Teollista tulevaisuutta rakentamassa – keskeneräisten ehtojen varaan?

Kun seuraa viime kuukausien uutisia Raahesta, Luulajasta ja Suomen energiapoliittisista linjauksista, kokonaisuus alkaa hahmottua vähitellen. Yksittäiset hankkeet esitetään usein erillisinä: vetyverkko omana kokonaisuutenaan, hiilidioksidin talteenotto omanaan ja terästeollisuuden muutos vielä erikseen. Todellisuudessa ne kytkeytyvät samaan tuotantojärjestelmään, ja juuri siinä järjestelmässä epävarmuudet kasaantuvat.

Vetyverkon suunnittelu on tästä hyvä esimerkki. Suomeen hahmotellaan laajaa putkiverkostoa tilanteessa, jossa vedyn teollinen tuotanto ei vielä ole käynnissä. Samanaikaisesti hiilidioksidin talteenottoon kohdennetaan merkittäviä tukia, vaikka kyse on prosessista, joka lisää energiankulutusta. Terästeollisuudessa puhutaan suurista rakennemuutoksista, vaikka energian saatavuus, raaka-aineiden toimitusvarmuus ja valmiin tuotteen markkinahinta ovat kaikki avoimia kysymyksiä. Tämä herättää väistämättä kysymyksen järjestyksestä, jossa ratkaisuja rakennetaan.

Energia nousee esiin ensimmäisenä reunaehtona. Vedyn tuotannon energiatase tunnetaan, ja sähköjärjestelmän tila on näkyvissä kaikille. Tuotantotase on usein miinuksella, sähköä tuodaan ja kantaverkon kapasiteetti on täynnä. Suuret uudet liitynnät edellyttävät verkon vahvistamista, ja niiden aikajänne mitataan vuosissa. Tässä tilanteessa uudet sähköintensiiviset teolliset prosessit kytkeytyvät suoraan kysymykseen ajoituksesta.

Raaka-aineet muodostavat toisen keskeisen kokonaisuuden. Terästeollisuuden tulevaisuutta hahmotellaan usein vetypelkistetyn rautasienen tai romuteräkseen perustuvan valokaariuunituotannon kautta. Vetypelkistetty rautasieni ei vielä ole saatavilla teollisessa mittakaavassa. Tuotanto on pilotointi- ja esiteollisessa vaiheessa, eikä toimitusvarmuudesta ole vielä näyttöä. Romuteräs puolestaan on rajallinen resurssi. Sen saatavuus ja laatu vaihtelevat, ja kysynnän kasvaessa hinta ja kilpailu kiristyvät. Raaka-aineiden osalta kysymys ei ole teoriasta vaan markkinoiden toiminnasta.

Masuunien tulevaisuudesta keskustellaan laajasti. Useissa maissa on esitetty tavoitteita masuunikapasiteetin vähentämisestä pitkällä aikavälillä. Toteutuminen riippuu kuitenkin energiasta, raaka-aineista ja markkinatilanteesta. Tässä vaiheessa kyse on suunnasta ja skenaariosta, ei lukitusta päätöksestä. Epävarmuus on olennainen osa kokonaisuutta. Jos kapasiteettia poistuu ennen kuin korvaavat ratkaisut ovat toimivia ja kohtuuhintaisia, järjestelmä kiristyy. Jos kapasiteetti säilyy, ilmastotavoitteiden aikataulut venyvät.

Ilmastotavoitteet tuovat keskusteluun vielä yhden ulottuvuuden. Hiilidioksidi on noussut keskiöön, vaikka se ei ole myrkky eikä paikallinen saaste, vaan elämän perusraaka-aine. Maapallon historiassa hiilidioksidipitoisuudet ovat olleet moninkertaisia nykyiseen verrattuna, ja elämä on ollut runsasta. Nykyinen pitoisuus on geologisesti matala. Tämä ei poista tarvetta huolehtia ympäristöstä, mutta se asettaa keinot ja tavoitteet mittakaavaan.

Pienhiukkasten, teollisen pölyn ja haitallisten päästöjen vähentäminen parantaa ilmanlaatua ja ihmisten terveyttä suoraan. Sen sijaan koko teollisen perusrakenteen uudelleenjärjestäminen yhden kaasun ympärille edellyttää, että energian, raaka-aineiden ja markkinoiden reunaehdot ovat kunnossa. Tässä vaiheessa ne ovat vasta muotoutumassa.

Kun nämä tekijät tarkastellaan yhdessä, esiin nousee tilanne, jossa useita ratkaisemattomia kysymyksiä on olemassa samanaikaisesti. Energian saatavuus, siirtokapasiteetti, raaka-aineiden toimitusvarmuus, kustannusrakenne ja ilmastohyöty muodostavat kokonaisuuden, jossa yksittäinen epävarmuus on hallittavissa, mutta usean päällekkäisen epävarmuuden vaikutus kasvaa nopeasti.

SSAB:n päätös Raahessa ja Luulajan hankkeeseen liittyvät avoimet kysymykset eivät kerro epäonnistumisesta. Ne kertovat riskien tunnistamisesta. Se on teollisen päätöksenteon perusta.

Tulevaisuutta rakennettaessa ratkaisevaa on järjestys. Energiantuotanto ja sen riittävyys luovat pohjan. Siirtoverkot mahdollistavat käytön. Raaka-aineketjut varmistavat tuotannon. Uudet prosessit ja infrastruktuurit seuraavat tämän jälkeen. Kun järjestys hämärtyy, riskit siirtyvät hankkeista koko järjestelmään.

Näistä kysymyksistä keskusteleminen ei pysäytä kehitystä. Se auttaa tekemään siitä kestävämpää.