Osa 2

Sakatti, kaivostuet ja vihreän siirtymän ideologia – miksi Suomi maksaa riskit

Kun valtion virastoja ohjataan tavoitteilla ja tulospalkkioilla, järjestelmä ei jää teoriaksi. Se näkyy konkreettisina päätöksinä. Sakatin kaivoshanke Lapissa on tästä malliesimerkki.

Suomi on sitoutunut “vihreään siirtymään”, ja sen nimissä ulkomaisille hankkeille avataan ovia, lompakoita ja lupaprosesseja. Sakatin tapauksessa puhutaan brittiläisen kaivosyhtiön hankkeesta, jota valtio tukee noin 150 miljoonalla eurolla verokannustimien ja tukimallien kautta. Tätä perustellaan puhtaalla energialla, sähköautoilla ja ilmastotavoitteilla.

Kun kuori raaputetaan pois, jäljelle jää kylmä taloudellinen todellisuus.

Kaivos ei ole suomalainen. Sen omistus, päätöksenteko ja voitot ovat ulkomailla. Jos hanke onnistuu, taloudellinen hyöty virtaa konsernirakenteiden kautta pois Suomesta. Jos hanke epäonnistuu, ympäristövastuut, jälkihoito ja alueelliset haitat jäävät tänne. Tämä ei ole poikkeus, vaan kaivosteollisuuden peruslogiikka Suomessa.

Sakatin erityinen ongelma on sijainti. Hanke kytkeytyy Natura-alueisiin ja suojeltuihin soihin. Lupaprosessit ovat jo kertaalleen törmänneet oikeuslaitokseen, joka on palauttanut asioita viranomaisille. Silti hanketta pusketaan eteenpäin. Ei siksi, että riskit olisivat kadonneet, vaan siksi että poliittinen suunta on valittu.

Tässä kohtaa Osa 1:n kuvaama järjestelmä astuu näyttämölle.

Business Finlandin, Tukesin, ELY-keskusten ja ministeriöiden tehtävänä on edistää strategisia tavoitteita. Investointeja Suomeen. Vihreää siirtymää. Ennakoitavaa lupaympäristöä. Kun tavoitteet on asetettu, viranomaisilta odotetaan sujuvuutta ja etenemistä. Pullonkaulat ovat epäonnistumisia. Hidastaminen on ongelma.

Kukaan ei käske hyväksymään lupaa. Kukaan ei kirjoita käskyä pöytäkirjaan. Riittää, että mittarit palkitsevat etenemisestä.

Kaivoshankkeita myydään kunnille työpaikkoina ja verotuloina. Todellisuudessa paikalliset hyödyt jäävät usein vaatimattomiksi. Kunta saa jonkin verran kiinteistöveroa ja palkkatuloja, mutta kantaa samalla riskin infrastruktuurista, ympäristöstä ja maineesta. Valtion tasolla tuki ja verokannustimet syövät ne hyödyt, joita hankkeesta väitetään syntyvän.

Tätä ei kutsuta yritystueksi, vaan investointiympäristön parantamiseksi. Kielellä on väliä. Kun hanke leimataan vihreäksi, kriittiset kysymykset muuttuvat helposti ilmastovastaisiksi. Taloudellinen realismi jää ideologian jalkoihin.

Samaan aikaan Suomi velkaantuu, peruspalveluista leikataan ja kansalaisille kerrotaan, että rahaa ei ole. Kaivoshankkeisiin rahaa kuitenkin löytyy. Ei siksi, että ne olisivat kansantaloudellisesti ylivoimaisia, vaan siksi että ne sopivat poliittiseen kertomukseen.

Vihreä siirtymä ei ole ongelma sinänsä. Ongelma on se, että sen varjolla hyväksytään hankkeita, joissa riskit sosialisoidaan ja voitot yksityistetään. Kaivokset, tuulivoima ja muut tukivetoiset investoinnit noudattavat samaa kaavaa. Suomi maksaa, ulkopuolinen hyötyy.

Kun tähän yhdistetään virastojen tulosohjaus ja palkitsemismallit, syntyy järjestelmä, jossa kukaan ei ole varsinaisesti vastuussa kokonaisuudesta. Jokainen tekee oman osansa “oikein”. Lopputulos on silti Suomen kannalta huono.

Sakatti ei ole yksittäinen tapaus. Se on oire.

Niin kauan kuin kansallinen etu alistetaan ideologisille tavoitteille ja virastot palkitaan etenemisestä ilman vastuuta seurauksista, Suomi jatkaa tätä linjaa. Luonnonvarat lähtevät, riskit jäävät ja lasku maksetaan myöhemmin.

Tätä kutsutaan vihreäksi siirtymäksi.
Todellisuudessa kyse on poliittisesti ohjatusta riskinsiirrosta.