Mauri Pekkarinen puolustaa keskustan energiapolitiikkaa – mutta puolustaako hän suomalaista sähkönkäyttäjää?

Mauri Pekkarinen julkaisi kirjoituksen, jossa hän puolustaa voimakkaasti keskustan 2010-luvun alussa rakentamaa energiapolitiikkaa. Kirjoituksesta jää kuitenkin yksi olennainen kysymys vastaamatta: puolustaako Pekkarinen suomalaista sähkönkäyttäjää vai keskustan omaa energiapoliittista perintöä?

Kirjoitus on käytännössä puolustuspuheenvuoro sille energialinjalle, joka synnytti Suomen tuulivoimabuumin, uusiutuvan energian tukijärjestelmät ja nykyisen sähkömarkkinamallin. Sen sijaan siinä ei juuri käsitellä niitä ongelmia, joista suomalaiset tänä päivänä keskustelevat.

Missä ovat vastaukset seuraaviin kysymyksiin?

• Miksi sähkön kokonaiskustannus on noussut vuosikymmenten aikana moninkertaiseksi?
• Miksi siirtomaksut ovat karanneet tavallisen kuluttajan ulottumattomiin?
• Miksi sähkömarkkinoilla nähdään yhä useammin negatiivisia hintoja ja suuria hintapiikkejä?
• Miksi uusia datakeskuksia ja vetylaitoksia perustellaan sillä, että sähköä on ajoittain liikaa? 
• Miksi tuulivoimahankkeita perutaan ympäri Suomea, vaikka niiden piti olla markkinaehtoisesti kannattavia?

Pekkarinen nostaa esiin väitteen, että Suomessa on Euroopan halvinta sähköä. Mutta mitä merkitystä tällä on suomalaiselle eläkeläiselle, omakotiasujalle tai pienyrittäjälle, jos sähkölaskun kokonaiskustannus on noussut rajusti verrattuna aikaan, jolloin sähköjärjestelmä perustui vakaaseen perusvoimaan?

Kuluttaja ei maksa pelkkää pörssisähkön tuntihintaa. Hän maksaa energian, siirron, verot ja perusmaksut. Lopputulos näkyy laskussa.

Kirjoituksessa korostetaan datakeskuksia, vetytaloutta ja uusiutuvan energian investointeja. Sen sijaan siinä ei tarkastella sitä, kuinka paljon pysyviä työpaikkoja nämä hankkeet luovat, kuinka paljon verotuloja ne tuottavat Suomeen ja kuinka paljon niiden vaatima infrastruktuuri maksaa suomalaisille.

Erityisen huolestuttavaa on se, että kaikki kriittiset kysymykset leimataan käytännössä populismiksi. Onko todella populismia kysyä:

• Kuka maksaa investoinnit?
• Kuka hyötyy investoinneista?
• Mitä hyötyä niistä on suomalaisille?
• Miten huoltovarmuus turvataan?
• Kuka vastaa purkukustannuksista?

Nämä eivät ole populistisia kysymyksiä. Ne ovat vastuullisen päätöksenteon peruskysymyksiä.

Pekkarisen kirjoituksesta jää vaikutelma, että keskustan energiapolitiikan onnistumista mitataan investointien määrällä ja rakennettujen megawattien määrällä. Suomalainen sähkönkäyttäjä mittaa onnistumista aivan toisella tavalla: sähkölaskulla, toimitusvarmuudella ja sillä, kuinka paljon hyötyä Suomeen lopulta jää.

Siksi on aiheellista kysyä, puolustaako Pekkarinen tässä kirjoituksessa suomalaista sähkönkuluttajaa vai ennen kaikkea sitä energiapoliittista linjaa, jonka rakentamisessa hän itse oli keskeisessä roolissa.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

 

Pekkarinen kirjoittaa investoinneista, uusiutuvasta energiasta, datakeskuksista ja vetytaloudesta. Hän kehuu Suomen olevan sähköntuotannon menestystarina ja varoittaa poikkeamasta valitulta tieltä.

Mutta toimiiko sähköjärjestelmä pelkillä poliittisilla puheilla?

Kirjoitusta lukiessa herää väistämättä kysymys, perustuuko sen tarkastelukulma tämän päivän sähköjärjestelmän todellisuuteen vai 2010-luvun energiapoliittisiin tavoitteisiin?

Silti tuulivoima tuottaa tällä hetkellä 16.6.2026 klo9:30 vain noin 730 MW. Käytössä on alle kymmenesosa rakennetusta yli 9 000 MW:n tuulivoimakapasiteetista. 

Kesäaamuna, valoisaan aikaan vuodesta, jolloin sähkölämmityksen tarve on vähäinen ja olosuhteiden pitäisi olla uusiutuvan tuotannon kannalta suotuisat, Suomen sähkönkulutus ylittää edelleen oman tuotannon.

Samaan aikaan sähköjärjestelmää kannattelevat ydinvoima, vesivoima ja yhteistuotanto.

Juuri nämä tuotantomuodot pitävät valot päällä silloin, kun tuuli ei puhalla eikä aurinko riitä kattamaan kulutusta.

Suomalaisen sähkönkäyttäjän näkökulmasta energiapolitiikan onnistumista ei mitata rakennettujen tuulivoimaloiden määrällä, investointien euroilla eikä poliittisilla puolustuskirjoituksilla. Sitä mitataan sähkölaskulla, toimitusvarmuudella, teollisuuden kilpailukyvyllä ja sillä, kuinka paljon hyötyä Suomeen lopulta jää.

Siksi Pekkarisen kirjoitus näyttää ennen kaikkea keskustan vuosikymmeniä ajaman energiapolitiikan puolustuspuheenvuorolta. Se ei vastaa niihin kysymyksiin, joita suomalaiset tänään kysyvät.

Kuka hyötyy?

Kuka maksaa?

Ja ennen kaikkea: miten Suomi tuottaa tarvitsemansa sähkön silloin, kun tuuli ei puhalla ja kulutus on suurimmillaan?

Siihen kysymykseen Pekkarisen kirjoituksesta ei löydy vastausta.

https://www.suomenmaa.fi/mauri-pekkarinen/mihin-katosi-keskustan-energiapolitiikka/?fbclid=IwY2xjawSdyDVleHRuA2FlbQIxMQBicmlkETFhTldPZU9VYmJHSUdMS0ZFc3J0YwZhcHBfaWQQMjIyMDM5MTc4ODIwMDg5MgABHnCRkXr6qJa7D-601kUuh7U24MHAF1hgLRhCArDJP00s4lIXaP9NgOGJbz0g_aem_oWhzLx-9CTN8-VrvQUBUWQ

Raahen jätehuollon järjestäminen lähestyy päätöksen tekoa. Mutta mitä on jäänyt tekemättä?

Raahen jätehuollon tulevaisuudesta päätetään pian kaupunginhallituksessa ja lopullisesti valtuustossa 22. kesäkuuta. Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta järjestelystä eikä yksittäisestä palvelumuutoksesta. Kyse on siitä, missä päätösvalta tulevaisuudessa sijaitsee, miten palvelut järjestetään ja millaisia mahdollisuuksia kaupungilla on kehittää omaa toimintaansa vuosikymmenien aikana.

Olen seurannut tätä asiaa läheltä jo pitkään. Kun kaupunginhallitus käsitteli jätehuollon järjestämistä toukokuussa 2025, esitin asian palauttamista uuteen valmisteluun. Esitykseni ydin oli yksinkertainen. Halusin, että myös kaupungin oma konserniyhtiö arvioidaan samalla vakavuudella kuin Vestiaan liittyminen.

Perustelut eivät olleet tuulesta temmattuja. Raahessa on jo olemassa jäteasema, lajitteluinfra ja osaamista. Kaupungilla on kokemusta omistajaohjauksesta esimerkiksi energia- ja vesiyhtiöiden kautta. Siksi pidin luonnollisena, että myös tätä vaihtoehtoa tarkastellaan ennen kuin päätetään luopua omasta järjestämisvastuusta.

Kaupunginhallitus ei palautusesitystäni hyväksynyt. Sen jälkeen valtuustossa totesimme ryhmäpuheenvuorossamme, ettei päätöksenteon tueksi ollut tehty riittävää vaikutustenarviointia eikä vaihtoehtoja ollut vertailtu tasapuolisesti. Jätimme myös eriävän mielipiteen. Keskeinen huolemme oli, että päätöstä oltiin tekemässä ilman kunnollista vertailua kaupungin oman toiminnan, mahdollisen konserniyhtiön ja Vestian välillä.

Vuosi on kulunut. Tänä aikana asiaa on selvitetty lisää. Juuri siksi osallistuin yrittäjien järjestämään tilaisuuteen, jossa jätehuollon tulevaisuutta käsiteltiin poikkeuksellisen laajasti. Tilaisuudessa kuultiin kaupungin viranhaltijoita, yrittäjäjärjestöjen edustajia, kuljetusalan toimijoita sekä jätehuollon käytännön toteuttajia.

Tilaisuuden jälkeen yksi kysymys nousi muiden yläpuolelle.

Keskustelussa esiteltiin useita erilaisia toimintamalleja eri puolilta Suomea. Kuusamo, Sysmä ja Lakeuden Eko osoittavat, ettei jätehuollon järjestämiseen ole olemassa vain yhtä ratkaisua. On kuntien omistamia yhtiöitä, kilpailutettuihin palveluihin perustuvia malleja ja erilaisia yhteistyöratkaisuja. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Silti yksi vaihtoehto puuttui edelleen varsinaisesta vertailusta.

Se sama vaihtoehto, jonka nostin esille kaupunginhallituksessa jo toukokuussa 2025.

Raahen oma konserniyhtiö.

Kaupunginhallitukselle tuotiin käytännössä vain yksi etenemissuunta, Vestia-jäsenyys. Samalla kaupungin omaa konserniyhtiömallia ei ole selvitetty samalla tarkkuudella, vaikka sitä esitettiin valmisteluun jo toukokuussa 2025.

Yrittäjätilaisuuden perusteella kävi selväksi, että kuljetuksia voidaan kilpailuttaa usealla tavalla. Palveluja voidaan hankkia markkinoilta. Jäteasemia voidaan ylläpitää erilaisilla malleilla. Käytännön toteutuksessa vaihtoehtoja on enemmän kuin julkisessa keskustelussa on annettu ymmärtää.

Yrittäjien järjestämässä tilaisuudessa esiteltiin myös käytännön esimerkkejä muualta Suomesta. Kuusamossa kaupunki on kilpailuttanut bio- ja pakkausjätteiden jätehuollon useassa urakassa, mutta säilyttänyt jäteaseman omassa hallinnassaan ja saa vastaanottotoiminnasta tuloja. Sysmä puolestaan on irtautunut alueellisesta jäteyhtiöstä ja järjestää jätehuoltoa nykyisin pääosin omana toimintanaan. Tilaisuudessa todettiin, että investoinnit on pitkälti maksettu pois ja vastaanottotoiminnasta kertyy kunnalle tuloja.

En väitä, että Kuusamon tai Sysmän malli olisi sellaisenaan oikea ratkaisu Raahelle. Ne kuitenkin osoittavat, että Suomessa on käytössä useita erilaisia toimivia järjestelmiä. Juuri siksi on perusteltua kysyä, onko myös Raahen oma konserniyhtiömalli selvitetty samalla perusteellisuudella kuin Vestiaan liittyminen.

Yrittäjätilaisuuden aineistossa todettiin myös, että Raahessa vaihtoehtoja ei ole punnittu eikä selvitetty tarkasti ja että ei ole kiire tehdä päätöstä ilman tarkempia selvityksiä vaihtoehdoista. Tätä näkemystä on vaikea sivuuttaa, sillä kyse ei ole poliittisesta kannanotosta vaan tilaisuudessa esitetystä yhteenvedosta.

Yksi asia on kuitenkin jäänyt vaivaamaan.

Kun kaupunginhallitus käsitteli asiaa toukokuussa 2025, esitin valmisteluun lisättäväksi kaupungin oman konserniyhtiövaihtoehdon. Esityksessä nostettiin esiin muun muassa paikallisen päätäntävallan säilyminen, nykyisen jäteaseman ja infrastruktuurin hyödyntäminen, mahdollisuus kilpailuttaa kuljetuksia useissa osissa sekä mahdollisuus rakentaa toimintaa vaiheittain kaupungin omistaman yhtiön kautta.

Esitys ei saanut enemmistön tukea. Vuoden aikana käyty keskustelu on kuitenkin osoittanut, ettei kysymys ollut epärealistisesta ajatuksesta. Päinvastoin. Yrittäjätilaisuudessa esitellyt Kuusamon, Sysmän ja muiden kuntien ratkaisut osoittavat, että Suomessa toimii useita erilaisia malleja, joissa kunta säilyttää merkittävän ohjausvallan jätehuollon järjestämisessä.

Juuri tästä syystä konserniyhtiövaihtoehdon puuttuminen vertailusta herättää edelleen kysymyksiä. Jos tavoitteena on löytää Raahen kannalta paras ratkaisu, olisi luonnollista, että myös tämä vaihtoehto olisi arvioitu samalla tarkkuudella kuin Vestiaan liittyminen.

Siksi palaan samaan kysymykseen, jonka esitin jo yli vuosi sitten.

Miksi kaupungin omaa konserniyhtiömallia ei ole arvioitu samalla perusteellisuudella kuin Vestiaan liittymistä?

Tähän kysymykseen kaupunginhallituksen olisi hyvä löytää vastaus ennen kuin se tekee lopullisen esityksensä valtuustolle.

Kuntalaisilla on oikeus tietää, että kaikki vaihtoehdot on selvitetty. Vasta sen jälkeen voidaan aidosti sanoa, että päätös on tehty parhaiden käytettävissä olevien tietojen perusteella.

 

 

Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Suomi on pieni kansantalous. Sen pitäisi olla meidän vahvuutemme. Pienen maan pitäisi olla ketterä, nopea mukautumaan muutoksiin ja riittävän rohkea tekemään omia ratkaisujaan. Sen pitäisi pitää kiinni niistä vahvuuksista, jotka ovat rakentaneet hyvinvoinnin, vakauden ja kilpailukyvyn. Mutta mitä olemme tehneet? Olemme vuosikymmenestä toiseen kulkeneet valtavirran mukana, yrittäneet olla itseämme suurempi toimija ja samalla vähitellen irrottautuneet omasta tuotannollisesta perustastamme.

Ja nyt kysyn yksinkertaisen kysymyksen. Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Samat selitykset on kuultu jo kaksikymmentä vuotta. Nokia romahti. Venäjän kauppa loppui. Väestö ikääntyy. Tuottavuus sakkaa. Maailma muuttuu. Digitalisaatio mullistaa. Kyllä. Kaikki tuttuja selityksiä. Mutta jossakin vaiheessa on uskallettava kysyä vaikeampi kysymys. Entä jos nämä eivät olekaan perussyitä? Entä jos ne ovat enemmän seurauksia kuin syitä?

Suomen talous ei tällä hetkellä ole menestystarina. Kasvu on ollut pitkään heikkoa. Valtiontalous velkaantuu. Julkinen talous kamppailee. Investointeja odotetaan kuin seuraavaa ihmelääkettä. Työpaikkoja syntyy liian vähän tai ne katoavat liian nopeasti. Tämä ei ole yhden hallituksen ongelma eikä yhden vaalikauden vahinko. Kyse on suunnasta.

Pienen vientivetoisen maan elinehto on kilpailukykyinen tuotanto. Vientiteollisuus. Energia. Logistiikka. Satamat. Väylät. Jalostus. Sähköverkot. Ennustettava investointiympäristö. Ilman niitä ei synny verotuloja. Ilman niitä ei rahoiteta hyvinvointivaltiota. Ilman niitä ei rakenneta pysyvää kasvua.

Silti olemme vähitellen rakentaneet ajattelumallia, jossa tuotannollinen realismi jää liian usein strategiapuheiden, megahankkeiden, trendien ja uusien poliittisten iskusanojen varjoon. Odotetaan seuraavaa miljardihanketta. Seuraavaa suurta lupausta. Seuraavaa kasvun moottoria. Mutta missä ovat pysyvät tulokset? Missä ovat ne kasvuluvut, joiden piti muuttaa suunta? Missä ovat ne työpaikat, joiden piti vahvistaa kansantaloutta? 

Esimerkkejä löytyy. Yksi niistä on Herra Vittusen vihreän teräksen teollisuusinvestointi. Moni näki jo varhaisessa vaiheessa hankkeen realismiongelmat ja kysyi, missä ovat markkinaehtoinen kannattavuus, tekninen realismi ja taloudellinen pohja. Mutta näkivätkö ne tahot, joiden tehtävänä oli arvioida hankkeen uskottavuutta? Näkikö ministeriö? Näkivätkö päätöksentekijät?

Kun katsoo Ruotsia, vertailu muuttuu epämukavaksi. Ruotsilla ei ole täysin samoja ongelmia puu- ja paperiteollisuudessa kuin Suomella. Miksi? Onko kyse sattumasta? Vai löytyykö selitystä kilpailukyvystä, energiasta, teollisesta rakenteesta, työmarkkinamallista ja kyvystä pitää kiinni omista vahvuuksista?

Suomessa samoja diagnooseja on toistettu vuosikymmeniä. Mutta keskustelussa on yksi kummallinen piirre. Kun lääkitys ei tuota tulosta, emme pysähdy arvioimaan itse hoitoa tai alkuperäisiä oletuksia. Diagnoosi vaihtuu. Ensin ongelma oli kilpailukyky. Sitten rakennemuutos. Sitten Nokia. Sitten Venäjä. Sitten väestö. Sitten tuottavuus. Sitten osaajapula. Sitten globaali epävarmuus. Aina löytyy uusi diagnoosi, uusi selitys ja uusi lääke. Mutta potilas ei parane.

Jossakin vaiheessa pitäisi uskaltaa kysyä epämiellyttävä kysymys. Entä jos emme ole vain etsineet väärää lääkettä? Entä jos olemme vuosikymmeniä hoitaneet väärää sairautta?

Pieni kansantalous ei voi käyttäytyä kuin suuri manneralue. Meillä ei ole siihen kantokykyä. Suomen pitäisi uskaltaa tehdä omaa realismiin perustuvaa politiikkaansa. Sellaisen maan politiikkaa, joka ymmärtää olevansa vientiriippuvainen, energiaintensiivinen, logistisesti haastavassa sijainnissa oleva pieni avotalous. Ei politiikkaa, jossa juostaan jokaisen kansainvälisen trendin perässä hinnalla millä hyvänsä.

Jossakin vaiheessa tulee aika myöntää myös tehdyt virheet. Ei puolustautua loputtomasti uusilla selityksillä. Ei diagnosoida aina uutta tautia silloin, kun vanhan hoito ei toimi. Jos hoito ei auta vuosikymmeniin, lääkitystä ei yleensä lisätä samalla reseptillä. Hoitosuunnitelma arvioidaan uudelleen.

Ehkä Suomenkin pitäisi tehdä sama, ennen kuin potilaalta loppuu aika? 

Raahen tulevaisuus ei voi olla pelkkää odottamista

Raahen Seudun Kehityksen kuukauden blogissa kehitysjohtaja Pasi Pitkänen kuvasi alueen tilannetta aika realistisesti. Tunnelma on odottava. Maailmantilanne näkyy investoinneissa, yritykset ovat varovaisia ja isot hankkeet etenevät hitaasti.

Tämä on ihan totta.

Mutta samalla herää yksi tärkeä kysymys:
mitä me itse aiomme tehdä sillä aikaa kun odotamme?

Raahe on elänyt jo vuosia tilanteessa, jossa puhutaan:

• isoista investoinneista
• vetytaloudesta
• merituulivoimasta
• datakeskuksista
• miljardihankkeista
• ja tulevaisuuden suurista mahdollisuuksista.

Olen itse ollut mukana päätöksenteossa kohta viisi vuotta, ja käytännössä nämä samat asiat ovat olleet pöydällä koko sen ajan.

Ja mitä on konkreettisesti tapahtunut?

Hyvin vähän.

Kyllä, jotakin valmistelua etenee. Selvityksiä tehdään, suunnitelmia laaditaan ja hankkeita pidetään “putkessa”. Mutta rehellisesti sanottuna uskon, että moni näistä isoista kokonaisuuksista on edelleen vuosien päässä toteutumisesta — jos ne lopulta toteutuvat siinä laajuudessa kuin nyt puhutaan.

Osa hankkeista varmasti etenee.
Osa siirtyy.
Osa muuttuu.
Ja osa jää toteutumatta.

Sillä välin kaupungin arki jatkuu joka päivä.

Keskustan liikkeet yrittävät pärjätä. Vanhat rakennukset vanhenevat. Asukasluku laskee hiljalleen. Nuoret miettivät jäävätkö vai lähtevätkö. Yritykset pohtivat uskaltaako investoida.

Ja juuri siksi olen itse tullut siihen ajatukseen, että Raahen pitää alkaa rakentaa enemmän myös oman näköistään tulevaisuutta eikä vain odottaa mitä maailmalla tapahtuu.

Meillä on täällä jotain sellaista, mitä monella kaupungilla ei enää ole.

Meillä on:

• Vanha Raahe
• Pekkatori
• Seminaarin alue
• merellisyys
• empirekorttelit
• vanhat porvaristalot
• Huvimylly
• historia
• identiteetti
• ja ympäristö, jota ei voi enää rakentaa uudelleen jos se kerran menetetään.

Monessa kaupungissa nämä purettiin jo vuosikymmeniä sitten.

Rauma ymmärsi ajoissa mitä sillä oli käsissään.
Porvoo ymmärsi.
Tammisaari ymmärsi.

Nyt pitäisi Raahessakin ymmärtää, ettei historiallinen ympäristö ole pelkkä kuluerä tai vanha rakennusongelma.

Se voi olla:

• matkailua
• yritystoimintaa
• tapahtumia
• työpaikkoja
• vetovoimaa
• asumisviihtyvyyttä
• ja koko kaupungin identiteetin vahvistamista.

Siksi olen toimittanut kaupungin johtoryhmälle strategisen kehittämis- ja investointiohjelman, jossa nämä asiat on pyritty kokoamaan yhdeksi kokonaisuudeksi.

Ajatus ei ole rakentaa mitään utopistista haavemaailmaa.

Ajatus on paljon yksinkertaisempi:
käytetään niitä vahvuuksia mitä meillä jo on.

Seminaarin alue voisi olla:

• kulttuurin
• tapahtumien
• matkailun
• yrittäjyyden
• ja ympärivuotisen toiminnan keskus.

Pekkatori voisi olla yksi Suomen hienoimmista historiallisista keskustamiljöistä — sellainen paikka, jonne ihmiset oikeasti tulevat viihtymään, eivät vain ajamaan läpi.

Ja Bio Huvimyllyn kohdalla on hyvä muistaa yksi tärkeä asia:
siellä ei enää pelkästään puhuta, vaan myös tehdään.

Rakennus on saamassa uuden vesikatteen ja asennusurakka on jo sovittu. Bio Huvimylly ry. tekee parhaillaan konkreettista työtä sen eteen, että tämä kulttuurihistoriallisesti merkittävä elokuvateatterirakennus saadaan pelastettua tuleville sukupolville.

Juuri tällaisista teoista elinvoima oikeasti alkaa.

Ei aina satojen miljoonien uutisista, vaan siitä että joku ottaa vastuuta, tarttuu toimeen ja alkaa tehdä.

Ja tärkeintä:
näihin asioihin me voimme itse vaikuttaa.

Niitä ei päätetä Brysselissä, Washingtonissa, Frankfurtissa tai pörssisaleissa.

Totta kai tämä kaikki maksaa.

Mutta niin maksaa myös se, jos mitään ei tehdä.

Jos rakennukset päästetään rapistumaan käyttökelvottomiksi, keskusta hiljenee ja kaupungin vetovoima hiipuu vuosi vuodelta, lasku tulee lopulta paljon kovempana.

Raahe tarvitsee edelleen teollisuutta, yrityksiä ja investointeja. Siitä ei pääse mihinkään.

Mutta rinnalle tarvitaan myös jotain muuta:
uskoa omaan kaupunkiin ja rohkeutta kehittää sitä pitkäjänteisesti.

Kaupunki ei kehity odottamalla.

Se kehittyy tekemällä.

 

Vetytalous ja vielä kerran vetytalous – Liquid Windin konkurssi kertoo karun viestin myös Raahen suuntaan

Ruotsalainen sähkömetanolia ja vetypohjaisia polttoaineita kehittänyt Liquid Wind on ajautunut konkurssiin. Kyse ei ollut mistään pienestä kokeiluyhtiöstä, vaan yhdestä Pohjoismaiden näkyvimmistä sähköpolttoainehankkeiden kehittäjistä. Yhtiöön olivat sijoittaneet muun muassa Uniper, Siemens Energy, Alfa Laval, Samsung Venture Investment ja Topsoe. Hankkeita oli suunnitteilla miljardien eurojen edestä Ruotsiin ja Suomeen.

Suomessa Liquid Wind suunnitteli sähkömetanolin tuotantolaitoksia ainakin Naantaliin ja Haapavedelle. Naantalissa hanke oli jo ympäristövaikutusten arviointivaiheessa, ja tarkoituksena oli hyödyntää voimalaitoksen höyryä sekä biogeenistä hiilidioksidia synteettisen metanolin valmistuksessa.

Nyt koko kokonaisuus on romahtanut.

Tekniikka & Talouden saamien konkurssiasiakirjojen mukaan taustalla on vakava riita energiayhtiöiden kanssa. Osakas ja asiakasyhtiö Sydkraft oli jättänyt maksamatta laskuja Liquid Windille, ja tämän kerrotaan johtaneen maksukyvyttömyyteen. Sydkraftin omistaa saksalainen Uniper. Konkurssin ympärillä riidellään jopa pesänhoitajasta ja hallituksen toiminnasta.

Tämä tapaus on tärkeä muistutus myös meille täällä Raahessa.

Viime vuosina Suomessa on rakennettu mielikuvaa, että vetytalous, sähköpolttoaineet, ammoniakki ja erilaiset synteettiset polttoaineet olisivat lähes varma tie uuteen teolliseen nousuun. Kuntia, satamia ja maakuntia on kierrätetty seminaareissa, joissa miljardihankkeet esitellään lähes valmiina investointeina, vaikka todellisuudessa moni niistä on vasta powerpoint-vaiheessa.

Todellisuus alkaa kuitenkin näkyä nyt ympäri Eurooppaa.

Kun siirrytään juhlapuheista oikeaan teolliseen mittakaavaan, vastaan tulevat aivan tavalliset asiat: sähkön hinta, siirtoverkot, reserviteho, rahoituksen saatavuus, korkotaso, teknologiariskit ja markkinoiden todellinen kysyntä.

Sähkömetanolin tai vihreän vedyn valmistus ei synny tyhjästä. Se vaatii valtavia määriä vakaata ja edullista sähköä ympäri vuorokauden. Lisäksi tarvitaan hiilidioksidin talteenottoa, elektrolyysilaitoksia, satamien infrastruktuuria, putkistoja, varastointia ja ennen kaikkea pitkäaikaisia ostajia, jotka ovat valmiita maksamaan tuotteesta kilpailukykyisen hinnan ilman jatkuvaa tukiriippuvuutta.

Juuri tässä kohtaa moni hanke alkaa horjua.

Euroopan teollisuus elää muutenkin vaikeaa aikaa. Korkotaso on noussut, energiamarkkinat ovat epävakaat ja raskaan teollisuuden investoinneissa riskitasot ovat kasvaneet nopeasti. Samaan aikaan vetytalouden ympärille rakennettu hype on ollut niin voimakasta, että realismi on jäänyt usein taka-alalle.

Raahessa tätä keskustelua pitäisi käydä nyt erityisen tarkasti ja rauhallisesti.

Meillä puhutaan jatkuvasti merituulivoimasta, vedystä, ammoniakista, datakeskuksista ja puhtaan siirtymän jättihankkeista. Ongelmana on se, että moni asia esitetään jo lähes varmana tulevaisuutena, vaikka todellisuudessa Euroopassa vastaavat hankkeet lykkääntyvät, keskeytyvät tai kaatuvat rahoitus- ja kannattavuusongelmiin.

Kaupungin ei pidä rakentaa omaa talouttaan, satamainfraansa eikä päätöksentekoaan pelkkien odotusten varaan.

Raahen pitää tarkastella jokaista hanketta hyvin yksinkertaisella kysymyksellä:

Onko kyse oikeasta teollisesta investoinnista vai vasta investointitarinasta?

Näillä kahdella asialla on valtava ero.

Liquid Windin konkurssi osoittaa, että vaikka taustalla olisi tunnettuja energiayhtiöitä, kansainvälisiä sijoittajia ja näyttäviä miljardisuunnitelmia, se ei vielä tarkoita, että liiketoiminta olisi kestävällä pohjalla.

Teollisuudessa lopulta ratkaisee vain yksi asia: tekeekö hanke oikeasti rahaa ilman pysyvää tukiriippuvuutta.

Ja juuri siihen kysymykseen Euroopan vetytalous joutuu nyt vastaamaan. 

 

Mitä datakeskustodellisuus oikeasti on? Ja kuka siitä hyötyy? 

Datakeskuksista puhutaan nyt kuin uudesta teollisesta ihmeestä. Kuntiin luvataan investointeja, työpaikkoja, elinvoimaa ja tulevaisuutta. Kuvia kiiltävistä palvelinhalleista näytetään kuin ennen vanhaan tehdashankkeita. Mutta mitä enemmän asiaa alkaa purkaa numeroiksi, sitä enemmän herää kysymys: kuka tästä oikeasti hyötyy?

Helsingin Sanomien Visio nosti esiin poikkeuksellisen suoran viestin Verohallinnon pääjohtajalta Markku Heikuralta. Hänen mukaansa Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat verotuloja hyvin vähän, joissakin tapauksissa jopa negatiivisesti. Yksittäinen datakeskus voi saada satojen miljoonien ALV-palautukset samalla kun varsinainen verotettava liiketoiminta tapahtuu konsernirakenteiden kautta muualla maailmassa.

Tämä on juuri se asia, jota moni tavallinen kuntalainen on ihmetellyt jo pitkään. Kun puhutaan miljardiluokan investoinneista ja valtavista sähkönkulutuksista, miksi vaikutukset paikalliseen talouteen näyttävät lopulta niin pieniltä?

Rakennusvaiheessa työmaalla toki käy väkeä. Maarakentajia, sähköasentajia, kuljetuksia, urakoitsijoita. Mutta valmis datakeskus on jotain aivan muuta kuin vanhan ajan tehdas. Se ei ole Rautaruukki tai SSAB. Se ei ole konepaja. Se ei ole sellutehdas. Se ei pyöri tuhansien ihmisten työpanoksella.

Valmis halli toimii pitkälti automaatiolla. Suomessa toimii jo kymmeniä datakeskuksia, mutta vain harvassa niistä työskentelee edes muutamaa kymmentä ihmistä pysyvästi. Samaan aikaan sähkönkulutus voi olla kokonaisen kaupungin luokkaa.

Ja juuri tässä kohtaa tullaan siihen suureen kysymykseen, josta Suomessa puhutaan edelleen aivan liian vähän.

Mitä datakeskus todella jättää alueelle?

Kiinteistöveroa kyllä tulee kunnalle. Se voi olla merkittäväkin tulonlähde. Mutta samaan aikaan yhteiskunta rakentaa ympärille sähköverkkoja, kantaverkkoa vahvistetaan, reserviä lisätään ja energiantuotantoa mitoitetaan kasvavan kulutuksen mukaan. Lopulta tavallinen sähkönkäyttäjä maksaa osan kokonaisuudesta siirtohinnoissa, veroissa ja verkkoinvestoinneissa.

Sitten tulee vastaan seuraava ristiriita.

Suomessa on vuosikausia puhuttu “halvasta sähköstä” kilpailuetuna. Todellisuudessa teollisuus ei elä hetkellisillä pörssisähkön pohjahinnoilla vaan toimitusvarmalla sähköllä ympäri vuoden. Datakeskus ei voi sammua tyynen sään tai pakkasjakson vuoksi. Se tarvitsee jatkuvan tehon joka sekunti.

Ja silloin koko sähköjärjestelmän todelliset kustannukset alkavat näkyä.

Tarvitaan varavoimaa, säätövoimaa, siirtoyhteyksiä, akkuvarastoja ja yhä enemmän kantaverkon investointeja. Suomessa eletään jo tilanteessa, jossa osa uusista suurhankkeista joutuu odottamaan verkkoliityntöjä vuosikausia. Samalla tavalliselle kansalaiselle kerrotaan, että sähköä on yllin kyllin.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan keskustelu pienydinvoimasta, vakaasta perusvoimasta ja teollisuuden sähköntarpeesta kiihtyy ympäri Eurooppaa. Datakeskukset eivät tarvitse poliittisia iskulauseita vaan vakaata sähköjärjestelmää.

Ja sitten tulee vielä yksi näkökulma, joka helposti unohtuu kokonaan.

Mitä tapahtuu, jos datakeskus lähtee?

Teollinen tehdas jättää usein jälkeensä osaamista, alihankintaa, tuotantoketjuja ja paikallista yritystoimintaa. Datakeskus voi pahimmillaan jättää jälkeensä vain suuren hallin ja valtavan sähköliittymän. Digitaalinen liiketoiminta liikkuu nopeasti sinne missä sähkö, verotus tai geopoliittinen tilanne on edullisin.

Siksi kuntien pitäisi suhtautua datakeskushankkeisiin kylmän realistisesti eikä investointihuumassa.

Kuinka paljon pysyviä työpaikkoja syntyy?

Kuinka paljon verotuloja todella jää Suomeen ja kunnalle?

Kuka maksaa sähköverkon vahvistamisen?

Miten hukkalämpö hyödynnetään?

Mitä tapahtuu, jos toiminta loppuu 15 vuoden päästä?

On täysin mahdollista, että hyvin sijoitettu ja järkevästi toteutettu datakeskus voi olla alueelle hyödyllinen. Mutta silloin ympärille pitää syntyä muutakin kuin palvelinsali. Tarvitaan oikeaa teollista toimintaa, energiaintegraatioita, lämpötalouden hyödyntämistä ja paikallista yritysvaikutusta.

Muuten vaarana on, että Suomesta tulee digitaalisen maailman sähköasema. Maa, joka rakentaa valtavan määrän energiainfraa muiden maiden datataloutta varten, mutta saa itse vain murusia kokonaisarvosta.

Ja tämä keskustelu on vasta alussa.

 

Kun kaupunki vastaa – mutta, kuunteleeko se oikeasti?

Kaupungin lausunto Pitkäkarin osayleiskaavasta hallinto-oikeudelle on nyt annettu. Luin sen läpi useampaan kertaan, ja yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Ei se, että kaupunki puolustaa omaa päätöstään – se on täysin normaalia. Vaan se, miten valittajiin suhtaudutaan. Lausunnosta jää vahva vaikutelma, että valittajien esittämät asiat nähdään lähinnä yksityisenä haittana, joka pitää sivuuttaa yleisen edun nimissä. 

Että kyllä me tiedämme paremmin, ja tämä on nyt ratkaistu.

Tässä mennään helposti harhaan. Hallinnossa ei riitä, että joku on vakuuttunut omasta ratkaisustaan. Päätöksen pitää kestää tarkastelu. Se tarkoittaa sitä, että vaihtoehdot pitää oikeasti arvioida ja vaikutukset pitää pystyä perustelemaan konkreettisesti. Ei riitä, että sanotaan, että asia on huomioitu tai arvioitu. Pitää myös pystyä näyttämään miten se on tehty ja mihin lopputulos perustuu.

Lausunnossa tulvasuojelu nostetaan kaiken yläpuolelle. Se on tärkeä asia, siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta nyt mennään siihen, että yhtä ratkaisua pidetään käytännössä ainoana mahdollisena. Muita vaihtoehtoja ei oikeasti käsitellä, ja palstakohtainen tarkastelu suljetaan pois periaatteella. Tämä ei enää ole punnintaa, vaan linjan lukitsemista. Silloin herää väistämättä kysymys, onko eri vaihtoehtoja todella arvioitu vai onko lopputulos päätetty etukäteen.

Kaavassa puhutaan tasoista, metreistä ja tulvariskistä, mutta käytännössä kyse on ihmisten omaisuudesta. Rakennuksista, joita on ylläpidetty vuosikymmeniä, ja paikoista, joihin on sidottu rahaa, työtä ja aikaa. Kun käyttöä rajoitetaan, pitää pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: miksi juuri tässä paikassa ja juuri näin, eikä toisin. Yleinen viittaus riskiin ei riitä, jos vaikutus kohdistuu yksittäiseen kiinteistöön.

Omaisuudensuoja ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaissa turvattu oikeus. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi rajoittaa, mutta se tarkoittaa sitä, että rajoitukselle pitää olla selkeä peruste, oikea mitoitus ja todellinen tarve. Pitää myös pystyä osoittamaan, että lievempi keino ei riitä. Tässä kohtaa lausunto jää hyvin ohueksi.

Kukaan ei vaadi, että tulvariski jätetään huomioimatta. Mutta vaaditaan sitä, että päätökset tehdään niin, että ne ovat perusteltuja, oikeasuhtaisia ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Nyt lausunto antaa kuvan, että keskustelu halutaan sulkea, ei käydä. Se ei ole hyvän hallinnon tapa. Ja juuri siksi tämä asia on nyt hallinto-oikeudessa.

 

Suomen talouden kehitys Kekkosen jälkeen – nousu, romahdus ja hitaan kasvun aika

Kun Urho Kekkonen jätti presidentin tehtävät vuonna 1981, Suomi oli vakaa maa. Velkaa oli vähän, teollisuus pyöri ja ihmisillä oli töitä. Talous ei ollut nopean kasvun talous, mutta se oli ennustettava.

Sen jälkeen Suomi on kulkenut läpi useita suuria talousvaiheita. On ollut nopeaa kasvua, syvä romahdus, uusi nousu ja lopulta pitkä jakso, jossa kasvu on hidastunut. Tämä kehitys selittää pitkälti sen, miksi tänään puhutaan velasta, säästöistä ja investointien tarkasta harkinnasta.

1980-luku – kasvu velalla

1980-luvulla rahoitusmarkkinat vapautettiin. Pankit alkoivat myöntää lainaa aivan eri mittakaavassa kuin aiemmin.

Rahaa sai helposti, ja sitä käytettiin. Asuntoja rakennettiin, yritykset investoivat ja kulutus kasvoi. Talous näytti vahvalta, mutta velka kasvoi nopeasti taustalla.

Keskeiset luvut:

• Talous kasvoi noin 4–5 prosenttia vuodessa
• Kotitalouksien velka yli kaksinkertaistui
• Pankkien luotonanto kasvoi nopeasti
• Työttömyys pysyi matalana

Kasvu oli todellista, mutta sen pohja ei ollut kestävä.

1990-luvun alku – romahdus

1990-luvun lama oli Suomen taloushistorian pahin kriisi rauhan aikana.

Neuvostoliiton kauppa loppui, korot nousivat ja velkakupla puhkesi. Yrityksiä kaatui, pankkeja pelastettiin valtion tuella ja työttömyys nousi nopeasti.

Keskeiset luvut:

• BKT laski noin 13 prosenttia
• Työttömyys nousi yli 16 prosenttiin
• Kymmeniä tuhansia yrityksiä lopetti
• Julkinen velka nousi noin 10 prosentista yli 60 prosenttiin BKT:stä

Tämä kriisi muutti Suomen talouden suunnan pysyvästi.

1995–2007 – uusi nousu

Laman jälkeen Suomi nousi nopeasti. Talous kasvoi, vienti vahvistui ja työllisyys parani.

Keskeinen tekijä oli yksi yritys:

• Nokia

Nokian merkitys oli poikkeuksellinen:

• noin 4 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta
• noin 20 prosenttia viennistä
• noin 25 prosenttia yhteisöverotuloista

Suomi vaurastui ja julkinen talous vahvistui.

2008–2015 – kasvu pysähtyy

Vuoden 2008 jälkeen Suomeen osui kolme samanaikaista iskua: finanssikriisi, Nokian romahdus ja metsäteollisuuden rakennemuutos.

Yksikin näistä olisi ollut vaikea. Yhdessä ne pysäyttivät kasvun.

Keskeiset luvut:

• Talous ei kasvanut käytännössä lainkaan vuosina 2008–2015
• Teollisuustyöpaikkoja katosi kymmeniä tuhansia
• Valtion velka alkoi kasvaa uudelleen
• Vienti heikkeni

Suomi siirtyi hitaamman kasvun aikaan.

2020-luku – velka ja väestö ratkaisevat

Tänään Suomi ei ole kriisissä, mutta kasvu on hidasta.

Suurin muutos liittyy väestöön. Työikäisten määrä vähenee ja menot kasvavat.

Keskeiset luvut:

• Valtion velka noin 160 miljardia euroa
• Julkinen velka noin 75 prosenttia BKT:stä
• Työikäinen väestö on vähentynyt vuodesta 2010 lähtien
• Väestön keski-ikä nousee jatkuvasti

Tämä on tilanne, jossa päätöksiä tehdään nyt.

Mitä tästä pitää ymmärtää

Suomen talous ei ole ajautunut tähän tilanteeseen sattumalta.

1980-luvulla kasvu rakennettiin velalle.
1990-luvulla velka kaatoi talouden.
2000-luvulla teknologia nosti Suomen.
2010-luvulla kasvu pysähtyi.
2020-luvulla velka ja väestö määrittävät suunnan.

Kasvu ei ole pysyvä tila.

Velka on.

Lähteet

Keskeiset tiedot perustuvat seuraaviin virallisiin lähteisiin:

• Tilastokeskus – kansantalouden tilinpito ja väestötilastot
• Suomen Pankki – 1990-luvun lama ja pankkikriisi
• Valtiovarainministeriö – julkisen talouden raportit
• Valtiokonttori – valtion velkatiedot
• Elinkeinoelämän tutkimuslaitos – talouskasvu ja Nokian vaikutus

 

Kun rahat eivät riitä – mitä seuraa, jos tavoitteet ja todellisuus erkanevat toisistaan 

Suomessa on nyt tilanne, jossa sekä hallitus että energiayhtiöt seisovat saman ongelman edessä. Rahaa puuttuu, mutta tavoitteet ovat ennallaan. Tämä ei ole ideologinen kysymys, vaan taloudellinen. Ja taloudessa on yksi laki, joka pitää aina: jos kassavirta ei riitä, suunnitelma muuttuu ennemmin tai myöhemmin.

Tuoreessa jutussa, jonka julkaisi Suomen Kuvalehti, todettiin suoraan, että hallituksen ilmastotoimilta puuttuu yli 400 miljoonaa euroa rahoitusta. Se ei ole pieni tarkennus budjettikirjassa. Se on rakenteellinen viesti siitä, että tavoitteet ja resurssit eivät tällä hetkellä kohtaa. Sama ilmiö näkyy tuulivoimahankkeissa, joissa investointeja siirretään, hankkeita perutaan ja rahoittajat kiristävät ehtojaan. Tämä on akuutti tilanne, ja jos siihen ei reagoida ajoissa, siitä tulee krooninen.

Energiapolitiikka on viime vuosina rakentunut oletukselle, että investointeja syntyy nopeasti ja markkina kantaa kustannukset. Todellisuus on ollut sitkeämpi. Korkotaso on noussut, materiaalit ovat kallistuneet ja sähkön hinnan vaihtelu on lisääntynyt. Samalla infrastruktuuri on alkanut vaatia yhä suurempia investointeja. Kantaverkkoyhtiö Fingrid on arvioinut, että siirtoverkkoon tarvitaan miljardiluokan lisäpanostuksia lähivuosina. Nämä investoinnit eivät ole vapaaehtoisia. Ne ovat edellytys sille, että sähköä voidaan tuottaa ja siirtää sinne, missä sitä tarvitaan. Ja nämä investoinnit maksetaan lopulta aina samasta paikasta, sähkölaskusta. Se on kylmä mutta rehellinen fakta.

Jos nykyisellä linjalla jatketaan, tavoitteet pidetään ennallaan ja rahoitus etsitään muualta. Käytännössä se tarkoittaa velkaa, veroja tai korkeampia maksuja kuluttajille. Toinen vaihtoehto on hidastaa tahtia. Se ei tarkoita luopumista tavoitteista, vaan aikataulujen ja investointien järjestämistä uudelleen. Kolmas vaihtoehto on muuttaa painopistettä ja rakentaa järjestelmä sellaiseksi, että se kestää myös taloudellisesti vaikeampia aikoja. Tässä kohtaa politiikka kohtaa fysiikan ja talouden. Niitä ei voi ohittaa päätöksillä eikä julistuksilla.

Jos mitään ei muuteta, ensimmäinen seuraus on epävarmuus. Yritykset lykkäävät investointeja, koska kustannuksia ei pystytä ennustamaan. Toinen seuraus on kustannusten kasvu. Kun päätökset viivästyvät, projektit kallistuvat. Kolmas seuraus on huoltovarmuuden heikkeneminen, jos kapasiteettia ei rakenneta ajoissa. Tämä ei ole teoreettinen uhka, vaan normaali kehityskulku infrastruktuurissa, kun suunnitelmat ja resurssit erkanevat toisistaan.

Suomessa sähköjärjestelmä on toistaiseksi toiminut hyvin, mutta järjestelmä toimii vain niin kauan kuin investoinnit pysyvät aikataulussa ja rahoitus on kunnossa. Kun jompikumpi alkaa pettää, ongelmat näkyvät ensin kustannuksissa ja myöhemmin toimitusvarmuudessa. Se on se hetki, jolloin keskustelu muuttuu teoriasta käytännöksi ja vaikutukset alkavat tuntua tavallisen ihmisen arjessa.

Tämä keskustelu ei ole ilmastosta eikä tuulivoimasta. Se on rahasta, riskistä ja vastuusta. Jos tavoitteet ja resurssit pysyvät samassa linjassa, järjestelmä toimii. Jos ne erkanevat, ongelmat alkavat kasvaa hiljaa taustalla. Silloin ei synny romahdusta yhdessä yössä, vaan pitkä ja kallis korjausliike. Ja juuri siksi tämä keskustelu kannattaa käydä nyt, ennen kuin tilanne muuttuu vaikeammaksi. Ei siksi, että pelättäisiin muutosta, vaan siksi, että muutoksen pitää olla kestävää.

Lähteitä

Suomen Kuvalehti – Hallituksen ilmastotoimien rahoitusvaje

Fingrid – Kantaverkon investointitarpeet ja kehitysnäkymät

Energiavirasto – Sähkömarkkinoiden tilastot ja analyysit

Työ- ja elinkeinoministeriö – Energia- ja ilmastopolitiikan suunnitelmat

Valtiontalouden tarkastusvirasto – Julkisen talouden riskit ja kestävyys

 

Raahe – kaupunki kuin koti

Koti ei ole vain rakennus.
Se on paikka, josta pidetään huolta joka päivä.

Koti vaatii työtä.
Jos katto alkaa vuotaa, se korjataan.
Jos maali hilseilee, se maalataan.
Jos lämmitys pettää, se laitetaan kuntoon ennen kuin tulee pakkaset.

Kukaan ei jätä kotiaan hoitamatta siksi, että joku muu ehkä joskus tekee sen.
Koti on vastuuta.

Sama koskee kaupunkia.

Kaupunki ei ole pelkkä hallinto tai budjetti.
Kaupunki on yhteinen koti, jonka kunto näkyy ihmisten arjessa. Se näkyy koulujen kunnossa, katujen turvallisuudessa, yritysten mahdollisuuksissa toimia ja palvelujen saatavuudessa.

Hyvin hoidettu koti ei synny sattumalta.
Se syntyy pitkäjänteisestä työstä ja järkevistä valinnoista.

Kaikkea ei voi tehdä kerralla.
Mutta tärkeät asiat pitää tehdä ajoissa.

Kodinpidossa tiedetään, että velkaa ei oteta turhaan.
Korjaukset tehdään silloin kun ne ovat tarpeen, ei silloin kun vahinko on jo tapahtunut.
Ja rahaa säästetään myös tulevia sukupolvia varten.

Tämä sama ajatus kuuluu myös kaupungin johtamiseen.

Kaupungin tehtävä ei ole rakentaa näyttäviä hankkeita hetkeksi, vaan huolehtia siitä, että perusta kestää.
Talous on pidettävä kunnossa.
Palvelut on turvattava.
Rakenteet on pidettävä toimintakykyisinä.

Kun koti on kunnossa, sinne on helppo kutsua vieraita.

Silloin yritykset uskaltavat investoida.
Silloin ihmiset haluavat muuttaa paikkakunnalle.
Silloin nuoret näkevät tulevaisuuden omassa kotikaupungissaan.

Hyvin hoidettu koti vetää puoleensa.

Kaupunki ei kuitenkaan ole valmis koskaan.
Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja yhteistä vastuuta.

Koti pysyy kunnossa vain silloin, kun jokainen tekee osansa.
Asukkaat, yritykset, työntekijät ja päättäjät.

Ja lopuksi.

Koti on yhtä kuin lämpöä, läheisyyttä ja turvaa.
Kotiin on aina hyvä tulla.

 Hanhikivelle suunnitellaan uutta ydinvoimalaa – pitkästä aikaa oikeasti hyvä uutinen

Pitkästä aikaa tuli uutinen, joka ei perustu toiveisiin tai visioihin, vaan konkreettiseen teknologiaan ja olemassa olevaan infrastruktuuriin.

Iltalehti kertoi, että Pyhäjoen Hanhikivelle suunnitellaan amerikkalaisvalmisteista ydinvoimalaa. Kyse olisi niin sanotusta painevesireaktorista, jonka sähköteho on yli tuhat megawattia. Se on samaa kokoluokkaa kuin Olkiluoto 3, ja käytännössä tarkoittaa yhtä suurta voimalaitosta, joka tuottaa sähköä ympäri vuorokauden vuosikymmeniä eteenpäin.

Ydinvoimala ei sähköntuotannon kannalta ole mikään erikoinen laitos. Se on aivan tavallinen höyryvoimalaitos. Vesi kuumennetaan höyryksi, höyry pyörittää turbiinia ja turbiini pyörittää generaattoria. Sähkö syntyy täsmälleen samalla tavalla kuin hiili-, kaasu- tai biomassavoimalassa. Ainoa ero on se, millä energia tuotetaan. Ydinvoimalassa lämpö syntyy ydinreaktiossa, ei polttamalla polttoainetta.

Teknisesti tämä tarkoittaa sitä, että laitos tuottaa sähköä tasaisesti ja ennustettavasti. Yksi tällainen voimalaitos tuottaa tyypillisesti noin 9–10 terawattituntia sähköä vuodessa. Se on suunnilleen kymmenesosa koko Suomen sähkönkulutuksesta tai saman verran kuin tuhansien tuulivoimaloiden keskimääräinen vuosituotanto. Tärkeintä on kuitenkin se, että tuotanto ei riipu säästä.

Hanhikiven alueella on jo tehty valtava määrä työtä. Sinne on rakennettu tie- ja satamayhteydet, suunniteltu voimalaitospaikka, tehty ympäristö- ja turvallisuusselvitykset sekä valmisteltu sähköverkon liityntä. Nämä ovat kaikkein kalleimpia ja aikaa vievimpiä asioita tällaisessa hankkeessa. Siksi voidaan sanoa, että pohja on olemassa. Uutta hanketta ei tarvitse aloittaa tyhjästä.

Aluetalouden näkökulmasta vaikutukset olisivat merkittävät. Pelkkä rakentamisvaihe kestää useita vuosia ja työllistää suoraan ja välillisesti tuhansia ihmisiä. Rakentamisen aikana alueelle tulee urakoitsijoita, suunnittelijoita, kuljetusyrityksiä ja palvelualan toimijoita. Se näkyy paikallisissa yrityksissä, majoituksessa, ravintoloissa ja kaupassa. Samalla kertyy verotuloja kunnille ja valtiolle.

Kun voimalaitos valmistuu, vaikutus ei lopu siihen. Ydinvoimalaitos on pitkäikäinen investointi. Sen käyttöikä on yleensä 60 vuotta tai enemmän. Se tarkoittaa pysyviä työpaikkoja käyttö- ja kunnossapitotehtävissä sekä jatkuvaa kysyntää paikallisille palveluille ja alihankinnalle. Samalla se luo vakaan perustan teollisuudelle ja uusille investoinneille.

Sähkö on teollisuuden tärkein raaka-aine. Ilman riittävää ja luotettavaa sähköä yksikään suuri investointi ei synny. Tämä on nähty viime vuosina monessa hankkeessa, jossa suunnitelmat ovat kaatuneet epävarmaan energiansaantiin tai liian korkeaan hintaan. Ydinvoimalaitos muuttaa tämän asetelman. Se tuo järjestelmään perusvoimaa, joka vakauttaa sähkön hintaa ja parantaa koko alueen kilpailukykyä.

Raahen ja koko Pohjois-Pohjanmaan näkökulmasta tämä on erityisen tärkeää. Meillä on raskasta teollisuutta, satama ja logistinen infrastruktuuri. Ne tarvitsevat vakaata sähköä ympärivuorokautisesti. Kun sähköntuotanto on lähellä, myös siirtoverkko toimii varmemmin ja alueen houkuttelevuus investoinneille kasvaa.

On kuitenkin rehellistä todeta, että tämä ei ole vielä päätös. Suuri voimalaitos ei synny hetkessä. Tarvitaan rahoitus, luvat ja pitkä sitoutuminen. Aikataulu mitataan vuosissa, ei kuukausissa. Mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa hanke on teknisesti ja taloudellisesti mahdollinen. Se on suuri ero verrattuna moniin viime vuosien hankkeisiin, jotka ovat jääneet suunnitelmiksi.

Meidän alueella on puhuttu paljon tulevaisuudesta ja kehityksestä. Nyt pöydällä on hanke, joka perustuu todelliseen energiantuotantoon, todelliseen teollisuuteen ja todellisiin työpaikkoihin.

Siksi voi sanoa suoraan:
tämä on pitkästä aikaa oikeasti hyvä uutinen.

 

Varjokehysriihi

Kehysriihi lähestyy, ja sama kysymys on taas pöydällä: mistä rahat ja kuka maksaa. Tätä keskustelua on käyty vuosikausia, mutta liian usein katse kääntyy verojen korottamiseen tai palvelujen leikkaamiseen. Molemmat ovat lyhyen aikavälin ratkaisuja. Julkinen talous ei korjaannu tempuilla, vaan tekemällä päätöksiä, jotka vähentävät menoja pysyvästi.

Olen pitänyt oman varjokehysriihen. Se perustuu yksinkertaiseen ajatukseen: säästöt tehdään rakenteista, ei peruspalveluista. Rahaa ei etsitä sairaaloista, kouluista tai vanhusten hoidosta, vaan niistä järjestelmistä, joissa raha kiertää ilman vastuuta tuloksista.

Valtion taloudessa liikkuu vuosittain kymmeniä miljardeja euroja. Kun kokonaisuutta katsoo rauhassa, huomaa nopeasti, että ongelma ei ole yksittäinen menoerä vaan rakenteiden kerrostuminen. Jokainen uusi ohjelma, tukimuoto ja virasto on lisätty hyvää tarkoittaen, mutta vanhaa ei ole purettu. Lopputuloksena on järjestelmä, joka kasvaa koko ajan raskaammaksi ja kalliimmaksi ylläpitää.

Ensimmäinen ja suurin säästökohde löytyy yritys- ja hanketuista. Valtion yritystuet ovat useita miljardeja euroja vuodessa. Osa tuista on perusteltuja, mutta osa ylläpitää toimintaa, joka ei koskaan muutu kannattavaksi. Julkinen raha ei saa olla pysyvä tekohengitys. Kun tehottomimmat tuet karsitaan, säästö syntyy nopeasti ja pysyvästi. Tässä on realistista löytää 150 miljoonan euron vuosittainen säästö ilman että elinkelpoiset yritykset kärsivät.

Toinen säästökohde löytyy hallinnosta. Suomessa hallintoa on rakennettu kerros kerrokselta. Jokainen uudistus on tuonut mukanaan uuden organisaation, uuden tietojärjestelmän ja uuden raportointivelvoitteen. Samalla vanhat rakenteet ovat jääneet paikalleen. Tämä näkyy päällekkäisenä työnä ja kasvavina kustannuksina. Kun samoja tehtäviä hoidetaan useassa paikassa, raha kuluu hallintoon eikä palveluihin. Hallinnon rakenteita keventämällä ja päällekkäisyyksiä purkamalla voidaan säästää 100 miljoonaa euroa vuodessa ilman että kansalaisen saama palvelu heikkenee.

Kolmas säästökohde liittyy työvoimapolitiikkaan. Työllisyyspalveluihin käytetään merkittävästi rahaa, mutta osa rahoituksesta kiertää hankkeiden kautta ilman mitattavaa vaikutusta työllistymiseen. Rahaa käytetään toiminnan ylläpitämiseen, ei tuloksiin. Kun resurssit kohdennetaan suoraan työllistämiseen ja tehottomat välikerrokset poistetaan, kustannukset pienenevät ja vaikuttavuus paranee. Tässä on realistista saavuttaa 80 miljoonan euron säästö.

Neljäs säästökohde löytyy julkisista hankinnoista. Julkisten hankintojen arvo on noin 40 miljardia euroa vuodessa. Jo pieni parannus hankintojen suunnittelussa ja kilpailutuksessa tuottaa merkittäviä säästöjä. Kyse ei ole palvelujen vähentämisestä vaan siitä, että sama palvelu hankitaan järkevämmin. Kun kilpailutus toimii ja kustannuksia seurataan tarkasti, 50 miljoonan euron säästö on täysin saavutettavissa.

Viides säästökohde löytyy valtion kiinteistöistä. Valtiolla on rakennuksia, joiden käyttöaste on matala mutta ylläpitokustannukset jatkuvat vuodesta toiseen. Tyhjät tilat maksavat joka päivä. Kun vajaakäyttöiset kiinteistöt myydään tai tiloja yhdistetään, kustannukset pienenevät pysyvästi. Tässä on realistista saavuttaa 20 miljoonan euron säästö.

Yhteensä näistä toimenpiteistä kertyy 400 miljoonan euron pysyvä vuosittainen säästö. Summa ei ratkaise kaikkia julkisen talouden ongelmia, mutta se osoittaa suunnan. Kun rakenteita korjataan johdonmukaisesti, vaikutus kasvaa vuosi vuodelta.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein siitä, että säästöjä on mahdoton tehdä ilman kipua. Tämä ei pidä paikkaansa. Suurin osa julkisista menoista syntyy järjestelmistä, ei palveluista. Kun järjestelmät yksinkertaistetaan ja vastuu selkeytetään, kustannukset laskevat luonnollisesti.

Valtion talouden tasapainottaminen on ennen kaikkea johtamiskysymys. Rahaa on riittävästi, mutta sitä käytetään liian monessa paikassa samaan aikaan. Kun päätöksenteko keskittyy olennaiseen ja rakenteet pidetään selkeinä, talous pysyy hallinnassa.

Tämä varjokehysriihi ei ole täydellinen eikä valmis. Se on esimerkki siitä, että säästöjä löytyy, kun kokonaisuutta tarkastellaan rehellisesti. Nyt tarvitaan päätöksiä, jotka kestävät aikaa ja palauttavat luottamuksen julkiseen taloudenpitoon.

 

Biokaasulaitos olisi ollut ydinasia – mutta missä ovat talousluvut ja rohkeus tehdä päätöksiä?

Ensi viikolla (to16.4.2026) Raahessa pidetään valtuustoseminaari jätehuollosta. Aihe on tärkeä, koska siinä päätetään käytännössä siitä, millä tavalla jätehuolto järjestetään tulevaisuudessa ja mihin suuntaan kaupungin elinvoimaa rakennetaan.

Tällä kertaa en itse ole paikalla.

Olen silloin matkalla viemään isäni uurnaa Imatralle. Isä viedään takaisin Karjalaan, sinne mistä hänen elämänsä aikanaan lähti. Se on matka, jota ei siirretä eikä jätetä väliin. Mutta se ei tarkoita, että tämä asia olisi minulle yhdentekevä. Päinvastoin.

Olen puhunut tästä jo pitkään.

Minun näkökulmastani biokaasulaitos olisi ollut koko jätehuoltokeskustelun ydinasia. Ei sivujuonne, ei yksittäinen tekninen ratkaisu, vaan kokonaisuus, joka olisi vaikuttanut suoraan kaupungin talouteen, energiantuotantoon, huoltovarmuuteen ja työpaikkoihin.

Biokaasulaitos tarkoittaisi sitä, että jäte ei ole pelkkä kustannus, vaan raaka-aine. Siitä voidaan tuottaa energiaa, lämpöä ja tuloja. Se voidaan liittää osaksi kaukolämpöverkkoa ja samalla vahvistaa paikallista omavaraisuutta.

Tämä on juuri sitä elinvoimapolitiikkaa, josta juhlapuheissa puhutaan.

Mutta kun asiasta tehtiin esitys, kiinnostusta ei löytynyt. Ei päättäjissä eikä viranhaltijoissa.

Meille sanottiin, että biokaasulaitoksille ei saa helposti lupia. Että se on vaikeaa ja hidasta. Nyt kun katsoo ympärilleen, näyttää siltä, että lupia kyllä saadaan. Laitoksia rakennetaan eri puolille Suomea, investointeja tehdään ja liiketoiminta kasvaa.

Se kertoo siitä, että este ei ole ollut pelkästään lupaprosessi. Este on ollut halu ja rohkeus lähteä liikkeelle.

Samaan aikaan naapurikunta tekee tästä liiketoimintaa. Minusta on irvokasta, että meidän saamattomuuden vuoksi joku muu pystyy rakentamaan itselleen elinvoimaa sellaisesta asiasta, joka olisi voinut olla meidän oma hankkeemme.

Kyse ei ole kateudesta. Kyse on vastuusta.

Missä ovat kaupungin oman yhtiön talousvertailut?

Toinen asia, jota olen kysynyt alusta asti, on tämä:

missä ovat kaupungin oman toiminnan tai oman yhtiön talousvertailut?

Meillä on käytössämme kaupungin oma kirjanpito. Me tiedämme, mitä jätehuolto on maksanut ja mitä se on tuottanut. Siksi pidän itsestään selvänä, että kaikki vaihtoehdot lasketaan samoilla perusteilla ja samoista lähtötiedoista.

Jos näin ei tehdä, vertailu ei ole vertailu.

On puhuttu Vestiaan liittymisestä. On puhuttu yhteistyöstä ja kilpailuttamisesta. On puhuttu konsulttien raporteista. Mutta kaupungin oman yhtiömallin taloudellista kokonaiskuvaa ei ole esitetty samalla tarkkuudella.

Se on vakava puute.

Jos vaihtoehtoja ei lasketa samalla tavalla, päätöstä ei voi tehdä vastuullisesti. Silloin päätetään arvailun varassa.

Minä en vastusta yhteistyötä enkä kilpailuttamista. Mutta vastustan sitä, että päätöksiä tehdään ilman kunnollista taloudellista perustaa.

Biokaasulaitos ei ole pelkkä jäteasia

Biokaasulaitos olisi vaikuttanut paljon laajemmin kuin pelkkään jätehuoltoon.

Se olisi voinut tarkoittaa:

• paikallista energiantuotantoa ja pienempää riippuvuutta ulkopuolisista energialähteistä
• vakaampaa kaukolämmön hintaa pitkällä aikavälillä
• uusia työpaikkoja ja yritystoimintaa
• lisätuloja kaupungille
• parempaa huoltovarmuutta kriisitilanteissa
• mahdollisuutta hyödyntää jätteet ja sivuvirrat omalla alueella

Tämä ei ole teoriaa. Tätä tapahtuu parhaillaan muualla Suomessa.

Siksi kysyn suoraan:

miksi emme tarttuneet tähän mahdollisuuteen silloin, kun se oli meidän käsissämme?

Päätöksiä ei pidä tehdä ennen kuin kokonaisuus on pöydällä

Seuraavassa käsittelyssä haluan nähdä läpiluotaavan taloudellisen laskelman vähintään viiden vuoden ajalta. Laskelman, joka perustuu kaupungin omaan kirjanpitoon ja todellisiin kustannuksiin.

Haluan nähdä samat luvut kaikille vaihtoehdoille:

• omalle toiminnalle
• omalle yhtiölle
• ulkopuoliselle yhtiölle

Haluan nähdä investoinnit, riskit ja vaikutukset kuntalaisten maksuihin.

Se ei ole liikaa vaadittu.
Se on hyvän hallinnon vähimmäisvaatimus.

Tämä ei ole ideologinen kysymys

Minulle tämä ei ole ideologinen kysymys. Tämä on vastuukysymys.

Kyse on siitä, käytämmekö omat mahdollisuutemme vai annammeko niiden valua muualle. Kyse on siitä, rakennammeko elinvoimaa omalle paikkakunnalle vai seuraammeko sivusta, kun muut tekevät sen työn.

Biokaasulaitos olisi ollut konkreettinen askel siihen suuntaan.

Se olisi voinut olla meidän oma hankkeemme.

 

Valvonta ei toimi ilman asiakirjoja

Hallinto-oikeuden ratkaisu koskee jokaista kuntaa

Sosiaali- ja terveysministeriö sai Helsingin hallinto-oikeudessa selkeän muistutuksen julkisuuslaista. Ministeriön laatima alkoholin etämyyntiä koskeva muistio oli salattu lainvastaisesti, koska sille ei löytynyt laista perustetta.

Ratkaisu ei koske vain yhtä ministeriötä tai yhtä asiaa. Se koskee koko julkista hallintoa – ja erityisesti kuntia.

Kunnallispolitiikassa valtuutetun tärkein tehtävä on valvoa, että päätökset tehdään laillisesti ja kuntalaisten edun mukaisesti. Mutta valvonta ei onnistu ilman tietoa. Ja tietoa ei synny, jos asiakirjat pidetään piilossa.

Tämä on käytännön ongelma monessa kunnassa. Päätöksiä valmistellaan viranhaltijoiden muistioissa, selvityksissä ja sisäisissä työpapereissa. Niihin kirjataan vaihtoehdot, riskit ja vaikutukset. Juuri nämä asiakirjat kertovat, mitä todella on suunnitteilla.

Jos tällaiset aineistot suljetaan julkisuuden ulkopuolelle pelkästään siksi, että ne on nimetty sisäisiksi, valtuuston ja lautakuntien valvontatehtävä heikkenee. Samalla heikkenee kuntalaisten mahdollisuus ymmärtää, mihin heidän verorahansa käytetään.

Hallinto-oikeuden ratkaisu muistuttaa yksinkertaisesta periaatteesta:
viranomaisen asiakirja on julkinen, ellei laissa ole selkeää syytä pitää sitä salassa.

Pelkkä sisäinen käyttö ei riitä.

Kunnissa tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että valmistelun asiakirjat on annettava nähtäväksi silloin, kun niillä on merkitystä päätöksenteolle. Valtuutettu ei voi kantaa vastuuta päätöksistä, jos häneltä puuttuu tieto niiden perusteista.

Avoimuus ei ole hallinnolle uhka. Se on hallinnon suoja.

Kun asiat tehdään avoimesti, virheet huomataan ajoissa ja päätökset kestävät tarkastelun. Kun asiakirjoja salataan ilman perustetta, epäluottamus kasvaa ja riidat lisääntyvät. Lopulta asia päätyy hallinto-oikeuteen – ja silloin kustannukset maksaa aina veronmaksaja.

Hallinto-oikeuden ratkaisu on muistutus siitä, että valvonta ei ole muodollisuus. Se on osa demokratiaa.

Ja demokratia toimii vain silloin, kun asiakirjat ovat avoimia.

 Kastellin jätinkirkko – kertomus jättiläisestä, joka opetti ihmiset lukemaan aurinkoa

                                    Kuva: Raahe Guide

Kauan sitten, silloin kun meri ulottui vielä näille kummuille asti ja jokainen mäki oli oma pieni saarensa, asui rannikolla ihmisiä, jotka elivät kalasta, tuulesta ja auringosta. He katsoivat taivasta joka päivä, mutta eivät aina ymmärtäneet, mitä se yritti heille kertoa.

Eräänä keväänä, kun jää oli lähtenyt mereltä tavallista aikaisemmin ja kalaverkot jäivät tyhjiksi, kylän vanhimmat huomasivat jotakin outoa. Aurinko nousi hieman eri paikasta kuin ennen, ja varjot lankesivat väärin. Se ei ollut suuri muutos, mutta riittävä herättämään levottomuutta.

Silloin ilmestyi jätti.

Se ei tullut myrskyn mukana eikä jyrinällä. Se vain seisoi aamulla kummun päällä, niin kuin olisi ollut siinä aina. Se oli korkea kuin honka ja leveä kuin kallio, mutta sen katse oli rauhallinen. Ihmiset eivät juosseet pakoon. He tiesivät heti, että tämä ei ollut vihollinen.

Jätti puhui harvoin, mutta kun se puhui, sen ääni kuulosti tuulelta metsän latvoissa.

Se osoitti kättä kohti horisonttia ja sanoi:

"Aurinko kertoo kaiken, jos osaatte katsoa."

Ihmiset katselivat toisiaan, eivätkä täysin ymmärtäneet.

Silloin jätti alkoi tehdä työtä.

Se pyysi ihmisiä kantamaan kiviä.

Ei kaikkia kerralla, vaan vähitellen. Naiset, miehet ja lapset vierittivät kiviä mäen laelle. Jätti nosti raskaimmat, sellaiset joita kukaan muu ei olisi saanut liikahtamaan. Se asetti ne maahan tarkasti, katsoi taivaalle ja siirsi kiveä joskus vain kämmenen verran.

Työ kesti kauan.

Kesä vaihtui syksyksi, syksy talveksi, ja meri vetäytyi hitaasti kauemmas. Kummut nousivat saarista maaksi, mutta työ jatkui. Ihmiset alkoivat ymmärtää, että jokainen kivi oli osa suurempaa ajatusta.

Kun kivikehä oli lähes valmis, jätti pysähtyi ja osoitti neljää aukkoa.

Se vei kylän väen paikalle eräänä kesäaamuna. Aurinko nousi korkealle, ja sen valo kulki suoraan yhden portin läpi. Jätti nyökkäsi.

Seuraavana keväänä he kokoontuivat uudelleen. Aurinko nousi toisesta suunnasta ja valo kulki toisen portin läpi. Jätti nosti kätensä ja hymyili.

Kolmannen kerran he tulivat syksyllä, kun vilja oli korjattu. Aurinko nousi kolmannen portin kohdalta, ja ihmiset alkoivat jo odottaa sitä.

Viimeisen kerran he kokoontuivat talvella. Päivä oli lyhyt ja kylmä. Aurinko nousi hitaasti metsän takaa ja kulki suoraan neljännen portin läpi. Valo osui kehän keskelle, aivan siihen kohtaan, johon jätti oli jättänyt tasaisen kiven.

Silloin jätti sanoi:

"Nyt te osaatte lukea vuoden."

Sen jälkeen jätti ei rakentanut enää mitään.

Se seisoi vielä hetken kivien keskellä ja katsoi ihmisiä, jotka olivat tehneet työn sen kanssa. Sitten se kääntyi kohti merta ja lähti kävelemään. Se kulki hitaasti, askel askeleelta, kunnes sen hahmo pieneni ja katosi horisonttiin.

Ihmiset jäivät paikalle.

He tiesivät, että työ oli valmis.

Ja siitä päivästä lähtien he katsoivat aurinkoa eri tavalla. He tiesivät, milloin kalastus alkaa, milloin maa kylvetään ja milloin talveen pitää varautua. He tulivat kivikehälle joka vuosi samoina päivinä, aivan kuin tapaamaan vanhaa ystävää.

 

Kun ennuste petti — ja kiinteistöveroa korotettiin varmuuden vuoksi?

Raahessa kiinteistöveroa korotettiin vuodelle 2026. Perustelu oli selkeä: talouteen ennustettiin alijäämää ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Päätös tehtiin sen tiedon varassa, joka silloin oli käytettävissä.

Nyt tilinpäätös kertoo toisenlaisen tarinan.

Vuoden 2025 tulos oli 5,2 miljoonaa euroa ylijäämäinen. Vielä merkittävämpää on se, että tulos oli peräti 9,3 miljoonaa euroa parempi kuin talousarviossa ennakoitiin. Tämä ei ole pieni heitto. Se on poikkeama, joka vaikuttaa suoraan päätöksentekoon ja kuntalaisten maksamiin veroihin.

Kun talousarviota laadittiin, arvioitiin, että vuosikate olisi noin 3,9 miljoonaa euroa. Toteutunut vuosikate oli lopulta 13,2 miljoonaa euroa. Erotus on sama 9,3 miljoonaa euroa.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ennuste oli merkittävästi pielessä.

Mutta miksi?

Kun talousarviota ja tilinpäätöstä verrattiin rivi riviltä, syyt löytyivät kyllä. Ne eivät olleet mystisiä, vaan hyvin konkreettisia.

Yksi merkittävä tekijä liittyi liikuntahalliin. Hanketta varten oli aikanaan tehty 2,5 miljoonan euron investointivaraus. Kun hanke valmistui, tämä varaus purettiin kirjanpidossa tuloksi. Se paransi tilikauden tulosta yhdellä kertaa.

Toinen merkittävä tekijä liittyi rahoitukseen. Korkomenot jäivät ennakoitua pienemmiksi ja sijoitustuotot toteutuivat arvioitua suurempina. Tämä paransi tulosta noin 1,6 miljoonalla eurolla.

Lisäksi poistoja kirjattiin hieman vähemmän kuin talousarviossa arvioitiin, mikä vaikutti tulokseen vielä noin 0,2 miljoonan euron verran.

Kun nämä tekijät lasketaan yhteen muiden toteutumaerojen kanssa, syntyi lopulta se noin yhdeksän miljoonan euron poikkeama.

Tärkeä havainto on tämä:

verotulot eivät olleet syy ylijäämään.

Tilinpäätös osoittaa, että verotulot toteutuivat jopa hieman ennakoitua pienempinä ja erityisesti yhteisöverot jäivät alle odotusten.

Tulos parani siis muista syistä kuin verotulojen kasvusta.

Tämä on olennainen tieto, kun arvioidaan kiinteistöveron korotusta.

Oliko veronkorotus perusteltu?

Vastaus on rehellisesti kaksijakoinen.

Sillä tiedolla, joka päätöksentekohetkellä oli käytettävissä, veronkorotus voitiin perustella varovaisella taloudenpidolla. Kunnassa ei voi rakentaa taloutta toiveiden varaan.

Mutta jälkikäteen tiedämme myös tämän:

tulos parani suurelta osin tekijöistä, joita ei voitu ennustaa tarkasti — kirjanpidollisista eristä, rahoituskustannusten muutoksista ja hankkeiden ajoituksesta.

Ja tästä seuraa toinen tärkeä kysymys.

Kuinka varovainen ennusteen pitää olla ennen kuin siitä tulee liian varovainen?

Kunnassa talousarvio ei ole pelkkä tekninen asiakirja. Se on päätöksenteon perusta. Sen varaan rakennetaan veroprosentit, investoinnit ja palvelut.

Jos ennuste on liian synkkä, seurauksena voi olla tarpeettomia veronkorotuksia.
Jos ennuste on liian optimistinen, seurauksena voi olla alijäämä.

Siksi ennusteiden pitää olla realistisia — ei pahimman mahdollisen skenaarion varaan rakennettuja.

Raahen tapauksessa talous ei romahtanut.
Se vahvistui.

Velka pieneni.
Tase vahvistui.
Ja ylijäämä kasvoi.

Se on hyvä uutinen.

Mutta samalla se on myös muistutus siitä, kuinka tärkeää on ymmärtää, mistä luvut tulevat ja mitä ne tarkoittavat.

Kuntalaisilla on oikeus tietää se.

Ja päätöksentekijöillä on velvollisuus kertoa se suoraan.