Osa 1.

Valtio, virastot ja tulospalkkiot – kuka hyötyy, kuka kantaa vastuun?

Suomessa on syntynyt järjestelmä, jota on vaikea selittää järjellä. Valtion virastoissa maksetaan tulospalkkioita, vaikka virastot eivät ole yhtiöitä, eivät kanna liiketoimintariskiä eivätkä tee voittoa. Vielä nurinkurisempaa on se, mistä palkkio maksetaan.

Virkamies on jo palkattu tekemään työnsä. Hänen velvollisuutensa on noudattaa lakia, toimia huolellisesti ja puolueettomasti sekä tehdä päätökset parhaaseen tietoon perustuen. Tämä on virkasuhteen perusta. Silti järjestelmä sanoo, että jos työ tehdään “tavoitteiden mukaisesti”, siitä voidaan maksaa erillinen palkkio.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että lisää rahaa maksetaan siitä, että työ tehdään niin kuin se joka tapauksessa kuuluu tehdä.

Yritysmaailmassa tulospalkkio voi olla perusteltu. Yritys kantaa riskin, omistajat vastaavat tappioista ja onnistuminen näkyy viivan alla. Julkisessa hallinnossa näin ei ole. Virasto ei voi epäonnistua taloudellisesti, eikä yksittäinen virkamies joudu vastuuseen päätösten pitkän aikavälin seurauksista. Riskit jäävät yhteiskunnalle.

Tulospalkkio ei mittaa päätöksen laatua, yhteiskunnallista hyötyä tai pitkän aikavälin vaikutuksia. Se mittaa etenemistä, sujuvuutta ja sitä, täyttyvätkö poliittisesti asetetut tavoitteet. Varovaisuudesta, kriittisyydestä tai hidastamisesta ei palkita. Niistä voi jopa tulla ongelma.

Tässä järjestelmässä ei tarvitse käskeä ketään tekemään tiettyä päätöstä. Riittää, että ohjataan mittareita. Kun tavoitteena on sujuvuus ja hankkeiden edistäminen, viesti on selvä: älä ole pullonkaula.

Tulospalkkio muuttaa virkatyön luonnetta. Se ei pakota rikkomaan lakia, mutta se ohjaa tekemään asiat oikeaan suuntaan – poliittisesti määriteltyyn suuntaan – ja nopeasti. Vastuu seurauksista realisoituu vasta myöhemmin, usein täysin eri toimijoille.

Tämä ei ole yksittäisten virkamiesten vika. Suurin osa tekee työnsä rehellisesti ja lain mukaan. Ongelma on järjestelmä, jossa vastuu ja riski on irrotettu toisistaan.

Valtion virastot eivät ole yrityksiä. Ne eivät tee voittoa, ne eivät kanna liiketoimintariskiä, ne eivät vastaa tappioista, eivätkä ne voi mennä konkurssiin. Silti niitä johdetaan yhä enemmän kuin yrityksiä. Niille asetetaan mitattavia tavoitteita, niiden toimintaa arvioidaan suoritteilla ja – mikä kaikkein merkittävintä – niissä maksetaan tulospalkkioita verovaroin.

Tämä ei ole yksittäinen poikkeus. Tämä on järjestelmä.

1990-luvulta alkaen Suomeen on tuotu niin sanottu uuden julkisjohtamisen malli, jossa julkista sektoria johdetaan yritysmaailmasta lainatuilla keinoilla. Tehokkuutta mitataan numeroilla, prosesseilla ja aikatauluilla. Tulos ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin yritystoiminnassa. Virastossa tulos ei ole voittoa eikä kannattavuutta, vaan tavoitteiden täyttymistä.

Ja nämä tavoitteet asetetaan poliittisesti.

Ministeriöt ohjaavat virastoja tulossopimuksilla. Niissä määritellään, mitä pidetään onnistumisena: käsittelyaikojen lyhenemistä, hankkeiden etenemistä, päätösten määrää, vaikuttavuusindikaattoreita ja strategisten linjausten tukemista. Kun nämä täyttyvät, virastossa voidaan maksaa tulospalkkioita johdolle ja henkilöstölle. Palkkiot rahoitetaan viraston budjetista. Budjetti rahoitetaan verovaroista.

Toisin sanoen: veronmaksaja maksaa sekä päätökset että bonukset.

Tämä ei ole laitonta. Se on täysin sääntöjen mukaista. Mutta juuri siksi se on vaarallista.

Tulospalkkio ei mittaa päätöksen pitkän aikavälin vaikutuksia. Se ei mittaa kansantaloudellista hyötyä, ympäristöriskiä tai tuleville sukupolville siirtyvää vastuuta. Se mittaa sitä, eteneekö asia, sujuuko prosessi ja toteutuuko poliittinen tahtotila hallinnollisesti kitkattomasti.

Virkamies ei saa käskyä hyväksyä lupaa tai tukea hanketta. Sellaista ei sanota ääneen. Mutta kun tavoitteena on sujuvuus, ennakoitavuus ja strategisten hankkeiden edistäminen, viesti on selvä. Pullonkauloja vältetään. Hidasteita ei palkita. Varovaisuudesta ei saa tulospalkkiota.

Näin poliittinen ohjaus muuttuu järjestelmäksi, jossa yksittäistä päätöstä ei tarvitse ohjata suoraan. Riittää, että ohjataan mittareita.

Hyödyt kirjataan lyhyellä aikavälillä onnistumisiksi. Haitat realisoituvat myöhemmin – kunnille, valtiolle, ympäristölle ja kansalaisille.

Valtion virastot eivät ole yrityksiä, mutta niitä johdetaan kuin yrityksiä.
Niiltä ei vaadita voittoa, mutta niille maksetaan tulospalkkioita.
Niillä ei ole liiketoimintariskiä, mutta niiden päätöksistä syntyy pysyviä vastuita.

Tätä kutsutaan tehokkuudeksi.
Todellisuudessa kyse on vastuun häivyttämisestä.