Rälssit auki, osa 3B – rahat saatiin nyt, lasku maksetaan myöhemmin

Rälssit auki -sarjan kolmannessa osassa käsittelin EU-rahoitusta ja sitä, kuinka helposti julkisessa keskustelussa puhutaan ”EU:n rahasta” ikään kuin kyse olisi jostakin Suomen ulkopuolelta meille ilmestyvästä rahasta.

Ei tietenkään ole.

Suomi rahoittaa Euroopan unionin budjettia yhdessä muiden jäsenmaiden kanssa ja saa sieltä rahaa takaisin erilaisten ohjelmien, tukien ja hankkeiden kautta.

Mutta yksi poikkeuksellisen suuri kokonaisuus jäi kolmannessa osassa liian vähälle huomiolle.

EU:n yhteinen elpymisvelka.

Koronakriisin keskellä Euroopan unioni teki historiallisen ratkaisun. NextGenerationEU-elpymisvälinettä päätettiin rahoittaa siten, että Euroopan komissio ottaa unionin puolesta valtavan määrän velkaa pääomamarkkinoilta.

Ohjelman enimmäiskoko on nykyhinnoin noin 807 miljardia euroa. Komission tämänhetkisen arvion mukaan rahoitusmarkkinoilta nostetaan vuoden 2026 loppuun mennessä enintään noin 637 miljardia euroa toteutuneiden rahoitustarpeiden perusteella.

Suomi hyväksyi järjestelyn Marinin hallituksen aikana.

Tässä tapahtui jotakin, jonka taloudelliset vaikutukset ulottuvat paljon yhden hallituskauden yli.

Rahaa ryhdyttiin käyttämään 2020-luvulla.

Velan takaisinmaksu alkaa vuodesta 2028 ja jatkuu aina vuoteen 2058 saakka. Lainamuotoisen tuen maksavat takaisin sitä ottaneet jäsenmaat. Avustuksiin käytetty velka puolestaan maksetaan takaisin EU:n budjetista.

Tuohon vuosilukuun kannattaa pysähtyä hetkeksi.

Vuonna 2020 syntynyt suomalainen lähestyy neljääkymmentä ikävuottaan, kun tämän järjestelyn viimeisiä velkoja vielä maksetaan.

Se kertoo aika paljon siitä, kuinka kauas tämän päivän poliittisen päätöksen lasku voidaan siirtää.

Suomen osalta valtiovarainministeriön laskelmat ovat kiinnostavaa luettavaa.

Suomen arvioitu maksuosuus elpymisvälineen avustusmuotoisesta tuesta on noin 7,2 miljardia euroa. Summa tulee maksettavaksi korkoineen vuosina 2028–2058.

VM on arvioinut takaisinmaksun kasvattavan Suomen vuosittaisia EU-maksuja noin 230–540 miljoonalla eurolla vuodessa, minkä lisäksi tulevat korkokustannukset. Lopulliseen määrään liittyy epävarmuutta muun muassa korkotason, takaisinmaksuaikataulun ja mahdollisten uusien EU:n omien varojen vuoksi.

7,2 miljardia euroa on sellainen luku, että se alkaa helposti menettää merkityksensä.

Muutetaan se ihmisen kokoiseksi.

Jos summa jaetaan karkeasti 5,6 miljoonalle suomalaiselle, puhutaan noin 1 286 eurosta jokaista suomalaista kohti.

Nelihenkisen perheen laskennallinen osuus olisi runsaat 5 100 euroa ennen korkoja.

Kenenkään postiluukusta ei tietenkään putoa tällaista laskua.

Se maksetaan paljon huomaamattomammin.

EU:n budjettikaan ei ole mikään rahasäkki, johon eurot ilmestyvät itsestään. Sen nykyisistä tuloista merkittävä osa tulee jäsenmaiden kansallisista budjeteista, minkä lisäksi unionilla on omia tulonlähteitä kuten tullituloja, arvonlisäveropohjaisia maksuja ja kierrättämättömään muovipakkausjätteeseen perustuva maksu.

Juuri elpymisvelan takaisinmaksua varten komissio on ehdottanut uusia EU:n omia varoja.

Tavoite on ymmärrettävä: jos velkaa ei makseta kasvattamalla jäsenmaiden suoria maksuja, rahat pitää löytää jostakin muualta.

Mutta talouden perusasia ei siitä muutu.

Joku maksaa aina.

Jos rahat kerätään jäsenvaltioiden EU-maksuina, maksavat jäsenvaltiot.

Jos ne kerätään uusilla EU:n omilla varoilla, kustannus syntyy toista kautta.

Velka ei katoa sillä, että takaisinmaksutapa muutetaan.

Ja jos Suomen julkinen talous on samaan aikaan alijäämäinen, satojen miljoonien eurojen vuosittainen lisärahoitustarve kilpailee joka tapauksessa samoista kansantalouden euroista muun julkisen rahankäytön kanssa.

Sitten pitää tietenkin kysyä myös toinen puoli:

Paljonko Suomi sai?

Tässä pitää olla erityisen tarkkana.

NextGenerationEU ei ole yksi tukiohjelma vaan useiden ohjelmien kokonaisuus. Sen suurin osa on elpymis- ja palautumistukiväline RRF, mutta rahaa kulkee myös muiden EU-ohjelmien kautta.

Suomen RRF-rahoitus on nykyisessä kokonaisuudessa vajaat kaksi miljardia euroa. Kesäkuussa 2026 Suomi jätti jo viidennen kuudesta maksupyynnöstään, ja sitä ennen Suomi oli saanut ennakkomaksuja ja neljä varsinaista maksuerää.

Siksi olisi väärin ottaa Suomen 7,2 miljardin euron arvioitu maksuosuus ja vähentää siitä vain RRF:n kautta saatava summa ja nimetä erotus Suomen lopulliseksi tappioksi.

Vertailuun pitäisi ottaa mukaan kaikki Suomelle NextGenerationEU:n eri ohjelmien kautta tuleva rahoitus.

Mutta yksi asia voidaan sanoa jo nyt.

Suomen arvioitu maksuosuus avustusmuotoisen elpymisrahoituksen takaisinmaksusta on erittäin suuri ja ulottuu vuosikymmenien päähän.

Silloin pitäisi pystyä esittämään myös toinen laskelma.

Mitä sillä rahalla saatiin aikaan?

Ja tässä vastaan tulee mielestäni koko asian yksi vakavimmista kohdista.

Valtiontalouden tarkastusvirasto tarkasti Suomen elpymis- ja palautumissuunnitelman toimeenpanoa.

VTV:n johtopäätös oli, ettei kansallisten tavoitteiden seurantaa ollut järjestetty tavalla, joka mahdollistaisi koko suunnitelman vaikuttavuuden arvioinnin. Sen vuoksi ei myöskään voitu kokonaisuutena todentaa, mitä suunnitelman toimeenpanolla oli saatu aikaan.

Tuo on aika pysäyttävä havainto.

Kun käytetään miljardiluokan velkarahaa, jonka takaisinmaksu ulottuu vuosikymmenien päähän, pitäisi olla itsestään selvää, että myös saavutetut tulokset pystytään osoittamaan.

Muuten käy helposti niin, että osaamme kertoa tarkasti, kuinka paljon rahaa jaettiin, kuinka monta hanketta käynnistettiin ja kuinka paljon määrärahoja käytettiin.

Mutta paljon vaikeampi kysymys jää vastaamatta:

Mitä suomalainen veronmaksaja sai sillä rahalla?

Tässä tullaan julkisen talouden yhteen ongelmallisimmista ominaisuuksista.

Päätös ja lasku voidaan erottaa toisistaan vuosikymmenillä.

Päätöksen tekevät tämän päivän poliitikot.

Raha käytetään tämän päivän hankkeisiin.

Saavutukset voidaan kirjata tämän päivän politiikan ansioksi.

Mutta laskua maksavat myös tulevat hallitukset ja tulevat veronmaksajat.

Tämä ei tarkoita, että velalla rahoitettu elvytys olisi automaattisesti väärin.

Koronakriisi oli poikkeuksellinen tilanne. Talouden vakava häiriö voi perustella myös poikkeuksellisia ratkaisuja.

Mutta silloin pitäisi pystyä vastaamaan kahteen kysymykseen:

Mitä velalla saatiin aikaan?

Ja:

Oliko saavutettu hyöty suurempi kuin tuleville veronmaksajille jätetty lasku?

Jos näihin ei pystytä vastaamaan, meillä on ongelma.

NextGenerationEU:n piti olla poikkeuksellinen ja väliaikainen vastaus poikkeukselliseen kriisiin. Komissio kuvaa sitä edelleen väliaikaiseksi välineeksi.

Mutta samalla tapahtui jotain Euroopan unionin taloushistorian kannalta merkittävää.

EU ryhtyi erittäin suuren mittakaavan velanottajaksi.

Komissio ottaa velkaa unionin puolesta kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta, ja EU:n budjetti toimii järjestelyn taloudellisena selkänojana. Elpymisvälinettä varten EU:n omien varojen enimmäismäärään tehtiin tilapäinen korotus, jonka on tarkoitus olla voimassa siihen asti, kunnes velat ja niihin liittyvät vastuut on hoidettu, viimeistään vuonna 2058.

Tästä syntyy kysymys, jonka merkitys voi lopulta olla paljon Suomen 7,2 miljardin euron maksuosuutta suurempi:

Jäikö yhteisvelka todella kertaluonteiseksi kriisiratkaisuksi vai syntyikö samalla malli, jota voidaan käyttää myöhemmin uudelleen?

Sitä vastausta emme vielä tiedä.

Mutta kysymys on syytä pitää mielessä.

Kun Suomessa avataan EU-rahoituksella toteutettu hanke, kyltissä lukee usein:

Euroopan unionin rahoittama.

Se on aivan oikein.

Mutta yhteisellä velalla rahoitetun hankkeen kohdalla kyltin alle voisi taloudellisen läpinäkyvyyden vuoksi melkein lisätä toisen rivin:

Rahoitettu osittain yhteisellä velalla. Takaisinmaksu jatkuu vuoteen 2058.

Silloin kansalainen näkisi rahoituksen molemmat puolet.

Tämän kirjoitussarjan tarkoitus on ollut seurata julkista euroa niin pitkälle kuin mahdollista.

EU:n yhteisvelassa euro tekee poikkeuksellisen pitkän matkan.

Se lainataan markkinoilta tänään.

Se käytetään hankkeeseen tänään.

Ja sen takaisinmaksuun osallistutaan vielä vuosikymmenien päästä.

Raha ei muutu ilmaiseksi sillä, että lasku siirretään tulevaisuuteen.

Eikä velka lakkaa olemasta velkaa sillä, että velkakirjassa lukee Suomen valtion sijasta Euroopan unioni.

 

Rälssit auki, osa 5 – kuka johtaa, kuka nimittää ja mitä siitä maksetaan?

Tähän asti olemme seuranneet julkista rahaa organisaatioiden, virastojen, avustusten, yritystukien, kuntien, hyvinvointialueiden ja yhtiöiden kautta. Nyt tullaan kohtaan, josta julkisessa keskustelussa puhutaan paljon mutta usein aika huolimattomasti.

Johtajien palkoista, poliittisista nimityksistä ja niin sanotuista suojatyöpaikoista on helppo heittää kovia väitteitä.

Paljon vaikeampaa on selvittää, mistä oikeasti on kysymys.

Aloitetaan palkoista.

Valtion vuoden 2026 talousarvioesityksessä budjettitalouden henkilöstömääräksi arvioidaan noin 74 500 henkilöä ja työvoimakustannuksiksi noin 5,33 miljardia euroa. Keskimääräiseksi kokonaisansioksi arvioidaan 4 930 euroa kuukaudessa.

Valtiolla työskentelee poliiseja, rajavartijoita, asiantuntijoita, tutkijoita, juristeja, insinöörejä, johtajia ja suuri joukko muuta henkilöstöä. Siksi pelkästä keskipalkasta ei voi päätellä, että valtion henkilöstölle maksettaisiin yleisesti liikaa.

Vertailuksi kannattaa katsoa, mitä suomalainen palkansaaja yleensä ansaitsee.

Tilastokeskuksen uusimman vuoden 2024 palkkarakennetilaston mukaan kokoaikaisten palkansaajien kokonaisansion mediaani oli 3 615 euroa kuukaudessa. Parhaiten ansaitseva kymmenys alkoi 6 119 eurosta kuukaudessa.

Kokonaisansioon lasketaan säännöllisen työajan palkan lisäksi esimerkiksi yli- ja lisätyöajan palkanosat, mutta ei kertaluonteisia eriä, kuten tulospalkkioita tai lomarahoja.

Tästä syntyy kiinnostava kysymys siitä, mitä tarkoitamme suurella palkalla.

Jos suomalaisen kokoaikaisen palkansaajan mediaani on noin 3 600 euroa ja parhaiten ansaitseva kymmenys alkaa hieman yli 6 100 eurosta, 10 000–15 000 euron kuukausipalkka on kiistatta erittäin korkea suomalaisessa palkkajakaumassa.

Se ei silti tarkoita, että palkka olisi liian suuri.

Ratkaiseva kysymys on, millaisesta vastuusta maksetaan ja mitä sillä johtamisella saadaan aikaan.

Kysymys kannattaakin esittää toisin.

Millaiseksi palkkarakenne muuttuu, kun organisaatiokaaviossa noustaan ylöspäin? Kuinka monta johtamisen porrasta tarvitaan? Kuinka monta johtajaa, päällikköä, ylijohtajaa, osastopäällikköä ja muuta esihenkilöä järjestelmässä on?

Ja mikä on heidän osuutensa kokonaiskustannuksesta?

Yksittäisen johtajan 10 000 tai 15 000 euron kuukausipalkka ei Suomen julkista taloutta kaada. Jos korkeapalkkaisia johtamis- ja hallintorakenteita kuitenkin kertyy tuhansia eri organisaatioihin, puhutaan jo aivan toisesta asiasta.

Tässä on tärkeää erottaa palkka ja organisaatiorakenne toisistaan.

Vaativan organisaation hyvä johtaja voi olla korkean palkkansa arvoinen. Julkisella sektorillakin kilpaillaan osaavista lääkäreistä, juristeista, talousjohtajista, insinööreistä ja muista erityisosaajista yksityisen sektorin kanssa.

Minua kiinnostaa enemmän se, tarvitaanko kaikki johtamisen portaat, joiden päälle nämä palkat rakentuvat.

Jos kolme organisaatiota yhdistetään yhdeksi mutta jokaisen vanha johtorakenne säilyy käytännössä ennallaan uusilla nimikkeillä, organisaatiouudistuksen hyöty jää helposti paperille.

Tästä päästään nimityksiin.

Suomessa ylimpien virkamiesten nimittäminen on säädeltyä. Virkoihin liittyy kelpoisuusvaatimuksia, hakumenettelyjä ja ansiovertailuja.

Tämä on tärkeä todeta, koska poliitikkojen tekemä nimityspäätös ei itsessään tarkoita poliittista nimitystä.

Jos valtioneuvosto nimittää kansliapäällikön tai viraston pääjohtajan, siitä ei voida päätellä, että henkilö olisi saanut työnsä puoluekirjalla.

Sellainen väite vaatii aivan muuta näyttöä.

Mutta Suomessa on myös avoimesti poliittisia tehtäviä, eikä sitä edes peitellä.

Ministereillä on erityisavustajia ja ministerin toimikauteen sidottuja valtiosihteereitä. Heidän tehtävänsä on nimenomaan tukea ministerin poliittista työtä.

Esimerkiksi kesäkuussa 2026 sosiaaliturvaministerinä aloittaneella Karoliina Partasella on valtiosihteeri ja kaksi erityisavustajaa.

Pääministerin esikunta näyttää mittakaavaa toisesta suunnasta. Pääministerillä on valtiosihteerin lisäksi useita avustajia ja neuvonantajia, joiden vastuualueisiin kuuluvat muun muassa talouspolitiikka, viestintä, mediasuhteet, EU-asiat sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Nämä eivät ole tavallisia vakinaisia virkamiespaikkoja, vaan poliittisen johdon ympärille rakennettua esikuntaa.

Tässä kohtaa minusta saa esittää vaikeankin kysymyksen.

Ministeriöissä työskentelee samaan aikaan suuri määrä vakinaisia virkamiehiä, joiden tehtävänä on valmistella asioita, tuottaa tietoa ja tukea päätöksentekoa.

Mikä on poliittisen esikunnan oikea koko tämän virkamieskoneiston rinnalla?

Poliittista avustajajärjestelmää tarvitaan jo siksi, että ministerin pitää pystyä toteuttamaan vaaleissa saatua poliittista mandaattia eikä virkakunnan tehtävänä ole tehdä puoluepolitiikkaa.

Mutta siitä ei seuraa, ettei avustajien ja valtiosihteerien määrää tai kustannuksia saisi arvioida.

Vuoden 2026 talousarviossa ministerien, heidän valtiosihteeriensä ja erityisavustajiensa palkkaukseen tehtiin viiden prosentin vähennys, jonka vaikutukseksi arvioitiin noin 130 000 euroa.

Myös ministerien palkkioita alennettiin väliaikaisesti viidellä prosentilla ajalle 1.1.2026–31.5.2027.

Valtiontalouden miljardien rinnalla summa on pieni.

Siksi olisi väärin antaa ymmärtää, että Suomen velkaongelma ratkeaisi ministerien avustajia vähentämällä.

Ei ratkea.

Mutta tässä kirjoitussarjassa olemme lähteneet siitä, ettei mitään jätetä tarkastelun ulkopuolelle vain siksi, että yksittäinen säästö on kokonaisuuteen nähden pieni.

Jos kansalaiselta vaaditaan säästöjä, myös poliittisen järjestelmän pitää pystyä perustelemaan omat kustannuksensa.

Varsinainen rälssikysymys alkaa kuitenkin vasta siitä, mitä tapahtuu poliittisen tehtävän jälkeen.

Ministerit vaihtuvat, avustajien tehtävät päättyvät ja puolueiden voimasuhteet muuttuvat. Ihmiset siirtyvät politiikasta yrityksiin, järjestöihin, edunvalvontaan ja joskus julkisen sektorin tehtäviin. Vastaavasti virkamiehiä siirtyy politiikkaan ja yksityiselle sektorille.

Pelkkä tällainen siirtyminen ei todista mitään väärää.

On luonnollista, että yhteiskunnan päätöksentekoa tuntevalle ihmiselle löytyy käyttöä muuallakin.

Ongelma syntyy, jos julkisesta vallasta muodostuu suljettu kierto, jossa poliittinen asema antaa tosiasiallisen etuoikeuden julkisesti rahoitettuun johtopaikkaan ilman, että pätevyys ja avoin kilpailu ratkaisevat.

Jos tällaista väitetään tapahtuvan, silloin pitää pystyä osoittamaan kuka nimitettiin, mihin tehtävään, ketkä muut hakivat, millä perusteella valinta tehtiin ja poikkesiko menettely normaalista.

Siinä kohdassa sanaa suojatyöpaikka voidaan käyttää vasta, kun näyttö kestää päivänvalon.

Tämä sama kysymys ei rajoitu valtioon.

Kunnissa ja hyvinvointialueilla poliittinen päätöksenteko ja operatiivinen johtaminen kohtaavat vielä lähempänä toisiaan. Edellisessä osassa tarkastelimme kuntien ympärille muodostunutta laajaa yhtiöverkostoa.

Jokaisella yhtiöllä on hallinto, ja kunnallisten yhtiöiden hallituksiin valitaan myös poliittisin perustein henkilöitä.

Se kuuluu kunnalliseen omistajaohjaukseen.

Mutta samalla herää kysymys siitä, mitä hallituksen jäseneltä edellytetään.

Energia-, vesi-, satama-, jätehuolto- tai kiinteistöyhtiön hallituksen jäsen ei ole siellä vain edustamassa puoluettaan.

Hän käyttää omistajan valtaa ja kantaa vastuuta yhtiön toiminnasta.

Mitä suuremmasta yhtiöstä ja taloudellisesta riskistä puhutaan, sitä tärkeämpää on, että hallituksesta löytyy myös toimialan, talouden ja yritystoiminnan osaamista.

Tämä on yksi kohta, jossa politiikan omaan toimintaan kannattaa kohdistaa sama laskin kuin virastoihin.

Kuinka paljon Suomessa on julkisomisteisten yhtiöiden hallituspaikkoja? Millaisia palkkioita niistä maksetaan? Kuinka monessa hallituksessa sama ihminen istuu? Millä perusteella jäsenet valitaan?

Yksittäinen muutaman tuhannen euron vuosipalkkio ei julkista taloutta ratkaise.

Mutta jälleen kerran kokonaisuus kiinnostaa enemmän kuin yksittäinen palkkio.

Hyvinvointialueilla kysymys johtamisesta muuttuu vielä kiinnostavammaksi.

Sote-uudistuksen yhteydessä rakennettiin kokonaan uusia organisaatioita, joihin piti luoda johtamisjärjestelmät, hallinto, taloushallinto, henkilöstöhallinto ja poliittinen päätöksenteko.

Samalla vanhat sairaanhoitopiirit ja kuntien sote-rakenteet poistuivat tai siirtyivät uuden järjestelmän sisälle.

Juuri tällaisessa suuressa uudistuksessa pitäisi pystyä jälkikäteen osoittamaan, vähenivätkö hallinnolliset päällekkäisyydet vai syntyikö niiden tilalle uusia.

Kun hyvinvointialueiden rahoituksessa puhutaan kymmenistä miljardeista euroista vuodessa, johtamisjärjestelmän kustannus ei ole kiinnostava siksi, että johtajien palkoista saataisiin miljardisäästö.

Kiinnostavaa on se, kuinka tehokkaasti koko valtavaa organisaatiota johdetaan.

Huono johtamisrakenne voi aiheuttaa paljon suurempia kustannuksia hankinnoissa, henkilöstön käytössä, kiinteistöissä ja tietojärjestelmissä kuin mitä johtajien omiin palkkoihin koskaan käytetään.

Siksi pelkkä johtajan palkkalapun julkaiseminen on oikeastaan aika pinnallista talouskeskustelua.

Paljon kiinnostavampaa on kysyä:

Mitä sillä johtamisella saadaan?

Jos 15 000 euroa kuukaudessa ansaitseva johtaja säästää organisaatiolta vuodessa kymmenen miljoonaa euroa ja parantaa samalla toimintaa, hän on halpa.

Jos sama palkka maksetaan johtamisportaasta, jonka tarpeellisuutta kukaan ei osaa perustella, tilanne on aivan toinen.

Tässä kohtaa palaan taas teollisuuteen.

Tuotantolaitoksessa organisaatiokaaviota ei pitäisi rakentaa sen mukaan, kuinka monta johtajan paikkaa tarvitaan, vaan sen mukaan, mitä tuotannon johtaminen vaatii.

Jos yksi johtamistaso ei tuota päätöksentekoon mitään lisäarvoa, se hidastaa toimintaa ja maksaa rahaa.

Saman periaatteen pitäisi toimia julkisessa hallinnossa.

Minusta Suomessa pitäisi siksi tehdä koko julkiselle sektorille johtamisrakenteiden läpileikkaus.

Ei henkilönnimillä aloittaen vaan organisaatioista.

Kuinka monta johtamistasoa valtiolla, kunnissa ja hyvinvointialueilla on? Kuinka paljon henkilöstöä on yhtä esihenkilöä kohti? Kuinka paljon johtamiseen ja hallintoon käytetään rahaa suhteessa varsinaiseen toimintaan? Miten nämä luvut eroavat samankaltaisten organisaatioiden välillä?

Vasta sen jälkeen mennään nimiin.

Jos kahdella saman kokoisella hyvinvointialueella toinen tarvitsee saman palvelun johtamiseen kaksinkertaisen määrän johtajia, siihen pitää löytyä selitys.

Jos kaksi virastoa hoitaa samankaltaisia tehtäviä mutta niiden hallintorakenteet ovat aivan eri kokoisia, sitä kannattaa tutkia.

Ja jos kuntayhtiön hallinto maksaa enemmän kuin vastaavan markkinoilla toimivan yrityksen, omistajan pitäisi kysyä miksi.

Tässä on minusta paljon kiinnostavampi tapa puhua korkeista palkoista kuin vaatia kaikkien palkkojen leikkaamista.

Ei ensimmäisenä kysytä, saako joku liikaa palkkaa. Kysytään ensin, tarvitsemmeko tehtävän, tarvitsemmeko tämän johtamisportaan ja saammeko maksamallemme palkalle vastinetta.

Jos vastaus kaikkiin kolmeen on kyllä, palkka voi olla aivan perusteltu.

Jos ensimmäiseen kysymykseen ei löydy vastausta, kahdella seuraavalla ei ole enää kovin paljon merkitystä.

Ja poliittisten nimitysten kohdalla käytän täsmälleen samaa periaatetta.

En aio nimetä ihmisiä suojatyöpaikkoihin pelkän puoluekirjan perusteella. Se olisi liian helppoa ja samalla epäreilua.

Mutta jos julkisen talouden ympärille on vuosikymmenten aikana muodostunut järjestelmiä, joissa poliittinen valta, julkinen raha ja hyväpalkkaiset tehtävät todella kiertävät samoissa verkostoissa ilman avointa kilpailua, ne kuuluvat tämän tarkastelun piiriin.

Silloin nimetkin voidaan kirjoittaa.

Mutta ensin pitää olla näyttö.

Tämän kirjoitussarjan tarkoitus ei ole rakentaa epäilyksiä ihmisistä.

Tarkoitus on avata järjestelmä niin läpinäkyväksi, ettei meidän tarvitse epäillä.

Seuraavaksi kannattaa mennä paikkaan, jossa johtamisen päätökset muuttuvat valtaviksi rahavirroiksi:

julkisiin hankintoihin ja konsulttitalouteen.

Siellä eivät enää liiku tuhansien eurojen hallituspalkkiot tai yksittäiset kuukausipalkat vaan miljardit.

Ja siellä yksi kysymys muuttuu erityisen kiinnostavaksi:

Jos julkisella sektorilla on valtava määrä omaa asiantuntijahenkilöstöä, miksi se ostaa niin paljon asiantuntijatyötä myös ulkopuolelta?

 

Rälssit auki, osa 4 – kun julkinen hallinto muuttuu konserniksi

Kolmessa ensimmäisessä osassa olen kulkenut valtionhallinnosta virastoihin ja sieltä valtionavustusten, tutkimusrahoituksen, yritystukien ja hankkeiden maailmaan. Jos tähän lopetettaisiin, suomalaisesta julkisesta taloudesta jäisi kuitenkin valtava osa avaamatta.

Valtion alapuolella ovat kunnat ja hyvinvointialueet, ja niiden ympärille on vuosikymmenten aikana muodostunut kokonainen yhtiöiden, kuntayhtymien, sidosyksiköiden ja muiden organisaatioiden verkosto.

Kunnallisessa päätöksenteossa tämän näkee käytännössä. Ensin on kunta tai kaupunki, mutta kun organisaatiokaaviota lähdetään avaamaan, sen alta löytyy tytäryhtiöitä, osakkuusyhtiöitä, kuntayhtymiä, kiinteistöyhtiöitä, energiayhtiöitä, kehittämisyhtiöitä ja erilaisia yhteisesti omistettuja palveluyhtiöitä.

Yhtiöittäminen ei itsessään ole huono asia. Energia-, vesi-, satama-, jätehuolto-, asunto- tai kiinteistöliiketoiminta voidaan aivan perustellusti järjestää yhtiömuodossa. Yhtiö voi toimia tehokkaasti, sen talous voidaan erottaa kunnan muusta taloudesta ja osa kuntayhtiöistä tuottaa omistajilleen myös hyvää tulosta.

Mutta mittakaava kannattaa nähdä.

Kuntaliiton mukaan kuntien omistamia tytäryhtiöitä ja kuntaomisteisia osakkuusyhtiöitä on Suomessa noin 2 500. Vuonna 2025 kuntakonsernit investoivat yhteensä noin 8,4 miljardia euroa, ja konserniyhtiöiden osuus investoinneista oli noin 40 prosenttia.

Kuntakonsernien lainakanta nousi samalla noin 43 miljardiin euroon ja vuokravastuita oli yli seitsemän miljardia. Lainojen ja vuokravastuiden yhteismäärä oli siis jo noin 50 miljardia euroa.

Viisikymmentä miljardia on sellainen luku, jonka kohdalla konsernitilinpäätöstä ei enää voi pitää kirjanpidollisena sivuseikkana.

Kun arvioidaan kunnan taloutta, ei riitä, että katsotaan vain emokunnan velkaa ja tulosta. Kuntaliiton mukaan konserniyhtiöiden velkamäärä on kasvanut peruskuntia nopeammin ja niiden osuus kuntakonsernien lainakannasta on jo yli puolet.

Valtaosa kuntien omistamista yhtiöistä teki vuonna 2025 tulosta lähellä nollaa. Positiivista tulosta syntyi erityisesti energiayhtiöissä.

Nollatulos ei tietenkään tarkoita, että yhtiö olisi tarpeeton tai huonosti hoidettu. Vesilaitoksen tai kunnallisen asuntoyhtiön tehtävänä ei tarvitse olla mahdollisimman suuren voiton tekeminen.

Mutta jokaisen yhtiön kohdalla pitäisi pystyä kysymään muutama yksinkertainen kysymys.

Miksi toiminta on yhtiössä? Paljonko sillä on hallintoa ja johtoa? Paljonko sillä on velkaa ja vastuita? Mitä palveluja se ostaa muilta julkisilta toimijoilta? Ja ennen kaikkea: mitä saman tehtävän hoitaminen maksaisi toisella tavalla järjestettynä?

Yksi kysymys kiinnostaa minua erityisesti:

Onko yhtiö oikeasti markkinoilla toimiva yritys vai kunnan sisäinen palveluyksikkö, jonka oven päälle on vain vaihdettu Oy-kyltti?

Tästä päästään in-house-yhtiöihin eli sidosyksiköihin.

Niiden alkuperäisessä ajatuksessa ei ole mitään kummallista. Jos useat kunnat tarvitsevat esimerkiksi taloushallintoa, palkanlaskentaa tai tietotekniikkaa, voi olla paljon järkevämpää tuottaa palvelu yhteisessä yhtiössä kuin rakentaa sama organisaatio jokaiseen kuntaan erikseen.

Ongelmallisemmaksi asia muuttuu siinä vaiheessa, kun sidosyksikköasemaa käytetään palvelujen ostamiseen ilman normaalia kilpailutusta tilanteessa, jossa todellinen määräysvalta yhtiöön on olematon.

Tästä saatiin vuonna 2025 hyvin kansantajuinen esimerkki.

Vantaan ja Keravan hyvinvointialue hankki Sarastialta henkilöstöhallinnon palveluja ja järjestelmiä noin 9,3 miljoonalla eurolla ilman kilpailutusta. Hyvinvointialue omisti Sarastiasta vain 0,04 prosenttia.

Asia päätyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen. KHO vahvisti, ettei hyvinvointialueella ollut Sarastiaan hankintalain edellyttämää määräysvaltaa. Sarastia ei siten ollut tässä suhteessa hyvinvointialueen sidosyksikkö, jolta palvelut olisi voitu ostaa kilpailuttamatta.

Minusta tuo 0,04 prosenttia kertoo ongelman kansantajuisemmin kuin monta sivua hankintalakia.

Kun omistus on neljä sadasosaprosenttia ja sen perusteella ostetaan miljoonien eurojen palveluja ilman kilpailua, on aivan perusteltua kysyä, missä vaiheessa sana ”oma” menettää merkityksensä.

Toiseen suuntaan pitää kuitenkin olla yhtä tarkkana.

Sidosyksikköjärjestelmää ei kannata purkaa vain siksi, että järjestelmä on julkinen. Jos yhteinen yhtiö todella tuottaa palvelun omistajilleen markkinoita edullisemmin ja tehokkaammin, sen käyttäminen voi olla veronmaksajan etu.

Tavoitteena ei pitäisi olla kaiken yksityistäminen eikä kaiken kunnallistaminen.

Tavoitteena pitäisi olla mahdollisimman hyvä palvelu mahdollisimman järkevällä hinnalla.

Jos kunnan oma yhtiö tekee työn 700 000 eurolla ja vastaavan palvelun markkinahinta on 800 000 euroa, olisi typerää ostaa palvelu ulkoa vain ideologisista syistä.

Mutta jos oma yhtiö laskuttaa miljoonan palvelusta, jonka markkinoilta saisi 800 000 eurolla, ei miljoonasta tule säästöä sillä perusteella, että raha ”pysyy konsernissa”.

Kunta käytti silloin 200 000 euroa enemmän.

Laskin ratkaisee.

Julkisiin hankintoihin palaan myöhemmin omassa osassaan. Tässä vaiheessa riittää havainto siitä, että suurissa hankintamäärissä jo pienet prosentuaaliset erot muuttuvat nopeasti suuriksi euroiksi.

Teollisuudessa asia on itsestään selvä. Jos miljoonan euron vuosittainen hankinta saadaan samalla laadulla 950 000 eurolla, säästettiin 50 000 euroa. Sitä ei tarvitse nimetä strategiseksi tuottavuusohjelmaksi.

Se on normaalia ostamista.

Hyvinvointialueilla mittakaava muuttuu vielä suuremmaksi.

Vuoden 2026 talousarviossa hyvinvointialueiden yleiskatteiseen valtionrahoitukseen on varattu noin 27,1 miljardia euroa. Rahoituksen indeksikorotus kasvattaa kokonaisuutta noin 853 miljoonalla eurolla ja palvelutarpeen arvioitu kasvu noin 248 miljoonalla eurolla.

Kun kokonaisuus on 27,1 miljardia euroa, yhden prosentin ero kustannuksissa vastaa noin 271 miljoonaa euroa.

Tämä ei tarkoita, että hyvinvointialueilta olisi noin vain leikattavissa yksi prosentti ilman vaikutuksia palveluihin. Se näyttää kuitenkin mittakaavan.

Siksi hallinnon, johtamisen, hankintojen, tietojärjestelmien, kiinteistöjen ja ostopalvelujen tehokkuutta ei voi kuitata pikkusäästöinä.

Tässä pitää samalla erottaa itse palvelut niiden ympärille rakennetusta koneistosta.

Sairaanhoitajaa, lääkäriä, lähihoitajaa, ensihoitajaa tai palomiestä ei ole mitään järkeä nostaa ensimmäisenä säästölistalle, jos heidän ympärillään olevista rakenteista löytyy tehottomuutta.

Minua kiinnostaa juuri se ympärillä oleva koneisto.

Jos sieltä voidaan säästää euro varsinaista palvelua heikentämättä, euro voidaan käyttää palveluun, velkaantumisen vähentämiseen tai jättää kokonaan keräämättä veronmaksajalta.

Hyvinvointialueiden rahoitusjärjestelmään kuuluu lisäksi jälkikäteistarkistus, jossa toteutuneet kustannukset vaikuttavat myöhempään rahoitukseen. Vuoden 2026 rahoituksessa vuoden 2024 tilinpäätöksiin perustuvan jälkikäteistarkistuksen muutos vähentää rahoitusta noin 184 miljoonaa euroa.

Järjestelmälle on perusteensa. Lakisääteiset palvelut pitää pystyä rahoittamaan myös silloin, kun niiden todelliset kustannukset poikkeavat ennusteista.

Talouden ohjauksen kannalta on silti aiheellista kysyä, kuinka vahvat kannustimet järjestelmä antaa tehokkuuteen.

Tehokkaasti toimivan alueen pitäisi hyötyä tehokkuudestaan eikä järjestelmä saa muodostua sellaiseksi, että kustannusten kasvaminen voidaan aina siirtää seuraavan kierroksen rahoitukseen.

Muuten lasku löytää lopulta saman osoitteen.

Valtion.

Ja valtion laskun maksaa lopulta veronmaksaja.

Kuntienkaan talous ei tällä hetkellä tarjoa helppoa pakotietä.

Vuonna 2025 kuntatalouden toiminnan ja investointien rahavirta jäi yli 800 miljoonaa euroa alijäämäiseksi. Kuntaliiton mukaan kustannusten kasvua selittivät muun muassa heikko työllisyystilanne ja TE-palvelujen siirtyminen valtiolta kuntiin.

Työllisyysalueille siirtyi valtiolta noin 607 miljoonan euron rahoitus, mutta Kuntaliiton selvityksen mukaan alueiden kokonaismenot näyttivät ylittäneen tämän määrän reilulla sadalla miljoonalla eurolla.

Tämä on hyvä muistutus siitä, miksi kuntien kasvavia menoja ei voi automaattisesti käyttää todisteena paisuvasta kunnallishallinnosta.

Jos valtio siirtää kunnille uuden tehtävän, menojen kuuluukin kasvaa.

Mutta silloin pitäisi aina kysyä myös:

Mitä valtion vanhasta järjestelmästä poistui?

Jos tehtävä siirtyy valtiolta kunnalle, mutta valtion vastaava rakenne ei pienene, emme ole tehostaneet julkista hallintoa.

Olemme siirtäneet tehtävän ja pahimmassa tapauksessa rakentaneet uuden kerroksen vanhan rinnalle.

Juuri kerroksista tässä koko kirjoitussarjassa alkaa olla kysymys.

Julkinen raha voi kulkea valtion, hyvinvointialueen, kunnan, kuntayhtymän, yhtiön, sidosyksikön, hankkeen ja järjestön kautta ennen kuin se päätyy siihen tarkoitukseen, jota varten se alun perin kerättiin.

Jokaisessa portaassa voi olla täysin tarpeellista toimintaa.

Mutta mitä useamman laatikon kautta euro kulkee, sitä tärkeämpää on tietää, mitä jokainen laatikko maksaa.

Minusta suomalaisen julkisen talouden perusteellisessa tarkastelussa koko järjestelmä pitäisi piirtää näkyviin nimenomaan veronmaksajan näkökulmasta.

Otetaan yksi euro ja seurataan sitä.

Paljonko siitä päätyy varsinaiseen palveluun? Paljonko hallintoon? Paljonko tietojärjestelmiin, hankintoihin, yhtiöiden hallintoon, konsultteihin ja kiinteistöihin?

Jos sadan euron verosta 90 euroa päätyy siihen palveluun, jota varten vero kerättiin, voidaan ehkä olla tyytyväisiä.

Jos varsinaiseen palveluun päätyy 60 euroa ja 40 euroa kuluu matkalla rakenteisiin, meillä on ongelma.

Minä en tiedä etukäteen, kumpi luku on lähempänä totuutta.

Juuri siksi asia pitää selvittää.

Tässä tullaan taas rälssiin.

Rälssi ei välttämättä ole ihminen eikä edes yksittäinen organisaatio. Se voi olla rakenne, joka on vuosien aikana oppinut perustelemaan oman välttämättömyytensä niin hyvin, ettei kukaan enää kysy, paljonko se maksaa.

Kaikkein vaikeimmin havaittava rälssi voi olla juuri sellainen, jota emme enää edes huomaa, koska siitä on tullut normaali osa järjestelmää.

Ensimmäisessä osassa otimme esille laskimen ja toisessa organisaatiokaavion.

Nyt niiden rinnalle tarvitaan konsernitilinpäätös.

Se kertoo, kuinka paljon laatikoiden sisälle ja niiden väliin on oikeasti kertynyt rahaa, velkaa ja vastuuta.

Seuraavissa osissa tätä koneistoa avataan vielä syvemmältä. Julkiset hankinnat, tietojärjestelmät, konsulttien käyttö, johtaminen ja muut rakenteet saavat oman tarkastelunsa.

Silloin sana rälssi joutuu todelliseen testiin.

Ei sillä perusteella, mitä joku meistä epäilee.

Vaan sillä perusteella, mitä numerot ja tosiasiat näyttävät.

Rälssit auki, osa 3 – kun raha lähtee kiertämään

Kahdessa ensimmäisessä osassa olen yrittänyt avata Suomen julkisen hallinnon rakennetta. Ensin kysyimme, kuinka suuren julkisen sektorin Suomella on varaa ylläpitää, ja sen jälkeen menimme ministeriöiden alle katsomaan virastoja, laitoksia ja niiden välisiä rakenteita. Nyt poistutaan virastojen seinien sisältä ja seurataan rahaa.

Täällä vastaan tulee aivan oma maailmansa. Puhutaan valtionavustuksista, järjestörahoituksesta, tutkimusrahoituksesta, yritystuista, hankkeista, kehittämisrahasta ja EU-rahoituksesta. Kaikille näille löytyy varmasti perusteltuja käyttökohteita, mutta yhteistä niille on yksi asia: jossakin vaiheessa raha on ensin pitänyt kerätä joltakin.

Valtiokonttorin mukaan Suomessa myönnetään valtionavustuksia normaalisti noin neljä miljardia euroa vuodessa. Avustuksia jakavat ministeriöt, kymmenet keskusvirastot ja muut valtionapuviranomaiset. Saajina ovat muun muassa yhdistykset ja säätiöt, kunnat, tutkimusorganisaatiot, korkeakoulut, yritykset ja yksityishenkilöt.

Vuosi 2024 oli ensimmäinen kokonainen vuosi, jolta avustustiedot koottiin valtakunnalliseen rekisteriin. Hakemuksia tehtiin yli 62 000 kappaletta 71 viranomaiselle ja avustuksia myönnettiin rekisteriin kertyneiden tietojen mukaan yhteensä noin 2,8 miljardia euroa. Yhteisöille siitä meni noin 2,7 miljardia ja eniten avustuksia myönsi Business Finland, noin 447 miljoonaa euroa.

Tässä kohtaa pitää huomata myös lukujen ero. Noin neljä miljardia kuvaa Valtiokonttorin mukaan valtionavustustoiminnan tavanomaista vuosittaista mittaluokkaa, kun taas 2,8 miljardia on vuoden 2024 uuteen tietovarantoon kirjattu myönnetty määrä. Niitä ei pidä käyttää samana lukuna. Juuri tällainen erottelu on koko tämän kirjoitussarjan tarkoitus.

Mutta jo mittakaava herättää kiinnostavan kysymyksen. Meillä on järjestelmä, jossa toisella puolella ihmiset ja organisaatiot hakevat julkista rahaa ja toisella puolella viranomaiset käsittelevät hakemuksia, tekevät päätöksiä, maksavat rahat, valvovat niiden käyttöä ja tarkastavat raportointia. Kaikki tämä on tietenkin tehtävä, jos avustuksia kerran jaetaan, mutta koko prosessi itsessään maksaa.

Valtionavustuksen todellinen kustannus ei siis ole vain myönnetty euro. Rahaa ja työaikaa kuluu sen keräämiseen, hakemiseen, jakamiseen, hallinnointiin, valvontaan ja raportointiin. Myös avustuksen hakija käyttää hakemiseen ja raportointiin työaikaa. Jos julkinen organisaatio hakee toiselta julkiselta organisaatiolta rahaa, voi syntyä tilanne, jossa veronmaksaja maksaa sekä hakemuksen tekemisestä että sen käsittelemisestä. Tätä hallinnollista kokonaiskustannusta näkee harvemmin otsikoissa.

Sitten tullaan järjestöihin. Sosiaali- ja terveysjärjestöille myönnettiin vuonna 2025 STEA-avustuksia noin 304 miljoonaa euroa. Rahaa sai 724 hakijaa yhteensä 1 434 avustuskohteeseen. Hakemuksia tuli 952 järjestöltä 2 262 kohteeseen ja haettu summa oli noin 519 miljoonaa euroa. Vielä vuonna 2024 tähän kokonaisuuteen käytettiin noin 384 miljoonaa euroa.

Moni näistä järjestöistä tekee varmasti arvokasta työtä ja saattaa joissakin tapauksissa tuottaa palvelun jopa julkista organisaatiota edullisemmin. Mutta juuri siksi tuloksia pitäisi pystyä arvioimaan. Jos valtio antaa samalle järjestölle merkittävän summan vuodesta toiseen, missä vaiheessa kyse ei enää käytännössä ole määräaikaisesta avustuksesta vaan pysyvästi julkisella rahalla ylläpidetystä toiminnasta? Ja jos toiminta on yhteiskunnalle niin välttämätöntä, että sitä pitää rahoittaa jatkuvasti verovaroilla, eikö siitä pitäisi silloin puhua avoimesti osana julkisesti rahoitettua palvelujärjestelmää?

Tämä kysymys muuttui elokuussa 2026 hyvin konkreettiseksi. Soste ilmoitti irtisanovansa 13 työntekijää ja sopeuttavansa toimintansa jatkossa noin viiden henkilötyövuoden resurssiin, kun sen STEA-rahoituksen tulevaisuus muuttui epävarmaksi. Sosten nykyinen STEA-avustus on noin 2,8 miljoonaa euroa vuodessa. Taustalla on ministeri Wille Rydmanin linjaus, jonka mukaan STEA-avustuksia ei lähtökohtaisesti enää myönnettäisi keskus- ja kattojärjestöille eikä toimintaan, joka keskittyy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai neuvontaan.

Tässä tullaan periaatteelliseen kysymykseen. Järjestöllä on tietenkin oikeus ajaa jäsentensä etuja ja vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Mutta kuuluuko veronmaksajan rahoittaa tätä vaikuttamistyötä? Minusta lähtökohtana pitäisi olla, että edunvalvonnan maksavat ne, joiden etuja valvotaan.

Tässä sana rälssi alkaa saada vähän toisenlaisen merkityksen. Rälssi ei välttämättä ole virasto tai johtajan työhuone. Se voi olla vuosien aikana syntynyt rahoitussuhde, jossa toiminnan jatkumisesta tulee vähitellen itsestäänselvyys. Viime vuoden avustus alkaa perustella tämän vuoden avustusta ja tämän vuoden avustus seuraavan vuoden avustusta. Silloin leikkaus voidaan helposti tulkita hyökkäykseksi itse hyvää tarkoitusta vastaan, vaikka todellinen kysymys olisi toiminnan kustannuksesta ja tuloksista.

Hyvä tarkoitus ei kuitenkaan voi antaa yhdellekään organisaatiolle ikuista oikeutta veronmaksajan rahaan.

Tutkimusrahoituksessa tarvitaan vielä enemmän tarkkuutta. Ilman tutkimusta ei synny uutta tietoa, tekniikkaa, lääkkeitä eikä tuottavuutta, eikä kaikkea tutkimusta voi tai pidä arvioida seuraavan vuoden kassavirralla. Perustutkimuksen tulokset voivat näkyä vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Silti tutkimuskaan ei voi olla taloudellisen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tarkastelun ulkopuolella.

Vuonna 2026 Suomen Akatemian kautta kulkeva tutkimusrahoitus on yli 600 miljoonan euron kokonaisuus. Uusiin tutkimushankkeisiin ja tutkimuksen edistämiseen on osoitettu noin 527 miljoonaa euroa, kansainvälisten järjestöjen rahoitusosuuksiin noin 28 miljoonaa ja strategiseen tutkimukseen noin 50 miljoonaa euroa.

Tässäkin pitäisi päästä pidemmälle kuin siihen, että tutkimus tehtiin, rahat käytettiin sääntöjen mukaisesti, raportti valmistui ja hanke päättyi aikataulussa. Se kertoo asianmukaisesta toteutuksesta, mutta ei vielä siitä, mitä yhteiskunta rahalla sai. Syntyikö uutta tietoa, käytetäänkö tuloksia, johtiko tutkimus uusiin menetelmiin tai jatkotutkimukseen, syntyikö patentteja, yritystoimintaa tai parempaa päätöksentekoa? Kaikkea tätä ei voida muuttaa euroiksi, mutta vaikuttavuutta voidaan silti arvioida.

Jos emme kysy näitä kysymyksiä, olemme vaarassa mitata tutkimuksen onnistumista sillä, että tutkimus tuli tehdyksi.

Yritystuet kuuluvat aivan saman laskimen alle. Vuonna 2025 yrityksille maksettiin Tilastokeskuksen mukaan suoria yritystukia noin 827 miljoonaa euroa. Uusia suoria tukia myönnettiin noin 1,4 miljardia euroa, lainoja 360 miljoonaa ja takauksia noin 2,7 miljardia euroa. Yritystukia sai lähes 14 000 yritystä.

Tässä en antaisi yrityksille yhtään sen suurempaa koskemattomuussuojaa kuin järjestöille, virastoille tai tutkimuslaitoksille. Jos yritys toimii markkinoilla, lähtökohtaisesti sen pitäisi elää asiakkaidensa rahoilla. Julkista tukea voidaan perustella esimerkiksi uuden teknologian kehittämisellä, viennin avaamisella tai sellaisen investoinnin käynnistämisellä, joka ei ilman tukea toteutuisi. Mutta silloin pitää jälkikäteen myös katsoa, tapahtuiko se mitä luvattiin. Syntyikö investointi, tuliko uusia työpaikkoja, kasvoiko vienti ja syntyikö Suomeen tuotantoa sekä verotuloja? Jos toiminta loppuu samalla hetkellä kuin tukiraha, pitää voida kysyä, mitä tuella lopulta saatiin aikaan.

Yritystuki on myös vallankäyttöä. Kun valtio verottaa kannattavaa yritystoimintaa ja jakaa osan rahasta takaisin valitsemilleen yrityksille tukina, julkinen valta tekee samalla valinnan siitä, millaista yritystoimintaa se haluaa suosia.

Yritystuet myös keskittyvät voimakkaasti. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2025 vain 14 yritystä sai yli puolet kaikista tilastoiduista yritystuista. Kun tarkastellaan pelkästään suoria tukia, puolet myönnetystä määrästä meni 26 yritykselle ja puolet maksetusta määrästä 64 yritykselle.

Tuollainen keskittyminen ei vielä todista, että rahat olisi käytetty huonosti. Suuri teollinen investointi voi vaatia suuren tukipäätöksen ja tuottaa myöhemmin paljon enemmän takaisin. Mutta veronmaksajalla on oikeus kysyä, olisiko suuri ja kannattava yritys tehnyt investoinnin ilman tukeakin. Jos olisi, julkinen raha ei synnyttänyt investointia vaan osallistui sellaisen investoinnin maksamiseen, joka olisi tapahtunut muutenkin.

Sitten tulevat hankkeet. Hanke on suomalaisessa julkishallinnossa sana, johon törmää lähes kaikkialla. Perustetaan projekti, palkataan projektipäällikkö, tehdään suunnitelmia, selvityksiä, työpajoja, viestintää, väliraportteja ja lopuksi loppuraportti. Parhaimmillaan hankkeesta jää jotakin pysyvää ja hyödyllistä. Huonoimmillaan jäljelle jää verkkosivu, raportti ja tieto siitä, että hanke toteutettiin suunnitelman mukaisesti.

Minä haluaisin hankemaailmaan yhden hyvin yksinkertaisen periaatteen: ennen uuden hankkeen rahoittamista katsotaan, mitä edellisestä jäi jäljelle. Jos miljoonan euron hankkeen pysyväksi tulokseksi jäi raportti, muutama seminaari ja verkkosivusto, pitää voida kysyä, oliko miljoona hyvin käytetty. Tämä ei ole hankkeiden vastustamista vaan tulosten mittaamista.

Ja sitten EU-raha, joka sopii ehkä parhaiten esimerkiksi siitä, kuinka rahan nimi muuttuu matkalla. EU-raha on vastaanottajalle aivan oikeaa ulkopuolista rahoitusta ja Suomen kannattaa tietenkin hakea takaisin mahdollisimman suuri osa niistä rahoista, joihin meillä on mahdollisuus.

Mutta EU-rahoituksesta puhuttaessa unohtuu helposti yksi perusasia: EU:n rahat ovat jäsenmailta ja muista EU:n tulolähteistä kerättyä yhteistä rahaa. Suomi maksaa tähän yhteiseen kassaan oman osuutensa ja saa sieltä rahaa takaisin erilaisten tukien, ohjelmien ja hankkeiden kautta. EU:n budjettiin nähden Suomi on ollut jäsenyytensä aikana nettosaaja vain vuosina 1996, 1997 ja 2000. Muina vuosina olemme olleet nettomaksajia.

Siksi suomalaisesta näkökulmasta EU-rahoituksen hakeminen on tietenkin järkevää. Kun olemme kerran maksaneet yhteiseen kassaan enemmän kuin sieltä saamme, meidän kannattaa ottaa mahdollisimman suuri osa saatavissa olevasta rahoituksesta takaisin Suomeen.

Mutta tämä ei tarkoita, että EU-raha olisi ilmaista rahaa. Kun kunta, yhdistys tai muu toimija kertoo hankkeen maksavan kaksi miljoonaa euroa, josta EU maksaa miljoonan, jäljelle jää edelleen tärkeä kysymys: olisimmeko valmiita käyttämään omaa miljoonaamme tähän hankkeeseen, jos EU:n miljoonaa ei olisi tarjolla?

Jos vastaus on ei, pitää kysyä, miksi ulkopuolinen rahoitus tekee muuten tarpeettomasta menosta tarpeellisen.

Tässä on mielestäni yksi hankerahoituksen suurista ajatusansoista: jotakin tehdään, koska siihen on saatavissa rahaa. Minä kääntäisin järjestyksen toisinpäin. Ensin päätetään, mitä todella tarvitaan ja mikä on taloudellisesti järkevää. Sen jälkeen etsitään sille paras mahdollinen rahoitus. Ei niin, että ensin löydetään rahoitushaku ja sen jälkeen keksitään siihen sopiva hanke.

Kun nämä rahavirrat laitetaan rinnakkain, alkaa myös tämän kirjoitussarjan käyttämä sana rälssi hahmottua tarkemmin. Rälssi ei ole automaattisesti yksittäinen virkamies, järjestö, tutkija, yritys tai virasto. Rälssi syntyy silloin, kun julkisesta rahasta muodostuu saavutettu etu, jonka jatkuvuutta ei enää tarvitse kunnolla perustella. Organisaation olemassaolo alkaa perustella sen omaa olemassaoloa, viime vuoden avustus tämän vuoden avustusta, hankkeen jatkoksi tarvitaan uusi hanke ja tukijärjestelmän ympärille syntyy sekä tuen jakamisesta että sen hakemisesta elävä koneisto.

Silloin ollaan minusta asian ytimessä.

Valtiokonttori on viime vuosina ottanut tässä myös tärkeän askeleen oikeaan suuntaan. Valtionavustustiedot on koottu Tutkiavustuksia.fi-palveluun, ja vuoden 2024 tiedot muodostivat ensimmäisen kattavan kokonaisuuden. Avoimuus ei itsessään säästä vielä euroakaan, mutta se mahdollistaa ensimmäistä kertaa paljon paremmin sen, että avustusten saajia, määriä ja käyttötarkoituksia voidaan tarkastella kokonaisuutena.

Seuraavan askeleen pitäisi olla vaikuttavuus. Neljän miljardin euron vuosittaisen valtionavustusjärjestelmän kohdalla ei riitä, että tarkastetaan, käytettiinkö raha sääntöjen mukaisesti. Pitäisi myös kysyä, oliko koko meno tarpeellinen ja saatiinko sillä riittävästi vastinetta. Sama kysymys kuuluu yritystuille, tutkimusrahoitukselle, järjestöavustuksille ja EU-hankkeille.

Ja tässä pitäisi myös meidän poliitikkojen katsoa peiliin. Julkista taloutta ei korjata sillä, että jokainen puolue nimeää toisten turhat menot ja varjelee omia lempikohteitaan. Jos järjestelmä todella halutaan avata, kaiken pitää olla samalla pöydällä.

Kaikki rälssit.

Tämän kirjoitussarjan aikana yksi kysymys on noussut minulle muiden yläpuolelle:

Mistä se ensimmäinen euro tuli ja mitä sillä lopulta saatiin?

Jos pystymme vastaamaan siihen rehellisesti jokaisen viraston, avustuksen, hankkeen, tutkimusrahan ja tukijärjestelmän kohdalla, olemme jo pitkällä.

Jos emme pysty, ongelmamme on lopulta suurempi kuin pelkkä valtionvelka.

Emme silloin edes tiedä, mitä omalla rahallamme teemme. 

Lähteet

Valtiokonttori. Miljardit jaossa – kuka hakee ja keille myönnetään? Valtionavustustoiminta vuonna 2024.
Valtiokonttori: valtionavustustoiminta 2024

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA. STEA:n avustusehdotus vuonna 2025 myönnettävistä avustuksista.
STEA: avustusehdotus 2025

Suomen Akatemia. Suomen Akatemia rahoittaa korkealaatuista tutkimusta vuonna 2026 – ennakkotietoja tulevista rahoitushauista.
Suomen Akatemia: tutkimusrahoitus 2026

Tilastokeskus. Yritystuet 2025. Yritystukitilasto.
Tilastokeskus: yritystuet 2025

Tilastokeskus. Puolet yritystuesta myönnettiin 14 yritykselle vuonna 2025.
Tilastokeskus: yritystukien keskittyminen 2025

Valtiovarainministeriö / Valtioneuvosto. Suomen nettomaksu EU:lle pieneni viime vuonna. Tiedote Suomen EU-budjettiasemasta ja historiallisesta nettoasemasta.
Valtioneuvosto: Suomen EU-nettomaksu

SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry / Ilta-Sanomat, Taloussanomat. Soste irtisanoo noin puolet henkilöstöstään. 12.8.2026. Uutinen SOSTEn henkilöstövähennyksistä, STEA-rahoituksesta ja avustuskriteerien muutoksesta.

Luettu/tarkistettu 17.8.2026.

 

Rälssit auki, osa 2 – kun virasto katoaa, katoavatko kulut?

Ensimmäisessä osassa kysyin, kuinka suuren julkisen sektorin Suomella oikeasti on varaa ylläpitää. Nyt mennään askel syvemmälle ja katsotaan sitä koneistoa, joka ministeriöiden alle on vuosikymmenten aikana rakennettu.

Heti alkuun on syytä todeta asia, joka helposti unohtuu, jos julkishallintoa tarkastellaan vain kriittisin silmin. Valtion henkilöstömäärä ei ole viime vuosina kasvanut. Valtion budjettitalouden henkilöstömäärä oli vuonna 2023 noin 81 700 ja vuonna 2024 noin 81 000. Vuodelle 2025 arvio oli noin 75 300 ja vuodelle 2026 noin 74 500 henkilöä. Henkilötyövuosienkin määrän arvioidaan laskevan noin 80 600:sta vuonna 2024 noin 73 900:aan vuonna 2026.

Siis vähemmän väkeä, mutta se ei vielä tarkoita samassa suhteessa pienempiä kustannuksia. Valtion budjettitalouden palkkasumma oli vuonna 2024 noin 4,65 miljardia euroa ja vuoden 2026 arvio on noin 4,43 miljardia. Työvoimakustannukset ovat edelleen yli 5,3 miljardia euroa vuodessa. Keskimääräinen kokonaisansio valtiolla oli vuonna 2023 noin 4 474 euroa kuukaudessa, vuonna 2024 noin 4 590 euroa ja vuoden 2026 arvio on jo 4 930 euroa kuukaudessa.

Samaan aikaan toinen lasku kasvaa. Valtion maksamat eläkemenot olivat vuonna 2023 noin 5,35 miljardia euroa ja vuoden 2026 arvio on noin 5,69 miljardia. Tässä alkaa näkyä yksi Suomen julkisen talouden ongelmista. Vaikka henkilöstö vähenee, kustannukset eivät alene samassa suhteessa. Väestö vanhenee, eläkemenot kasvavat ja palkkataso nousee. Siksi pelkkä henkilöstömäärän tuijottaminen ei kerro koko totuutta.

Mutta mennään itse rakenteeseen.

Vuoden 2026 alussa Suomessa tehtiin yksi vuosikymmenten suurimmista valtion aluehallinnon uudistuksista. Aluehallintovirastot ja ELY-keskukset lakkautettiin ja tilalle tulivat valtakunnallinen Lupa- ja valvontavirasto sekä kymmenen elinvoimakeskusta. Uudistus koski yhdeksän ministeriön hallinnonaloja, 27 virastoa ja noin 4 600 työntekijää.

Kun tämän lukee nopeasti, syntyy helposti mielikuva valtavasta hallinnon purkamisesta. Mutta kun katsotaan, mitä oikeasti tapahtui, kuva muuttuu. Lähes 2 000 ELY-keskusten asiantuntijaa siirtyi uusiin elinvoimakeskuksiin, ympäristötehtävien henkilöstöä Lupa- ja valvontavirastoon, joukkoliikenteen tehtäviä henkilöstöineen Traficomiin sekä maa- ja metsätalouden tehtäviä elinvoimakeskuksiin, Ruokavirastoon ja Lupa- ja valvontavirastoon.

Tehtävät eivät siis suurelta osin kadonneet eivätkä ihmiset hävinneet. Organisaatiokaavion laatikot järjesteltiin uudelleen.

Tämä ei tarkoita, että uudistus olisi huono. Päinvastoin, tehtävien kokoaminen voi vähentää päällekkäistä johtoa, yhtenäistää tietojärjestelmiä, vähentää toimitiloja ja nopeuttaa esimerkiksi lupakäsittelyä. Juuri tällaista uudistamista tarvitaan. Mutta minä haluan nähdä lopulta eurot: paljonko johtoa poistui, paljonko hallintoa katosi, montako päällekkäistä tietojärjestelmää voidaan lopettaa, paljonko toimitiloja vapautuu ja ennen kaikkea paljonko veronmaksajan lasku pienenee.

Jos 27 organisaatiota järjestetään uudelleen, mutta lähes kaikki tehtävät ja työntekijät siirtyvät uusiin laatikoihin, kyseessä ei vielä ole säästö. Se on organisaatiouudistus. Näillä kahdella asialla on melkoinen ero. Säästö syntyy vasta, kun uudesta rakenteesta poistuu myös kustannuksia.

Opetushallitus tarjoaa hyvän esimerkin siitä, kuinka julkisen hallinnon numeroita voidaan käyttää myös väärin. Vuonna 2025 sille osoitettiin valtion talousarviossa noin 440 miljoonaa euroa. Tuon luvun voisi nostaa otsikkoon ja kysyä, tarvitsemmeko todella lähes puolen miljardin euron Opetushallituksen.

Mutta se olisi epärehellistä.

Opetushallituksen oman toiminnan ylläpitämiseen meni summasta vajaat 30 miljoonaa euroa. Suurin osa 440 miljoonasta oli edelleen jaettavia avustuksia sekä viraston yhteydessä toimivien erillisyksiköiden ja valtion oppilaitosten rahoitusta. Juuri tästä puhuin ensimmäisessä osassa: rahavirrat pitää erotella ennen kuin niistä tehdään johtopäätöksiä.

Se ei kuitenkaan poista varsinaista kysymystä. Opetushallitus kertoo itse toimintansa laajentuneen vuosien aikana, kun sen yhteyteen on keskitetty tehtäviä aikaisemmin erillisistä virastoista. Vuoden 2026 alussa Opetushallitus ja Kotimaisten kielten keskus yhdistettiin, ja koko opetus- ja kulttuuriministeriön virastorakennetta uudistettiin siten, että hallinnonalan tehtäviä hoitaa nyt viisi virastoa.

Minusta tämä todistaa yhden tämän kirjoitussarjan keskeisistä ajatuksista: organisaatiorakenne ei ole luonnonlaki. Virastoja voidaan yhdistää, tehtäviä siirtää ja hallintoa järjestää uudelleen. Silloin voidaan aivan perustellusti kysyä, miksi pysähtyä tähän.

Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonala tarjoaa seuraavan hyvän tarkastelukohteen. Vuoden 2026 budjetissa Luonnonvarakeskuksen toimintamenoihin on varattu noin 88,5 miljoonaa euroa, Ruokavirastolle noin 80 miljoonaa ja ministeriön omiin toimintamenoihin runsaat 22 miljoonaa euroa. Lisäksi kokonaisuudessa ovat Maanmittauslaitos, Metsähallitus julkisine hallintotehtävineen, Suomen metsäkeskus ja muita toimijoita.

Luonnonvarakeskus tutkii maa- ja metsätaloutta, ruokajärjestelmää, kalataloutta ja luonnonvaroja. Samaan aikaan Suomessa tekevät tutkimusta ja asiantuntijatyötä yliopistot, Suomen ympäristökeskus ja monet muut julkisesti rahoitetut organisaatiot. Metsäkeskus puolestaan hoitaa metsälainsäädännön toimeenpanoa, metsävaratietoa ja metsätalouden edistämistä erityisesti yksityismetsissä. Se ei ole varsinainen valtion virasto vaan maa- ja metsätalousministeriön ohjaama ja valvoma julkisoikeudellinen laitos.

Näiden kaikkien tehtävistä löytyy varmasti tarpeellisia asioita, mutta juuri tässä pitäisi tehdä tehtäväkartoitus yli organisaatiorajojen. Missä tutkimus, neuvonta, kehittäminen ja viranomaistehtävät menevät päällekkäin? Voitaisiinko Metsäkeskuksen tehtäviä hoitaa ministeriössä, Ruokavirastossa, Maanmittauslaitoksessa tai muualla? Voitaisiinko tutkimusorganisaatioiden yhteisiä tukitoimintoja yhdistää? En väitä tietäväni vastauksia etukäteen, mutta kysymyksiä ei pidä jättää esittämättä.

Luonnonvarakeskuksen kaltaisten tutkimuslaitosten kohdalla vastaan tulee myös ensimmäisessä osassa käsittelemämme ”ulkopuolinen rahoitus”. Jos tutkimusrahaa tulee Suomen Akatemialta, toiselta ministeriöltä, EU:lta tai toiselta julkiselta organisaatiolta, se on vastaanottajan kirjanpidossa aivan oikein ulkopuolista rahoitusta. Veronmaksajan näkökulmasta osa siitä voi silti olla julkista rahaa. Siksi minä haluan aina tietää, mistä se ensimmäinen euro tuli.

Liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla vuoden 2026 budjetissa Traficomin toimintamenoihin on varattu noin 89 miljoonaa euroa, Väylävirastolle noin 58 miljoonaa ja Ilmatieteen laitokselle noin 48 miljoonaa. Ministeriöllä itselläänkin on tietenkin omat toimintamenonsa.

Traficom on erityisen hyvä esimerkki siitä, miksi numeroiden kanssa pitää olla tarkkana. Viraston kokonaiskulut ovat paljon suuremmat kuin valtion budjetista tuleva nettomääräraha, koska sillä on merkittävästi maksullista toimintaa ja erilaisia viranomaismaksuja. Vuonna 2025 siellä työskenteli runsaat 1 100 ihmistä ja henkilöstökulut olivat noin 98 miljoonaa euroa. Ei siis ole oikein väittää, että veronmaksaja maksaisi yksin koko Traficomin toiminnan.

Mutta tähän tulee kiinnostava jatkokysymys. Viranomaismaksu ei ole samanlaista markkinoilta ansaittua tuloa kuin yrityksen asiakkaalle vapaaehtoisesti myymä palvelu. Jos kansalainen tai yritys tarvitsee lain vuoksi luvan, rekisteröinnin tai muun viranomaispalvelun ja maksaa siitä viranomaiselle, kyse on edelleen yhteiskunnan määräämän järjestelmän kustannuksesta. Maksaja vain näkyy eri kohdassa.

Siksi julkisen organisaation tulot pitäisi minusta jakaa ainakin kolmeen koriin: verorahoitukseen, viranomaisluonteisiin ja muihin pakollisiin maksuihin sekä aidosti markkinoilta ansaittuun rahaan. Vasta sen jälkeen tiedämme, kuinka omavarainen organisaatio todella on.

Myös digitalisaation pitäisi näkyä ennen pitkää hallinnon rakenteessa ja kustannuksissa. Jos sähköinen asiointi, automaatio ja uudet tietojärjestelmät vähentävät manuaalista työtä, pitäisi niiden vaikutuksen näkyä myös työmäärässä. Tähän palaan myöhemmin omassa osassaan, sillä tietojärjestelmien kustannukset ja niillä saavutetut todelliset säästöt ansaitsevat kokonaan oman tarkastelunsa.

Valtiovarainministeriö näyttää itsekin tunnistaneen tarpeen perusteellisemmalle tarkastelulle. Se käynnisti vuonna 2025 koko valtion virastorakennetta koskevan selvityksen, jossa tarkastellaan kaikkien ministeriöiden virastoja, laitoksia, palvelukeskuksia, julkisoikeudellisia toimijoita ja jopa valtion erityistehtäväyhtiöitä. Tavoitteeksi asetettiin rakenteellisilla muutoksilla 25 miljoonan euron vuotuinen säästö vuodesta 2027 lähtien.

Tuo 25 miljoonaa pysäyttää minut.

Valtion budjettitalouden työvoimakustannukset ovat yli viisi miljardia euroa vuodessa ja valtion eläkemenot lähestyvät 5,7 miljardia. Kun tarkastelussa on koko valtion valtava virasto- ja laitosrakenne, minusta voidaan aivan perustellusti kysyä, onko 25 miljoonan euron vuotuinen säästötavoite edes samassa mittakaavassa ongelman kanssa.

Minä menisin vielä pidemmälle. En tarkastelisi virastoja ensisijaisesti yksittäisinä organisaatioina vaan kokoaisin saman pöydän ääreen kaikki samaa tai samankaltaista työtä tekevät tahot. Tutkimuslaitokset tarkasteltaisiin yhdessä, lupa- ja valvontatehtävät yhdessä, neuvonta- ja kehittämistehtävät yhdessä ja valtion talous-, henkilöstö-, hankinta-, viestintä- ja tietohallintopalvelut yhdessä. Vasta silloin nähdään, kuinka monta kertaa suomalainen veronmaksaja maksaa saman tyyppisestä osaamisesta eri organisaatioissa.

Valtiovarainministeriö selvittää jo esimerkiksi sisäisen tarkastuksen ja eräiden taloushallinnon tehtävien keskittämistä. Jos sama tukitoiminto voidaan hoitaa yhdestä paikasta kymmenille organisaatioille, on täysin aiheellista kysyä, miksi jokaisen pitäisi rakentaa sitä itse.

Tässä on minusta koko virastokeskustelun ydin. Minua ei ensimmäisenä kiinnosta, minkä niminen laatikko organisaatiokaaviossa on. Minua kiinnostaa, mitä sen sisällä tehdään ja paljonko se maksaa. Jos kaksi laatikkoa voidaan yhdistää ja työ hoituu yhtä hyvin, yhdistetään ne. Jos tehtävä voidaan automatisoida, automatisoidaan. Jos tehtävä voidaan lopettaa, lopetetaan. Jos se voidaan hoitaa ministeriössä ilman erillistä organisaatiota, kysytään miksi virastoa tarvitaan. Ja jos tarkastelussa osoittautuu, että nykyinen organisaatio hoitaa välttämättömän työn tehokkaimmin ja kohtuullisella hinnalla, annetaan sen jatkaa.

Tarkoitus ei ole tuhota toimivaa hallintoa vaan selvittää, mikä todella toimii.

Suomalainen julkishallinto ei ole syntynyt yhden suunnittelijan pöydällä. Sitä on rakennettu vuosikymmenien aikana hallitus hallitukselta, laki lailta ja tehtävä tehtävältä. Uusia kerroksia on tullut vanhojen päälle, tehtäviä on siirretty ja välillä organisaatioita on yhdistetty. Siksi koko järjestelmän perusteellinen perkaaminen ei ole hyökkäys virkamiestä vastaan. Se on normaalia kunnossapitoa.

Teollisuudessa kukaan järkevä ihminen ei pitäisi tuotantoprosessia muuttumattomana vuosikymmeniä vain siksi, että se joskus rakennettiin sellaiseksi. Prosessia mitataan, pullonkaulat etsitään, turhat työvaiheet poistetaan ja tekniikan kehittyessä toimintatapaa muutetaan.

Miksi valtion pitäisi toimia toisin?

Ensimmäisessä osassa sanoin lähteväni liikkeelle laskimen kanssa. Nyt laittaisin sen viereen organisaatiokaavion. Piirretään myös rahavirrat näkyviin ja kysytään jokaisen laatikon kohdalla, miksi se on olemassa, mitä se tekee ja mitä se maksaa.

Jos vastaus on hyvä, laatikko saa jäädä.

Jos vastaus on ”koska näin on aina ollut”, meillä on ongelma.

Ja jos vastausta ei löydy ollenkaan, olemme ehkä löytäneet ensimmäisen oikean rälssin.

Seuraavassa osassa poistutaan virastojen seinien sisältä ja seurataan rahaa sinne, missä se alkaa kiertää valtionavustuksina, järjestöille, tutkimukseen, hankkeisiin, yritystukiin ja EU-rahoituksen kautta takaisin Suomeen.

Siellä kysymys ”mistä se ensimmäinen euro tuli?” muuttuu vielä paljon mielenkiintoisemmaksi.

 

Rälssit auki – mitä Suomen julkinen koneisto oikeasti maksaa?

Pekka Karjulan kirjoitus elintasovelasta jäi pyörimään mieleeni. Kiitos Pekalle pelin avauksesta. Mitä enemmän asiaa olen sen jälkeen miettinyt ja numeroita kaivanut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että Suomessa käydään julkisesta taloudesta aivan liian pinnallista keskustelua.

Puhutaan leikkauksista ja veronkorotuksista, vaikka minusta pitäisi ensin puhua siitä, mitä kaikkea me oikein maksamme ja mitä sillä rahalla saamme.

Suomen veroaste oli vuonna 2025 jo 42,6 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Siitä huolimatta julkisyhteisöt tekivät samana vuonna 9,6 miljardin euron alijäämän ja julkinen velka nousi 88,5 prosenttiin suhteessa BKT. Ei siis oikein voida sanoa, ettei suomalaisilta kerättäisi rahaa. Sitä kerätään paljon.

Kysymys kuuluukin: mihin se kaikki menee?

Kun julkishallintoa alkaa raapia vähän pintaa syvemmältä, vastaan tulee melkoinen maailma. Suomessa on 12 ministeriötä ja niiden alla virastoja, laitoksia, keskuksia ja muita organisaatioita. Pelkästään valtion keskushallinnossa niitä on noin 90.

Mutta siihen julkinen koneisto ei lopu. On Kelaa, rahastoja, julkisoikeudellisia laitoksia, liikelaitoksia, tutkimuslaitoksia, kuntia, hyvinvointialueita, kuntayhtymiä ja erilaisia julkisrahoitteisia toimijoita. Lisäksi tulevat valtion ja kuntien yhtiöt, säätiöt, järjestöt sekä melkoinen hankemaailma.

Kaikkia näitä ei tietenkään voida niputtaa samaan koriin. Osa tuottaa markkinoilla rahaa, osa hoitaa välttämättömiä viranomaistehtäviä ja osa elää kokonaan tai osittain verovaroilla. Juuri siksi ne pitää erotella.

Lähes jokaisella organisaatiolla on kuitenkin oma johtonsa ja enemmän tai vähemmän hallintoa, taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, tietohallintoa, viestintää, toimitiloja ja asiantuntijoita. Kun järjestelmää on rakennettu vuosikymmenien ajan pala palalta, meille on syntynyt rakenteita, joiden olemassaoloa ei enää kovin usein kyseenalaisteta.

Minä kutsun niitä tässä kirjoituksessa rälssirakenteiksi.

En tarkoita, että jokainen virasto tai siellä työskentelevä ihminen olisi tarpeeton. Tarkoitan järjestelmää, jossa organisaatio on olemassa, koska se on ollut olemassa. Sille annetaan uusia tehtäviä, perustetaan hankkeita, palkataan asiantuntijoita ja kasvatetaan toimintaa. Paljon harvemmin pysähdytään kysymään, tarvitaanko koko organisaatiota enää siinä muodossa kuin se on joskus perustettu.

Tässä on tärkeää erottaa kaksi asiaa toisistaan: tehtävä ja organisaatio.

Suomen metsiä pitää hoitaa. Verotus pitää toimittaa. Liikennettä pitää valvoa. Koulutukselle tarvitaan yhteisiä perusteita. Elintarviketurvallisuutta pitää valvoa. Mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että jokaista tehtävää varten tarvitaan nykyisen kokoinen erillinen organisaatio omine johtoineen ja hallintoineen.

Otetaan esimerkiksi Verohallinto. Vuoden 2025 lopussa siellä työskenteli 4 345 ihmistä ja toimintamenojen nettomenot olivat noin 396 miljoonaa euroa. Samaan aikaan Verohallinto sulki vuoden aikana 25 toimipaikkaa.

Me kansalaiset hoidamme OmaVerossa veroilmoituksemme, tarkistamme tietomme, ilmoitamme vähennyksiä ja vastaamme selvityspyyntöihin. Yritykset ja tilitoimistot tekevät valtavan määrän samaa työtä sähköisesti. Verohallinto on jo vähentänyt henkilöstöään ja saanut kustannuksia alaspäin, mistä sille kuuluu myös tunnustus.

Mutta juuri siitä syntyy kysymys, joka pitäisi esittää koko julkiselle hallinnolle. Jos digitalisaatio siirtää työtä kansalaiselle ja tietokoneelle, missä vaiheessa säästö näkyy veronmaksajan laskussa?

Traficomissa oli vuoden 2025 lopussa 1 144 työntekijää. Palkkoihin ja palkkioihin käytettiin noin 82 miljoonaa euroa ja henkilöstökulut kokonaisuudessaan olivat noin 98 miljoonaa euroa. Jälleen kerran: en väitä, etteikö liikenteen ja viestinnän viranomaistehtäviä tarvittaisi. Kysyn, tarvitaanko niiden hoitamiseen juuri tämän kokoinen organisaatio ja voisiko osan tehtävistä hoitaa toisella tavalla.

Sitten vastaan tulee esimerkiksi Suomen metsäkeskus. Sekään ei muuten ole sama asia kuin Metsähallitus, vaikka tavalliselle suomalaiselle ero ei välttämättä ole ollenkaan selvä. Jo tämä kertoo jotakin järjestelmän monikerroksisuudesta.

Metsähallitus puolestaan hallinnoi valtion maa- ja vesiomaisuutta ja harjoittaa myös oikeaa liiketoimintaa. Vuonna 2025 Metsähallitus-konsernin liikevaihto oli noin 531 miljoonaa euroa, tulos noin 208 miljoonaa euroa ja valtiolle tuloutettiin 125 miljoonaa euroa.

Kuulostaa hyvältä, ja onkin syytä kuulostaa.

Mutta sitten pitää taas erotella rahat.

Metsähallituksen julkisiin hallintotehtäviin tuli samana vuonna valtion talousarviosta 56,6 miljoonaa euroa. Tämä ei tee Metsähallituksen liiketoiminnan tuloksesta jotenkin väärää. Se kertoo vain, miksi julkisen organisaation kohdalla ei riitä yhden luvun katsominen. Pitää tietää, mikä osa tuottaa, mikä osa kuluttaa ja mistä raha kuhunkin toimintaan tulee.

Tässä tullaan mielestäni yhteen suomalaisen julkisen talouskeskustelun suurimmista ongelmista. Raha vaihtaa matkalla nimeä.

Valtio kerää veron, antaa rahan virastolle, virasto myöntää siitä hankerahoituksen ja toinen organisaatio kirjaa saamansa rahan ulkopuoliseksi rahoitukseksi. Lopulta kerrotaan, että hanke sai miljoona euroa rahoitusta.

Mutta mistä se ensimmäinen euro tuli?

Veronmaksajalta.

EU-rahoituksen kohdalla tapahtuu helposti sama ajatusvirhe. Kun kerrotaan, että johonkin saatiin miljoona euroa EU-rahaa, syntyy helposti mielikuva Brysselistä saadusta ilmaisesta rahasta. Ei se sitä ole. Suomi on ollut EU-jäsenyytensä aikana vain kolmena vuonna EU-budjetin nettosaaja, vuosina 1996, 1997 ja 2000. Muina vuosina olemme olleet nettomaksajia.

Tämä ei tarkoita, etteikö Suomen kannattaisi ottaa EU-rahaa silloin kun sitä on tarjolla. Totta kai kannattaa. Mutta EU-rahaa ei pidä ajatella kansantalouteen tyhjästä syntyneenä rahana. EU rahatkin kerätään jostakin.

Sama koskee valtionavustuksia, hankerahoituksia ja julkisten organisaatioiden välisiä rahavirtoja. Kirjanpidossa ne voivat aivan oikein olla vastaanottavan organisaation ulkopuolista rahoitusta, mutta kansantalouden näkökulmasta kysymys on aivan toinen.

Siksi jokaisen julkisen organisaation kohdalla pitäisi avata paljon nykyistä selvemmin, paljonko toiminta maksaa, paljonko rahaa tulee suoraan valtion budjetista, paljonko kunnilta tai muilta julkisilta toimijoilta, paljonko EU, paljonko asiakasmaksuina ja paljonko aidosti markkinoilta.

Näitä ei pidä sotkea keskenään.

Jos valtio antaa organisaatiolle 50 miljoonaa euroa, EU tulee 20 miljoonaa ja toiselta julkiselta organisaatiolta 10 miljoonaa, ei pidä antaa kuvaa, että organisaatio olisi hankkinut 30 miljoonaa euroa uutta rahaa Suomen kansantalouteen. Rahaa on suurelta osin vain siirretty paikasta toiseen.

Tämä ei edelleenkään tarkoita, että toiminta olisi turhaa. Se tarkoittaa, että siitä pitää puhua oikeilla nimillä.

Sitten tulevat palkat.

Vuonna 2024 julkisyhteisöjen palkansaajakorvaukset olivat yhteensä lähes 37 miljardia euroa. Sellaisesta summasta pitää voida keskustella ilman, että keskustelu välittömästi käännetään sairaanhoitajiin, opettajiin, poliiseihin tai palomiehiin.

Minä en ensimmäisenä katsoisi heitä.

Katsoisin johtoa, hallintoa, asiantuntijaorganisaatioita ja kaikkia niitä hallinnollisia kerroksia, joita järjestelmään on vuosikymmenten aikana rakennettu. Tarvitaanko niitä kaikkia ja onko niiden palkkataso oikeassa suhteessa siihen kansantalouteen, joka palkat lopulta maksaa?

Näiden kysymysten esittäminen ei ole julkisen sektorin työntekijöiden halveksimista. Päinvastoin. Jos rahaa kuluu tarpeettomaan hallintoon, se raha on pois jostakin muualta: poliisilta, vanhustenhoidosta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, puolustuksesta tai veronmaksajan omasta kukkarosta.

Ja samaan aikaan Suomi vanhenee. Eläkemenot ja hoivan tarve kasvavat, työikäisten määrä suhteessa eläkeläisiin muuttuu, valtionvelan korkoja pitää maksaa ja turvallisuusympäristö pakottaa käyttämään lisää rahaa puolustukseen.

Kaikkea vanhaa ei yksinkertaisesti voida pitää vain siksi, että niin on aina tehty.

Siksi minä tekisin sen, mitä Suomessa pitäisi tehdä paljon nykyistä perusteellisemmin. Kävisin koko koneiston läpi ja kysyisin jokaisen viraston, laitoksen, keskuksen ja muun julkisrahoitteisen organisaation kohdalla samat yksinkertaiset kysymykset: Mitä tämä tekee? Onko tehtävä edelleen tarpeellinen? Pitääkö valtion hoitaa se? Tarvitaanko tehtävää varten oma organisaatio? Voitaisiinko se yhdistää johonkin toiseen? Voisiko ministeriö hoitaa osan tehtävistä? Mitä voidaan automatisoida? Paljonko tämä maksaa veronmaksajalle nettona ja mitä me sillä rahalla saamme?

En moottorisahan kanssa vaan laskimen.

Eikä tämäkään olisi kuin ensimmäinen kierros. Sen jälkeen pitäisi mennä valtionavustuksiin, järjestörahoitukseen, yritystukiin, tutkimusrahoitukseen, säätiöihin, hankemaailmaan, kuntien ja hyvinvointialueiden hallintoon sekä julkisomisteisiin yhtiöihin. Sieltä löytyvät seuraavat kerrokset.

Samalla pitää muistaa asian toinen puoli. Suomi ei säästä itseään vauraaksi. Julkisen sektorin tehostaminen ei yksin ratkaise Suomen ongelmia. Tarvitsemme lisää tuotantoa, yrityksiä, vientiä, investointeja ja työpaikkoja. Jostakin rahan pitää ensin syntyä ennen kuin julkinen sektori voi sen käyttää.

Siksi tämä keskustelu ei ole minulle kysymys siitä, pitäisikö Suomessa olla pieni vai suuri julkinen sektori. Kysymys on paljon yksinkertaisempi.

Kuinka suuri julkinen sektori meillä on varaa ylläpitää?

Ja ennen kuin seuraavan kerran mennään eläkeläisen, palkansaajan tai yrittäjän kukkarolle, haluaisin nähdä vastauksen vielä yhteen kysymykseen:

Olemmeko aivan varmasti katsoneet ensin jokaisen oman laatikkomme?

Tämä oli vasta pintaraapaisu. Seuraavassa osassa avataan laatikot.