Novelli 1

Kun tieto asui kirjahyllyssä

Joskus mietin, kuinka nopeasti maailma muuttuu.

Lapsuudenkodissani oli kirjahylly, joka ei ollut pelkkä huonekalu. Se oli ikkuna maailmaan. Sen keskellä ylimmällä hyllyllä seisoi 26-osainen Suuri Tietosanakirja. Punaiset nahkaselät, joiden selkään oli painettu tekstit 18 karaatin kullalla. Ensimmäisen niteen välissä oli vielä takuulappu, jossa kerrottiin kirjasarjan ominaisuuksista. En silloin ymmärtänyt, miksi sellainen oli tärkeä, mutta tiesin jo lapsena, että nuo kirjat olivat arvokkaita.

Eivät rahallisesti.

Vaan siksi, mitä niiden kansien välistä löytyi.

Meillä tietosanakirjaa ei pidetty koristeena. Se oli käytössä lähes päivittäin. Sieltä etsittiin historian henkilöitä, matematiikan kaavoja, kemian kaavoja, fysiikan käsitteitä, eläimiä, kasveja ja maailman valtioita. Kun koulussa tuli vastaan asia, jota ei ymmärtänyt, ei avattu tietokonetta eikä puhelinta. Lähdettiin kirjahyllylle.

Henkilöt olivat vielä helppoja löytää. Jos osasi aakkoset, Kekkonen löytyi K:n kohdalta, Napoleon N:stä ja Gorbatšov täydennysosien G:stä. Mutta siihen se helppous usein loppuikin.

Jos piti etsiä kemiallinen sidos, sähkömagneettinen induktio tai jokin fysiikan ilmiö, piti ensin miettiä, millä nimellä asia oikeastaan tunnetaan. Vasta sitten löytyi oikea nide. Ja sen jälkeen oikea sivu.

Tietosanakirja opetti jotakin, mitä en silloin osannut arvostaa.

Se opetti etsimään.

Muistan myös ajan, jolloin puhelin soi.

Lankapuhelimen toisessa päässä oli kaveri.

– Katsoisitko teidän tietosanakirjasta...

Se oli siihen aikaan aivan tavallinen pyyntö. Menin kirjahyllylle, otin oikean niteen, selasin hakemiston avulla oikealle sivulle ja luin vastauksen puhelimeen. Ei siinä ollut mitään erikoista.

Nyt ajatus tuntuu lähes uskomattomalta.

Tietosanakirja oli vain osa meidän kotimme kirjastoa. Isä luki paljon. Hän ei kerännyt kirjoja näyttääkseen oppineelta eikä siteerannut niitä tehdäkseen vaikutuksen muihin. Hän luki, koska halusi ymmärtää maailmaa.

Kirjahyllyssä oli historian suurteoksia, elämäkertoja, uskontoja käsitteleviä kirjoja, romaaneja ja eläinkirjoja. Siellä olivat Saburo Sakain Samurai, Joppe Karhusen Ujeltavat potkurit, Selvä nousuun Caravelle, Koiria sotapolulla, Esa Anttalan sissikirjat ja monet muut. Kalle Päätalon koko tuotanto oli luonnollisesti omalla paikallaan.

Kirjat eivät keränneet pölyä.

Ne olivat luettuja.

Vanhempieni erotessa kirjahylly jakautui samalla tavalla kuin moni muukin asia elämässä. Lähes kaikki kirjallisuus jäi äidilleni. Isä otti mukaansa vain kaikkein tärkeimmät. Ilmailukirjat lähtivät hänen mukaansa. Keskisen ja Stenmanin Suomen Ilmavoimia käsittelevät teokset olivat itsestäänselvyys.

Ja totta kai...

Kalle Päätalot. Ne kirjat ovat nyt minun kirjahyllyssäni.

Jos joku kysyisi minulta, mistä aloittaa, vastaisin epäröimättä: Huonemiehen poika tai Kunnan jauhot. Ne eivät kerro vain yhdestä ihmisestä. Ne kertovat Suomesta, joka rakensi hyvinvointinsa vähitellen, työn ja sitkeyden kautta. Niistä saa perspektiiviä elämään vielä tänäkin päivänä.

Jälkeenpäin ajatellen en osaa kuvitella muuta vaihtoehtoa.

Vuosia myöhemmin tuli päivä, jolloin äitini muutti pois omakotitalosta. Oli aika tyhjentää kirjahylly.

Siinä samalla tuli vastaan myös Suuri Tietosanakirja.

Ajattelin, että ehkä joku antikvariaatti olisi siitä kiinnostunut. Olihan se aikanaan ollut suuri hankinta, jonka arvoa korostivat punaiset nahkaselät ja kultaiset tekstit.

Kysyin asiasta.

Vastaus oli ystävällinen.

– Voit jättää sen tänne, jos haluat.

Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka maailma oli muuttunut.

Kirjasarjan rahallinen arvo oli kadonnut.

Silti minua harmittaa vieläkin, ettei minulla ollut mahdollisuutta säilyttää sitä. Ei siksi, että se olisi ollut kallis. Vaan siksi, että se oli osa kotia, jossa kasvoin.

Nykyään koko maailman tieto mahtuu taskuun. Se on valtava edistysaskel, enkä haluaisi luopua siitä.

Silti joskus mietin, jäikö jotakin matkalle.

Tietosanakirja ei antanut vain vastauksia. Se pakotti pysähtymään. Miettimään, mitä oikeastaan oli etsimässä. Ja samalla, yhtä asiaa hakiessa, löytyi viisi muutakin.

Ehkä juuri niin yleissivistys syntyi.

Kirjahylly on poissa. Se elää uutta elämäänsä Lappeenrannassa jonne pariskunta sisusti itselleen 60-lukuisen kodin. 

Tietosanakirjat ovat poissa.

Monet kirjat ovat löytäneet uuden kodin tai päätyneet kierrätykseen.
Ehkä niin kuuluu elämän kulkea. Esineet vaihtavat omistajaa, mutta niiden jättämät jäljet kulkevat mukana.
Minussa ne elävät edelleen.
Ne ajatukset, jotka niiden sivuilta joskus löysin, kulkevat yhä mukanani.
Niitä ei tarvitse pakata muuttolaatikkoon.

 

Kuka ohjaa tiedettä?

Viime päivinä olen pysähtynyt pohtimaan asiaa, joka on paljon ilmastokeskustelua suurempi.

Kuuntelin kahta kokenutta tutkijaa täysin eri tieteenaloilta. Toinen oli vuosikymmeniä ilmastohistoriaa tutkinut lustotutkija Mauri Timonen. Toinen ravitsemustutkimuksesta tunnettu lääkäri Antti Heikkilä.

He eivät puhuneet samoista tutkimuksista eivätkä edes samasta tieteenalasta.

Silti heidän viestinsä oli hämmentävän samanlainen.

Molemmat kuvasivat tilanteita, joissa tutkimuksen suuntaan tai tutkimustulosten julkaisemiseen kohdistui painetta.

Molemmat mainitsivat ministeriön ohjauksen. 

Se sai minut miettimään asiaa paljon laajemmin.

Meillä puhutaan usein tieteen riippumattomuudesta. Mutta mitä riippumattomuus oikeastaan tarkoittaa?

Useimmat tutkimushankkeet rahoitetaan julkisilla varoilla. Ministeriöt, tutkimusrahoittajat, Euroopan unioni ja säätiöt määrittelevät painopisteitä, joiden pohjalta rahoitusta myönnetään. Se on täysin ymmärrettävää – yhteiskunta haluaa ratkaisuja tärkeinä pitämiinsä ongelmiin.

Mutta samalla syntyy toinen kysymys.

Entä jos tutkija päätyy tulokseen, joka ei tue niitä oletuksia, joiden varaan tutkimusohjelma on rakennettu?

Onko hänen asemansa yhtä vahva kuin silloin, kun tulokset tukevat odotuksia?

En tiedä vastausta.

Mutta tiedän, että kysymys on tärkeä.

Tiede ei ole koskaan edennyt niin, että kaikki ovat olleet samaa mieltä. Päinvastoin. Monet nykyisin itsestään selviltä tuntuvat asiat ovat aikanaan olleet vähemmistön näkemyksiä. Kehitys syntyy siitä, että vanhoja käsityksiä uskalletaan kyseenalaistaa ja uusia havaintoja tutkitaan avoimesti.

Siksi tieteen tärkein voimavara ei ole yksimielisyys.

Se on mahdollisuus olla eri mieltä.

Ilmastokeskustelu on tästä hyvä esimerkki. Siinä puhutaan paljon ilmastomalleista, päästöistä ja tulevaisuuden ennusteista. Mutta paljon harvemmin kysytään, kuinka hyvin luonnon oma vaihtelu tunnetaan tai miten erilaiset tutkimustulokset sovitetaan yhteen.

Sama ilmiö näkyy ravitsemustieteessä, lääketieteessä, energiatutkimuksessa ja monella muullakin alalla.

Kun tutkimuksesta tulee samalla politiikan työväline, syntyy helposti houkutus etsiä tutkimuksesta tukea jo tehtyihin päätöksiin sen sijaan, että päätökset perustuisivat tutkimukseen.

Siinä on olennainen ero.

Politiikalla on oikeus tehdä arvovalintoja.

Tieteellä ei pitäisi olla.

Tieteen tehtävä ei ole tuottaa hallitukselle, ministeriölle tai oppositiolle mieleisiä tuloksia. Sen tehtävä on kertoa mahdollisimman rehellisesti, mitä havainnot osoittavat – myös silloin, kun ne ovat epämiellyttäviä.

Siksi tutkimuksen todellinen riippumattomuus ei mitata sillä, kuinka paljon rahaa tutkimukseen käytetään.

Se mitataan sillä, voiko tutkija turvallisesti julkaista myös sellaisen tuloksen, joka on ristiriidassa vallitsevan käsityksen kanssa.

Ehkä juuri tätä meidän pitäisi Suomessa pohtia enemmän.

Ei sitä, kuka on oikeassa.

Vaan sitä, uskallammeko rakentaa tutkimusjärjestelmän, jossa myös vääräksi osoittautunut oletus on sallittu ja jossa uusi tieto voi aidosti muuttaa vanhoja käsityksiä.

Silloin tiede palvelee yhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Täytyy tunnustaa yksi asia.

Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että käytän näin paljon aikaa datakeskusten tutkimiseen, olisin varmasti naurahtanut. Ajattelin silloin, että kyse on yhdestä uudesta teollisuudenalasta muiden joukossa. Rakennetaan halli, vedetään sähköt sisään ja tietokoneet alkavat surista. Mitä ihmeellistä siinä voisi olla?

Vaan kuinkas sitten kävikään.

Yksi kirjoitus johti toiseen, sitten löytyi uusia tutkimuksia, Fingridin kannanottoja, asiantuntijoiden haastatteluja ja viranomaisten selvityksiä. Välillä tuntui, että mitä enemmän luin, sitä enemmän heräsi uusia kysymyksiä. Ja se on muuten hyvä merkki. Jos jokin asia näyttää liian yksinkertaiselta, se on yleensä merkki siitä, ettei sitä vielä ymmärrä kunnolla.

Eilenkin pesäpallo-ottelussa tuli taas yksi mies juttelemaan. Hän oli lukenut kirjoituksiani ja kysyi, olenko edelleen samaa mieltä datakeskuksista kuin vuosi sitten.

Vastasin hänelle, että olen... mutta en ihan samalla tavalla.

Nyt osaan perustella ajatuksiani paremmin, mutta olen myös muuttanut käsitystäni joistakin asioista. Sellaista se tiedon karttuminen parhaimmillaan on. Ei siinä häviä mitään, vaikka joutuisi välillä tarkentamaan omia näkemyksiään.

Siksi latasin luettavakseni myös Helsingin yliopiston tutkijoiden raportin Datakeskusten faktat ja fiktiot. Täytyy myöntää, että olin vähän varuillani. Ajattelin etukäteen, että mahtaako tämäkin olla sellainen julkaisu, jossa kerrotaan vain investointien suuruudesta ja Suomen loistavasta tulevaisuudesta.

Mutta eipä ollut.

Huomasin nyökytteleväni monta kertaa itsekseni.

Raportissa todetaan esimerkiksi, ettei kaikkia julkisuudessa esillä olevia datakeskushankkeita voi laskea yhteen ikään kuin ne toteutuisivat huomenna täydellä teholla. Siinä tutkijat ovat aivan oikeassa. Suunnitelma ei ole valmis datakeskus, eikä liittymisvaraus vielä tarkoita sitä, että sähköä kulutetaan täydellä teholla.

Tämä oli hyvä muistutus myös minulle. Keskustelussa on joskus sorruttu käyttämään niitä kaikkein suurimpia lukuja, vaikka todellisuus rakentuu vaiheittain.

Mutta sitten tuli niitä kohtia, joissa pysähdyin oikein kunnolla.

Raportti toteaa, että pitkä sähköostosopimus ei ratkaise sähköjärjestelmän ongelmia. Se muistuttaa, että siirtoverkon vahvistaminen kestää vuosia ja maksaa miljardeja. Se toteaa, ettei hukkalämmästä ole kaikkialla sellaiseksi pelastajaksi kuin joskus annetaan ymmärtää. Ja työpaikkojenkin kohdalla erotetaan rakentamisen aikainen työllisyys niistä työpaikoista, jotka jäävät paikkakunnalle vuosikymmeniksi.

Näistä asioista olen kirjoittaneet täällä jo aikaisemminkin.

Siinä kohtaa jäin kuitenkin taas miettimään yhtä asiaa.

Raportissa muistutetaan aivan oikein, etteivät kaikki hankkeet toteudu. Mutta sähköverkkoa ei rakenneta vasta sitten, kun viimeinen palvelinkaappi kannetaan sisään. Verkkoa rakennetaan vuosia etukäteen. Jos liittymisvarauksia tehdään paljon, myös verkkoa on suunniteltava niiden mukaan. Ja silloin herää kysymys, jota en ole vieläkään saanut mielestäni pois.

Kuka lopulta maksaa sen varautumisen?

Toinen asia, johon olen vuoden aikana palannut yhä uudelleen, on sähköjärjestelmän toiminta. Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon terawattitunneista. Minä olen yrittänyt ymmärtää enemmän megawatteja.

Syy on yksinkertainen.

Suomen sähköjärjestelmä ei elä vuosikeskiarvoista. Se elää tätä hetkeä. Sähköä täytyy olla joka ikinen sekunti juuri sen verran kuin sitä kulutetaan. Ei ole mitään suurta kansallista akkua, josta sähköä otetaan silloin, kun tuotanto ei riitä. Juuri tämä on ollut se kysymys, joka on saanut minut palaamaan aiheeseen kerta toisensa jälkeen.

Ehkä juuri siksi raportti tuntui niin mielenkiintoiselta. Se ei vahvistanut kaikkea, mitä olen ajatellut, eikä se myöskään kumonnut niitä kysymyksiä, joita olen pitänyt tärkeinä. Pikemminkin se toi keskusteluun lisää sävyjä.

Ja niitähän me tarvitsemme.

Nykyään tuntuu olevan tapana jakaa ihmiset kahteen leiriin. Toiset näkevät datakeskukset pelkästään Suomen pelastajina, toiset pelkästään ongelmana. Minä en oikein viihdy kummassakaan porukassa.

Minusta datakeskuksia tarvitaan.

Mutta aivan yhtä paljon tarvitaan rehellistä keskustelua siitä, mitä ne tarkoittavat sähköjärjestelmälle, sähköverkolle, verotukselle, työllisyydelle ja lopulta meille tavallisille sähkönkäyttäjille.

Vuoden aikana olen oppinut ainakin yhden asian.

Mitä enemmän tietoa tulee, sitä varovaisemmaksi omat johtopäätökset muuttuvat. Se ei johdu epävarmuudesta vaan siitä, että huomaa asioiden olevan paljon monimutkaisempia kuin ensiksi luuli.

Siksi aion jatkossakin lukea tutkimuksia, kuunnella asiantuntijoita ja tarvittaessa myös korjata omia näkemyksiäni. Se ei tee kenestäkään heikkoa. Päinvastoin. Minusta juuri niin syntyy paras keskustelu.

Ja ehkä juuri sitä tämä datakeskuskeskustelukin nyt kaipaa. Vähemmän huutamista, enemmän kuuntelemista – ja ripaus tervettä uteliaisuutta.