Kun ministeri johtaa ja virkamies valittaa

Suomessa on totuttu siihen, että ministeriöitä johdetaan varovasti. Asioita valmistellaan pitkään, muistioita kirjoitetaan, lausuntokierroksia kierretään ja vastuu hajoaa matkalla niin moneen pöytään, ettei kukaan lopulta ole vastuussa mistään.

Siksi ei ole ihme, että ministeri Rantasen tapa johtaa on herättänyt vastareaktion. Kun ministeri käyttää sille kuuluvaa poliittista valtaa, linjaa suuntaa selkeästi ja vaatii virkamieskoneistolta toimeenpanoa, ääni muuttuu nopeasti virkamieskäytävillä. Puhutaan painostuksesta, kiireestä ja ”epäasiallisesta puuttumisesta”.

Todellisuudessa kyse on jostain aivan muusta.

Kyse on vallasta ja sen rajasta.

Virkamies ei ole itsenäinen vallankäyttäjä. Virkamies käyttää delegoitua valtaa. Se valta tulee laista ja viime kädessä eduskunnalta. Ministeri taas on poliittinen toimija, jonka tehtävä on johtaa hallinnonalaa ja vastata siitä eduskunnalle ja kansalaisille. Tämä ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaillinen lähtökohta.

Kun ministeri käyttää toimivaltaansa, hän ei riko oikeusvaltiota. Hän toteuttaa sitä.

Ongelma syntyy silloin, kun virkamieskoneisto on tottunut laajaan harkintavaltaan ilman todellista poliittista ohjausta. Kun tällainen järjestelmä kohtaa ministerin, joka ohjaa, vaatii ja aikatauluttaa, reaktio on ennustettava. Vastuu tuntuu painostukselta ja ohjaus koetaan uhkana.

Tämä ilmiö ei ole uusi, eikä se liity vain yhteen ministeriin tai yhteen hallinnonalaan. Se näkyy laajemminkin siinä, miten viranomaiset tekevät yhä useammin esityksiä, joissa oma toimivalta venyy ja rajat jäävät epäselviksi.

Tästä saatiin hiljattain selkeä esimerkki, kun perustuslakivaliokunta torjui verohallinnon tiedonsaantioikeuden laajentamista koskeneen esityksen. Lausunto oli poikkeuksellisen suora. Esitys oli perustuslain vastainen. Ei puutteellinen, ei viimeistelemätön, vaan perustuslain vastainen.

Kyse ei ollut teknisestä virheestä. Kyse oli ajattelutavasta, jossa viranomaiselle pyrittiin antamaan mahdollisimman laaja valta ja rajat jätettiin määrittelemättä. Tämä on juuri se kehityskulku, jota oikeusvaltiossa ei pidä hyväksyä.

Viranomaisvalta ei ole itseisarvo. Se ei kasva hyvän tarkoituksen varjolla rajattomaksi. Jokainen toimivaltuuden laajennus pitää perustella, rajata ja alistaa valvonnalle.

Sama periaate pätee hallinnon sisällä.

Kun ministeri vaatii virkamiehiltä tehokkuutta, aikatauluja ja toimeenpanoa, hän ei riko virkavastuuta. Hän muistuttaa siitä, kuka johtaa ja kuka toimeenpanee. Virkamiehen tehtävä ei ole vastustaa poliittista ohjausta, vaan toteuttaa sitä lain puitteissa.

Jos tämä roolijako hämärtyy, syntyy rakenteellinen ongelma. Viranomainen alkaa toimia kuin valta olisi pysyvä ja omaehtoinen, ei delegoitu ja rajattu. Juuri silloin oikeusvaltioperiaate alkaa heiketä, usein huomaamatta.

Oikeusvaltio ei tarkoita virkamiesvaltaa. Oikeusvaltio tarkoittaa vallan rajaamista, vastuun jakamista ja demokraattista kontrollia. Ministeri on osa tätä ketjua, ei sen häiriötekijä.

Siksi on syytä kysyä suoraan: onko ongelma ministerin toimintatavassa vai siinä, että virkamieskoneisto ei ole tottunut poliittiseen johtamiseen?

Kun virkamies valittaa siitä, että joutuu tekemään työtä ilman päätöksenteko-oikeutta, hän samalla tunnustaa jotain olennaista. Päätöksenteko ei kuulu virkamiehelle. Se kuuluu poliittiselle johdolle.

Ja juuri näin sen pitääkin mennä.

Oikeusvaltio toimii niin kauan kuin tämä asetelma tunnistetaan ja hyväksytään. Kun se hämärtyy, valta karkaa vähitellen niiltä, joille se kuuluu, ja siirtyy rakenteisiin, joita kukaan ei ole valinnut.

Tämä ei ole henkilö- eikä puoluekysymys. Tämä on kysymys siitä, kuka johtaa Suomea ja millä mandaatilla.

Ja siihen vastaus on edelleen sama kuin ennenkin. Kansan valitsema eduskunta ja sen vastuulliset ministerit.