Mauri Pekkarinen puolustaa keskustan energiapolitiikkaa – mutta puolustaako hän suomalaista sähkönkäyttäjää?

Mauri Pekkarinen julkaisi kirjoituksen, jossa hän puolustaa voimakkaasti keskustan 2010-luvun alussa rakentamaa energiapolitiikkaa. Kirjoituksesta jää kuitenkin yksi olennainen kysymys vastaamatta: puolustaako Pekkarinen suomalaista sähkönkäyttäjää vai keskustan omaa energiapoliittista perintöä?

Kirjoitus on käytännössä puolustuspuheenvuoro sille energialinjalle, joka synnytti Suomen tuulivoimabuumin, uusiutuvan energian tukijärjestelmät ja nykyisen sähkömarkkinamallin. Sen sijaan siinä ei juuri käsitellä niitä ongelmia, joista suomalaiset tänä päivänä keskustelevat.

Missä ovat vastaukset seuraaviin kysymyksiin?

• Miksi sähkön kokonaiskustannus on noussut vuosikymmenten aikana moninkertaiseksi?
• Miksi siirtomaksut ovat karanneet tavallisen kuluttajan ulottumattomiin?
• Miksi sähkömarkkinoilla nähdään yhä useammin negatiivisia hintoja ja suuria hintapiikkejä?
• Miksi uusia datakeskuksia ja vetylaitoksia perustellaan sillä, että sähköä on ajoittain liikaa? 
• Miksi tuulivoimahankkeita perutaan ympäri Suomea, vaikka niiden piti olla markkinaehtoisesti kannattavia?

Pekkarinen nostaa esiin väitteen, että Suomessa on Euroopan halvinta sähköä. Mutta mitä merkitystä tällä on suomalaiselle eläkeläiselle, omakotiasujalle tai pienyrittäjälle, jos sähkölaskun kokonaiskustannus on noussut rajusti verrattuna aikaan, jolloin sähköjärjestelmä perustui vakaaseen perusvoimaan?

Kuluttaja ei maksa pelkkää pörssisähkön tuntihintaa. Hän maksaa energian, siirron, verot ja perusmaksut. Lopputulos näkyy laskussa.

Kirjoituksessa korostetaan datakeskuksia, vetytaloutta ja uusiutuvan energian investointeja. Sen sijaan siinä ei tarkastella sitä, kuinka paljon pysyviä työpaikkoja nämä hankkeet luovat, kuinka paljon verotuloja ne tuottavat Suomeen ja kuinka paljon niiden vaatima infrastruktuuri maksaa suomalaisille.

Erityisen huolestuttavaa on se, että kaikki kriittiset kysymykset leimataan käytännössä populismiksi. Onko todella populismia kysyä:

• Kuka maksaa investoinnit?
• Kuka hyötyy investoinneista?
• Mitä hyötyä niistä on suomalaisille?
• Miten huoltovarmuus turvataan?
• Kuka vastaa purkukustannuksista?

Nämä eivät ole populistisia kysymyksiä. Ne ovat vastuullisen päätöksenteon peruskysymyksiä.

Pekkarisen kirjoituksesta jää vaikutelma, että keskustan energiapolitiikan onnistumista mitataan investointien määrällä ja rakennettujen megawattien määrällä. Suomalainen sähkönkäyttäjä mittaa onnistumista aivan toisella tavalla: sähkölaskulla, toimitusvarmuudella ja sillä, kuinka paljon hyötyä Suomeen lopulta jää.

Siksi on aiheellista kysyä, puolustaako Pekkarinen tässä kirjoituksessa suomalaista sähkönkuluttajaa vai ennen kaikkea sitä energiapoliittista linjaa, jonka rakentamisessa hän itse oli keskeisessä roolissa.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

 

Pekkarinen kirjoittaa investoinneista, uusiutuvasta energiasta, datakeskuksista ja vetytaloudesta. Hän kehuu Suomen olevan sähköntuotannon menestystarina ja varoittaa poikkeamasta valitulta tieltä.

Mutta toimiiko sähköjärjestelmä pelkillä poliittisilla puheilla?

Kirjoitusta lukiessa herää väistämättä kysymys, perustuuko sen tarkastelukulma tämän päivän sähköjärjestelmän todellisuuteen vai 2010-luvun energiapoliittisiin tavoitteisiin?

Silti tuulivoima tuottaa tällä hetkellä 16.6.2026 klo9:30 vain noin 730 MW. Käytössä on alle kymmenesosa rakennetusta yli 9 000 MW:n tuulivoimakapasiteetista. 

Kesäaamuna, valoisaan aikaan vuodesta, jolloin sähkölämmityksen tarve on vähäinen ja olosuhteiden pitäisi olla uusiutuvan tuotannon kannalta suotuisat, Suomen sähkönkulutus ylittää edelleen oman tuotannon.

Samaan aikaan sähköjärjestelmää kannattelevat ydinvoima, vesivoima ja yhteistuotanto.

Juuri nämä tuotantomuodot pitävät valot päällä silloin, kun tuuli ei puhalla eikä aurinko riitä kattamaan kulutusta.

Suomalaisen sähkönkäyttäjän näkökulmasta energiapolitiikan onnistumista ei mitata rakennettujen tuulivoimaloiden määrällä, investointien euroilla eikä poliittisilla puolustuskirjoituksilla. Sitä mitataan sähkölaskulla, toimitusvarmuudella, teollisuuden kilpailukyvyllä ja sillä, kuinka paljon hyötyä Suomeen lopulta jää.

Siksi Pekkarisen kirjoitus näyttää ennen kaikkea keskustan vuosikymmeniä ajaman energiapolitiikan puolustuspuheenvuorolta. Se ei vastaa niihin kysymyksiin, joita suomalaiset tänään kysyvät.

Kuka hyötyy?

Kuka maksaa?

Ja ennen kaikkea: miten Suomi tuottaa tarvitsemansa sähkön silloin, kun tuuli ei puhalla ja kulutus on suurimmillaan?

Siihen kysymykseen Pekkarisen kirjoituksesta ei löydy vastausta.

https://www.suomenmaa.fi/mauri-pekkarinen/mihin-katosi-keskustan-energiapolitiikka/?fbclid=IwY2xjawSdyDVleHRuA2FlbQIxMQBicmlkETFhTldPZU9VYmJHSUdMS0ZFc3J0YwZhcHBfaWQQMjIyMDM5MTc4ODIwMDg5MgABHnCRkXr6qJa7D-601kUuh7U24MHAF1hgLRhCArDJP00s4lIXaP9NgOGJbz0g_aem_oWhzLx-9CTN8-VrvQUBUWQ

Raahen jätehuollon järjestäminen lähestyy päätöksen tekoa. Mutta mitä on jäänyt tekemättä?

Raahen jätehuollon tulevaisuudesta päätetään pian kaupunginhallituksessa ja lopullisesti valtuustossa 22. kesäkuuta. Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta järjestelystä eikä yksittäisestä palvelumuutoksesta. Kyse on siitä, missä päätösvalta tulevaisuudessa sijaitsee, miten palvelut järjestetään ja millaisia mahdollisuuksia kaupungilla on kehittää omaa toimintaansa vuosikymmenien aikana.

Olen seurannut tätä asiaa läheltä jo pitkään. Kun kaupunginhallitus käsitteli jätehuollon järjestämistä toukokuussa 2025, esitin asian palauttamista uuteen valmisteluun. Esitykseni ydin oli yksinkertainen. Halusin, että myös kaupungin oma konserniyhtiö arvioidaan samalla vakavuudella kuin Vestiaan liittyminen.

Perustelut eivät olleet tuulesta temmattuja. Raahessa on jo olemassa jäteasema, lajitteluinfra ja osaamista. Kaupungilla on kokemusta omistajaohjauksesta esimerkiksi energia- ja vesiyhtiöiden kautta. Siksi pidin luonnollisena, että myös tätä vaihtoehtoa tarkastellaan ennen kuin päätetään luopua omasta järjestämisvastuusta.

Kaupunginhallitus ei palautusesitystäni hyväksynyt. Sen jälkeen valtuustossa totesimme ryhmäpuheenvuorossamme, ettei päätöksenteon tueksi ollut tehty riittävää vaikutustenarviointia eikä vaihtoehtoja ollut vertailtu tasapuolisesti. Jätimme myös eriävän mielipiteen. Keskeinen huolemme oli, että päätöstä oltiin tekemässä ilman kunnollista vertailua kaupungin oman toiminnan, mahdollisen konserniyhtiön ja Vestian välillä.

Vuosi on kulunut. Tänä aikana asiaa on selvitetty lisää. Juuri siksi osallistuin yrittäjien järjestämään tilaisuuteen, jossa jätehuollon tulevaisuutta käsiteltiin poikkeuksellisen laajasti. Tilaisuudessa kuultiin kaupungin viranhaltijoita, yrittäjäjärjestöjen edustajia, kuljetusalan toimijoita sekä jätehuollon käytännön toteuttajia.

Tilaisuuden jälkeen yksi kysymys nousi muiden yläpuolelle.

Keskustelussa esiteltiin useita erilaisia toimintamalleja eri puolilta Suomea. Kuusamo, Sysmä ja Lakeuden Eko osoittavat, ettei jätehuollon järjestämiseen ole olemassa vain yhtä ratkaisua. On kuntien omistamia yhtiöitä, kilpailutettuihin palveluihin perustuvia malleja ja erilaisia yhteistyöratkaisuja. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Silti yksi vaihtoehto puuttui edelleen varsinaisesta vertailusta.

Se sama vaihtoehto, jonka nostin esille kaupunginhallituksessa jo toukokuussa 2025.

Raahen oma konserniyhtiö.

Kaupunginhallitukselle tuotiin käytännössä vain yksi etenemissuunta, Vestia-jäsenyys. Samalla kaupungin omaa konserniyhtiömallia ei ole selvitetty samalla tarkkuudella, vaikka sitä esitettiin valmisteluun jo toukokuussa 2025.

Yrittäjätilaisuuden perusteella kävi selväksi, että kuljetuksia voidaan kilpailuttaa usealla tavalla. Palveluja voidaan hankkia markkinoilta. Jäteasemia voidaan ylläpitää erilaisilla malleilla. Käytännön toteutuksessa vaihtoehtoja on enemmän kuin julkisessa keskustelussa on annettu ymmärtää.

Yrittäjien järjestämässä tilaisuudessa esiteltiin myös käytännön esimerkkejä muualta Suomesta. Kuusamossa kaupunki on kilpailuttanut bio- ja pakkausjätteiden jätehuollon useassa urakassa, mutta säilyttänyt jäteaseman omassa hallinnassaan ja saa vastaanottotoiminnasta tuloja. Sysmä puolestaan on irtautunut alueellisesta jäteyhtiöstä ja järjestää jätehuoltoa nykyisin pääosin omana toimintanaan. Tilaisuudessa todettiin, että investoinnit on pitkälti maksettu pois ja vastaanottotoiminnasta kertyy kunnalle tuloja.

En väitä, että Kuusamon tai Sysmän malli olisi sellaisenaan oikea ratkaisu Raahelle. Ne kuitenkin osoittavat, että Suomessa on käytössä useita erilaisia toimivia järjestelmiä. Juuri siksi on perusteltua kysyä, onko myös Raahen oma konserniyhtiömalli selvitetty samalla perusteellisuudella kuin Vestiaan liittyminen.

Yrittäjätilaisuuden aineistossa todettiin myös, että Raahessa vaihtoehtoja ei ole punnittu eikä selvitetty tarkasti ja että ei ole kiire tehdä päätöstä ilman tarkempia selvityksiä vaihtoehdoista. Tätä näkemystä on vaikea sivuuttaa, sillä kyse ei ole poliittisesta kannanotosta vaan tilaisuudessa esitetystä yhteenvedosta.

Yksi asia on kuitenkin jäänyt vaivaamaan.

Kun kaupunginhallitus käsitteli asiaa toukokuussa 2025, esitin valmisteluun lisättäväksi kaupungin oman konserniyhtiövaihtoehdon. Esityksessä nostettiin esiin muun muassa paikallisen päätäntävallan säilyminen, nykyisen jäteaseman ja infrastruktuurin hyödyntäminen, mahdollisuus kilpailuttaa kuljetuksia useissa osissa sekä mahdollisuus rakentaa toimintaa vaiheittain kaupungin omistaman yhtiön kautta.

Esitys ei saanut enemmistön tukea. Vuoden aikana käyty keskustelu on kuitenkin osoittanut, ettei kysymys ollut epärealistisesta ajatuksesta. Päinvastoin. Yrittäjätilaisuudessa esitellyt Kuusamon, Sysmän ja muiden kuntien ratkaisut osoittavat, että Suomessa toimii useita erilaisia malleja, joissa kunta säilyttää merkittävän ohjausvallan jätehuollon järjestämisessä.

Juuri tästä syystä konserniyhtiövaihtoehdon puuttuminen vertailusta herättää edelleen kysymyksiä. Jos tavoitteena on löytää Raahen kannalta paras ratkaisu, olisi luonnollista, että myös tämä vaihtoehto olisi arvioitu samalla tarkkuudella kuin Vestiaan liittyminen.

Siksi palaan samaan kysymykseen, jonka esitin jo yli vuosi sitten.

Miksi kaupungin omaa konserniyhtiömallia ei ole arvioitu samalla perusteellisuudella kuin Vestiaan liittymistä?

Tähän kysymykseen kaupunginhallituksen olisi hyvä löytää vastaus ennen kuin se tekee lopullisen esityksensä valtuustolle.

Kuntalaisilla on oikeus tietää, että kaikki vaihtoehdot on selvitetty. Vasta sen jälkeen voidaan aidosti sanoa, että päätös on tehty parhaiden käytettävissä olevien tietojen perusteella.

 

 

Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Suomi on pieni kansantalous. Sen pitäisi olla meidän vahvuutemme. Pienen maan pitäisi olla ketterä, nopea mukautumaan muutoksiin ja riittävän rohkea tekemään omia ratkaisujaan. Sen pitäisi pitää kiinni niistä vahvuuksista, jotka ovat rakentaneet hyvinvoinnin, vakauden ja kilpailukyvyn. Mutta mitä olemme tehneet? Olemme vuosikymmenestä toiseen kulkeneet valtavirran mukana, yrittäneet olla itseämme suurempi toimija ja samalla vähitellen irrottautuneet omasta tuotannollisesta perustastamme.

Ja nyt kysyn yksinkertaisen kysymyksen. Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Samat selitykset on kuultu jo kaksikymmentä vuotta. Nokia romahti. Venäjän kauppa loppui. Väestö ikääntyy. Tuottavuus sakkaa. Maailma muuttuu. Digitalisaatio mullistaa. Kyllä. Kaikki tuttuja selityksiä. Mutta jossakin vaiheessa on uskallettava kysyä vaikeampi kysymys. Entä jos nämä eivät olekaan perussyitä? Entä jos ne ovat enemmän seurauksia kuin syitä?

Suomen talous ei tällä hetkellä ole menestystarina. Kasvu on ollut pitkään heikkoa. Valtiontalous velkaantuu. Julkinen talous kamppailee. Investointeja odotetaan kuin seuraavaa ihmelääkettä. Työpaikkoja syntyy liian vähän tai ne katoavat liian nopeasti. Tämä ei ole yhden hallituksen ongelma eikä yhden vaalikauden vahinko. Kyse on suunnasta.

Pienen vientivetoisen maan elinehto on kilpailukykyinen tuotanto. Vientiteollisuus. Energia. Logistiikka. Satamat. Väylät. Jalostus. Sähköverkot. Ennustettava investointiympäristö. Ilman niitä ei synny verotuloja. Ilman niitä ei rahoiteta hyvinvointivaltiota. Ilman niitä ei rakenneta pysyvää kasvua.

Silti olemme vähitellen rakentaneet ajattelumallia, jossa tuotannollinen realismi jää liian usein strategiapuheiden, megahankkeiden, trendien ja uusien poliittisten iskusanojen varjoon. Odotetaan seuraavaa miljardihanketta. Seuraavaa suurta lupausta. Seuraavaa kasvun moottoria. Mutta missä ovat pysyvät tulokset? Missä ovat ne kasvuluvut, joiden piti muuttaa suunta? Missä ovat ne työpaikat, joiden piti vahvistaa kansantaloutta? 

Esimerkkejä löytyy. Yksi niistä on Herra Vittusen vihreän teräksen teollisuusinvestointi. Moni näki jo varhaisessa vaiheessa hankkeen realismiongelmat ja kysyi, missä ovat markkinaehtoinen kannattavuus, tekninen realismi ja taloudellinen pohja. Mutta näkivätkö ne tahot, joiden tehtävänä oli arvioida hankkeen uskottavuutta? Näkikö ministeriö? Näkivätkö päätöksentekijät?

Kun katsoo Ruotsia, vertailu muuttuu epämukavaksi. Ruotsilla ei ole täysin samoja ongelmia puu- ja paperiteollisuudessa kuin Suomella. Miksi? Onko kyse sattumasta? Vai löytyykö selitystä kilpailukyvystä, energiasta, teollisesta rakenteesta, työmarkkinamallista ja kyvystä pitää kiinni omista vahvuuksista?

Suomessa samoja diagnooseja on toistettu vuosikymmeniä. Mutta keskustelussa on yksi kummallinen piirre. Kun lääkitys ei tuota tulosta, emme pysähdy arvioimaan itse hoitoa tai alkuperäisiä oletuksia. Diagnoosi vaihtuu. Ensin ongelma oli kilpailukyky. Sitten rakennemuutos. Sitten Nokia. Sitten Venäjä. Sitten väestö. Sitten tuottavuus. Sitten osaajapula. Sitten globaali epävarmuus. Aina löytyy uusi diagnoosi, uusi selitys ja uusi lääke. Mutta potilas ei parane.

Jossakin vaiheessa pitäisi uskaltaa kysyä epämiellyttävä kysymys. Entä jos emme ole vain etsineet väärää lääkettä? Entä jos olemme vuosikymmeniä hoitaneet väärää sairautta?

Pieni kansantalous ei voi käyttäytyä kuin suuri manneralue. Meillä ei ole siihen kantokykyä. Suomen pitäisi uskaltaa tehdä omaa realismiin perustuvaa politiikkaansa. Sellaisen maan politiikkaa, joka ymmärtää olevansa vientiriippuvainen, energiaintensiivinen, logistisesti haastavassa sijainnissa oleva pieni avotalous. Ei politiikkaa, jossa juostaan jokaisen kansainvälisen trendin perässä hinnalla millä hyvänsä.

Jossakin vaiheessa tulee aika myöntää myös tehdyt virheet. Ei puolustautua loputtomasti uusilla selityksillä. Ei diagnosoida aina uutta tautia silloin, kun vanhan hoito ei toimi. Jos hoito ei auta vuosikymmeniin, lääkitystä ei yleensä lisätä samalla reseptillä. Hoitosuunnitelma arvioidaan uudelleen.

Ehkä Suomenkin pitäisi tehdä sama, ennen kuin potilaalta loppuu aika? 

Raahen tulevaisuus ei voi olla pelkkää odottamista

Raahen Seudun Kehityksen kuukauden blogissa kehitysjohtaja Pasi Pitkänen kuvasi alueen tilannetta aika realistisesti. Tunnelma on odottava. Maailmantilanne näkyy investoinneissa, yritykset ovat varovaisia ja isot hankkeet etenevät hitaasti.

Tämä on ihan totta.

Mutta samalla herää yksi tärkeä kysymys:
mitä me itse aiomme tehdä sillä aikaa kun odotamme?

Raahe on elänyt jo vuosia tilanteessa, jossa puhutaan:

• isoista investoinneista
• vetytaloudesta
• merituulivoimasta
• datakeskuksista
• miljardihankkeista
• ja tulevaisuuden suurista mahdollisuuksista.

Olen itse ollut mukana päätöksenteossa kohta viisi vuotta, ja käytännössä nämä samat asiat ovat olleet pöydällä koko sen ajan.

Ja mitä on konkreettisesti tapahtunut?

Hyvin vähän.

Kyllä, jotakin valmistelua etenee. Selvityksiä tehdään, suunnitelmia laaditaan ja hankkeita pidetään “putkessa”. Mutta rehellisesti sanottuna uskon, että moni näistä isoista kokonaisuuksista on edelleen vuosien päässä toteutumisesta — jos ne lopulta toteutuvat siinä laajuudessa kuin nyt puhutaan.

Osa hankkeista varmasti etenee.
Osa siirtyy.
Osa muuttuu.
Ja osa jää toteutumatta.

Sillä välin kaupungin arki jatkuu joka päivä.

Keskustan liikkeet yrittävät pärjätä. Vanhat rakennukset vanhenevat. Asukasluku laskee hiljalleen. Nuoret miettivät jäävätkö vai lähtevätkö. Yritykset pohtivat uskaltaako investoida.

Ja juuri siksi olen itse tullut siihen ajatukseen, että Raahen pitää alkaa rakentaa enemmän myös oman näköistään tulevaisuutta eikä vain odottaa mitä maailmalla tapahtuu.

Meillä on täällä jotain sellaista, mitä monella kaupungilla ei enää ole.

Meillä on:

• Vanha Raahe
• Pekkatori
• Seminaarin alue
• merellisyys
• empirekorttelit
• vanhat porvaristalot
• Huvimylly
• historia
• identiteetti
• ja ympäristö, jota ei voi enää rakentaa uudelleen jos se kerran menetetään.

Monessa kaupungissa nämä purettiin jo vuosikymmeniä sitten.

Rauma ymmärsi ajoissa mitä sillä oli käsissään.
Porvoo ymmärsi.
Tammisaari ymmärsi.

Nyt pitäisi Raahessakin ymmärtää, ettei historiallinen ympäristö ole pelkkä kuluerä tai vanha rakennusongelma.

Se voi olla:

• matkailua
• yritystoimintaa
• tapahtumia
• työpaikkoja
• vetovoimaa
• asumisviihtyvyyttä
• ja koko kaupungin identiteetin vahvistamista.

Siksi olen toimittanut kaupungin johtoryhmälle strategisen kehittämis- ja investointiohjelman, jossa nämä asiat on pyritty kokoamaan yhdeksi kokonaisuudeksi.

Ajatus ei ole rakentaa mitään utopistista haavemaailmaa.

Ajatus on paljon yksinkertaisempi:
käytetään niitä vahvuuksia mitä meillä jo on.

Seminaarin alue voisi olla:

• kulttuurin
• tapahtumien
• matkailun
• yrittäjyyden
• ja ympärivuotisen toiminnan keskus.

Pekkatori voisi olla yksi Suomen hienoimmista historiallisista keskustamiljöistä — sellainen paikka, jonne ihmiset oikeasti tulevat viihtymään, eivät vain ajamaan läpi.

Ja Bio Huvimyllyn kohdalla on hyvä muistaa yksi tärkeä asia:
siellä ei enää pelkästään puhuta, vaan myös tehdään.

Rakennus on saamassa uuden vesikatteen ja asennusurakka on jo sovittu. Bio Huvimylly ry. tekee parhaillaan konkreettista työtä sen eteen, että tämä kulttuurihistoriallisesti merkittävä elokuvateatterirakennus saadaan pelastettua tuleville sukupolville.

Juuri tällaisista teoista elinvoima oikeasti alkaa.

Ei aina satojen miljoonien uutisista, vaan siitä että joku ottaa vastuuta, tarttuu toimeen ja alkaa tehdä.

Ja tärkeintä:
näihin asioihin me voimme itse vaikuttaa.

Niitä ei päätetä Brysselissä, Washingtonissa, Frankfurtissa tai pörssisaleissa.

Totta kai tämä kaikki maksaa.

Mutta niin maksaa myös se, jos mitään ei tehdä.

Jos rakennukset päästetään rapistumaan käyttökelvottomiksi, keskusta hiljenee ja kaupungin vetovoima hiipuu vuosi vuodelta, lasku tulee lopulta paljon kovempana.

Raahe tarvitsee edelleen teollisuutta, yrityksiä ja investointeja. Siitä ei pääse mihinkään.

Mutta rinnalle tarvitaan myös jotain muuta:
uskoa omaan kaupunkiin ja rohkeutta kehittää sitä pitkäjänteisesti.

Kaupunki ei kehity odottamalla.

Se kehittyy tekemällä.

 

Vetytalous ja vielä kerran vetytalous – Liquid Windin konkurssi kertoo karun viestin myös Raahen suuntaan

Ruotsalainen sähkömetanolia ja vetypohjaisia polttoaineita kehittänyt Liquid Wind on ajautunut konkurssiin. Kyse ei ollut mistään pienestä kokeiluyhtiöstä, vaan yhdestä Pohjoismaiden näkyvimmistä sähköpolttoainehankkeiden kehittäjistä. Yhtiöön olivat sijoittaneet muun muassa Uniper, Siemens Energy, Alfa Laval, Samsung Venture Investment ja Topsoe. Hankkeita oli suunnitteilla miljardien eurojen edestä Ruotsiin ja Suomeen.

Suomessa Liquid Wind suunnitteli sähkömetanolin tuotantolaitoksia ainakin Naantaliin ja Haapavedelle. Naantalissa hanke oli jo ympäristövaikutusten arviointivaiheessa, ja tarkoituksena oli hyödyntää voimalaitoksen höyryä sekä biogeenistä hiilidioksidia synteettisen metanolin valmistuksessa.

Nyt koko kokonaisuus on romahtanut.

Tekniikka & Talouden saamien konkurssiasiakirjojen mukaan taustalla on vakava riita energiayhtiöiden kanssa. Osakas ja asiakasyhtiö Sydkraft oli jättänyt maksamatta laskuja Liquid Windille, ja tämän kerrotaan johtaneen maksukyvyttömyyteen. Sydkraftin omistaa saksalainen Uniper. Konkurssin ympärillä riidellään jopa pesänhoitajasta ja hallituksen toiminnasta.

Tämä tapaus on tärkeä muistutus myös meille täällä Raahessa.

Viime vuosina Suomessa on rakennettu mielikuvaa, että vetytalous, sähköpolttoaineet, ammoniakki ja erilaiset synteettiset polttoaineet olisivat lähes varma tie uuteen teolliseen nousuun. Kuntia, satamia ja maakuntia on kierrätetty seminaareissa, joissa miljardihankkeet esitellään lähes valmiina investointeina, vaikka todellisuudessa moni niistä on vasta powerpoint-vaiheessa.

Todellisuus alkaa kuitenkin näkyä nyt ympäri Eurooppaa.

Kun siirrytään juhlapuheista oikeaan teolliseen mittakaavaan, vastaan tulevat aivan tavalliset asiat: sähkön hinta, siirtoverkot, reserviteho, rahoituksen saatavuus, korkotaso, teknologiariskit ja markkinoiden todellinen kysyntä.

Sähkömetanolin tai vihreän vedyn valmistus ei synny tyhjästä. Se vaatii valtavia määriä vakaata ja edullista sähköä ympäri vuorokauden. Lisäksi tarvitaan hiilidioksidin talteenottoa, elektrolyysilaitoksia, satamien infrastruktuuria, putkistoja, varastointia ja ennen kaikkea pitkäaikaisia ostajia, jotka ovat valmiita maksamaan tuotteesta kilpailukykyisen hinnan ilman jatkuvaa tukiriippuvuutta.

Juuri tässä kohtaa moni hanke alkaa horjua.

Euroopan teollisuus elää muutenkin vaikeaa aikaa. Korkotaso on noussut, energiamarkkinat ovat epävakaat ja raskaan teollisuuden investoinneissa riskitasot ovat kasvaneet nopeasti. Samaan aikaan vetytalouden ympärille rakennettu hype on ollut niin voimakasta, että realismi on jäänyt usein taka-alalle.

Raahessa tätä keskustelua pitäisi käydä nyt erityisen tarkasti ja rauhallisesti.

Meillä puhutaan jatkuvasti merituulivoimasta, vedystä, ammoniakista, datakeskuksista ja puhtaan siirtymän jättihankkeista. Ongelmana on se, että moni asia esitetään jo lähes varmana tulevaisuutena, vaikka todellisuudessa Euroopassa vastaavat hankkeet lykkääntyvät, keskeytyvät tai kaatuvat rahoitus- ja kannattavuusongelmiin.

Kaupungin ei pidä rakentaa omaa talouttaan, satamainfraansa eikä päätöksentekoaan pelkkien odotusten varaan.

Raahen pitää tarkastella jokaista hanketta hyvin yksinkertaisella kysymyksellä:

Onko kyse oikeasta teollisesta investoinnista vai vasta investointitarinasta?

Näillä kahdella asialla on valtava ero.

Liquid Windin konkurssi osoittaa, että vaikka taustalla olisi tunnettuja energiayhtiöitä, kansainvälisiä sijoittajia ja näyttäviä miljardisuunnitelmia, se ei vielä tarkoita, että liiketoiminta olisi kestävällä pohjalla.

Teollisuudessa lopulta ratkaisee vain yksi asia: tekeekö hanke oikeasti rahaa ilman pysyvää tukiriippuvuutta.

Ja juuri siihen kysymykseen Euroopan vetytalous joutuu nyt vastaamaan. 

 

Mitä datakeskustodellisuus oikeasti on? Ja kuka siitä hyötyy? 

Datakeskuksista puhutaan nyt kuin uudesta teollisesta ihmeestä. Kuntiin luvataan investointeja, työpaikkoja, elinvoimaa ja tulevaisuutta. Kuvia kiiltävistä palvelinhalleista näytetään kuin ennen vanhaan tehdashankkeita. Mutta mitä enemmän asiaa alkaa purkaa numeroiksi, sitä enemmän herää kysymys: kuka tästä oikeasti hyötyy?

Helsingin Sanomien Visio nosti esiin poikkeuksellisen suoran viestin Verohallinnon pääjohtajalta Markku Heikuralta. Hänen mukaansa Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat verotuloja hyvin vähän, joissakin tapauksissa jopa negatiivisesti. Yksittäinen datakeskus voi saada satojen miljoonien ALV-palautukset samalla kun varsinainen verotettava liiketoiminta tapahtuu konsernirakenteiden kautta muualla maailmassa.

Tämä on juuri se asia, jota moni tavallinen kuntalainen on ihmetellyt jo pitkään. Kun puhutaan miljardiluokan investoinneista ja valtavista sähkönkulutuksista, miksi vaikutukset paikalliseen talouteen näyttävät lopulta niin pieniltä?

Rakennusvaiheessa työmaalla toki käy väkeä. Maarakentajia, sähköasentajia, kuljetuksia, urakoitsijoita. Mutta valmis datakeskus on jotain aivan muuta kuin vanhan ajan tehdas. Se ei ole Rautaruukki tai SSAB. Se ei ole konepaja. Se ei ole sellutehdas. Se ei pyöri tuhansien ihmisten työpanoksella.

Valmis halli toimii pitkälti automaatiolla. Suomessa toimii jo kymmeniä datakeskuksia, mutta vain harvassa niistä työskentelee edes muutamaa kymmentä ihmistä pysyvästi. Samaan aikaan sähkönkulutus voi olla kokonaisen kaupungin luokkaa.

Ja juuri tässä kohtaa tullaan siihen suureen kysymykseen, josta Suomessa puhutaan edelleen aivan liian vähän.

Mitä datakeskus todella jättää alueelle?

Kiinteistöveroa kyllä tulee kunnalle. Se voi olla merkittäväkin tulonlähde. Mutta samaan aikaan yhteiskunta rakentaa ympärille sähköverkkoja, kantaverkkoa vahvistetaan, reserviä lisätään ja energiantuotantoa mitoitetaan kasvavan kulutuksen mukaan. Lopulta tavallinen sähkönkäyttäjä maksaa osan kokonaisuudesta siirtohinnoissa, veroissa ja verkkoinvestoinneissa.

Sitten tulee vastaan seuraava ristiriita.

Suomessa on vuosikausia puhuttu “halvasta sähköstä” kilpailuetuna. Todellisuudessa teollisuus ei elä hetkellisillä pörssisähkön pohjahinnoilla vaan toimitusvarmalla sähköllä ympäri vuoden. Datakeskus ei voi sammua tyynen sään tai pakkasjakson vuoksi. Se tarvitsee jatkuvan tehon joka sekunti.

Ja silloin koko sähköjärjestelmän todelliset kustannukset alkavat näkyä.

Tarvitaan varavoimaa, säätövoimaa, siirtoyhteyksiä, akkuvarastoja ja yhä enemmän kantaverkon investointeja. Suomessa eletään jo tilanteessa, jossa osa uusista suurhankkeista joutuu odottamaan verkkoliityntöjä vuosikausia. Samalla tavalliselle kansalaiselle kerrotaan, että sähköä on yllin kyllin.

Ei ole sattumaa, että samaan aikaan keskustelu pienydinvoimasta, vakaasta perusvoimasta ja teollisuuden sähköntarpeesta kiihtyy ympäri Eurooppaa. Datakeskukset eivät tarvitse poliittisia iskulauseita vaan vakaata sähköjärjestelmää.

Ja sitten tulee vielä yksi näkökulma, joka helposti unohtuu kokonaan.

Mitä tapahtuu, jos datakeskus lähtee?

Teollinen tehdas jättää usein jälkeensä osaamista, alihankintaa, tuotantoketjuja ja paikallista yritystoimintaa. Datakeskus voi pahimmillaan jättää jälkeensä vain suuren hallin ja valtavan sähköliittymän. Digitaalinen liiketoiminta liikkuu nopeasti sinne missä sähkö, verotus tai geopoliittinen tilanne on edullisin.

Siksi kuntien pitäisi suhtautua datakeskushankkeisiin kylmän realistisesti eikä investointihuumassa.

Kuinka paljon pysyviä työpaikkoja syntyy?

Kuinka paljon verotuloja todella jää Suomeen ja kunnalle?

Kuka maksaa sähköverkon vahvistamisen?

Miten hukkalämpö hyödynnetään?

Mitä tapahtuu, jos toiminta loppuu 15 vuoden päästä?

On täysin mahdollista, että hyvin sijoitettu ja järkevästi toteutettu datakeskus voi olla alueelle hyödyllinen. Mutta silloin ympärille pitää syntyä muutakin kuin palvelinsali. Tarvitaan oikeaa teollista toimintaa, energiaintegraatioita, lämpötalouden hyödyntämistä ja paikallista yritysvaikutusta.

Muuten vaarana on, että Suomesta tulee digitaalisen maailman sähköasema. Maa, joka rakentaa valtavan määrän energiainfraa muiden maiden datataloutta varten, mutta saa itse vain murusia kokonaisarvosta.

Ja tämä keskustelu on vasta alussa.

 

Kun kaupunki vastaa – mutta, kuunteleeko se oikeasti?

Kaupungin lausunto Pitkäkarin osayleiskaavasta hallinto-oikeudelle on nyt annettu. Luin sen läpi useampaan kertaan, ja yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Ei se, että kaupunki puolustaa omaa päätöstään – se on täysin normaalia. Vaan se, miten valittajiin suhtaudutaan. Lausunnosta jää vahva vaikutelma, että valittajien esittämät asiat nähdään lähinnä yksityisenä haittana, joka pitää sivuuttaa yleisen edun nimissä. 

Että kyllä me tiedämme paremmin, ja tämä on nyt ratkaistu.

Tässä mennään helposti harhaan. Hallinnossa ei riitä, että joku on vakuuttunut omasta ratkaisustaan. Päätöksen pitää kestää tarkastelu. Se tarkoittaa sitä, että vaihtoehdot pitää oikeasti arvioida ja vaikutukset pitää pystyä perustelemaan konkreettisesti. Ei riitä, että sanotaan, että asia on huomioitu tai arvioitu. Pitää myös pystyä näyttämään miten se on tehty ja mihin lopputulos perustuu.

Lausunnossa tulvasuojelu nostetaan kaiken yläpuolelle. Se on tärkeä asia, siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta nyt mennään siihen, että yhtä ratkaisua pidetään käytännössä ainoana mahdollisena. Muita vaihtoehtoja ei oikeasti käsitellä, ja palstakohtainen tarkastelu suljetaan pois periaatteella. Tämä ei enää ole punnintaa, vaan linjan lukitsemista. Silloin herää väistämättä kysymys, onko eri vaihtoehtoja todella arvioitu vai onko lopputulos päätetty etukäteen.

Kaavassa puhutaan tasoista, metreistä ja tulvariskistä, mutta käytännössä kyse on ihmisten omaisuudesta. Rakennuksista, joita on ylläpidetty vuosikymmeniä, ja paikoista, joihin on sidottu rahaa, työtä ja aikaa. Kun käyttöä rajoitetaan, pitää pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: miksi juuri tässä paikassa ja juuri näin, eikä toisin. Yleinen viittaus riskiin ei riitä, jos vaikutus kohdistuu yksittäiseen kiinteistöön.

Omaisuudensuoja ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaissa turvattu oikeus. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi rajoittaa, mutta se tarkoittaa sitä, että rajoitukselle pitää olla selkeä peruste, oikea mitoitus ja todellinen tarve. Pitää myös pystyä osoittamaan, että lievempi keino ei riitä. Tässä kohtaa lausunto jää hyvin ohueksi.

Kukaan ei vaadi, että tulvariski jätetään huomioimatta. Mutta vaaditaan sitä, että päätökset tehdään niin, että ne ovat perusteltuja, oikeasuhtaisia ja kohtelevat ihmisiä tasapuolisesti. Nyt lausunto antaa kuvan, että keskustelu halutaan sulkea, ei käydä. Se ei ole hyvän hallinnon tapa. Ja juuri siksi tämä asia on nyt hallinto-oikeudessa.