Rälssit auki – Osa 8: Entä jos leikattaisiin järjestelmää eikä palvelua?

Suomessa julkisten menojen leikkaamisesta käytävä keskustelu päätyy hämmästyttävän nopeasti samaan asetelmaan.

Jos valtio säästää, vastassa ovat sairaanhoitaja, vanhus, lapsi, opiskelija ja työtön.

Mutta missä ovat hallinto, organisaatiot, johtamisrakenteet, hankkeet, avustusjärjestelmät, päällekkäiset tehtävät, raportointi, tietojärjestelmät ja koko vuosikymmenten aikana julkisten palvelujen ympärille kasvanut koneisto?

Niistä puhutaan huomattavasti vähemmän.

Seitsemän Rälssit auki -kirjoituksen jälkeen on aika vetää hetkeksi kameraa kauemmaksi ja kysyä, mitä olemme oikeastaan olleet tutkimassa.

Emme hyvinvointivaltiota vastaan.

Vaan sitä varten.

Palvelu ja järjestelmä eivät ole sama asia

Julkinen sektori ei koostu vain kansalaiselle näkyvistä palveluista.

Kun lapsi menee kouluun, hän näkee opettajan. Kun ihminen sairastuu, hän kohtaa lääkärin tai sairaanhoitajan. Kun talo palaa, paikalle tulee pelastuslaitos. Kun turvallisuus järkkyy, tarvitaan poliisia.

Nämä ovat julkisen sektorin näkyvä osa.

Niiden ympärillä on kuitenkin kokonainen järjestelmä.

On virastoja, hallintoja, yhtiöitä, säätiöitä, yhdistyksiä, hankkeita, ohjelmia, työryhmiä, koordinaattoreita, johtajia, päälliköitä, asiantuntijoita, konsultteja, selvityksiä, raportointia ja tietojärjestelmiä.

Monia niistä tarvitaan.

Mutta tarvitaanko niitä kaikkia?

Siinä on tämän kirjoitussarjan yksi tärkeimmistä kysymyksistä.

Jokaiselle olemassa olevalle rakenteelle löytyy yleensä perustelu. Organisaatio osaa kertoa, miksi juuri sen toiminta on tärkeää. Hanke pystyy perustelemaan hankkeen. Hallinto perustelee hallinnon. Avustuksen saaja kertoo, miksi avustusta tarvitaan.

Paljon harvemmin kysytään:

Mitä tapahtuisi, jos tätä ei olisi?

Seitsemän osaa – sama kysymys

Tässä kirjoitussarjassa olemme avanneet julkista taloutta pala kerrallaan.

Olemme katsoneet valtion henkilöstöä ja organisaatioita. Olemme avanneet avustusjärjestelmiä ja julkisen rahan ympärille syntyneitä rakenteita. Olemme tarkastelleet kuntakonserneja, yhtiöitä ja in-house-järjestelyjä. Olemme kysyneet johtamisesta, palkoista ja organisaatioiden kasvamisesta.

Julkisissa hankinnoissa vastaan tuli jo erittäin konkreettinen esimerkki. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tutkimuksen mukaan kilpailun lisäämisellä julkisissa hankinnoissa voisi olla saavutettavissa vuosittain noin 144–176 miljoonan euron säästö.

Ei sairaanhoitajilta.

Ei kouluilta.

Ei vanhusten hoidosta.

Vaan saamalla useampia yrityksiä tarjoamaan samoista hankinnoista.

Digitalisaatiota tarkastellessamme vastaan tuli puolestaan toinen kysymys. Jos kansalainen tekee verkossa itse työn, jonka virkailija aikaisemmin teki, tai tietokone automatisoi työvaiheen, missä säästö näkyy?

Tietokone ei säästä rahaa sillä, että se hankitaan.

Säästö syntyy vasta, jos työ todella muuttuu ja vanhasta kustannuksesta voidaan luopua.

Seitsemän osan jälkeen kysymys ei siis enää ole siitä, onko palvelujen ympärillä tutkittavaa.

On.

Kysymys kuuluu:

Kuinka paljon siellä on?

”Valtio maksaa”

Julkisesta rahasta puhuttaessa käytetään jatkuvasti ilmaisuja:

valtio maksaa.

kunta maksaa.

EU maksaa.

Ilmaisut ovat arkikielessä ymmärrettäviä, mutta niihin sisältyy yksi vaarallinen harha.

Julkisella vallalla ei ole jotakin erillistä ilmaisen rahan kassaa.

Valtion rahat tulevat pääosin veroista ja maksuista. Lisäksi valtio saa omaisuus- ja muita tuloja. Ja kun rahat eivät riitä menoihin, valtio ottaa velkaa.

Velkakaan ei poista laskua.

Se siirtää sitä.

Siksi ”valtio maksaa” pitäisi talouskeskustelussa kääntää mielessämme toiseen muotoon:

Mistä raha tuli?

Ja heti perään:

Mihin se käytettiin?

Sama koskee kuntaa, hyvinvointialuetta ja Euroopan unionia. Rahaa voidaan siirtää järjestelmän sisällä monen mutkan kautta ja kirjata välillä yhden organisaation menoksi ja toisen tuloksi.

Mutta ensimmäinen euro tuli jostakin.

Lopulta veronmaksajalla on vain yksi lompakko.

Leikkaaminen ei aina tarkoita palvelun leikkaamista

Julkisen sektorin pienentäminen ja julkisten palvelujen vähentäminen eivät ole sama asia.

Jos kaksi päällekkäistä hallinnollista tehtävää voidaan yhdistää ilman palvelun heikkenemistä, kansalainen ei menetä palvelua, mutta järjestelmän kustannus voi pienentyä.

Jos tarpeeton hanke lopetetaan, sairaanhoitajan työvuorosta ei katoa yhtään tuntia.

Jos päällekkäistä hallintoa voidaan purkaa, vanhukselta ei tarvitse vähentää hoivaa.

Jos tietojärjestelmä korvaa aidosti vanhan työvaiheen ja vanhasta järjestelmästä voidaan luopua, palvelu voi jopa parantua samalla kun kustannukset pienenevät.

Jos julkisilla varoilla ylläpidetty toiminta ei enää tuota sitä hyötyä, jota varten se aikanaan perustettiin, sen jatkaminen vain siksi, että se on olemassa, ei ole hyvinvointivaltion puolustamista.

Se on olemassa olevan rakenteen puolustamista.

Näillä kahdella asialla on valtava ero.

Mitä järjestelmä itse maksaa?

Kun rahaa on vähemmän, puhumme nopeasti terveyskeskuksista, kouluista, vanhuspalveluista ja sosiaaliturvasta.

Harvemmin ensimmäinen kysymys kuuluu:

Mitä itse järjestelmä maksaa?

Kuinka monta hallinnollista porrasta tarvitaan yhden palvelun tuottamiseen?

Kuinka paljon rahaa käytetään siihen, että julkinen organisaatio hallinnoi toista julkista organisaatiota?

Kuinka paljon käytämme hankkeisiin, joiden vaikuttavuutta ei pystytä jälkeenpäin osoittamaan?

Kuinka paljon julkista rahaa jaetaan toimintaan, jonka jatkuminen riippuu vuodesta toiseen samasta julkisesta rahoituksesta?

Kuinka monta tietojärjestelmää ylläpidämme siksi, ettei vanhasta ole koskaan päästy eroon?

Kuinka paljon ostamme palveluja tilanteissa, joissa kilpailua syntyy liian vähän?

Ja kuinka monta organisaatiota tarvitaan siihen, että yksi euro päätyy lopulta varsinaisen palvelun tuottamiseen?

Yksittäin jokainen meno voi näyttää pieneltä ja täysin perustellulta.

Kokonaisuus on toinen asia.

Siksi jokaisen rakenteen kohdalla pitäisi kysyä kolme yksinkertaista kysymystä:

Mitä tämä maksaa?

Mitä tällä saadaan?

Mitä tapahtuisi, jos tätä ei olisi?

Jos viimeiseen kysymykseen vastaus on ”ei juuri mitään”, olemme ainakin löytäneet kohteen, jonka tarpeellisuus ja kustannukset pitää avata.

Sitten laskin ratkaisee.

Alijäämä ei kerro yksin, onnistuiko säästö

Julkisen talouden keskustelussa tehdään myös toinen helppo päätelmä.

Jos alijäämä kasvaa säästötoimista huolimatta, säästöt eivät muka toimineet.

Näin yksinkertaista talous ei ole.

Oikea kysymys kuuluu:

Mikä alijäämä olisi ollut ilman tehtyjä sopeutustoimia?

Valtiontalouteen vaikuttavat samanaikaisesti talouskasvu, työllisyys, verotulot, korkomenot, väestörakenne, sosiaalimenot ja monet muut tekijät. Jos tulot kehittyvät ennakoitua heikommin tai menot kasvavat muualla, alijäämä voi kasvaa siitä huolimatta, että jossakin toisessa kohdassa on todella säästetty.

Tämä ei tarkoita, että kaikki säästöt olisivat järkeviä.

Päinvastoin.

Huono säästö voi kasvattaa kustannuksia muualla. Jos esimerkiksi ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästetään miljoona ja seurauksena korjaaviin palveluihin tarvitaan myöhemmin kaksi miljoonaa lisää, julkinen talous ei säästänyt miljoonaa.

Se hävisi miljoonan.

Siksi yksittäisen momentin pienentyminen ei vielä todista kokonaistaloudellista säästöä.

Veronmaksajalla on edelleen vain yksi lompakko.

Mitä julkisen vallan oikeastaan kuuluu tehdä?

Suomen ongelmaa ei ratkaista vain kysymällä, kuinka monta miljardia pitäisi leikata.

Ensin pitäisi uskaltaa kysyä paljon vaikeampi kysymys:

Mitä valtion, kuntien ja muun julkisen sektorin kuuluu tehdä?

Kun siitä on päätetty, voidaan kysyä, mikä on tehokkain tapa tehdä se.

Nyt toimimme liian usein päinvastoin.

Olemassa oleva rakenne hyväksytään lähtökohdaksi. Sen jälkeen pohditaan, mistä sen sisältä löydettäisiin kaksi, kolme tai viisi prosenttia säästöä.

Silloin höylätään kaikkea vähän.

Myös tarpeellista.

Todellinen rakenteellinen uudistaminen on vaikeampaa, koska siinä joudutaan kysymään kokonaisista toiminnoista:

Tarvitaanko tätä enää?

Onko tämä julkisen vallan tehtävä?

Voidaanko tämä tehdä yksinkertaisemmin?

Onko meillä jo toinen organisaatio tekemässä samaa asiaa?

Voidaanko sama palvelu tuottaa pienemmällä hallinnolla?

Miksi tämä hanke on edelleen olemassa?

Miksi tämä järjestelmä ei korvannut vanhaa?

Ja lopulta se vaikein:

Mitä tapahtuisi, jos tämä lopetettaisiin kokonaan?

Hyvinvointivaltiota voi puolustaa myös karsimalla

Kun tässä kirjoitussarjassa puhutaan julkisen talouden ympärille syntyneistä rälssirakenteista, sillä ei tarkoiteta sairaanhoitajaa, opettajaa, poliisia, palomiestä eikä vanhusta palvelutalossa.

Puhutaan järjestelmästä heidän ympärillään.

Hallintoakin tarvitaan.

Johtamista tarvitaan.

Tietojärjestelmiä tarvitaan.

Hankintoja tarvitaan.

Myös järjestöillä, tutkimuksella ja kehittämisellä on yhteiskunnassa tärkeä tehtävänsä.

Mutta minkään näistä olemassaolo ei voi itsessään olla peruste sille, ettei niiden kustannuksia, tuloksia ja tarpeellisuutta saisi arvioida.

Hyvinvointivaltion puolustaminen ei voi tarkoittaa jokaisen olemassa olevan julkisen rakenteen puolustamista.

Päinvastoin.

Jos haluamme säilyttää suomalaisen hyvinvointivaltion ydintehtävät myös tuleville sukupolville, meidän täytyy pystyä erottamaan toisistaan palvelu ja sitä ympäröivä järjestelmä.

Rahaa ei ole rajattomasti.

Jokainen hallintoon käytetty euro on perusteltu vain silloin, kun hallinto auttaa tuottamaan yhteiskunnan tehtävät paremmin, tehokkaammin tai turvallisemmin.

Hallinnon tarkoitus on palvella toimintaa.

Toiminnan tarkoitus ei ole ylläpitää hallintoa.

Kun seuraavan kerran kuulemme, että julkisesta taloudesta pitäisi säästää miljardi, älkäämme ensimmäiseksi kysykö, mitä palveluja leikataan.

Kysytään ensin:

Mitä rakenteita voidaan poistaa ilman, että kansalaisen tarvitsema palvelu heikkenee?

Käydään läpi hallinto, päällekkäisyydet, hankkeet, avustukset, yhtiöt, säätiöt, tietojärjestelmät ja johtamisportaat.

Selvitetään, mitä ne maksavat, mitä niillä saadaan aikaan ja mitä tapahtuisi, jos niitä ei olisi.

Ja vasta kun tämä työ on tehty, tullaan kysymään kansalaiselta, mistä hänen pitäisi luopua.

Siinä on tämän kirjoitussarjan ajatus kaikkein yksinkertaisimmillaan.

Ei pureta ensimmäisenä hyvinvointivaltiota.

Puretaan ensin sen ympärille vuosikymmenten aikana rakennettu rälssi.