Rälssit auki, osa 5 – kuka johtaa, kuka nimittää ja mitä siitä maksetaan?

Tähän asti olemme seuranneet julkista rahaa organisaatioiden, virastojen, avustusten, yritystukien, kuntien, hyvinvointialueiden ja yhtiöiden kautta. Nyt tullaan kohtaan, josta julkisessa keskustelussa puhutaan paljon mutta usein aika huolimattomasti.

Johtajien palkoista, poliittisista nimityksistä ja niin sanotuista suojatyöpaikoista on helppo heittää kovia väitteitä.

Paljon vaikeampaa on selvittää, mistä oikeasti on kysymys.

Aloitetaan palkoista.

Valtion vuoden 2026 talousarvioesityksessä budjettitalouden henkilöstömääräksi arvioidaan noin 74 500 henkilöä ja työvoimakustannuksiksi noin 5,33 miljardia euroa. Keskimääräiseksi kokonaisansioksi arvioidaan 4 930 euroa kuukaudessa.

Valtiolla työskentelee poliiseja, rajavartijoita, asiantuntijoita, tutkijoita, juristeja, insinöörejä, johtajia ja suuri joukko muuta henkilöstöä. Siksi pelkästä keskipalkasta ei voi päätellä, että valtion henkilöstölle maksettaisiin yleisesti liikaa.

Vertailuksi kannattaa katsoa, mitä suomalainen palkansaaja yleensä ansaitsee.

Tilastokeskuksen uusimman vuoden 2024 palkkarakennetilaston mukaan kokoaikaisten palkansaajien kokonaisansion mediaani oli 3 615 euroa kuukaudessa. Parhaiten ansaitseva kymmenys alkoi 6 119 eurosta kuukaudessa.

Kokonaisansioon lasketaan säännöllisen työajan palkan lisäksi esimerkiksi yli- ja lisätyöajan palkanosat, mutta ei kertaluonteisia eriä, kuten tulospalkkioita tai lomarahoja.

Tästä syntyy kiinnostava kysymys siitä, mitä tarkoitamme suurella palkalla.

Jos suomalaisen kokoaikaisen palkansaajan mediaani on noin 3 600 euroa ja parhaiten ansaitseva kymmenys alkaa hieman yli 6 100 eurosta, 10 000–15 000 euron kuukausipalkka on kiistatta erittäin korkea suomalaisessa palkkajakaumassa.

Se ei silti tarkoita, että palkka olisi liian suuri.

Ratkaiseva kysymys on, millaisesta vastuusta maksetaan ja mitä sillä johtamisella saadaan aikaan.

Kysymys kannattaakin esittää toisin.

Millaiseksi palkkarakenne muuttuu, kun organisaatiokaaviossa noustaan ylöspäin? Kuinka monta johtamisen porrasta tarvitaan? Kuinka monta johtajaa, päällikköä, ylijohtajaa, osastopäällikköä ja muuta esihenkilöä järjestelmässä on?

Ja mikä on heidän osuutensa kokonaiskustannuksesta?

Yksittäisen johtajan 10 000 tai 15 000 euron kuukausipalkka ei Suomen julkista taloutta kaada. Jos korkeapalkkaisia johtamis- ja hallintorakenteita kuitenkin kertyy tuhansia eri organisaatioihin, puhutaan jo aivan toisesta asiasta.

Tässä on tärkeää erottaa palkka ja organisaatiorakenne toisistaan.

Vaativan organisaation hyvä johtaja voi olla korkean palkkansa arvoinen. Julkisella sektorillakin kilpaillaan osaavista lääkäreistä, juristeista, talousjohtajista, insinööreistä ja muista erityisosaajista yksityisen sektorin kanssa.

Minua kiinnostaa enemmän se, tarvitaanko kaikki johtamisen portaat, joiden päälle nämä palkat rakentuvat.

Jos kolme organisaatiota yhdistetään yhdeksi mutta jokaisen vanha johtorakenne säilyy käytännössä ennallaan uusilla nimikkeillä, organisaatiouudistuksen hyöty jää helposti paperille.

Tästä päästään nimityksiin.

Suomessa ylimpien virkamiesten nimittäminen on säädeltyä. Virkoihin liittyy kelpoisuusvaatimuksia, hakumenettelyjä ja ansiovertailuja.

Tämä on tärkeä todeta, koska poliitikkojen tekemä nimityspäätös ei itsessään tarkoita poliittista nimitystä.

Jos valtioneuvosto nimittää kansliapäällikön tai viraston pääjohtajan, siitä ei voida päätellä, että henkilö olisi saanut työnsä puoluekirjalla.

Sellainen väite vaatii aivan muuta näyttöä.

Mutta Suomessa on myös avoimesti poliittisia tehtäviä, eikä sitä edes peitellä.

Ministereillä on erityisavustajia ja ministerin toimikauteen sidottuja valtiosihteereitä. Heidän tehtävänsä on nimenomaan tukea ministerin poliittista työtä.

Esimerkiksi kesäkuussa 2026 sosiaaliturvaministerinä aloittaneella Karoliina Partasella on valtiosihteeri ja kaksi erityisavustajaa.

Pääministerin esikunta näyttää mittakaavaa toisesta suunnasta. Pääministerillä on valtiosihteerin lisäksi useita avustajia ja neuvonantajia, joiden vastuualueisiin kuuluvat muun muassa talouspolitiikka, viestintä, mediasuhteet, EU-asiat sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Nämä eivät ole tavallisia vakinaisia virkamiespaikkoja, vaan poliittisen johdon ympärille rakennettua esikuntaa.

Tässä kohtaa minusta saa esittää vaikeankin kysymyksen.

Ministeriöissä työskentelee samaan aikaan suuri määrä vakinaisia virkamiehiä, joiden tehtävänä on valmistella asioita, tuottaa tietoa ja tukea päätöksentekoa.

Mikä on poliittisen esikunnan oikea koko tämän virkamieskoneiston rinnalla?

Poliittista avustajajärjestelmää tarvitaan jo siksi, että ministerin pitää pystyä toteuttamaan vaaleissa saatua poliittista mandaattia eikä virkakunnan tehtävänä ole tehdä puoluepolitiikkaa.

Mutta siitä ei seuraa, ettei avustajien ja valtiosihteerien määrää tai kustannuksia saisi arvioida.

Vuoden 2026 talousarviossa ministerien, heidän valtiosihteeriensä ja erityisavustajiensa palkkaukseen tehtiin viiden prosentin vähennys, jonka vaikutukseksi arvioitiin noin 130 000 euroa.

Myös ministerien palkkioita alennettiin väliaikaisesti viidellä prosentilla ajalle 1.1.2026–31.5.2027.

Valtiontalouden miljardien rinnalla summa on pieni.

Siksi olisi väärin antaa ymmärtää, että Suomen velkaongelma ratkeaisi ministerien avustajia vähentämällä.

Ei ratkea.

Mutta tässä kirjoitussarjassa olemme lähteneet siitä, ettei mitään jätetä tarkastelun ulkopuolelle vain siksi, että yksittäinen säästö on kokonaisuuteen nähden pieni.

Jos kansalaiselta vaaditaan säästöjä, myös poliittisen järjestelmän pitää pystyä perustelemaan omat kustannuksensa.

Varsinainen rälssikysymys alkaa kuitenkin vasta siitä, mitä tapahtuu poliittisen tehtävän jälkeen.

Ministerit vaihtuvat, avustajien tehtävät päättyvät ja puolueiden voimasuhteet muuttuvat. Ihmiset siirtyvät politiikasta yrityksiin, järjestöihin, edunvalvontaan ja joskus julkisen sektorin tehtäviin. Vastaavasti virkamiehiä siirtyy politiikkaan ja yksityiselle sektorille.

Pelkkä tällainen siirtyminen ei todista mitään väärää.

On luonnollista, että yhteiskunnan päätöksentekoa tuntevalle ihmiselle löytyy käyttöä muuallakin.

Ongelma syntyy, jos julkisesta vallasta muodostuu suljettu kierto, jossa poliittinen asema antaa tosiasiallisen etuoikeuden julkisesti rahoitettuun johtopaikkaan ilman, että pätevyys ja avoin kilpailu ratkaisevat.

Jos tällaista väitetään tapahtuvan, silloin pitää pystyä osoittamaan kuka nimitettiin, mihin tehtävään, ketkä muut hakivat, millä perusteella valinta tehtiin ja poikkesiko menettely normaalista.

Siinä kohdassa sanaa suojatyöpaikka voidaan käyttää vasta, kun näyttö kestää päivänvalon.

Tämä sama kysymys ei rajoitu valtioon.

Kunnissa ja hyvinvointialueilla poliittinen päätöksenteko ja operatiivinen johtaminen kohtaavat vielä lähempänä toisiaan. Edellisessä osassa tarkastelimme kuntien ympärille muodostunutta laajaa yhtiöverkostoa.

Jokaisella yhtiöllä on hallinto, ja kunnallisten yhtiöiden hallituksiin valitaan myös poliittisin perustein henkilöitä.

Se kuuluu kunnalliseen omistajaohjaukseen.

Mutta samalla herää kysymys siitä, mitä hallituksen jäseneltä edellytetään.

Energia-, vesi-, satama-, jätehuolto- tai kiinteistöyhtiön hallituksen jäsen ei ole siellä vain edustamassa puoluettaan.

Hän käyttää omistajan valtaa ja kantaa vastuuta yhtiön toiminnasta.

Mitä suuremmasta yhtiöstä ja taloudellisesta riskistä puhutaan, sitä tärkeämpää on, että hallituksesta löytyy myös toimialan, talouden ja yritystoiminnan osaamista.

Tämä on yksi kohta, jossa politiikan omaan toimintaan kannattaa kohdistaa sama laskin kuin virastoihin.

Kuinka paljon Suomessa on julkisomisteisten yhtiöiden hallituspaikkoja? Millaisia palkkioita niistä maksetaan? Kuinka monessa hallituksessa sama ihminen istuu? Millä perusteella jäsenet valitaan?

Yksittäinen muutaman tuhannen euron vuosipalkkio ei julkista taloutta ratkaise.

Mutta jälleen kerran kokonaisuus kiinnostaa enemmän kuin yksittäinen palkkio.

Hyvinvointialueilla kysymys johtamisesta muuttuu vielä kiinnostavammaksi.

Sote-uudistuksen yhteydessä rakennettiin kokonaan uusia organisaatioita, joihin piti luoda johtamisjärjestelmät, hallinto, taloushallinto, henkilöstöhallinto ja poliittinen päätöksenteko.

Samalla vanhat sairaanhoitopiirit ja kuntien sote-rakenteet poistuivat tai siirtyivät uuden järjestelmän sisälle.

Juuri tällaisessa suuressa uudistuksessa pitäisi pystyä jälkikäteen osoittamaan, vähenivätkö hallinnolliset päällekkäisyydet vai syntyikö niiden tilalle uusia.

Kun hyvinvointialueiden rahoituksessa puhutaan kymmenistä miljardeista euroista vuodessa, johtamisjärjestelmän kustannus ei ole kiinnostava siksi, että johtajien palkoista saataisiin miljardisäästö.

Kiinnostavaa on se, kuinka tehokkaasti koko valtavaa organisaatiota johdetaan.

Huono johtamisrakenne voi aiheuttaa paljon suurempia kustannuksia hankinnoissa, henkilöstön käytössä, kiinteistöissä ja tietojärjestelmissä kuin mitä johtajien omiin palkkoihin koskaan käytetään.

Siksi pelkkä johtajan palkkalapun julkaiseminen on oikeastaan aika pinnallista talouskeskustelua.

Paljon kiinnostavampaa on kysyä:

Mitä sillä johtamisella saadaan?

Jos 15 000 euroa kuukaudessa ansaitseva johtaja säästää organisaatiolta vuodessa kymmenen miljoonaa euroa ja parantaa samalla toimintaa, hän on halpa.

Jos sama palkka maksetaan johtamisportaasta, jonka tarpeellisuutta kukaan ei osaa perustella, tilanne on aivan toinen.

Tässä kohtaa palaan taas teollisuuteen.

Tuotantolaitoksessa organisaatiokaaviota ei pitäisi rakentaa sen mukaan, kuinka monta johtajan paikkaa tarvitaan, vaan sen mukaan, mitä tuotannon johtaminen vaatii.

Jos yksi johtamistaso ei tuota päätöksentekoon mitään lisäarvoa, se hidastaa toimintaa ja maksaa rahaa.

Saman periaatteen pitäisi toimia julkisessa hallinnossa.

Minusta Suomessa pitäisi siksi tehdä koko julkiselle sektorille johtamisrakenteiden läpileikkaus.

Ei henkilönnimillä aloittaen vaan organisaatioista.

Kuinka monta johtamistasoa valtiolla, kunnissa ja hyvinvointialueilla on? Kuinka paljon henkilöstöä on yhtä esihenkilöä kohti? Kuinka paljon johtamiseen ja hallintoon käytetään rahaa suhteessa varsinaiseen toimintaan? Miten nämä luvut eroavat samankaltaisten organisaatioiden välillä?

Vasta sen jälkeen mennään nimiin.

Jos kahdella saman kokoisella hyvinvointialueella toinen tarvitsee saman palvelun johtamiseen kaksinkertaisen määrän johtajia, siihen pitää löytyä selitys.

Jos kaksi virastoa hoitaa samankaltaisia tehtäviä mutta niiden hallintorakenteet ovat aivan eri kokoisia, sitä kannattaa tutkia.

Ja jos kuntayhtiön hallinto maksaa enemmän kuin vastaavan markkinoilla toimivan yrityksen, omistajan pitäisi kysyä miksi.

Tässä on minusta paljon kiinnostavampi tapa puhua korkeista palkoista kuin vaatia kaikkien palkkojen leikkaamista.

Ei ensimmäisenä kysytä, saako joku liikaa palkkaa. Kysytään ensin, tarvitsemmeko tehtävän, tarvitsemmeko tämän johtamisportaan ja saammeko maksamallemme palkalle vastinetta.

Jos vastaus kaikkiin kolmeen on kyllä, palkka voi olla aivan perusteltu.

Jos ensimmäiseen kysymykseen ei löydy vastausta, kahdella seuraavalla ei ole enää kovin paljon merkitystä.

Ja poliittisten nimitysten kohdalla käytän täsmälleen samaa periaatetta.

En aio nimetä ihmisiä suojatyöpaikkoihin pelkän puoluekirjan perusteella. Se olisi liian helppoa ja samalla epäreilua.

Mutta jos julkisen talouden ympärille on vuosikymmenten aikana muodostunut järjestelmiä, joissa poliittinen valta, julkinen raha ja hyväpalkkaiset tehtävät todella kiertävät samoissa verkostoissa ilman avointa kilpailua, ne kuuluvat tämän tarkastelun piiriin.

Silloin nimetkin voidaan kirjoittaa.

Mutta ensin pitää olla näyttö.

Tämän kirjoitussarjan tarkoitus ei ole rakentaa epäilyksiä ihmisistä.

Tarkoitus on avata järjestelmä niin läpinäkyväksi, ettei meidän tarvitse epäillä.

Seuraavaksi kannattaa mennä paikkaan, jossa johtamisen päätökset muuttuvat valtaviksi rahavirroiksi:

julkisiin hankintoihin ja konsulttitalouteen.

Siellä eivät enää liiku tuhansien eurojen hallituspalkkiot tai yksittäiset kuukausipalkat vaan miljardit.

Ja siellä yksi kysymys muuttuu erityisen kiinnostavaksi:

Jos julkisella sektorilla on valtava määrä omaa asiantuntijahenkilöstöä, miksi se ostaa niin paljon asiantuntijatyötä myös ulkopuolelta?