Rälssit auki – Osa 8: Entä jos leikattaisiin järjestelmää eikä palvelua?

Suomessa julkisten menojen leikkaamisesta käytävä keskustelu päätyy hämmästyttävän nopeasti samaan asetelmaan.

Jos valtio säästää, vastassa ovat sairaanhoitaja, vanhus, lapsi, opiskelija ja työtön.

Mutta missä ovat hallinto, organisaatiot, johtamisrakenteet, hankkeet, avustusjärjestelmät, päällekkäiset tehtävät, raportointi, tietojärjestelmät ja koko vuosikymmenten aikana julkisten palvelujen ympärille kasvanut koneisto?

Niistä puhutaan huomattavasti vähemmän.

Seitsemän Rälssit auki -kirjoituksen jälkeen on aika vetää hetkeksi kameraa kauemmaksi ja kysyä, mitä olemme oikeastaan olleet tutkimassa.

Emme hyvinvointivaltiota vastaan.

Vaan sitä varten.

Palvelu ja järjestelmä eivät ole sama asia

Julkinen sektori ei koostu vain kansalaiselle näkyvistä palveluista.

Kun lapsi menee kouluun, hän näkee opettajan. Kun ihminen sairastuu, hän kohtaa lääkärin tai sairaanhoitajan. Kun talo palaa, paikalle tulee pelastuslaitos. Kun turvallisuus järkkyy, tarvitaan poliisia.

Nämä ovat julkisen sektorin näkyvä osa.

Niiden ympärillä on kuitenkin kokonainen järjestelmä.

On virastoja, hallintoja, yhtiöitä, säätiöitä, yhdistyksiä, hankkeita, ohjelmia, työryhmiä, koordinaattoreita, johtajia, päälliköitä, asiantuntijoita, konsultteja, selvityksiä, raportointia ja tietojärjestelmiä.

Monia niistä tarvitaan.

Mutta tarvitaanko niitä kaikkia?

Siinä on tämän kirjoitussarjan yksi tärkeimmistä kysymyksistä.

Jokaiselle olemassa olevalle rakenteelle löytyy yleensä perustelu. Organisaatio osaa kertoa, miksi juuri sen toiminta on tärkeää. Hanke pystyy perustelemaan hankkeen. Hallinto perustelee hallinnon. Avustuksen saaja kertoo, miksi avustusta tarvitaan.

Paljon harvemmin kysytään:

Mitä tapahtuisi, jos tätä ei olisi?

Seitsemän osaa – sama kysymys

Tässä kirjoitussarjassa olemme avanneet julkista taloutta pala kerrallaan.

Olemme katsoneet valtion henkilöstöä ja organisaatioita. Olemme avanneet avustusjärjestelmiä ja julkisen rahan ympärille syntyneitä rakenteita. Olemme tarkastelleet kuntakonserneja, yhtiöitä ja in-house-järjestelyjä. Olemme kysyneet johtamisesta, palkoista ja organisaatioiden kasvamisesta.

Julkisissa hankinnoissa vastaan tuli jo erittäin konkreettinen esimerkki. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tutkimuksen mukaan kilpailun lisäämisellä julkisissa hankinnoissa voisi olla saavutettavissa vuosittain noin 144–176 miljoonan euron säästö.

Ei sairaanhoitajilta.

Ei kouluilta.

Ei vanhusten hoidosta.

Vaan saamalla useampia yrityksiä tarjoamaan samoista hankinnoista.

Digitalisaatiota tarkastellessamme vastaan tuli puolestaan toinen kysymys. Jos kansalainen tekee verkossa itse työn, jonka virkailija aikaisemmin teki, tai tietokone automatisoi työvaiheen, missä säästö näkyy?

Tietokone ei säästä rahaa sillä, että se hankitaan.

Säästö syntyy vasta, jos työ todella muuttuu ja vanhasta kustannuksesta voidaan luopua.

Seitsemän osan jälkeen kysymys ei siis enää ole siitä, onko palvelujen ympärillä tutkittavaa.

On.

Kysymys kuuluu:

Kuinka paljon siellä on?

”Valtio maksaa”

Julkisesta rahasta puhuttaessa käytetään jatkuvasti ilmaisuja:

valtio maksaa.

kunta maksaa.

EU maksaa.

Ilmaisut ovat arkikielessä ymmärrettäviä, mutta niihin sisältyy yksi vaarallinen harha.

Julkisella vallalla ei ole jotakin erillistä ilmaisen rahan kassaa.

Valtion rahat tulevat pääosin veroista ja maksuista. Lisäksi valtio saa omaisuus- ja muita tuloja. Ja kun rahat eivät riitä menoihin, valtio ottaa velkaa.

Velkakaan ei poista laskua.

Se siirtää sitä.

Siksi ”valtio maksaa” pitäisi talouskeskustelussa kääntää mielessämme toiseen muotoon:

Mistä raha tuli?

Ja heti perään:

Mihin se käytettiin?

Sama koskee kuntaa, hyvinvointialuetta ja Euroopan unionia. Rahaa voidaan siirtää järjestelmän sisällä monen mutkan kautta ja kirjata välillä yhden organisaation menoksi ja toisen tuloksi.

Mutta ensimmäinen euro tuli jostakin.

Lopulta veronmaksajalla on vain yksi lompakko.

Leikkaaminen ei aina tarkoita palvelun leikkaamista

Julkisen sektorin pienentäminen ja julkisten palvelujen vähentäminen eivät ole sama asia.

Jos kaksi päällekkäistä hallinnollista tehtävää voidaan yhdistää ilman palvelun heikkenemistä, kansalainen ei menetä palvelua, mutta järjestelmän kustannus voi pienentyä.

Jos tarpeeton hanke lopetetaan, sairaanhoitajan työvuorosta ei katoa yhtään tuntia.

Jos päällekkäistä hallintoa voidaan purkaa, vanhukselta ei tarvitse vähentää hoivaa.

Jos tietojärjestelmä korvaa aidosti vanhan työvaiheen ja vanhasta järjestelmästä voidaan luopua, palvelu voi jopa parantua samalla kun kustannukset pienenevät.

Jos julkisilla varoilla ylläpidetty toiminta ei enää tuota sitä hyötyä, jota varten se aikanaan perustettiin, sen jatkaminen vain siksi, että se on olemassa, ei ole hyvinvointivaltion puolustamista.

Se on olemassa olevan rakenteen puolustamista.

Näillä kahdella asialla on valtava ero.

Mitä järjestelmä itse maksaa?

Kun rahaa on vähemmän, puhumme nopeasti terveyskeskuksista, kouluista, vanhuspalveluista ja sosiaaliturvasta.

Harvemmin ensimmäinen kysymys kuuluu:

Mitä itse järjestelmä maksaa?

Kuinka monta hallinnollista porrasta tarvitaan yhden palvelun tuottamiseen?

Kuinka paljon rahaa käytetään siihen, että julkinen organisaatio hallinnoi toista julkista organisaatiota?

Kuinka paljon käytämme hankkeisiin, joiden vaikuttavuutta ei pystytä jälkeenpäin osoittamaan?

Kuinka paljon julkista rahaa jaetaan toimintaan, jonka jatkuminen riippuu vuodesta toiseen samasta julkisesta rahoituksesta?

Kuinka monta tietojärjestelmää ylläpidämme siksi, ettei vanhasta ole koskaan päästy eroon?

Kuinka paljon ostamme palveluja tilanteissa, joissa kilpailua syntyy liian vähän?

Ja kuinka monta organisaatiota tarvitaan siihen, että yksi euro päätyy lopulta varsinaisen palvelun tuottamiseen?

Yksittäin jokainen meno voi näyttää pieneltä ja täysin perustellulta.

Kokonaisuus on toinen asia.

Siksi jokaisen rakenteen kohdalla pitäisi kysyä kolme yksinkertaista kysymystä:

Mitä tämä maksaa?

Mitä tällä saadaan?

Mitä tapahtuisi, jos tätä ei olisi?

Jos viimeiseen kysymykseen vastaus on ”ei juuri mitään”, olemme ainakin löytäneet kohteen, jonka tarpeellisuus ja kustannukset pitää avata.

Sitten laskin ratkaisee.

Alijäämä ei kerro yksin, onnistuiko säästö

Julkisen talouden keskustelussa tehdään myös toinen helppo päätelmä.

Jos alijäämä kasvaa säästötoimista huolimatta, säästöt eivät muka toimineet.

Näin yksinkertaista talous ei ole.

Oikea kysymys kuuluu:

Mikä alijäämä olisi ollut ilman tehtyjä sopeutustoimia?

Valtiontalouteen vaikuttavat samanaikaisesti talouskasvu, työllisyys, verotulot, korkomenot, väestörakenne, sosiaalimenot ja monet muut tekijät. Jos tulot kehittyvät ennakoitua heikommin tai menot kasvavat muualla, alijäämä voi kasvaa siitä huolimatta, että jossakin toisessa kohdassa on todella säästetty.

Tämä ei tarkoita, että kaikki säästöt olisivat järkeviä.

Päinvastoin.

Huono säästö voi kasvattaa kustannuksia muualla. Jos esimerkiksi ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästetään miljoona ja seurauksena korjaaviin palveluihin tarvitaan myöhemmin kaksi miljoonaa lisää, julkinen talous ei säästänyt miljoonaa.

Se hävisi miljoonan.

Siksi yksittäisen momentin pienentyminen ei vielä todista kokonaistaloudellista säästöä.

Veronmaksajalla on edelleen vain yksi lompakko.

Mitä julkisen vallan oikeastaan kuuluu tehdä?

Suomen ongelmaa ei ratkaista vain kysymällä, kuinka monta miljardia pitäisi leikata.

Ensin pitäisi uskaltaa kysyä paljon vaikeampi kysymys:

Mitä valtion, kuntien ja muun julkisen sektorin kuuluu tehdä?

Kun siitä on päätetty, voidaan kysyä, mikä on tehokkain tapa tehdä se.

Nyt toimimme liian usein päinvastoin.

Olemassa oleva rakenne hyväksytään lähtökohdaksi. Sen jälkeen pohditaan, mistä sen sisältä löydettäisiin kaksi, kolme tai viisi prosenttia säästöä.

Silloin höylätään kaikkea vähän.

Myös tarpeellista.

Todellinen rakenteellinen uudistaminen on vaikeampaa, koska siinä joudutaan kysymään kokonaisista toiminnoista:

Tarvitaanko tätä enää?

Onko tämä julkisen vallan tehtävä?

Voidaanko tämä tehdä yksinkertaisemmin?

Onko meillä jo toinen organisaatio tekemässä samaa asiaa?

Voidaanko sama palvelu tuottaa pienemmällä hallinnolla?

Miksi tämä hanke on edelleen olemassa?

Miksi tämä järjestelmä ei korvannut vanhaa?

Ja lopulta se vaikein:

Mitä tapahtuisi, jos tämä lopetettaisiin kokonaan?

Hyvinvointivaltiota voi puolustaa myös karsimalla

Kun tässä kirjoitussarjassa puhutaan julkisen talouden ympärille syntyneistä rälssirakenteista, sillä ei tarkoiteta sairaanhoitajaa, opettajaa, poliisia, palomiestä eikä vanhusta palvelutalossa.

Puhutaan järjestelmästä heidän ympärillään.

Hallintoakin tarvitaan.

Johtamista tarvitaan.

Tietojärjestelmiä tarvitaan.

Hankintoja tarvitaan.

Myös järjestöillä, tutkimuksella ja kehittämisellä on yhteiskunnassa tärkeä tehtävänsä.

Mutta minkään näistä olemassaolo ei voi itsessään olla peruste sille, ettei niiden kustannuksia, tuloksia ja tarpeellisuutta saisi arvioida.

Hyvinvointivaltion puolustaminen ei voi tarkoittaa jokaisen olemassa olevan julkisen rakenteen puolustamista.

Päinvastoin.

Jos haluamme säilyttää suomalaisen hyvinvointivaltion ydintehtävät myös tuleville sukupolville, meidän täytyy pystyä erottamaan toisistaan palvelu ja sitä ympäröivä järjestelmä.

Rahaa ei ole rajattomasti.

Jokainen hallintoon käytetty euro on perusteltu vain silloin, kun hallinto auttaa tuottamaan yhteiskunnan tehtävät paremmin, tehokkaammin tai turvallisemmin.

Hallinnon tarkoitus on palvella toimintaa.

Toiminnan tarkoitus ei ole ylläpitää hallintoa.

Kun seuraavan kerran kuulemme, että julkisesta taloudesta pitäisi säästää miljardi, älkäämme ensimmäiseksi kysykö, mitä palveluja leikataan.

Kysytään ensin:

Mitä rakenteita voidaan poistaa ilman, että kansalaisen tarvitsema palvelu heikkenee?

Käydään läpi hallinto, päällekkäisyydet, hankkeet, avustukset, yhtiöt, säätiöt, tietojärjestelmät ja johtamisportaat.

Selvitetään, mitä ne maksavat, mitä niillä saadaan aikaan ja mitä tapahtuisi, jos niitä ei olisi.

Ja vasta kun tämä työ on tehty, tullaan kysymään kansalaiselta, mistä hänen pitäisi luopua.

Siinä on tämän kirjoitussarjan ajatus kaikkein yksinkertaisimmillaan.

Ei pureta ensimmäisenä hyvinvointivaltiota.

Puretaan ensin sen ympärille vuosikymmenten aikana rakennettu rälssi.

 

Rälssit auki, osa 7 – digitalisaatio lupasi säästää työtä, mutta säästikö se rahaa?

Edellisessä osassa pöydälle nostettiin hankintasopimus. Nyt sen viereen nostetaan tietokone.

Suomen julkista hallintoa on digitalisoitu vuosikymmeniä. Paperilomakkeita on korvattu verkkopalveluilla, viranomaisasiointia on siirretty verkkoon, rekistereitä yhdistetty, tietoa siirretty sähköisesti ja kokonaisia työprosesseja automatisoitu. Kansalaisen näkökulmasta muutos on ollut valtava. Verotus, pankkiasiointi, reseptit, terveydenhuollon tiedot, ajanvaraukset, hakemukset, viranomaisviestit ja suuri osa muusta asioinnista hoituvat nykyään tietokoneella tai puhelimella.

Paljon on myös parantunut. Olisi aika vaikea perustella paluuta maailmaan, jossa veroilmoitus täytetään käsin, resepti on paperilappu ja viranomaisasia hoidetaan jonottamalla tiskille virka-aikana.

Digitalisaatio ei siis ole ongelma.

Kysymys kuuluu, olemmeko saaneet siitä sen tuottavuushyödyn, jota meille on luvattu?

Kun kansalainen tekee verkossa itse työn, jonka virkailija aikaisemmin teki, jossakin pitäisi vapautua työaikaa. Kun tieto siirtyy järjestelmästä toiseen automaattisesti, jonkun ei enää tarvitse kirjoittaa sitä uudelleen. Kun lasku käsitellään automaattisesti, paperia ei kierrätetä pöydältä toiselle. Kun tekoäly kirjoittaa luonnoksen tai purkaa ammattilaisen sanelun tekstiksi, aikaa pitäisi jäädä varsinaiseen työhön.

Tämä on digitalisaation taloudellinen lupaus.

Jos aikaisemmin kymmenen ihmistä teki jonkin työn ja uuden järjestelmän jälkeen siihen tarvitaan viisi, tuottavuus parani valtavasti. Jos työtä tekee edelleen kymmenen ihmistä ja heidän lisäkseen maksamme järjestelmän lisenssit, ylläpidon, integraatiot, tietoturvan, palvelimet ja ulkopuolisen tuen, kustannus ei pienentynyt. Saimme ehkä paremman palvelun, mutta emme säästöä.

Näiden kahden asian erottaminen on tärkeää. Digitalisaatio voi olla erittäin onnistunut, vaikka se ei säästäisi euroakaan, jos sillä saadaan olennaisesti parempi palvelu, turvallisempi tiedonkulku tai kokonaan uusi toiminnallisuus. Mutta silloin sitä ei pidä perustella säästöllä.

Tässä vastaan tulee ensimmäinen ongelma tämän luvun kirjoittamisessa. Paljonko Suomen julkinen sektori käyttää tietotekniikkaan?

Yhtä rehellistä lukua ei ole helppo antaa.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden kirjanpidoissa ICT-kustannuksia käsitellään eri tavoin. Mukana voi olla oma henkilöstö, palveluostot, laitteet, ohjelmistot, lisenssit, tietoliikenne, kehittämishankkeet, investoinnit ja poistot. Osa tietotekniikasta ostetaan yhteisiltä palveluntuottajilta ja näkyy yhden organisaation tulona ja toisen menona. Jos nämä summataan huolimattomasti, sama euro voidaan laskea useaan kertaan.

Tässä kirjoitussarjassa emme tee niin.

Siksi paljon kiinnostavampaa kuin yhden suuren miljardiluvun metsästäminen on katsoa, millainen järjestelmä ICT:n ympärille on rakennettu ja mitä yksittäisistä suurista kokonaisuuksista voidaan oppia.

Valtiolla yhteisiä perustietotekniikkapalveluja tuottaa Valtori. Digi- ja väestötietovirasto vastaa muun muassa Suomi.fi-palveluista, väestötietojärjestelmästä ja sähköisen asioinnin infrastruktuurista. Hallinnonaloilla ja virastoilla on lisäksi omia järjestelmiään ja kehityshankkeitaan. Hyvinvointialueilla on omat tietohallintonsa, potilas- ja asiakastietojärjestelmänsä ja suuri määrä muita järjestelmiä. Niiden lisäksi valtio ja hyvinvointialueet omistavat yhdessä DigiFinlandin, joka tuottaa valtakunnallisia digitaalisia sote-palveluja. DigiFinlandin omistuksesta valtio pitää 33,46 prosenttia ja hyvinvointialueet, Helsinki sekä HUS yhteensä 66,54 prosenttia.

Tämä ei itsessään todista päällekkäisyydestä. Päinvastoin, yhteinen valtakunnallinen ratkaisu voi olla juuri sitä järkevää keskittämistä, jota tässä kirjoitussarjassa olemme peräänkuuluttaneet. Jos yksi järjestelmä voidaan tehdä kerran ja ottaa käyttöön koko Suomessa, ei ole mitään järkeä rakentaa samaa asiaa 21 kertaa.

Mutta juuri tässä tulee digitalisaation yksi tärkeimmistä kysymyksistä.

Rakennammeko yhden järjestelmän 21 käyttäjälle vai 21 järjestelmää samaan tarkoitukseen?

Hyvinvointialueiden syntyessä tietojärjestelmien yhdistäminen oli valtava työ. Vuoden 2024 valtion talousarviossa hyvinvointialueiden välttämättömiin kertaluonteisiin ICT-muutoskustannuksiin liittyi vielä 100 miljoonan euron määräraha. Kyse oli aikaisemmin myönnetyn valtuuden perusteella maksettavista menoista.

Tämäkin on hyvä esimerkki siitä, kuinka organisaatiouudistus maksaa ennen kuin se mahdollisesti säästää. Kun useiden kuntien ja sairaanhoitopiirien järjestelmät yhdistetään hyvinvointialueelle, vanhat tiedot pitää siirtää, järjestelmiä integroida, käyttöoikeuksia rakentaa ja henkilöstö kouluttaa. Siirtymävaiheessa kustannukset voivat jopa kasvaa.

Siksi digitalisaation tulosta ei pitäisi arvioida hankkeen valmistumispäivänä.

Se pitäisi arvioida viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.

Kuinka monta vanhaa järjestelmää poistettiin? Kuinka monta lisenssiä jäi pois? Kuinka paljon manuaalista työtä katosi? Kuinka paljon henkilöstön aikaa vapautui? Kuinka monta päällekkäistä rekisteriä lopetettiin? Ja ennen kaikkea, paljonko kokonaiskustannus oli ennen muutosta ja paljonko se on muutoksen jälkeen?

Jos emme pysty vastaamaan näihin kysymyksiin, emme oikeastaan tiedä, oliko kyseessä investointi vai pelkkä uusi kustannus.

Suomen tunnetuin julkisen sektorin tietojärjestelmähanke lienee Apotti. Sitä käytetään julkisessa keskustelussa usein esimerkkinä lähes kaikkeen mahdolliseen, joten tässäkin pitää erotella luvut ennen johtopäätöksiä.

Apotin oman ilmoituksen mukaan järjestelmän rakentamisen ja käyttöönoton investointikustannus nykyisessä laajuudessa on 407 miljoonaa euroa. HUSin tarkastuslautakunnan arviointikertomuksessa puolestaan todetaan Apotin vuonna 2021 päivitetyn ennusteen hankkeen ja jatkuvan palvelun kustannuksista olleen omistajille yhteensä noin 625,6 miljoonaa euroa.

Kuusisataakaksikymmentäviisi miljoonaa euroa on valtava summa.

Mutta sekään ei vielä kerro, oliko Apotti kallis vai halpa.

Vertailuksi pitäisi tietää, paljonko kaikki ne järjestelmät, integraatiot, ylläpito, henkilöstö ja työvaiheet olisivat maksaneet ilman Apottia. Lisäksi pitäisi pystyä arvioimaan, mitä toiminnallisia hyötyjä yhteisestä järjestelmästä on saatu. Apotti itsekin toteaa järjestelmien kustannusvertailun olevan vaikeaa, koska järjestelmien laajuudet ja kustannuksiin sisältyvät asiat eroavat toisistaan.

Juuri tässä julkisten ICT-hankkeiden arviointi usein vaikeutuu.

Me tiedämme melko tarkasti, mitä uusi järjestelmä maksoi.

Paljon vaikeampaa on selvittää, mitä vanha tapa olisi maksanut samalla ajanjaksolla.

Apotti tarjoaa myös konkreettisen esimerkin siitä, että järjestelmästä irtautumisellakin on hintansa. Keski- ja Itä-Uudenmaan hyvinvointialueet luopuivat Apotin omistuksesta vuonna 2024. Apotin mukaan irtautumisesta aiheutui Keski-Uudellemaalle noin 10 miljoonan euron ja Itä-Uudellemaalle noin 4,6 miljoonan euron kustannus.

Tietojärjestelmää ei siis vaihdeta samalla tavalla kuin kopiokonetta.

Kun suuri järjestelmä on hankittu, siihen on koulutettu tuhansia ihmisiä, siihen on rakennettu integraatiot ja sen sisälle on kertynyt valtava määrä tietoa, vaihtamisesta tulee kallista. Taloustieteessä puhutaan toimittajalukosta. Kansankielellä voisi sanoa, että kun naimisiin on menty, avioerokin maksaa.

Tämän vuoksi järjestelmän hankintahinta on vain osa todellisesta hinnasta. Pitäisi arvioida koko elinkaari: rakentaminen, käyttöönotto, lisenssit, ylläpito, kehittäminen, integraatiot, koulutus, tietoturva ja lopulta myös järjestelmästä poistuminen.

Tässä tullaan asiaan, joka koskee paljon muutakin kuin Apottia. Julkisessa hallinnossa järjestelmän käyttöönotto voidaan helposti kirjata onnistumiseksi sillä perusteella, että järjestelmä saatiin tuotantoon. Hankkeen budjetti ja aikataulu ovat tietenkin tärkeitä mittareita, mutta taloudellisesta näkökulmasta ne ovat vasta alku.

Todellinen kysymys kuuluu, muuttuiko itse työ?

Jos uusi järjestelmä vain digitalisoi vanhan byrokratian, emme välttämättä ole tehostaneet mitään. Paperinen lomake on muuttunut sähköiseksi lomakkeeksi, mutta samat hyväksynnät, tarkastukset ja työvaiheet ovat edelleen olemassa.

Digitalisaation pitäisi siksi alkaa prosessista eikä tietokoneesta.

Ensin kysytään, miksi työ tehdään tällä tavalla. Tarvitaanko kaikki vaiheet? Tarvitaanko kaikki hyväksynnät? Voiko tieto tulla suoraan alkuperäisestä lähteestä? Voiko päätös syntyä automaattisesti silloin, kun lain ehdot täyttyvät yksiselitteisesti? Vasta sen jälkeen rakennetaan järjestelmä.

Muuten käy helposti niin, että huono prosessi automatisoidaan.

Ja silloin meillä on vain erittäin nopeasti toimiva huono prosessi.

Digitalisaation toinen suuri lupaus on ollut kansalaisen oman työn helpottuminen. Tässä tulokset ovat kaksijakoisia. Moni asia on kiistatta helpottunut. Veroasiointi on tästä hyvä esimerkki. Suuri osa kansalaisista pystyy tarkistamaan ja muuttamaan tietonsa verkossa ilman käyntiä verotoimistossa.

Mutta samalla on tapahtunut toinen muutos.

Osa työstä on siirtynyt viranomaiselta asiakkaalle.

Tämä ei välttämättä ole huono asia. Minäkin teen mieluummin yksinkertaisen asian kotona viidessä minuutissa kuin ajan virastoon jonottamaan. Taloudellisesti pitää kuitenkin kysyä, mitä tapahtui viranomaisen päässä. Jos kansalainen tekee itse tiedonsyötön ja järjestelmä automatisoi käsittelyn, sen pitäisi näkyä myös työn määrässä ja kustannuksissa.

Muuten digitalisaation tuottavuushyöty jää vain puolikkaaksi.

Tämä liittyy suoraan toisessa osassa esittämäämme kysymykseen valtion henkilöstöstä. Sitä ei tarvitse tässä avata uudelleen. Nyt kiinnostaa mekanismi: kun työ siirtyy asiakkaalle tai koneelle, poistuuko vanha työvaihe oikeasti?

Tietojärjestelmien maailmassa on myös toinen helposti näkymättömäksi jäävä kustannus: vanhat järjestelmät.

Uuden järjestelmän rakentaminen saa näkyvyyttä, budjetin ja projektinimen. Vanhan järjestelmän ylläpito ei ole yhtä kiinnostavaa. Silti organisaatioissa voi olla vuosikymmeniä vanhoja järjestelmiä, joita joudutaan pitämään hengissä siksi, että niiden sisältämää tietoa tarvitaan tai jokin muu järjestelmä on niistä riippuvainen.

Jos uusi järjestelmä tulee vanhan rinnalle mutta vanhaa ei voida sammuttaa, digitalisaatio lisää kustannuksia.

Siksi jokaisessa suuressa ICT-hankkeessa pitäisi mielestäni olla käyttöönoton lisäksi toinen yhtä tärkeä päivämäärä:

Milloin vanha järjestelmä sammutetaan?

Ja sitten tullaan tekoälyyn.

Tässä voi olla ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin mahdollisuus todelliseen hallinnollisen työn tuottavuushyppyyn. Tekstin käsittely, asiakirjojen luokittelu, tiedonhaku, kääntäminen, puheen muuttaminen tekstiksi, päätösluonnokset, asiakaspalvelu ja monet muut tehtävät voidaan tehdä aivan eri tavalla kuin vielä muutama vuosi sitten.

Mutta jälleen kerran säästö syntyy vasta silloin, kun työ muuttuu.

DigiFinland koordinoi vuonna 2025 kymmentä sote-alan tekoälykokeilua seitsemällä hyvinvointialueella ja HUSissa. Sosiaali- ja terveysministeriö rahoitti kokeiluja yhteensä 2,3 miljoonalla eurolla. Vuonna 2026 julkaistujen tulosten mukaan esimerkiksi Pohjanmaan hyvinvointialueella tekoälyn käyttö toi 50 prosentin säästön tulkkausostoissa, ja Länsi-Uudellamaalla tekoälyavusteinen kirjaaminen vapautti ammattilaisten aikaa varsinaiseen työhön.

Tässä on juuri sitä, mitä minä haluaisin nähdä digitalisaatiolta enemmän.

Ei sitä, kuinka monta tekoälyhanketta käynnistettiin.

Vaan mitä tapahtui työtunneille ja euroille.

Jos kahden miljoonan investoinnilla säästetään joka vuosi kymmenen miljoonaa, tehdään lisää. Jos kymmenen miljoonan hankkeesta jää tulokseksi seminaari, raportti ja uusi projektihakemus, lopetetaan.

Teknologian nimi ei muuta talouden peruslakia.

DigiFinlandin omasta toiminnasta löytyy myös hyvä muistutus siitä, ettei jokaisen kehityshankkeen tarvitse päätyä käyttöönottoon. Asiakaspalautetiedon kansallisessa yhtenäistämishankkeessa kehitettiin tekninen ratkaisu, mutta vuonna 2025 päätettiin, ettei sitä oteta käyttöön kansallisena toteutuksena.

Tällainenkaan lopputulos ei automaattisesti tarkoita epäonnistumista. Kehittämiseen kuuluu se, että kaikkia kokeiluja ei jatketa. Päinvastoin voi olla paljon halvempaa lopettaa huonoksi osoittautunut ratkaisu ajoissa kuin käyttää seuraavat kymmenen vuotta sen ylläpitämiseen vain siksi, että siihen on jo käytetty rahaa.

Tämä on julkisessa taloudessa tärkeä periaate.

Jo käytetty raha ei ole peruste käyttää lisää rahaa.

Teollisuudessa uuden laitteen tai prosessin tarkoitus on lopulta näkyä tuotannossa. Joko tuotanto kasvaa, laatu paranee, työ vähenee, turvallisuus paranee tai kustannukset alenevat. Jos mikään näistä ei tapahdu, investoinnin perustelut alkavat käydä vähiin.

Samaa mittaria pitäisi käyttää julkisessa digitalisaatiossa.

Järjestelmän onnistumista ei pitäisi mitata sillä, että se valmistui.

Pitäisi mitata sitä, mitä tapahtui valmistumisen jälkeen.

Paljonko työaikaa säästyi? Paljonko vanhoja järjestelmiä poistui? Paljonko kustannukset laskivat? Nopeutuiko palvelu? Vähenivätkö virheet? Parantuiko tietoturva? Vapautuiko ammattilaisten aikaa siihen työhön, jota varten heidät alun perin palkattiin?

Ja jos kustannukset nousivat, pitää pystyä kertomaan, mitä lisäarvoa niiden vastineeksi saatiin.

Tässä kohtaa digitalisaatio liittyy koko Rälssit auki -sarjan peruskysymykseen ehkä selvemmin kuin mikään tähän asti käsittelemämme asia.

Tietokone ei säästä euroakaan.

Ohjelmisto ei säästä euroakaan.

Tekoälykään ei säästä euroakaan.

Säästö syntyy vasta silloin, kun niiden ansiosta jotakin voidaan tehdä paremmin, nopeammin tai pienemmällä työmäärällä – ja vanhasta kustannuksesta uskalletaan samalla luopua.

Muuten olemme rakentaneet vanhan julkisen hallinnon päälle uuden digitaalisen kerroksen.

Ja maksamme molemmista.

Seuraavaksi meidän kannattaa avata yksi kaikkein konkreettisimmista julkisen talouden kerroksista: kiinteistöt, toimitilat ja sisäiset vuokrat.

Siinä euro voi tehdä erittäin mielenkiintoisen kierroksen.

Julkinen organisaatio käyttää verorahaa vuokraan, vuokra maksetaan toiselle julkiselle toimijalle, vastaanottaja kirjaa sen tuloksi ja rakennus saattaa samalla olla valtion tai kunnan omistama.

Silloin kysymys kuuluu jälleen:

Mistä se ensimmäinen euro tuli – ja paljonko sitä jäi matkalle?

 

Ratkaiseeko yt-neuvottelut Pohteen perusongelmaa?

Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue Pohde on saanut päätökseen jälleen yhdet yhteistoimintaneuvottelut. Uutinen on suuri: noin 300 ihmistä uhkaa irtisanominen ja kokonaisuudessaan henkilöstövaikutukset ovat tätä suuremmat, kun mukaan tulevat muun muassa eläköitymiset, määräaikaisten tehtävien päättymiset, osa-aikaistamiset ja muut säästötoimet.

Yksittäiselle työntekijälle työpaikan menettäminen on aina suuri asia. Sitä ei pidä vähätellä.

Mutta yli kahden miljardin euron hyvinvointialueen taloutta tarkasteltaessa meidän on uskallettava kysyä myös vaikeampi kysymys:

Ratkaisevatko yt-neuvottelut Pohteen perusongelman?

Julkisessa keskustelussa on puhuttu jopa 500 työntekijän irtisanomisesta. Se oli neuvottelujen alussa esitetty arvio, mutta lopputulos on toinen. Pohteen mukaan irtisanomiset kohdistuvat noin 300 henkilöön. Loput henkilöstösäästöistä syntyvät esimerkiksi eläköitymisten hyödyntämisestä, määräaikaisten tehtävien päättymisestä ja johdon lomautuksista.

Myös irtisanomisten kohdentuminen on syytä tuntea.

Johtaja- ja päällikkötehtävät vähenevät 9,4 prosenttia, asiantuntija- ja tukipalvelutehtävät 5,4 prosenttia ja välittömän asiakas- ja potilastyön tehtävät 1,1 prosenttia.

Henkilöiksi muutettuna puhutaan noin 64 johto- ja esihenkilötehtävästä, 104 asiantuntija-, hallinto- ja tukitehtävästä sekä 134 välittömän asiakas- ja potilastyön tehtävästä. Toisin sanoen johto-, esihenkilö-, asiantuntija-, hallinto- ja tukitehtävistä lähtee 168 henkilöä ja asiakas- ja potilastyöstä 134. Irtisanomiset jakautuvat siten noin 56/44 prosenttia.

Tämä on mielestäni tärkeää sanoa ääneen. Jos olemme vaatineet hyvinvointialueilta kevyempää hallintoa ja matalampia johtamisrakenteita, emme voi samaan aikaan tuomita sitä, että säästöjä todella kohdistetaan suhteellisesti voimakkaammin näihin tehtäviin.

Mutta tästä vasta varsinainen kysymys alkaa.

Yt-neuvottelujen tuloksella Pohde arvioi saavuttavansa vuonna 2027 noin 28,8 miljoonan euron taloudellisen vaikutuksen. Se on paljon rahaa.

Pohteen vuoden 2026 talousarviossa toimintakulut ovat kuitenkin noin 2,264 miljardia euroa. Yt-ratkaisun 28,8 miljoonaa vastaa siitä vain noin 1,3 prosenttia.

Tämä asettaa koko keskustelun toiseen mittakaavaan. Jos 300 ihmisen irtisanomisella ja muilla henkilöstötoimilla vaikutetaan noin 1,3 prosenttiin kokonaiskuluista, meidän pitää kysyä, mitä tapahtuu jäljelle jäävälle lähes 99 prosentille.

Muuttuuko itse rakenne?

Tästä päästään kysymykseen, jota hyvinvointialueiden taloudesta keskusteltaessa kysytään mielestäni aivan liian harvoin.

Puhumme jatkuvasti siitä, kuinka paljon yksi lääkärikäynti maksaa, paljonko yksi diabetespotilas maksaa tai kuinka paljon sata tiettyä sairautta sairastavaa ihmistä maksaa yhteiskunnalle.

Mutta paljonko maksaa järjestelmä ennen ensimmäistäkään potilasta?

Sairaalat ja terveyskeskukset ovat olemassa. Päivystysvalmius ja tietojärjestelmät ovat olemassa. Kiinteistöt lämmitetään, laitteet hankitaan ja huolletaan, hallinto ja johtaminen ovat olemassa ja henkilöstöä tarvitaan ylläpitämään valmiutta.

Ambulanssit eivät voi odottaa tallissa ilman henkilökuntaa siihen saakka, kunnes ensimmäinen sydäninfarkti tulee.

Suuri osa terveydenhuollon kustannuksista syntyy siis siitä, että järjestelmä on olemassa ja toimintavalmiina.

Tässä tullaan terveydenhuollon talouden yhteen kiinnostavimmista kysymyksistä.

Jos terveyskeskuksessa on lääkäri, hoitaja, vastaanottohuone, laboratorio ja tietojärjestelmä valmiina ja kapasiteettia on vapaana, yhden uuden potilaan aiheuttama todellinen lisäkustannus voi olla aivan jotain muuta kuin hänen laskennallinen keskimääräinen yksikkökustannuksensa.

Sama koskee sataa potilasta.

Niin kauan kuin ihmiset voidaan hoitaa olemassa olevalla kapasiteetilla, suurempi potilasmäärä jakaa järjestelmän kiinteitä kustannuksia useammalle asiakkaalle. Keskimääräinen kustannus asiakasta kohti voi silloin jopa pienentyä.

Raja tulee vastaan siinä vaiheessa, kun kapasiteetti loppuu. Kun tarvitaan uusi lääkäri, uusi hoitaja, lisää vuodepaikkoja, uusi osasto, lisää ostopalveluja tai kokonaan uusi rakennus, kustannus nousee uudelle tasolle.

Talouskeskustelussa pitäisi siksi erottaa toisistaan ainakin kolme asiaa:

järjestelmän ylläpitokustannus, keskimääräinen kustannus asiakasta kohti ja yhden lisäasiakkaan aiheuttama todellinen lisäkustannus.

Ne eivät ole sama asia.

Pohteen kiinteistöt tarjoavat tästä hyvän esimerkin.

Pohteen mukaan kuntien ja kaupunkien sote- ja pelastustoimen kiinteistöjen vuokrataso oli ennen hyvinvointialueuudistusta vuonna 2022 noin 70 miljoonaa euroa. Vuonna 2023 valtioneuvoston asetuksen mukainen vuokrataso nousi noin 100 miljoonaan euroon.

Nousua tuli yhdessä vuodessa noin 30 miljoonaa euroa eli 42 prosenttia.

Vertailun vuoksi nyt käytyjen yt-neuvottelujen arvioitu säästövaikutus on 28,8 miljoonaa euroa.

Toisin sanoen yhden rakenteellisen kustannuserän muutos oli suurempi kuin nyt sadoilla henkilöstöön kohdistuvilla toimenpiteillä tavoiteltava vuotuinen säästö.

Pohteen tekniset palvelut hallinnoivat noin 800 000 neliömetriä tiloja useissa sadoissa osoitteissa, ja niiden käyttötalouden vuosibudjetin suuruusluokka on 100–110 miljoonaa euroa.

Tässä mittakaavassa kannattaa varmasti kysyä jokaisen neliön kohdalla: tarvitsemmeko tätä?

Eikä tarkastelua pidä jättää kiinteistöihin.

Vuoden 2026 talousarviossa Pohteen henkilöstökulut ovat noin 1,147 miljardia euroa, mutta palvelujen ostotkin ovat noin 748 miljoonaa euroa. Niistä asiakaspalvelujen ostoja on noin 419 miljoonaa ja muiden palvelujen ostoja noin 329 miljoonaa euroa.

Kun henkilöstöstä haetaan 28,8 miljoonan säästöä, on täysin perusteltua kysyä samalla, kuinka tarkasti lähes 750 miljoonan euron palveluostot käydään läpi.

Yhden prosentin tehostaminen 748 miljoonan euron kokonaisuudessa tarkoittaisi noin 7,5 miljoonaa euroa.

Ei tietenkään ole olemassa nappia, jota painamalla prosentti voidaan vain ottaa pois. Mutta mittakaava kannattaa ymmärtää.

Myös Pohteen konsernirakenne ansaitsee kriittisen tarkastelun.

Pohteen tarkastuslautakunta nostaa vuoden 2025 arviointikertomuksessa esiin kiinnostavan asian: Pohteella on sen mukaan poikkeuksellisen laaja tytär- ja osakkuusyhteisörakenne muihin hyvinvointialueisiin verrattuna.

Vuonna 2025 Pohde osti omilta konserniyhteisöiltään palveluja 158,8 miljoonalla eurolla. Summa kasvoi edellisestä vuodesta 5,8 miljoonaa euroa.

Tämä ei tarkoita, että konserniyhtiöt olisivat tarpeettomia tai niiden palvelut turhia. Mutta niidenkin kohdalla pitää voida esittää sama kysymys kuin jokaisen muun rakenteen kohdalla:

Mitä lisäarvoa tämä rakenne tuottaa potilaalle ja mitä sen ylläpitäminen maksaa?

Jos vastausta ei pystytä osoittamaan, rakennetta pitää uskaltaa tarkastella kriittisesti.

On myös oltava reilu.

Pohteen vuoden 2025 tulos oli 57,3 miljoonaa euroa ylijäämäinen. Vuoden 2024 tulos oli vielä 50,7 miljoonaa euroa alijäämäinen. Muutos on siis ollut huomattava.

Vanhoja alijäämiä jäi kuitenkin katettavaksi noin 68,6 miljoonaa euroa, ja tulevien vuosien valtionrahoituksen kehitys tekee tilanteesta edelleen vaikean.

Pohteen taloudesta ei siis pidä luoda kuvaa täysin hallitsemattomasta syöksystä. Jotakin on jo saatu aikaan.

Nyt pitäisi varmistaa, ettei seuraava askel ole pelkästään henkilöstön vähentämistä vaan aidosti järjestelmän rakenteiden uudistamista.

Mutta vaikka Pohteen rakenteesta löydettäisiin kaikki mahdollinen tehostettava, jäljelle jää vielä toinen puoli yhtälöstä:

Kuinka paljon palveluja tulevaisuudessa tarvitaan?

Voimme järjestellä organisaatioita loputtomasti. Voimme yhdistää yksiköitä, vähentää johtajia, kilpailuttaa palveluja ja tehostaa tilankäyttöä.

Mutta jos samaan aikaan väestön palvelutarve kasvaa jatkuvasti, juoksemme koko ajan liikkuvan maalin perässä.

Suomalaisten ylipaino ja lihavuus ovat merkittävä kansanterveysongelma. Tyypin 2 diabetes, sydän- ja verisuonisairaudet, tuki- ja liikuntaelinsairaudet sekä monet muut pitkäaikaissairaudet kuormittavat terveydenhuoltoa. Myös liikkumattomuudella on oma hintansa.

Mutta tässäkin taloudellinen vaikutus pitää ymmärtää oikein.

Jos sata ihmistä onnistuu elämäntapamuutosten avulla välttämään tyypin 2 diabeteksen, Pohde ei voi seuraavana aamuna sulkea terveyskeskusta ja kirjata säästöä tilille. Järjestelmä on edelleen olemassa.

Todellinen pitkän aikavälin hyöty syntyy siitä, ettei järjestelmän kapasiteettia tarvitse kasvattaa yhtä nopeasti. Tarvitaan vähemmän uusia vastaanottoaikoja, lääkityksiä, hoitohenkilöstöä, sairaalahoitoa ja myöhemmässä vaiheessa raskaita hoivapalveluja.

Siksi ennaltaehkäisy on ennen kaikkea tulevan kustannuskasvun hillitsemistä.

Terveys syntyy suurelta osin aivan muualla kuin terveydenhuollossa.

Se syntyy ruokapöydässä, lenkkipolulla, liikuntahallissa ja kuntosalilla. Se syntyy pihatöissä, metsässä, harrastuksissa ja kaikessa siinä arkisessa tekemisessä, joka pitää ihmisen liikkeessä.

Erityisen tärkeää tämä on väestön ikääntyessä.

Mitä pidempään ihminen säilyttää lihasvoimansa, tasapainonsa, liikuntakykynsä ja kykynsä huolehtia itsestään, sitä myöhemmäksi siirtyy raskaimpien palvelujen tarve.

Tämän pitäisi olla myös hyvinvointialueen talouspolitiikkaa.

Palataan siis kysymykseen, josta lähdimme: ratkaisevatko yt-neuvottelut Pohteen perusongelman?

Eivät yksin.

Mutta jos nyt todella vähennetään tarpeettomia johtamisportaita, puretaan päällekkäisiä rakenteita, tehostetaan tilojen käyttöä, käydään palveluostot läpi ja arvioidaan kriittisesti konsernirakennetta, yt-neuvottelut voivat olla osa todellista rakennemuutosta.

Jos taas poistetaan 300 työntekijää mutta itse koneisto jää lähes ennalleen, olemme muutaman vuoden päästä todennäköisesti saman kysymyksen äärellä uudelleen.

Pohteen vuoden 2026 toimintakulut ovat yli 2,26 miljardia euroa.

Se on valtava määrä rahaa.

Siksi ehkä meidän pitäisi hetkeksi lakata kysymästä, kuinka kalliita potilaat ovat, ja kysyä:

Kuinka kalliin järjestelmän olemme rakentaneet heidän hoitamisekseen?

Onko järjestelmän todella oltava näin valtava, jotta saamme yhden ihmisen vaivat hoidettua?

Potilas ei rakentanut organisaatiokaaviota.

Potilas tuli hakemaan hoitoa.

Lähteet

Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue Pohde: Pohteen yhteistoimintaneuvottelut päättyivät – henkilöstövaikutuksia voitiin vähentää, 1.9.2026.

Pohde: Talousarvio 2026 ja taloussuunnitelma 2026–2028.

Pohde: Tilinpäätös ja toimintakertomus 2025 sekä tiedote vuoden 2025 tuloksesta.

Pohteen tarkastuslautakunta: Arviointikertomus 2025.

Pohde: tiedot teknisistä palveluista ja toimitiloista.

Pohde: Hyvinvointialueuudistusta tulee arvioida tosiasioiden pohjalta – tiedot sote- ja pelastustoimen kiinteistöjen vuokrakustannusten muutoksesta.

 

Toimivaa jätteenkuljetusta ei pidä rikkoa – mitä laki oikeasti vaatii ja mistä Raahe saa itse päättää?

Raahen kaupunginvaltuusto teki yksimielisesti suuren päätöksen: jätehuolto järjestetään tulevaisuudessa kaupungin omana toimintana ja sitä varten perustetaan kaupungin sataprosenttisesti omistama jätehuoltoyhtiö.

Päätös ratkaisi yhden suuren kysymyksen.

Se ei vielä ratkaissut sitä, millainen Raahen tulevasta jätehuoltojärjestelmästä rakennetaan.

Nyt alkaa vaihe, jossa tehdään monta kuntalaisten arkeen ja kukkaroon vaikuttavaa ratkaisua. Yksi tärkeimmistä koskee jätteenkuljetusta.

Saako raahelainen jatkossakin itse valita yrityksen, joka käy tyhjentämässä hänen sekajäteastiansa, vai kilpailuttaako kaupunki kuljetukset ja määrää sitä kautta, mikä yritys milläkin alueella jätteet kuljettaa?

Tästä keskusteltaessa pitää ensin erottaa kaksi asiaa toisistaan:

Mitä jätelaki pakottaa meidät tekemään?

ja

Mistä Raahe saa itse päättää?

Niitä ei pidä sotkea keskenään.

Lähtökohta: Raahessa jätteiden keräys toimii jo

Tämä on minusta koko keskustelun tärkein lähtökohta.

Raahessa ei olla rakentamassa jätteiden keräystä tyhjästä.

Meillä on tällä hetkellä erittäin hyvin toimiva jätteiden keräys.

Kaupungissa toimii useita jätteenkuljetusyrityksiä. Jäteastiat tyhjennetään, palvelua on saatavilla ja kiinteistön haltija voi nykyisessä järjestelmässä valita yrityksen, jonka kanssa tekee sopimuksen sekajäteastiansa tyhjentämisestä.

Jos palveluun tai hintaan ei ole tyytyväinen, yrityksen voi vaihtaa.

Meidän ei siis tarvitse ensimmäiseksi kysyä, kuinka saamme jätteiden keräyksen Raahessa toimimaan.

Se toimii jo.

Oikea kysymys kuuluu:

Jos järjestelmää halutaan muuttaa, mitä sellaisia hyötyjä muutoksella saavutetaan, että toimivasta järjestelmästä ja samalla kuntalaisen nykyisestä valinnanmahdollisuudesta kannattaa luopua?

Mitä jätelaki sitten pakottaa tekemään?

Jätelain lähtökohta on selvä.

Asumisessa syntyvän yhdyskuntajätteen jätehuollon järjestäminen kuuluu kunnalle. Tämä koskee muun muassa vakinaisessa asunnossa ja vapaa-ajan asunnossa syntyvää jätettä.

Tästä Raahe ei voi päättää toisin.

Kunnan pitää siis huolehtia siitä, että jätehuoltojärjestelmä on olemassa ja toimii.

Myöskään yksittäinen kiinteistönomistaja ei voi normaalisti ilmoittaa, ettei hän halua kuulua järjestettyyn jätehuoltoon ja hoitaa jätteitään täysin haluamallaan tavalla.

Jätteet on luovutettava asianmukaisesti järjestettyyn jätehuoltoon.

Tämän laki määrää.

Mutta tästä ei seuraa, että kaupungin pitäisi itse kuljettaa kaikki jätteet tai kilpailuttaa kaikkien kiinteistöjen sekajätteen kuljetukset.

Siinä tulee vastaan kunnan oma päätösvalta.

Sekajätteen kuljetukseen on kaksi vaihtoehtoa

Jätelaki tuntee kaksi erilaista tapaa järjestää kiinteistöittäinen sekajätteen kuljetus.

Ensimmäinen on kunnan järjestämä jätteenkuljetus.

Siinä kunta kilpailuttaa kuljetukset. Käytännössä kaupunki tai sen jäteyhtiö hankkii kuljetuspalvelun yrityksiltä ja kilpailutuksen perusteella ratkaistaan, mikä yritys hoitaa kuljetuksia milläkin alueella.

Tässä mallissa kiinteistönomistaja ei itse valitse jätteenkuljetusyritystään.

Toinen vaihtoehto on kiinteistön haltijan järjestämä jätteenkuljetus.

Siinä kiinteistön haltija tekee itse sopimuksen valitsemansa jätteenkuljetusyrityksen kanssa.

Tämä on jätelain sallima järjestelmä myös tulevaisuudessa.

Siksi on väärin väittää, että uuden kaupungin jäteyhtiön perustaminen tai jätelaki itsessään pakottaisi Raahen siirtymään järjestelmään, jossa kuntalainen menettää mahdollisuutensa valita sekajätteensä kuljettaja.

Ei pakota.

Mutta valinnanvapaus ei synny automaattisesti

Tässä kohtaa haluan olla aivan tarkka.

Jätelaki ei myöskään sano, että jokaisella kuntalaisella olisi ehdoton oikeus valita oma jätteenkuljettajansa.

Kiinteistön haltijan järjestämän kuljetuksen säilyttäminen edellyttää kunnan päätöstä ja jätelain 37 §ä säädettyjen ehtojen täyttymistä.

Ensinnäkin kuljetuspalveluja pitää olla saatavilla kattavasti ja luotettavasti sekä kohtuullisin ja syrjimättömin ehdoin.

Kuten nytkin!

Toiseksi järjestelmän pitää edistää jätehuollon yleistä toimivuutta ja alueellista kehittämistä eikä siitä saa aiheutua vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle.

Kuten nytkin!

Kolmanneksi vaikutusten pitää kokonaisuutena arvioiden olla myönteisiä.

Ja tässä laissa on erittäin kiinnostava sanamuoto:

arvioinnissa on otettava erityisesti huomioon vaikutukset kotitalouksien asemaan sekä yritysten ja viranomaisten toimintaan.

Tämä tarkoittaa, ettei asiaa voida ratkaista vain kysymällä, kumpi järjestelmä olisi kaupungin hallinnolle helpompi.

Pitää selvittää myös, mitä järjestelmät merkitsevät kuntalaiselle ja paikallisille yrityksille.

Juuri siksi tarvitaan kunnollinen vertailu.

Nykyisen järjestelmän toimivuus pitää osoittaa myös tiedolla

Minun poliittinen lähtökohtani on, että nykyinen valinnanvapaus säilytetään.

Mutta jos haluamme tehdä kestävän päätöksen, emme voi tyytyä pelkästään toteamaan, että järjestelmä meidän kokemuksemme mukaan toimii.

Se pitää pystyä myös osoittamaan.

Kuinka kattavasti kuljetuspalvelua on saatavilla?

Kuinka monta yritystä palvelua tarjoaa?

Onko palvelua saatavilla myös haja-asutusalueilla?

Millaiset hinnat kotitaloudet maksavat?

Onko asiakkailla todellinen mahdollisuus kilpailuttaa palvelua?

Onko järjestelmä aiheuttanut merkittäviä ympäristö- tai terveysongelmia?

Miten se vaikuttaa paikallisiin yrityksiin?

Kun nämä tiedot kootaan avoimesti, voidaan arvioida jätelain 37 § edellytysten täyttymistä.

Minusta lähtötilanteemme on vahva juuri siksi, että Raahessa toimii jo useita kuljetusyrityksiä ja järjestelmä toimii käytännössä.

Mutta tämäkin pitää dokumentoida.

Kunnan kilpailutuskaan ei tarkoita, että kaupunki ajaisi itse jäteautolla

Tämäkin väärinkäsitys kannattaa oikaista.

Jos Raahe valitsisi kunnan järjestämän kuljetuksen, kaupungin ei tarvitsisi perustaa omaa jäteautokalustoa ja palkata kaikkia kuljettajia itse.

Kuljetukset voidaan kilpailuttaa yrityksille.

Lainsäädäntö vieläpä velvoittaa kuntaa suunnittelemaan kilpailutukset niin, että kaiken kokoisilla yrityksillä on mahdollisuus osallistua. Kuljetushankinnat pitää lähtökohtaisesti jakaa osiin siten, että useampi kuin yksi yritys voidaan valita palveluntuottajaksi.

Tämä suojaa osaltaan pieniä yrityksiä.

Mutta siinäkin mallissa yksi olennainen asia muuttuu:

asiakas ei enää itse valitse yritystä.

Valinnan tekee kilpailutuksen kautta kaupunki.

Tämä on juuri se poliittinen valinta, josta kuntalaisten pitää tietää ennen päätöksentekoa.

Kaupunki määrää joka tapauksessa, minne jäte viedään

Myös tämä kannattaa ymmärtää.

Kiinteistön haltijan järjestämä kuljetus ei tarkoita täydellistä vapautta koko jätehuoltoketjussa.

Vaikka kuntalainen valitsee kuljetusyrityksen, jäte on toimitettava kunnan määräämään vastaanotto- tai käsittelypaikkaan.

Kuljetusyritys ei siis voi viedä kunnan vastuulle kuuluvaa jätettä vapaasti minne haluaa.

Kunta säilyttää näin mahdollisuuden hallita sille kuuluvaa jätehuollon kokonaisuutta ja materiaalivirtoja.

Tämä on tärkeä ero:

voidaan säilyttää kuntalaisen oikeus valita kuljettaja ilman, että kaupunki luopuu vastuustaan jätehuollon kokonaisuudesta.

Kaikki jätteet eivät kuulu saman valinnanvapauden piiriin

Tämäkin pitää sanoa suoraan, ettei synny väärää kuvaa.

Kun puhun kiinteistön haltijan mahdollisuudesta valita jätteenkuljettaja, puhun tässä ennen kaikkea sekalaisesta yhdyskuntajätteestä eli tavallisesta sekajätteestä.

Biojätettä ja pakkausjätteitä koskevat osittain erilaiset säännökset.

Lainsäädäntö määrää tietyille kiinteistöille biojätteen ja pakkausjätteiden erilliskeräysvelvollisuuksia. Näissä kunnan päätösvalta ja kiinteistön haltijan mahdollisuus valita kuljettaja eivät ole samanlaisia kuin sekajätteessä.

Siksi kaikkia jäteastioita ei pidä niputtaa samaan keskusteluun.

Entä kompostointi?

Biojätteen erilliskeräysvelvollisuus ei myöskään tarkoita automaattisesti sitä, että jokaisen kiinteistön olisi pakko ostaa biojätteelle kuljetuspalvelu.

Jätelaki mahdollistaa biojätteen pienimuotoisen käsittelyn kiinteistöllä.

Käytännössä tämä tarkoittaa asianmukaista kompostointia, kun sitä koskevat vaatimukset ja ilmoitusvelvollisuudet täytetään.

Minusta tämä on hyvä esimerkki siitä periaatteesta, jota Raahen tulevassa jätehuollossa pitäisi noudattaa:

Kun kuntalainen pystyy itse hoitamaan asian lainmukaisesti ja asianmukaisesti, järjestelmän pitää mahdollistaa se ilman tarpeetonta byrokratiaa.

Kaikki määräykset eivät tule eduskunnasta

Tämä on kuntalaisen kannalta ehkä yksi vähiten tunnetuista asioista.

Jätelaki antaa kunnalle oikeuden antaa omia jätehuoltomääräyksiä.

Niissä voidaan antaa paikallisista oloista johtuvia määräyksiä esimerkiksi jätteiden lajittelusta, keräämisestä, jäteastioista, kuljetuksesta ja käsittelystä.

Toisin sanoen kaikki kuntalaisen kohtaamat jätehuollon säännöt eivät välttämättä tule suoraan jätelaista tai EU:n.

Osa niistä voi olla meidän omia paikallisia päätöksiämme.

Siksi uuden jätehuoltojärjestelmän rakentamisessa pitäisi jokaisen uuden velvoitteen kohdalla kysyä:

Vaatiiko laki tätä?

Jos ei vaadi, miksi Raahe vaatii?

Mitä hyötyä määräyksestä saadaan?

Mitä se maksaa kuntalaiselle?

Onko tavoite mahdollista saavuttaa vähemmän rajoittavalla tavalla?

Minusta hyvä periaate on hyvin yksinkertainen:

Se minkä laki vaatii, tehdään. Se minkä tarpeellisuus pystytään osoittamaan, tehdään. Mutta sääntelyä ei rakenneta sääntelyn vuoksi.

Entä jätemaksut?

Oma jäteyhtiö ei myöskään tarkoita sitä, että jätemaksuilla voitaisiin vapaasti kerätä rahaa kaupungin kassaan.

Jätelain mukaan kunnan on perittävä järjestämästään jätehuollosta jätemaksua, jolla katetaan tehtävän hoitamisesta aiheutuvia kustannuksia.

Maksun pitää vastata tarjottua palvelutasoa.

Jätemaksulla saa kerätä pääomalle enintään kohtuullisen tuoton.

Kunta voi periä myös erillistä perusmaksua esimerkiksi jäteneuvonnan, rekisterien ja alueellisten vastaanottopaikkojen kustannusten kattamiseen.

Jätetaksasta pitää myös tiedottaa julkisesti, ja kuntalaisille pitää vuosittain kertoa jätemaksujen kertymästä ja siitä, mihin rahat on käytetty.

Tämä on uuden yhtiömme kannalta erittäin tärkeä periaate.

Kustannusten pitää olla läpinäkyviä.

Kuntalaisen pitää pystyä ymmärtämään, mistä hän maksaa.

Lisäksi jätelaissa on mahdollisuus poiketa jätetaksan mukaisesta maksusta, jos se muodostuisi esimerkiksi jätteen määrä ja palvelutaso huomioon ottaen kohtuuttoman suureksi tai pieneksi.

Miksi paikalliset yritykset ovat tässä tärkeitä?

Olemme perustelleet oman jäteyhtiön perustamista muun muassa paikallisella päätösvallalla, elinvoimalla ja positiivisilla yritysvaikutuksilla.

Näiden sanojen pitää näkyä myös käytännössä.

Olisi erikoista perustaa oma jäteyhtiö paikallisen elinvoiman nimissä ja rakentaa heti sen jälkeen järjestelmä, joka tarpeettomasti kaventaisi jo toimivien paikallisten yritysten markkinoita.

Minusta lähtökohdan pitäisi olla päinvastainen.

Paikallisia jätteenkuljetusyrityksiä ei pidä nähdä kaupungin uuden jäteyhtiön kilpailijoina. Ne pitää nähdä sen yhteistyökumppaneina.

Uuden yhtiön ei tarvitse tehdä itse kaikkea, minkä se teoriassa voisi tehdä.

Jos markkinoilla oleva yritys tekee jonkin työn hyvin, tehokkaasti ja kilpailukykyisesti, meidän kannattaa hyödyntää sitä.

Näin myös kaupungin oman yhtiön organisaatio voidaan pitää kevyempänä.

Ensin laskelmat – sitten päätös

Tähän päädymme jälleen samassa asiassa, josta koko jätehuoltoratkaisu aikanaan lähti.

Tarvitsemme vaihtoehdoista vertailulaskelman.

Mitä kotitalous maksaa nykyisessä kiinteistön haltijan järjestämässä kuljetuksessa?

Mitä se maksaisi kunnan kilpailuttamassa järjestelmässä?

Mitä järjestelmät merkitsevät haja-asutusalueille?

Mitä ne merkitsevät paikallisille yrityksille?

Mitä ne merkitsevät kaupungin oman jäteyhtiön kustannuksille?

Kuinka paljon hallintoa kumpikin vaihtoehto vaatii?

Mitä ympäristövaikutuksia vaihtoehdoilla on?

Ja mitä hyötyä järjestelmän muuttamisesta todellisuudessa saataisiin?

Vasta kun nämä tiedot ovat pöydällä, voidaan tehdä perusteltu päätös.

Ja tällä kertaa tiedot pitää julkaista myös kuntalaisten nähtäville ymmärrettävässä muodossa.

Mitä minä siis esitän?

Minun lähtökohtani on, että Raahessa säilytetään kiinteistön haltijan järjestämä sekajätteen kuljetus ja sen mukana kuntalaisen mahdollisuus valita jätteenkuljetusyrityksensä, jos jätelain 37 § edellytykset selvitysten perusteella täyttyvät.

Nykyisen järjestelmän toimivuus antaa mielestäni erittäin vahvan lähtökohdan tämän selvittämiseen.

Samalla uuden jäteyhtiön rakentamisessa pitäisi noudattaa muutamaa yksinkertaista periaatetta:

pidetään organisaatio kevyenä,

pidetään kustannukset avoimina,

hyödynnetään paikallisia yrityksiä,

säilytetään toimiva kilpailu,

ei rakenneta tarpeettomia paikallisia lisävelvollisuuksia,

ja säilytetään kuntalaisen oma päätösvalta kaikkialla, missä laki sen mahdollistaa ja järjestelmä toimii.

Tämä ei ole lain vastustamista.

Päinvastoin.

Tämä on sen selvittämistä, mitä laki todella edellyttää – ja sen jälkeen oman kunnallisen päätösvaltamme käyttämistä raahelaisten hyväksi.

Pitkä jätehuoltoprosessi opetti meille yhden asian.

Vaihtoehtoa ei pidä sulkea pois ennen kuin se on selvitetty.

Siksi myös jätteenkuljetuksessa järjestys pitää olla sama:

Ensin selvitetään. Sitten lasketaan. Sen jälkeen päätetään.

Ja lopulta palaamme samaan kysymykseen, jonka esitin paikallislehteen kirjoittamassani mielipidekirjoituksessa:

Jos nykyinen jätteiden keräys toimii, jätelain edellytykset täyttyvät eikä laki pakota meitä poistamaan raahelaiselta mahdollisuutta valita oma sekajätteensä kuljettaja – mikä olisi niin painava peruste, että meidän pitäisi ottaa tämä valinnanmahdollisuus häneltä pois?

Minä en sellaista perustetta tällä hetkellä näe.

Lähteet

Jätelaki 646/2011, erityisesti 32, 35–37, 41, 41 a, 78–82 ja 91–92 §, Finlex.

Valtioneuvoston asetus jätteistä 978/2021, Finlex.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu 18.2.2016/538 kiinteistön haltijan järjestämän jätteenkuljetuksen edellytyksistä.

Jätelaki 646/2011 – Finlex ja Valtioneuvoston asetus jätteistä 978/2021 – Finlex.

 

Epilogi

Miksi tämä kirjoitus tulee keskelle rälssisarjaa?

Rälssikirjoitusteni jatko-osat ovat edelleen tulossa. Tämä kirjoitus tekee kuitenkin pienen hypyn suunniteltuun julkaisujärjestykseen aivan tarkoituksella.

Syy on yksinkertainen: järjestöjen julkisesta rahoituksesta käydään juuri nyt niin voimakasta keskustelua, että asia on syytä käsitellä silloin, kun keskustelu on käynnissä – eikä joskus myöhemmin.

Viime päivinä olemme saaneet lukea, kuinka järjestöihin kohdistuvat leikkaukset ”tuhoavat järjestökentän”, vievät tuen yhteiskunnan heikoimmilta ja vaarantavat satojentuhansien vapaaehtoisten työn. Ministeri Wille Rydmanista on puolestaan rakennettu julkisuudessa lähes koko järjestökentän vihollista.

Minua alkoi kiinnostaa, mitä tämän voimakkaan puheen takana olevat luvut oikeastaan kertovat.

Tämä liittyy suoraan rälssikirjoitusteni perusajatukseen.

Rälssi ei tarkoita minulle sitä, että kaikki julkista rahaa saava toiminta olisi tarpeetonta tai siinä työskentelevät ihmiset tekisivät turhaa työtä. Kyse on paljon yksinkertaisemmasta asiasta: julkisella rahalla ylläpidettyjen rakenteiden pitää kestää julkinen ja taloudellinen tarkastelu.

Sama koskee virastoja, hankkeita, yritystukia, hyvinvointialueita, julkisia yhtiöitä – ja myös järjestöjä.

Järjestöjen kohdalla tämä on erityisen herkkä aihe, koska niiden toiminta liittyy usein lapsiin, vanhuksiin, vammaisiin, omaishoitajiin, päihdeongelmaisiin ja muihin apua tarvitseviin ihmisiin. Silloin taloudellisen keskustelun muuttaminen moraaliseksi kysymykseksi on helppoa: jos kyseenalaistat rahoituksen, vastustat muka samalla auttamista.

En hyväksy tällaista lähtökohtaa.

Järjestöjen tekemän työn arvoa tai vapaaehtoisten panosta ei tarvitse kyseenalaistaa, jotta voidaan kysyä, paljonko toiminta maksaa ja mitä sillä saadaan aikaan.

Ja juuri siksi tämä kirjoitus tulee nyt muiden rälssikirjoitusten väliin.

Kun keskustelu käy kuumana, pannaan tunne hetkeksi sivuun, avataan luvut ja seurataan rahaa.

Järjestörälssi vai korvaamaton kansalaistoiminta? Seurataan rahaa

Viime päivinä järjestöihin kohdistuvista valtionavustusten leikkauksista on käyty keskustelua, jossa äänenvoimakkuus tuntuu kasvavan sitä mukaa kun eurot ja tosiasiat jäävät taka-alalle.

Otsikoissa puhutaan yhteiskunnan heikoimpien hylkäämisestä, satojentuhansien vapaaehtoisten työn vaarantamisesta, järjestökentän tuhoamisesta ja jopa julmuudesta.

Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanista on samalla rakennettu kuvaa miehenä, joka ideologisista syistä käy sotaa järjestöjä ja niiden kautta jopa kehitysvammaisia, lapsia, omaishoitajia ja muita apua tarvitsevia vastaan.

Minusta tällainen keskustelu ei enää palvele ketään.

Sanotaan siksi heti alkuun yksi asia mahdollisimman selvästi:

En kyseenalaista järjestöissä tehtävää työtä enkä vapaaehtoistyön merkitystä.

Kysyn aivan muuta.

Mitä toiminta maksaa, mitä sillä saadaan aikaan ja kuinka paljon siitä maksaa veronmaksaja?

Hyvä tarkoitus ei ole vaikuttavuusmittari

Tämä ero näyttää olevan julkisessa keskustelussa yllättävän vaikea tehdä.

Järjestö voi tehdä erittäin hyvää ja tarpeellista työtä. Sen työntekijät voivat olla asialleen omistautuneita ja vapaaehtoiset tehdä korvaamatonta työtä lähimmäistensä hyväksi.

Mikään tästä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että järjestön nykyinen julkinen rahoitus olisi juuri oikean suuruinen tai että jokaista siihen kohdistuvaa leikkausta pitäisi pitää yhteiskunnallisesti vahingollisena.

Kun käytetään veronmaksajien rahaa, pitäisi pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen:

Mitä yhdellä veroeurolla saadaan?

Jos miljoonan euron julkinen avustus tuottaa todistettavasti esimerkiksi neljän miljoonan euron säästön muualla julkisessa taloudessa, minusta kyseessä kuulostaa erinomaiselta sijoitukselta.

Mutta silloin haluan nähdä laskelman.

Missä säästö syntyy? Hyvinvointialueella? Kunnassa? Kelassa? Erikoissairaanhoidossa?

Millä aikavälillä?

Mihin vertailutilanteeseen laskelma perustuu?

Näiden kysymysten esittäminen ei ole hyökkäys järjestöjä vastaan. Se on aivan normaalia julkisen rahan käytön arviointia.

3,2 miljardia euroa – mutta mitä se tarkoittaa?

Taloussanomien jutussa kerrottiin, että hyvinvointia lisäävän vapaaehtoistyön arvo Suomessa olisi lähes 3,2 miljardia euroa vuodessa, noin 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Luku on vaikuttava.

Mutta kun sen alkuperää alkaa selvittää, kuva muuttuu.

Kyse ei ole 3,2 miljardin euron säästöstä valtion, kuntien tai hyvinvointialueiden menoissa.

Kyse on vapaaehtoisten tekemän työn laskennallisesta rahallisesta arvosta.

Vapaaehtoistyöhön käytetty aika on arvotettu palkkatason avulla. Laskelmassa käytettiin suomalaisten keskipalkkaa.

Tämä on täysin mahdollinen tapa arvioida vapaaehtoistyön yhteiskunnallista arvoa. Mutta se on aivan eri asia kuin julkisen talouden säästö.

Jos vapaaehtoinen käyttää kaksi tuntia yksinäisen vanhuksen seurana olemiseen, työ voi olla vanhukselle mittaamattoman arvokasta.

Mutta tästä ei seuraa automaattisesti, että hyvinvointialue olisi ilman vapaaehtoista palkannut työntekijän tekemään saman työn kahdeksi tunniksi.

Laskennallinen työn arvo ei ole sama asia kuin säästynyt julkinen meno.

Tämä ero pitäisi kertoa myös lukijalle.

Katoaako 40 prosenttia järjestöistä?

Toinen julkisuudessa kiertänyt dramaattinen luku kuuluu, että jopa 40 prosenttia sote-järjestöistä on vaarassa kadota.

Sekin kuulostaa hurjalta.

Mutta katsotaan jälleen, mitä luku tarkoittaa.

Halin ja SOSTEn kysely lähetettiin 686 STEA-avustusta saaneelle järjestölle. Vastauksia saatiin 416.

Näistä vastaajista 40 prosenttia piti oman järjestönsä toiminnan lakkaamista seuraavien kahden vuoden aikana mahdollisena tai todennäköisenä.

Siis:

40 prosenttia järjestöistä ei ole todettu katoavaksi.

Kyseessä on rahoitusleikkausten kohteena olevien järjestöjen oma arvio tulevaisuudestaan.

Arvio voi osoittautua oikeaksi. Se voi osoittautua liian optimistiseksi tai liian pessimistiseksi.

Mutta kyselyvastauksesta ei pitäisi tehdä toteutunutta tosiasiaa.

Entä 230 000 vapaaehtoista?

STEA-avusteisissa järjestöissä toimii todella valtava määrä vapaaehtoisia.

Vuoden 2024 raportointitiedoissa vapaaehtoisia oli noin 232 000 ja palkattua henkilöstöä noin 5 500 henkilötyövuoden verran.

Tämä kertoo suomalaisen vapaaehtoistoiminnan valtavasta mittakaavasta.

Mutta tästäkin on julkisuudessa rakennettu mielikuva, että järjestörahoituksen leikkaukset osuisivat suoraan yli 200 000 vapaaehtoiseen.

Eivät ne samalla tavalla osu.

Palkatun henkilöstön vähentäminen varmasti vaikeuttaa vapaaehtoisten kouluttamista, koordinointia ja tukemista. On täysin uskottavaa, että myös vapaaehtoistoiminnan määrä tämän seurauksena vähenee.

Mutta kuinka paljon?

Hali ja SOSTE ovat esittäneet jopa 10 000 vapaaehtoistyön henkilötyövuoden menetystä.

Kun laskelman taustaa katsoo tarkemmin, kyse on kuitenkin skenaariosta, jossa oletetaan vapaaehtoistyön vähenevän suhteessa palkatun henkilöstön vähenemiseen.

Sekään ei siis ole tapahtunut tosiasia.

Se on oletukseen perustuva vaikutusarvio.

Näillä asioilla on merkittävä ero.

Otetaan yksi järjestö ja katsotaan euroja

Oulun seudun omaishoitajat ry nousi Taloussanomien jutussa esimerkiksi siitä, mitä leikkaukset käytännössä aiheuttavat.

Järjestön tekemän työn tarpeellisuutta ei ole mitään syytä epäillä.

Mutta katsotaan jälleen rahaa.

Yhdistyksen vuoden 2025 talousarvio oli noin 1,09 miljoonaa euroa.

STEA-avustusten osuudeksi kokonaistuotoista arvioitiin lähes 88 prosenttia, ja haettu STEA-rahoitus oli yhteensä noin 832 000 euroa.

Kyse ei siis ole pienestä vapaaehtoisten kahvipöytäyhdistyksestä.

Kyseessä on yli miljoonan euron vuosibudjetilla toimiva organisaatio, jonka rahoitus perustuu erittäin voimakkaasti julkiseen tukeen.

Taloussanomien jutun mukaan yhdistyksessä toimii noin 70–80 vapaaehtoista ja kymmenen työntekijää.

Tästä ei seuraa, että toiminta olisi liian kallista.

Mutta siitä seuraa mielestäni täysin oikeutettu kysymys:

Mitä miljoonalla eurolla saadaan aikaan?

Ei 30 vuoden aikana.

Vaan vuodessa.

Kuinka monta ihmistä autetaan? Mitä apua he saavat? Millainen vaikutus sillä on heidän palvelutarpeeseensa? Kuinka paljon julkisia kustannuksia toiminnan avulla vältetään?

Jos tulokset ovat erinomaisia, juuri nämä luvut ovat järjestön paras puolustus leikkauksia vastaan.

Myös valvontaa tarvitaan

Samalla olisi väärin rakentaa kuvaa, jonka mukaan järjestörahoituksen kriittinen tarkastelu olisi jonkinlaista kuviteltujen väärinkäytösten metsästämistä.

Tuore KRIS-Oulu ry:n tapaus osoittaa, ettei valvonnan tarve ole täysin teoreettinen.

STEA päätyi perimään yhdistykseltä takaisin noin 455 000 euroa vuosina 2023–2024 maksettuja avustuksia. Tarkastuksessa havaittiin vakavia puutteita taloudenpidossa, ja asiasta tehtiin tutkintapyyntö poliisille.

Tämä ei todista mitään muista järjestöistä.

Eikä sitä pidä käyttää lyömäaseena koko järjestökenttää vastaan.

Se todistaa yhden asian:

Kun veronmaksajien rahaa jaetaan, myös sen käytön valvontaa tarvitaan.

Keskustelu on muutettu moraalikysymykseksi

Minua häiritsee tässä keskustelussa ehkä eniten tapa, jolla taloudellisesta kysymyksestä on rakennettu moraalinen vastakkainasettelu.

Suomenmaan kirjoituksessa puhuttiin muun muassa ”vammaisten polkemisesta”, ”tyrmistyttävän kylmästä politiikasta” ja siitä, että hallituksen toiminnassa ”julmuudessa aletaan jo liikkua aivan uudella tasolla”.

Taloussanomien jutussa puolestaan kerrotaan, kuinka järjestökenttä ”tuhotaan”, kuinka kyseessä on ”ideologinen viha järjestöjä kohtaan” ja kuinka ”hyvistä on tehty pahoja”.

Mutta eihän tässä pitäisi ratkaista sitä, kuka on hyvä ihminen ja kuka paha ihminen.

Eikä sitä, onko Wille Rydman mukava mies.

Kyse on sadoista miljoonista euroista yhteistä rahaa.

Silloin pitää saada kysyä, mitä rahalla tehdään.

Laitetaan eurot pöydälle

Minusta järjestöjen ei tarvitse puolustaa olemassaoloaan kertomalla meille, kuinka hyviä ihmisiä niiden työntekijät ja vapaaehtoiset ovat.

Uskon sen muutenkin.

Paljon vakuuttavampaa olisi näyttää tulokset.

Paljonko julkista rahaa saadaan?

Mihin se käytetään?

Paljonko menee varsinaiseen toimintaan, henkilöstöön, hallintoon, viestintään, toimitiloihin ja hankkeisiin?

Kuinka paljon ihmisiä todella autetaan?

Mikä heidän tilanteessaan muuttuu?

Ja jos toiminnan väitetään säästävän julkisia menoja, missä ovat laskelmat?

Jos yhden veroeuron voidaan osoittaa tuottavan neljän euron säästö, laitetaan laskelma pöydälle.

Minä olen ensimmäisten joukossa sanomassa, ettei sellaista toimintaa kannata leikata.

Mutta jos näyttönä ovat järjestöjen omat kyselyt, vapaaehtoistyön keskipalkalla laskettu teoreettinen rahallinen arvo ja oletuksiin perustuvat skenaariot tulevista menetyksistä, niitä ei pidä esittää toteutuneina taloudellisina vaikutuksina.

Suomella on valtava julkinen talous, valtava velka ja lukematon määrä hyviä tarkoituksia.

Kaikkia niitä ei enää pystytä rahoittamaan entiseen tapaan.

Siksi kysymys ei voi olla:

Onko järjestön tekemä työ hyvää?

Oikea kysymys kuuluu:

Mitä yhdellä veroeurolla saadaan aikaan?

Kun siihen vastataan avoimesti ja samalla mittarilla kaikille, voidaan vasta sen jälkeen päättää, mistä kannattaa leikata – ja mistä ei.

Lähteitä ja tausta-aineistoa

Kirjoituksessa käytettyjen lukujen taustalla ovat muun muassa:

• STEA: avustettujen sote-järjestöjen henkilöstö- ja vapaaehtoismäärät sekä avustustiedot.
• Jukka Hoffrén / Kansalaisareena: Vapaaehtoistyön arvo Suomessa (2023) – 3,2 miljardin euron laskennallisen arvon perusteet.
• SOSTE ja Hyvinvointiala Hali: kysely STEA-avustuksia saaville järjestöille – aineisto 40 prosentin toiminnan loppumisriskiä sekä toiminnan supistamista koskevien arvioiden taustalla.
• Oulun seudun omaishoitajat ry: toimintasuunnitelma ja talousarvio 2025 – toiminnan rahoitus, STEA-avustukset ja talousarvion kokonaisuus.
• STEA:n valvontatiedot sekä Ylen uutisointi KRIS-Oulu ry:stä: avustusten takaisinperintä ja viranomaisvalvonta.
• Taloussanomat ja Suomenmaa: kirjoituksessa tarkastellut järjestöleikkauksia koskevat uutiset ja kommentit.