Rälssit auki, osa 3 – kun raha lähtee kiertämään

Kahdessa ensimmäisessä osassa olen yrittänyt avata Suomen julkisen hallinnon rakennetta. Ensin kysyimme, kuinka suuren julkisen sektorin Suomella on varaa ylläpitää, ja sen jälkeen menimme ministeriöiden alle katsomaan virastoja, laitoksia ja niiden välisiä rakenteita. Nyt poistutaan virastojen seinien sisältä ja seurataan rahaa.

Täällä vastaan tulee aivan oma maailmansa. Puhutaan valtionavustuksista, järjestörahoituksesta, tutkimusrahoituksesta, yritystuista, hankkeista, kehittämisrahasta ja EU-rahoituksesta. Kaikille näille löytyy varmasti perusteltuja käyttökohteita, mutta yhteistä niille on yksi asia: jossakin vaiheessa raha on ensin pitänyt kerätä joltakin.

Valtiokonttorin mukaan Suomessa myönnetään valtionavustuksia normaalisti noin neljä miljardia euroa vuodessa. Avustuksia jakavat ministeriöt, kymmenet keskusvirastot ja muut valtionapuviranomaiset. Saajina ovat muun muassa yhdistykset ja säätiöt, kunnat, tutkimusorganisaatiot, korkeakoulut, yritykset ja yksityishenkilöt.

Vuosi 2024 oli ensimmäinen kokonainen vuosi, jolta avustustiedot koottiin valtakunnalliseen rekisteriin. Hakemuksia tehtiin yli 62 000 kappaletta 71 viranomaiselle ja avustuksia myönnettiin rekisteriin kertyneiden tietojen mukaan yhteensä noin 2,8 miljardia euroa. Yhteisöille siitä meni noin 2,7 miljardia ja eniten avustuksia myönsi Business Finland, noin 447 miljoonaa euroa.

Tässä kohtaa pitää huomata myös lukujen ero. Noin neljä miljardia kuvaa Valtiokonttorin mukaan valtionavustustoiminnan tavanomaista vuosittaista mittaluokkaa, kun taas 2,8 miljardia on vuoden 2024 uuteen tietovarantoon kirjattu myönnetty määrä. Niitä ei pidä käyttää samana lukuna. Juuri tällainen erottelu on koko tämän kirjoitussarjan tarkoitus.

Mutta jo mittakaava herättää kiinnostavan kysymyksen. Meillä on järjestelmä, jossa toisella puolella ihmiset ja organisaatiot hakevat julkista rahaa ja toisella puolella viranomaiset käsittelevät hakemuksia, tekevät päätöksiä, maksavat rahat, valvovat niiden käyttöä ja tarkastavat raportointia. Kaikki tämä on tietenkin tehtävä, jos avustuksia kerran jaetaan, mutta koko prosessi itsessään maksaa.

Valtionavustuksen todellinen kustannus ei siis ole vain myönnetty euro. Rahaa ja työaikaa kuluu sen keräämiseen, hakemiseen, jakamiseen, hallinnointiin, valvontaan ja raportointiin. Myös avustuksen hakija käyttää hakemiseen ja raportointiin työaikaa. Jos julkinen organisaatio hakee toiselta julkiselta organisaatiolta rahaa, voi syntyä tilanne, jossa veronmaksaja maksaa sekä hakemuksen tekemisestä että sen käsittelemisestä. Tätä hallinnollista kokonaiskustannusta näkee harvemmin otsikoissa.

Sitten tullaan järjestöihin. Sosiaali- ja terveysjärjestöille myönnettiin vuonna 2025 STEA-avustuksia noin 304 miljoonaa euroa. Rahaa sai 724 hakijaa yhteensä 1 434 avustuskohteeseen. Hakemuksia tuli 952 järjestöltä 2 262 kohteeseen ja haettu summa oli noin 519 miljoonaa euroa. Vielä vuonna 2024 tähän kokonaisuuteen käytettiin noin 384 miljoonaa euroa.

Moni näistä järjestöistä tekee varmasti arvokasta työtä ja saattaa joissakin tapauksissa tuottaa palvelun jopa julkista organisaatiota edullisemmin. Mutta juuri siksi tuloksia pitäisi pystyä arvioimaan. Jos valtio antaa samalle järjestölle merkittävän summan vuodesta toiseen, missä vaiheessa kyse ei enää käytännössä ole määräaikaisesta avustuksesta vaan pysyvästi julkisella rahalla ylläpidetystä toiminnasta? Ja jos toiminta on yhteiskunnalle niin välttämätöntä, että sitä pitää rahoittaa jatkuvasti verovaroilla, eikö siitä pitäisi silloin puhua avoimesti osana julkisesti rahoitettua palvelujärjestelmää?

Tämä kysymys muuttui elokuussa 2026 hyvin konkreettiseksi. Soste ilmoitti irtisanovansa 13 työntekijää ja sopeuttavansa toimintansa jatkossa noin viiden henkilötyövuoden resurssiin, kun sen STEA-rahoituksen tulevaisuus muuttui epävarmaksi. Sosten nykyinen STEA-avustus on noin 2,8 miljoonaa euroa vuodessa. Taustalla on ministeri Wille Rydmanin linjaus, jonka mukaan STEA-avustuksia ei lähtökohtaisesti enää myönnettäisi keskus- ja kattojärjestöille eikä toimintaan, joka keskittyy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai neuvontaan.

Tässä tullaan periaatteelliseen kysymykseen. Järjestöllä on tietenkin oikeus ajaa jäsentensä etuja ja vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Mutta kuuluuko veronmaksajan rahoittaa tätä vaikuttamistyötä? Minusta lähtökohtana pitäisi olla, että edunvalvonnan maksavat ne, joiden etuja valvotaan.

Tässä sana rälssi alkaa saada vähän toisenlaisen merkityksen. Rälssi ei välttämättä ole virasto tai johtajan työhuone. Se voi olla vuosien aikana syntynyt rahoitussuhde, jossa toiminnan jatkumisesta tulee vähitellen itsestäänselvyys. Viime vuoden avustus alkaa perustella tämän vuoden avustusta ja tämän vuoden avustus seuraavan vuoden avustusta. Silloin leikkaus voidaan helposti tulkita hyökkäykseksi itse hyvää tarkoitusta vastaan, vaikka todellinen kysymys olisi toiminnan kustannuksesta ja tuloksista.

Hyvä tarkoitus ei kuitenkaan voi antaa yhdellekään organisaatiolle ikuista oikeutta veronmaksajan rahaan.

Tutkimusrahoituksessa tarvitaan vielä enemmän tarkkuutta. Ilman tutkimusta ei synny uutta tietoa, tekniikkaa, lääkkeitä eikä tuottavuutta, eikä kaikkea tutkimusta voi tai pidä arvioida seuraavan vuoden kassavirralla. Perustutkimuksen tulokset voivat näkyä vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Silti tutkimuskaan ei voi olla taloudellisen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tarkastelun ulkopuolella.

Vuonna 2026 Suomen Akatemian kautta kulkeva tutkimusrahoitus on yli 600 miljoonan euron kokonaisuus. Uusiin tutkimushankkeisiin ja tutkimuksen edistämiseen on osoitettu noin 527 miljoonaa euroa, kansainvälisten järjestöjen rahoitusosuuksiin noin 28 miljoonaa ja strategiseen tutkimukseen noin 50 miljoonaa euroa.

Tässäkin pitäisi päästä pidemmälle kuin siihen, että tutkimus tehtiin, rahat käytettiin sääntöjen mukaisesti, raportti valmistui ja hanke päättyi aikataulussa. Se kertoo asianmukaisesta toteutuksesta, mutta ei vielä siitä, mitä yhteiskunta rahalla sai. Syntyikö uutta tietoa, käytetäänkö tuloksia, johtiko tutkimus uusiin menetelmiin tai jatkotutkimukseen, syntyikö patentteja, yritystoimintaa tai parempaa päätöksentekoa? Kaikkea tätä ei voida muuttaa euroiksi, mutta vaikuttavuutta voidaan silti arvioida.

Jos emme kysy näitä kysymyksiä, olemme vaarassa mitata tutkimuksen onnistumista sillä, että tutkimus tuli tehdyksi.

Yritystuet kuuluvat aivan saman laskimen alle. Vuonna 2025 yrityksille maksettiin Tilastokeskuksen mukaan suoria yritystukia noin 827 miljoonaa euroa. Uusia suoria tukia myönnettiin noin 1,4 miljardia euroa, lainoja 360 miljoonaa ja takauksia noin 2,7 miljardia euroa. Yritystukia sai lähes 14 000 yritystä.

Tässä en antaisi yrityksille yhtään sen suurempaa koskemattomuussuojaa kuin järjestöille, virastoille tai tutkimuslaitoksille. Jos yritys toimii markkinoilla, lähtökohtaisesti sen pitäisi elää asiakkaidensa rahoilla. Julkista tukea voidaan perustella esimerkiksi uuden teknologian kehittämisellä, viennin avaamisella tai sellaisen investoinnin käynnistämisellä, joka ei ilman tukea toteutuisi. Mutta silloin pitää jälkikäteen myös katsoa, tapahtuiko se mitä luvattiin. Syntyikö investointi, tuliko uusia työpaikkoja, kasvoiko vienti ja syntyikö Suomeen tuotantoa sekä verotuloja? Jos toiminta loppuu samalla hetkellä kuin tukiraha, pitää voida kysyä, mitä tuella lopulta saatiin aikaan.

Yritystuki on myös vallankäyttöä. Kun valtio verottaa kannattavaa yritystoimintaa ja jakaa osan rahasta takaisin valitsemilleen yrityksille tukina, julkinen valta tekee samalla valinnan siitä, millaista yritystoimintaa se haluaa suosia.

Yritystuet myös keskittyvät voimakkaasti. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2025 vain 14 yritystä sai yli puolet kaikista tilastoiduista yritystuista. Kun tarkastellaan pelkästään suoria tukia, puolet myönnetystä määrästä meni 26 yritykselle ja puolet maksetusta määrästä 64 yritykselle.

Tuollainen keskittyminen ei vielä todista, että rahat olisi käytetty huonosti. Suuri teollinen investointi voi vaatia suuren tukipäätöksen ja tuottaa myöhemmin paljon enemmän takaisin. Mutta veronmaksajalla on oikeus kysyä, olisiko suuri ja kannattava yritys tehnyt investoinnin ilman tukeakin. Jos olisi, julkinen raha ei synnyttänyt investointia vaan osallistui sellaisen investoinnin maksamiseen, joka olisi tapahtunut muutenkin.

Sitten tulevat hankkeet. Hanke on suomalaisessa julkishallinnossa sana, johon törmää lähes kaikkialla. Perustetaan projekti, palkataan projektipäällikkö, tehdään suunnitelmia, selvityksiä, työpajoja, viestintää, väliraportteja ja lopuksi loppuraportti. Parhaimmillaan hankkeesta jää jotakin pysyvää ja hyödyllistä. Huonoimmillaan jäljelle jää verkkosivu, raportti ja tieto siitä, että hanke toteutettiin suunnitelman mukaisesti.

Minä haluaisin hankemaailmaan yhden hyvin yksinkertaisen periaatteen: ennen uuden hankkeen rahoittamista katsotaan, mitä edellisestä jäi jäljelle. Jos miljoonan euron hankkeen pysyväksi tulokseksi jäi raportti, muutama seminaari ja verkkosivusto, pitää voida kysyä, oliko miljoona hyvin käytetty. Tämä ei ole hankkeiden vastustamista vaan tulosten mittaamista.

Ja sitten EU-raha, joka sopii ehkä parhaiten esimerkiksi siitä, kuinka rahan nimi muuttuu matkalla. EU-raha on vastaanottajalle aivan oikeaa ulkopuolista rahoitusta ja Suomen kannattaa tietenkin hakea takaisin mahdollisimman suuri osa niistä rahoista, joihin meillä on mahdollisuus.

Mutta EU-rahoituksesta puhuttaessa unohtuu helposti yksi perusasia: EU:n rahat ovat jäsenmailta ja muista EU:n tulolähteistä kerättyä yhteistä rahaa. Suomi maksaa tähän yhteiseen kassaan oman osuutensa ja saa sieltä rahaa takaisin erilaisten tukien, ohjelmien ja hankkeiden kautta. EU:n budjettiin nähden Suomi on ollut jäsenyytensä aikana nettosaaja vain vuosina 1996, 1997 ja 2000. Muina vuosina olemme olleet nettomaksajia.

Siksi suomalaisesta näkökulmasta EU-rahoituksen hakeminen on tietenkin järkevää. Kun olemme kerran maksaneet yhteiseen kassaan enemmän kuin sieltä saamme, meidän kannattaa ottaa mahdollisimman suuri osa saatavissa olevasta rahoituksesta takaisin Suomeen.

Mutta tämä ei tarkoita, että EU-raha olisi ilmaista rahaa. Kun kunta, yhdistys tai muu toimija kertoo hankkeen maksavan kaksi miljoonaa euroa, josta EU maksaa miljoonan, jäljelle jää edelleen tärkeä kysymys: olisimmeko valmiita käyttämään omaa miljoonaamme tähän hankkeeseen, jos EU:n miljoonaa ei olisi tarjolla?

Jos vastaus on ei, pitää kysyä, miksi ulkopuolinen rahoitus tekee muuten tarpeettomasta menosta tarpeellisen.

Tässä on mielestäni yksi hankerahoituksen suurista ajatusansoista: jotakin tehdään, koska siihen on saatavissa rahaa. Minä kääntäisin järjestyksen toisinpäin. Ensin päätetään, mitä todella tarvitaan ja mikä on taloudellisesti järkevää. Sen jälkeen etsitään sille paras mahdollinen rahoitus. Ei niin, että ensin löydetään rahoitushaku ja sen jälkeen keksitään siihen sopiva hanke.

Kun nämä rahavirrat laitetaan rinnakkain, alkaa myös tämän kirjoitussarjan käyttämä sana rälssi hahmottua tarkemmin. Rälssi ei ole automaattisesti yksittäinen virkamies, järjestö, tutkija, yritys tai virasto. Rälssi syntyy silloin, kun julkisesta rahasta muodostuu saavutettu etu, jonka jatkuvuutta ei enää tarvitse kunnolla perustella. Organisaation olemassaolo alkaa perustella sen omaa olemassaoloa, viime vuoden avustus tämän vuoden avustusta, hankkeen jatkoksi tarvitaan uusi hanke ja tukijärjestelmän ympärille syntyy sekä tuen jakamisesta että sen hakemisesta elävä koneisto.

Silloin ollaan minusta asian ytimessä.

Valtiokonttori on viime vuosina ottanut tässä myös tärkeän askeleen oikeaan suuntaan. Valtionavustustiedot on koottu Tutkiavustuksia.fi-palveluun, ja vuoden 2024 tiedot muodostivat ensimmäisen kattavan kokonaisuuden. Avoimuus ei itsessään säästä vielä euroakaan, mutta se mahdollistaa ensimmäistä kertaa paljon paremmin sen, että avustusten saajia, määriä ja käyttötarkoituksia voidaan tarkastella kokonaisuutena.

Seuraavan askeleen pitäisi olla vaikuttavuus. Neljän miljardin euron vuosittaisen valtionavustusjärjestelmän kohdalla ei riitä, että tarkastetaan, käytettiinkö raha sääntöjen mukaisesti. Pitäisi myös kysyä, oliko koko meno tarpeellinen ja saatiinko sillä riittävästi vastinetta. Sama kysymys kuuluu yritystuille, tutkimusrahoitukselle, järjestöavustuksille ja EU-hankkeille.

Ja tässä pitäisi myös meidän poliitikkojen katsoa peiliin. Julkista taloutta ei korjata sillä, että jokainen puolue nimeää toisten turhat menot ja varjelee omia lempikohteitaan. Jos järjestelmä todella halutaan avata, kaiken pitää olla samalla pöydällä.

Kaikki rälssit.

Tämän kirjoitussarjan aikana yksi kysymys on noussut minulle muiden yläpuolelle:

Mistä se ensimmäinen euro tuli ja mitä sillä lopulta saatiin?

Jos pystymme vastaamaan siihen rehellisesti jokaisen viraston, avustuksen, hankkeen, tutkimusrahan ja tukijärjestelmän kohdalla, olemme jo pitkällä.

Jos emme pysty, ongelmamme on lopulta suurempi kuin pelkkä valtionvelka.

Emme silloin edes tiedä, mitä omalla rahallamme teemme. 

Lähteet

Valtiokonttori. Miljardit jaossa – kuka hakee ja keille myönnetään? Valtionavustustoiminta vuonna 2024.
Valtiokonttori: valtionavustustoiminta 2024

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA. STEA:n avustusehdotus vuonna 2025 myönnettävistä avustuksista.
STEA: avustusehdotus 2025

Suomen Akatemia. Suomen Akatemia rahoittaa korkealaatuista tutkimusta vuonna 2026 – ennakkotietoja tulevista rahoitushauista.
Suomen Akatemia: tutkimusrahoitus 2026

Tilastokeskus. Yritystuet 2025. Yritystukitilasto.
Tilastokeskus: yritystuet 2025

Tilastokeskus. Puolet yritystuesta myönnettiin 14 yritykselle vuonna 2025.
Tilastokeskus: yritystukien keskittyminen 2025

Valtiovarainministeriö / Valtioneuvosto. Suomen nettomaksu EU:lle pieneni viime vuonna. Tiedote Suomen EU-budjettiasemasta ja historiallisesta nettoasemasta.
Valtioneuvosto: Suomen EU-nettomaksu

SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry / Ilta-Sanomat, Taloussanomat. Soste irtisanoo noin puolet henkilöstöstään. 12.8.2026. Uutinen SOSTEn henkilöstövähennyksistä, STEA-rahoituksesta ja avustuskriteerien muutoksesta.

Luettu/tarkistettu 17.8.2026.