Rälssit auki – mitä Suomen julkinen koneisto oikeasti maksaa?

Pekka Karjulan kirjoitus elintasovelasta jäi pyörimään mieleeni. Kiitos Pekalle pelin avauksesta. Mitä enemmän asiaa olen sen jälkeen miettinyt ja numeroita kaivanut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että Suomessa käydään julkisesta taloudesta aivan liian pinnallista keskustelua.

Puhutaan leikkauksista ja veronkorotuksista, vaikka minusta pitäisi ensin puhua siitä, mitä kaikkea me oikein maksamme ja mitä sillä rahalla saamme.

Suomen veroaste oli vuonna 2025 jo 42,6 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Siitä huolimatta julkisyhteisöt tekivät samana vuonna 9,6 miljardin euron alijäämän ja julkinen velka nousi 88,5 prosenttiin suhteessa BKT. Ei siis oikein voida sanoa, ettei suomalaisilta kerättäisi rahaa. Sitä kerätään paljon.

Kysymys kuuluukin: mihin se kaikki menee?

Kun julkishallintoa alkaa raapia vähän pintaa syvemmältä, vastaan tulee melkoinen maailma. Suomessa on 12 ministeriötä ja niiden alla virastoja, laitoksia, keskuksia ja muita organisaatioita. Pelkästään valtion keskushallinnossa niitä on noin 90.

Mutta siihen julkinen koneisto ei lopu. On Kelaa, rahastoja, julkisoikeudellisia laitoksia, liikelaitoksia, tutkimuslaitoksia, kuntia, hyvinvointialueita, kuntayhtymiä ja erilaisia julkisrahoitteisia toimijoita. Lisäksi tulevat valtion ja kuntien yhtiöt, säätiöt, järjestöt sekä melkoinen hankemaailma.

Kaikkia näitä ei tietenkään voida niputtaa samaan koriin. Osa tuottaa markkinoilla rahaa, osa hoitaa välttämättömiä viranomaistehtäviä ja osa elää kokonaan tai osittain verovaroilla. Juuri siksi ne pitää erotella.

Lähes jokaisella organisaatiolla on kuitenkin oma johtonsa ja enemmän tai vähemmän hallintoa, taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, tietohallintoa, viestintää, toimitiloja ja asiantuntijoita. Kun järjestelmää on rakennettu vuosikymmenien ajan pala palalta, meille on syntynyt rakenteita, joiden olemassaoloa ei enää kovin usein kyseenalaisteta.

Minä kutsun niitä tässä kirjoituksessa rälssirakenteiksi.

En tarkoita, että jokainen virasto tai siellä työskentelevä ihminen olisi tarpeeton. Tarkoitan järjestelmää, jossa organisaatio on olemassa, koska se on ollut olemassa. Sille annetaan uusia tehtäviä, perustetaan hankkeita, palkataan asiantuntijoita ja kasvatetaan toimintaa. Paljon harvemmin pysähdytään kysymään, tarvitaanko koko organisaatiota enää siinä muodossa kuin se on joskus perustettu.

Tässä on tärkeää erottaa kaksi asiaa toisistaan: tehtävä ja organisaatio.

Suomen metsiä pitää hoitaa. Verotus pitää toimittaa. Liikennettä pitää valvoa. Koulutukselle tarvitaan yhteisiä perusteita. Elintarviketurvallisuutta pitää valvoa. Mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että jokaista tehtävää varten tarvitaan nykyisen kokoinen erillinen organisaatio omine johtoineen ja hallintoineen.

Otetaan esimerkiksi Verohallinto. Vuoden 2025 lopussa siellä työskenteli 4 345 ihmistä ja toimintamenojen nettomenot olivat noin 396 miljoonaa euroa. Samaan aikaan Verohallinto sulki vuoden aikana 25 toimipaikkaa.

Me kansalaiset hoidamme OmaVerossa veroilmoituksemme, tarkistamme tietomme, ilmoitamme vähennyksiä ja vastaamme selvityspyyntöihin. Yritykset ja tilitoimistot tekevät valtavan määrän samaa työtä sähköisesti. Verohallinto on jo vähentänyt henkilöstöään ja saanut kustannuksia alaspäin, mistä sille kuuluu myös tunnustus.

Mutta juuri siitä syntyy kysymys, joka pitäisi esittää koko julkiselle hallinnolle. Jos digitalisaatio siirtää työtä kansalaiselle ja tietokoneelle, missä vaiheessa säästö näkyy veronmaksajan laskussa?

Traficomissa oli vuoden 2025 lopussa 1 144 työntekijää. Palkkoihin ja palkkioihin käytettiin noin 82 miljoonaa euroa ja henkilöstökulut kokonaisuudessaan olivat noin 98 miljoonaa euroa. Jälleen kerran: en väitä, etteikö liikenteen ja viestinnän viranomaistehtäviä tarvittaisi. Kysyn, tarvitaanko niiden hoitamiseen juuri tämän kokoinen organisaatio ja voisiko osan tehtävistä hoitaa toisella tavalla.

Sitten vastaan tulee esimerkiksi Suomen metsäkeskus. Sekään ei muuten ole sama asia kuin Metsähallitus, vaikka tavalliselle suomalaiselle ero ei välttämättä ole ollenkaan selvä. Jo tämä kertoo jotakin järjestelmän monikerroksisuudesta.

Metsähallitus puolestaan hallinnoi valtion maa- ja vesiomaisuutta ja harjoittaa myös oikeaa liiketoimintaa. Vuonna 2025 Metsähallitus-konsernin liikevaihto oli noin 531 miljoonaa euroa, tulos noin 208 miljoonaa euroa ja valtiolle tuloutettiin 125 miljoonaa euroa.

Kuulostaa hyvältä, ja onkin syytä kuulostaa.

Mutta sitten pitää taas erotella rahat.

Metsähallituksen julkisiin hallintotehtäviin tuli samana vuonna valtion talousarviosta 56,6 miljoonaa euroa. Tämä ei tee Metsähallituksen liiketoiminnan tuloksesta jotenkin väärää. Se kertoo vain, miksi julkisen organisaation kohdalla ei riitä yhden luvun katsominen. Pitää tietää, mikä osa tuottaa, mikä osa kuluttaa ja mistä raha kuhunkin toimintaan tulee.

Tässä tullaan mielestäni yhteen suomalaisen julkisen talouskeskustelun suurimmista ongelmista. Raha vaihtaa matkalla nimeä.

Valtio kerää veron, antaa rahan virastolle, virasto myöntää siitä hankerahoituksen ja toinen organisaatio kirjaa saamansa rahan ulkopuoliseksi rahoitukseksi. Lopulta kerrotaan, että hanke sai miljoona euroa rahoitusta.

Mutta mistä se ensimmäinen euro tuli?

Veronmaksajalta.

EU-rahoituksen kohdalla tapahtuu helposti sama ajatusvirhe. Kun kerrotaan, että johonkin saatiin miljoona euroa EU-rahaa, syntyy helposti mielikuva Brysselistä saadusta ilmaisesta rahasta. Ei se sitä ole. Suomi on ollut EU-jäsenyytensä aikana vain kolmena vuonna EU-budjetin nettosaaja, vuosina 1996, 1997 ja 2000. Muina vuosina olemme olleet nettomaksajia.

Tämä ei tarkoita, etteikö Suomen kannattaisi ottaa EU-rahaa silloin kun sitä on tarjolla. Totta kai kannattaa. Mutta EU-rahaa ei pidä ajatella kansantalouteen tyhjästä syntyneenä rahana. EU rahatkin kerätään jostakin.

Sama koskee valtionavustuksia, hankerahoituksia ja julkisten organisaatioiden välisiä rahavirtoja. Kirjanpidossa ne voivat aivan oikein olla vastaanottavan organisaation ulkopuolista rahoitusta, mutta kansantalouden näkökulmasta kysymys on aivan toinen.

Siksi jokaisen julkisen organisaation kohdalla pitäisi avata paljon nykyistä selvemmin, paljonko toiminta maksaa, paljonko rahaa tulee suoraan valtion budjetista, paljonko kunnilta tai muilta julkisilta toimijoilta, paljonko EU, paljonko asiakasmaksuina ja paljonko aidosti markkinoilta.

Näitä ei pidä sotkea keskenään.

Jos valtio antaa organisaatiolle 50 miljoonaa euroa, EU tulee 20 miljoonaa ja toiselta julkiselta organisaatiolta 10 miljoonaa, ei pidä antaa kuvaa, että organisaatio olisi hankkinut 30 miljoonaa euroa uutta rahaa Suomen kansantalouteen. Rahaa on suurelta osin vain siirretty paikasta toiseen.

Tämä ei edelleenkään tarkoita, että toiminta olisi turhaa. Se tarkoittaa, että siitä pitää puhua oikeilla nimillä.

Sitten tulevat palkat.

Vuonna 2024 julkisyhteisöjen palkansaajakorvaukset olivat yhteensä lähes 37 miljardia euroa. Sellaisesta summasta pitää voida keskustella ilman, että keskustelu välittömästi käännetään sairaanhoitajiin, opettajiin, poliiseihin tai palomiehiin.

Minä en ensimmäisenä katsoisi heitä.

Katsoisin johtoa, hallintoa, asiantuntijaorganisaatioita ja kaikkia niitä hallinnollisia kerroksia, joita järjestelmään on vuosikymmenten aikana rakennettu. Tarvitaanko niitä kaikkia ja onko niiden palkkataso oikeassa suhteessa siihen kansantalouteen, joka palkat lopulta maksaa?

Näiden kysymysten esittäminen ei ole julkisen sektorin työntekijöiden halveksimista. Päinvastoin. Jos rahaa kuluu tarpeettomaan hallintoon, se raha on pois jostakin muualta: poliisilta, vanhustenhoidosta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, puolustuksesta tai veronmaksajan omasta kukkarosta.

Ja samaan aikaan Suomi vanhenee. Eläkemenot ja hoivan tarve kasvavat, työikäisten määrä suhteessa eläkeläisiin muuttuu, valtionvelan korkoja pitää maksaa ja turvallisuusympäristö pakottaa käyttämään lisää rahaa puolustukseen.

Kaikkea vanhaa ei yksinkertaisesti voida pitää vain siksi, että niin on aina tehty.

Siksi minä tekisin sen, mitä Suomessa pitäisi tehdä paljon nykyistä perusteellisemmin. Kävisin koko koneiston läpi ja kysyisin jokaisen viraston, laitoksen, keskuksen ja muun julkisrahoitteisen organisaation kohdalla samat yksinkertaiset kysymykset: Mitä tämä tekee? Onko tehtävä edelleen tarpeellinen? Pitääkö valtion hoitaa se? Tarvitaanko tehtävää varten oma organisaatio? Voitaisiinko se yhdistää johonkin toiseen? Voisiko ministeriö hoitaa osan tehtävistä? Mitä voidaan automatisoida? Paljonko tämä maksaa veronmaksajalle nettona ja mitä me sillä rahalla saamme?

En moottorisahan kanssa vaan laskimen.

Eikä tämäkään olisi kuin ensimmäinen kierros. Sen jälkeen pitäisi mennä valtionavustuksiin, järjestörahoitukseen, yritystukiin, tutkimusrahoitukseen, säätiöihin, hankemaailmaan, kuntien ja hyvinvointialueiden hallintoon sekä julkisomisteisiin yhtiöihin. Sieltä löytyvät seuraavat kerrokset.

Samalla pitää muistaa asian toinen puoli. Suomi ei säästä itseään vauraaksi. Julkisen sektorin tehostaminen ei yksin ratkaise Suomen ongelmia. Tarvitsemme lisää tuotantoa, yrityksiä, vientiä, investointeja ja työpaikkoja. Jostakin rahan pitää ensin syntyä ennen kuin julkinen sektori voi sen käyttää.

Siksi tämä keskustelu ei ole minulle kysymys siitä, pitäisikö Suomessa olla pieni vai suuri julkinen sektori. Kysymys on paljon yksinkertaisempi.

Kuinka suuri julkinen sektori meillä on varaa ylläpitää?

Ja ennen kuin seuraavan kerran mennään eläkeläisen, palkansaajan tai yrittäjän kukkarolle, haluaisin nähdä vastauksen vielä yhteen kysymykseen:

Olemmeko aivan varmasti katsoneet ensin jokaisen oman laatikkomme?

Tämä oli vasta pintaraapaisu. Seuraavassa osassa avataan laatikot.