilla vuodessa. Tämä tarkoittaa, että menot ylittävät tulot pysyvästi, eivät vain heikon suhdanteen aikana. Ongelma ei ole yksittäinen kriisi. Ongelma on mittakaava.

Eläkkeet ovat keskustelussa esillä, ja syystäkin. Työeläkkeitä maksetaan noin 37 miljardia euroa vuodessa. Työeläkerahastoissa on noin 260 miljardin euron varallisuus. Keskimääräinen kokonaiseläke on noin 1 900 euroa kuukaudessa. Suuri osa eläkkeensaajista saa tätä pienempää eläkettä.

Eläkkeet ovat merkittävä rahavirta, mutta ne eivät yksin selitä julkisen talouden alijäämää. Kyse ei ole yhdestä menoerästä, vaan kokonaismenojen tasosta suhteessa talouden kantokykyyn.

Julkinen sektori työllistää noin 650 000 ihmistä, noin neljänneksen kaikista palkansaajista. Henkilöstömenot muodostavat merkittävän osan julkisista menoista. Julkinen talous rahoitetaan verotuloilla ja velalla.

Verotulot syntyvät neljästä pääkanavasta: palkkatulojen veroista ja sosiaalimaksuista, yritysten maksamista yhteisöveroista, kulutusveroista sekä pääomatuloveroista. Näiden kaikkien taustalla on sama perusta – markkinoilla syntyvä arvonlisä.

Yritykset tuottavat tavaroita ja palveluita. Niistä syntyy palkkoja ja voittoja. Näistä maksetaan veroja. Kulutuksesta maksetaan arvonlisäveroa. Tämä on julkisen rahoituksen perusta.

Julkinen sektori ei itsessään luo markkinaehtoista arvonlisää, joka kasvattaisi veropohjaa. Se käyttää sitä. Jos yksityinen talous kasvaa vahvasti, julkisen talouden rahoituspohja vahvistuu. Jos kasvu on hidasta, mutta menot pysyvät korkeina, syntyy alijäämä. Se katetaan velalla tai veronkorotuksilla.

Suomen haaste on hidas talouskasvu ja vaimea tuottavuuskehitys. Kun veropohja ei laajene riittävästi, mutta julkinen menotaso pysyy yli puolessa BKT:sta, yhtälö kiristyy.

Väestörakenne lisää painetta. Suomessa on noin 1,6 miljoonaa eläkkeensaajaa. Työikäisten määrä on vähentynyt jo yli vuosikymmenen ajan. Huoltosuhde heikkenee. Yhä pienempi joukko työssäkäyviä rahoittaa yhä suuremman julkisen kokonaisuuden.

Tässä kohtaa keskustelun pitäisi pysähtyä.

Kysymys ei ole siitä, osallistuvatko eläkeläiset vai eivät. Kysymys on siitä, onko julkisen sektorin koko mitoitettu realistisesti siihen talouteen, joka sen rahoittaa.

Jos julkinen sektori käyttää yli puolet kansantalouden tuotoksesta ja talous kasvaa hitaasti, pienet korjausliikkeet eivät riitä. Rakenteellinen epätasapaino ei ratkea etsimällä helpointa maksajaa. Se ratkeaa mitoittamalla menot realistisesti, vahvistamalla kasvun edellytyksiä ja varmistamalla, että julkinen sektori ei kasva nopeammin kuin se talous, joka sen rahoittaa.

Numerot ovat avoimia. Mittasuhteet ovat nähtävissä.

Suomen talousongelman ydin ei ole yksittäinen väestöryhmä. Ydin on mitoitus.