maanantai 31. elokuuta 2026

 

Jätteet pidämme itsellämme


Pitkä työ Raahen jätehuollon tulevaisuudesta on nyt yhden suuren ratkaisun osalta tehty.

Raahen kaupunginvaltuusto päätti yksimielisesti, että kaupunki järjestää jätehuollon tulevaisuudessa omana toimintanaan. Vestian esittämä tarjous suunnatusta osakeannista ja osakassopimuksesta hylättiin. Samalla päätettiin aloittaa järjestelyt ja tarvittavat rekrytoinnit oman jätehuoltoyhtiön perustamiseksi. Yhtiöstä tulee Raahen kaupungin sataprosenttisesti omistama tytäryhtiö.

Päätös on muutaman rivin mittainen.

Sen takana oleva työ ei sitä ollut.

Jätehuollon tulevaisuutta on selvitetty pitkään, ja matkan varrella esillä on ollut hyvin erilaisia vaihtoehtoja. Meille keskeinen kysymys on koko ajan ollut lopulta varsin yksinkertainen: ennen kuin Raahe luopuu omasta toiminnastaan ja sitoutuu toiseen järjestelmään, meidän pitää tietää riittävän tarkasti, mitä vaihtoehdot merkitsevät kaupungin taloudelle, kuntalaisille, jätehuollon kustannuksille ja paikallisille yrityksille.

Siksi olemme kysyneet.

Olemme pyytäneet laskelmia, käyneet läpi tilinpäätöstietoja ja kulurakenteita, selvittäneet eri toimintamalleja sekä keskustelleet paikallisten yrittäjien, viranhaltijoiden ja muiden asiaa tuntevien kanssa.

Olemme myös haastaneet valmistelua silloin, kun olemme katsoneet, ettei päättäjillä ole ollut käytettävissään riittävästi tietoa näin pitkävaikutteisen päätöksen tekemiseen.

Lopulta teimme itse sen, mitä päätöksenteon aineistosta mielestämme puuttui: rakensimme vaihtoehdoista vertailulaskelmat.

Tietojemme mukaan vain meidän ryhmällämme oli käytettävissään laskelmat, joiden avulla eri vaihtoehtojen taloudellisia vaikutuksia pystyi vertailemaan samoista lähtökohdista.

Tämä on syytä sanoa ääneen.

Kantamme oman jätehuollon puolesta ei perustunut tunteeseen siitä, että oma olisi automaattisesti parempi. Halusimme selvittää, onko oma vaihtoehto myös taloudellisesti mahdollinen ja pystyykö siitä rakentamaan kilpailukykyisen ratkaisun.

Tekemämme työn perusteella uskoimme, että pystyy.

Kyse ei siis ollut Vestian vastustamisesta vastustamisen vuoksi. Kyse oli siitä, että ennen vuosiksi tai vuosikymmeniksi vaikuttavaa ratkaisua kaikki todelliset vaihtoehdot pitää tutkia ja niiden kustannuksia pitää pystyä vertailemaan.

Nyt oma vaihtoehto saa mahdollisuutensa.

Kaupungin sataprosenttisesti omistama yhtiö voidaan rakentaa alusta lähtien tarkoituksenmukaiseksi. Organisaatio voidaan pitää kevyenä, kustannusrakenne läpinäkyvänä ja päätösvalta omissa käsissä. Samalla paikallisten yritysten osaaminen ja toimiva kilpailu voidaan ottaa osaksi kokonaisuutta.

Mutta valtuuston päätös ei tarkoita sitä, että työ olisi valmis ja voisimme vain taputtaa itseämme olkapäälle.

Nyt meidän pitää osoittaa käytännössä, että tekemämme ratkaisu oli oikea.

Oma yhtiö ei ole tehokas vain siksi, että se on oma. Tehokkuus syntyy hyvästä johtamisesta, kevyestä organisaatiosta, avoimesta taloudesta, kilpailun hyödyntämisestä ja jatkuvasta kustannusten seuraamisesta.

Siksi yksi uuden yhtiön ensimmäisistä ja tärkeimmistä ratkaisuista tulee olemaan sen johtajan valinta.

Minun mielestäni uuden jätehuoltoyhtiön johtoa ei pidä ottaa kaupungin nykyisestä organisaatiosta. Tehtävään pitää järjestää avoin haku ja etsiä kaupungin organisaation ulkopuolelta paras mahdollinen osaaja.

Emme tarvitse uuden yhtiön johtoon pelkästään hallinnoijaa.

Tarvitsemme innovatiivisen, taloutta ymmärtävän ja yritysmäisesti ajattelevan johtajan, jolla on kykyä sekä johtaa että kehittää.

Jätehuolto ei ole enää pelkästään sitä, että jäte kerätään, kuljetetaan ja käsitellään. Materiaalivirrat, kierrätys ja kiertotalous tarjoavat mahdollisuuksia, joiden tunnistamiseen tarvitaan osaamista, uusia ajatuksia ja myös yrittäjähenkeä.

Kaikkea ei myöskään tarvitse tehdä itse.

Uuden yhtiön pitää osata hyödyntää paikallisia yrityksiä, kilpailuttaa palveluja ja ostaa osaamista markkinoilta silloin, kun se on kokonaisuuden kannalta järkevintä. Yhtiön oman organisaation pitää pysyä niin kevyenä kuin toiminnan luotettava hoitaminen mahdollistaa.

Ja johtajalle pitää antaa mahdollisuus johtaa.

Jos perustamme uuden yhtiön mutta kopioimme sinne vanhat toimintatavat ja rakennamme ympärille raskaan organisaation, olemme hukanneet suuren osan siitä mahdollisuudesta, jonka valtuusto juuri meille antoi.

Nyt meillä on mahdollisuus rakentaa jotain uutta – ei kopioida vanhaa uuteen yhtiöön.

Lopulta kaikkein tärkein mittari löytyy kuitenkin kuntalaisten kukkarosta. Meidän pitää seurata tarkasti sitä, mitä jätehuolto maksaa tavalliselle kotitaloudelle ja miten kustannukset kehittyvät.

Siinä rima pitää asettaa korkealle.

Valtuuston yksimielinen päätös on minusta erityisen arvokas myös siksi, että matkan varrella näkemykset ovat olleet erilaisia ja keskustelu ajoittain tiukkaakin.

Niin kunnallisessa demokratiassa pitää voida olla.

Pitää saada kysyä. Pitää saada kyseenalaistaa. Pitää saada vaatia lisää tietoa. Ja myös omaa kantaansa pitää voida muuttaa, jos selvitykset antavat siihen aihetta.

Lopulta koko kaupunginvaltuusto löysi yhteisen ratkaisun.

Siitä kuuluu antaa tunnustus kaikille.

Tästä prosessista jää kuitenkin mieleeni yksi laajempi oppi, jonka soisin näkyvän muussakin kunnallisessa päätöksenteossa:

Vaihtoehtoja pitää olla. Niiden kustannukset pitää laskea. Ja päättäjillä pitää olla käytettävissään riittävät tiedot vaihtoehtojen vertailemiseksi ennen päätöstä – ei vasta sen jälkeen.

Mutta jäteasiat eivät lopu tähän

Vihantiin valmistellaan parhaillaan uutta noin miljoonan euron lajittelukeskusta – eli sitä, mitä ihmiset tulevat arkikielessä kutsumaan kaatopaikaksi.

Ja tässä asiassa päättäjien pitää mielestäni ottaa valmistelu vielä kerran omiin käsiinsä.

Kun suunnitellun alueen karttaa katsoo, huomio kiinnittyy välittömästi yhteen asiaan: aivan suunnitellun kaatopaikan rajanaapuriksi jää omakotitalo.

Valmisteluaineistossa todetaan, että ”suunnittelualueella ei sijaitse loma- tai vakituista asutusta.”

Teknisesti lause voi olla oikein. Omakotitalo ei sijaitse suunnittelualueeksi piirretyn rajan sisäpuolella.

Se sijaitsee aivan sen vieressä.

Minusta tällainen tapa valmistella asiaa antaa päättäjälle harhaanjohtavan kuvan todellisesta tilanteesta.

Olennaista ei voi olla se, kummalla puolella karttaan piirrettyä viivaa ihmisen koti sijaitsee. Olennaista on se, mitä viivan toiselle puolelle rakennettava kaatopaikka merkitsee siinä kodissa asuvalle ihmiselle ja hänen omaisuudelleen.

Me voimme puhua melurajoista, suojaetäisyyksistä, liikenteestä, pölystä, hajusta ja kaavamääräyksistä. Mutta kiinteistön arvon ja myytävyyden kannalta asia palautuu lopulta hyvin yksinkertaiseen kysymykseen:

Kuka meistä haluaisi ostaa omakotitalon kaatopaikan naapurista?

Minusta jokainen ymmärtää vastauksen.

En tarvitse arviota siitä, laskeeko kyseisen talon arvo 10, 30 vai 50 prosenttia ymmärtääkseni, että kaatopaikan rakentaminen sen rajanaapuriksi muodostaa vakavan riskin sekä kiinteistön arvolle että sen myytävyydelle.

Ja tässä tapauksessa asiaa korostaa se, että meillä on olemassa vaihtoehto.

Kuusiratissa on jo nykyinen jätteiden vastaanottoalue.

Minun mielestäni ennen uuden noin miljoonan euron alueen rakentamista on selvitettävä perusteellisesti mahdollisuus ottaa olemassa oleva Kuusiratin jätehuoltoalue jatkokehitykseen ja rakentaa siitä Vihannin tulevia tarpeita palveleva kokonaisuus.

Lähtökohta on silloin aivan toinen. Jätehuoltotoimintaa on alueella jo olemassa, eikä kaikkea lähdetä rakentamaan uuteen paikkaan tyhjästä.

Kun puhutaan miljoonaluokan investoinnista, myös tästä tarvitaan kunnollinen vaihtoehtolaskelma. Siinä pitää verrata investointikustannuksia, olemassa olevan infrastruktuurin hyödyntämistä, tarvittavia muutostöitä, liikennettä, saavutettavuutta sekä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin.

Jälleen kerran: vaihtoehdot pöydälle ja numerot rinnakkain.

Jos olemassa olevasta jätehuoltoalueesta voidaan kohtuullisin kustannuksin rakentaa toimiva kokonaisuus, minun on vaikea ymmärtää, miksi rakentaisimme kokonaan uuden kaatopaikan jonkun kodin rajanaapuriksi ennen kuin tämä vaihtoehto on perusteellisesti selvitetty.

Tämä on samalla ensimmäisiä käytännön kokeita sille periaatteelle, jonka puolesta olemme koko jätehuoltokeskustelun ajan puhuneet.

Oma jätehuolto tarkoittaa omaa päätösvaltaa.

Mutta oma päätösvalta tarkoittaa myös omaa vastuuta.

Meidän pitää vaatia omalta yhtiöltämme ja kaupungin omilta hankkeilta aivan yhtä hyvää valmistelua, avoimia laskelmia ja todellisten vaihtoehtojen vertailua kuin vaadimme silloin, kun pöydällä oli Vestian vaihtoehto.

Siitä ei tingitä vain siksi, että nyt kyseessä on meidän oma ratkaisumme.

Pitkä työ yhden suuren päätöksen eteen on nyt tehty. Tämän asian selvittämiseen on käytetty valtava määrä tunteja, asiakirjoja on luettu, laskelmia tehty ja keskusteluja käyty.

Nyt voimme sanoa niiden tuntien kannattaneen.

Raahen kaupunginvaltuusto päätti yksimielisesti säilyttää jätehuollon omissa käsissämme.

Ja valtuustopuheenvuoromme viimeistä lausetta on kaiken tämän jälkeen vaikea enää parantaa:

Ylivieska on vienyt meiltä melkein kaiken, mutta jätteet pidämme itsellämme!



                                        Omakotitalo mustan ympyrän sisällä.

sunnuntai 30. elokuuta 2026

 

Rälssit auki, osa 6 – kuka ostaa, keneltä ja millä hinnalla?

Edellisessä osassa tarkastelimme johtamista, palkkoja ja nimityksiä. Yksittäisen johtajan palkka voi herättää paljon keskustelua, mutta Suomen julkisen talouden mittakaavassa todella suuret rahavirrat kulkevat aivan muualla.

Nyt tullaan yhteen niistä.

Julkisiin hankintoihin.

Kun valtio, kunta tai hyvinvointialue tarvitsee tietojärjestelmän, rakennuksen, tien, lääkkeitä, hoitopalveluja, koneita, ruokaa, kuljetuksia, suunnittelua tai asiantuntijatyötä, kaikkea ei tietenkään tehdä omalla henkilöstöllä.

Julkinen sektori ostaa valtavan määrän tavaroita ja palveluja yrityksiltä.

Kilpailu- ja kuluttajaviraston käyttämän arvion mukaan julkinen sektori ostaa yksityiseltä sektorilta vuosittain noin 31 miljardilla eurolla tuotteita ja palveluja. KKV:n mukaan tästä noin puolet muodostuu pien- ja suorahankinnoista ja toinen puoli kilpailutetuista hankinnoista.

Kolmekymmentäyksi miljardia euroa vuodessa.

Tuossa mittakaavassa prosentti ei ole enää pieni numero.

Yksi prosentti 31 miljardista on 310 miljoonaa euroa.

Jo prosentin kymmenesosa tarkoittaa 31 miljoonaa euroa.

Siksi julkisen talouden saneeraamisesta puhuttaessa huomio voi mennä pahasti väärään paikkaan, jos keskustelemme viikkokausia muutaman tuhannen euron hallituspalkkioista mutta emme kysy, miten kymmenien miljardien eurojen hankinnat tehdään.

Kilpailuttamisen perusajatus on yksinkertainen.

Julkinen organisaatio kertoo, mitä se tarvitsee. Yritykset tarjoavat ratkaisunsa ja hintansa. Tilaaja valitsee ennalta ilmoitettujen ehtojen perusteella parhaan tarjouksen.

Käytännössä asia on tietenkin paljon monimutkaisempi.

Hankintalaki, kynnysarvot, tarjouspyynnöt, vertailuperusteet, sopimusehdot ja valitusriskit muodostavat kokonaisuuden, jossa huonosti valmisteltu kilpailutus voi tulla erittäin kalliiksi.

Mutta yksi asia on vaikea kiistää:

jos kilpailua ei synny, kilpailuttamisesta saatava hyötykin jää syntymättä.

KKV julkaisi vuonna 2026 tutkimuksen, jossa tarkasteltiin suomalaisia julkisia kilpailutuksia vuosilta 2017–2025.

Tulokset ovat kiinnostavia.

Kun keskenään vertailukelpoisia hankintoja tarkasteltiin, kahden tai useamman tarjoajan kilpailutukset olivat keskimäärin noin 15 prosenttia edullisempia kuin yhden tarjoajan kilpailutukset.

Pelkästään yhden uuden tarjoajan saaminen yhden tarjouksen kilpailutukseen oli yhteydessä noin yhdeksän prosentin kustannusten laskuun.

KKV:n laskelmien mukaan kilpailua lisäämällä voitaisiin saavuttaa noin 144–176 miljoonan euron vuotuiset säästöt.

Tässä pitää olla tarkkana.

Tutkimus ei tarkoita, että jokaisesta julkisesta hankinnasta voidaan leikata yhdeksän tai viisitoista prosenttia. Hankinnat ovat erilaisia, eikä kaikkiin kilpailutuksiin ole realistista saada useita tarjoajia.

Mutta tutkimus osoittaa jotakin olennaista:

kilpailun puutteella on hinta.

Ja Suomessa kilpailua on monissa hankinnoissa yllättävän vähän.

KKV:n kesäkuussa 2026 julkaisemien tietojen mukaan puoleen julkisista kilpailutuksista saadaan korkeintaan kolme tarjousta. Vain yhden tarjouksen kilpailutuksia on vuosittain toista tuhatta eli noin kuudennes kaikista kilpailutuksista.

Kun tarkastellaan kaikkia kansalliset kynnysarvot ylittäviä hankintoja, KKV on arvioinut yhden tarjouksen hankintoja olevan noin 2 500 vuodessa. Näistä noin 750 ylittää EU-kynnysarvot.

Miksi?

Ensimmäinen selitys on helppo.

Markkinoilla ei aina ole useita toimittajia. Jos tarvitaan hyvin erikoistunutta tuotetta tai palvelua, tarjoajia voi yksinkertaisesti olla yksi tai kaksi. Suomessa on myös alueita ja toimialoja, joilla toimittajamarkkina on luonnostaan pieni.

Mutta tämä ei selitä kaikkea.

KKV:n tutkimuksissa on löytynyt myös tilanteita, joissa mahdollisia tarjoajia olisi ollut huomattavasti enemmän kuin kilpailutukseen lopulta osallistui.

Silloin katse pitää kääntää itse hankintaan.

Jokainen yrittäjä tietää, ettei tarjouksen tekeminen ole ilmaista.

Tarjouspyyntö pitää lukea, kustannukset laskea, asiakirjat tehdä, ehdot tarkistaa ja vastuut arvioida. Jos tarjouspyyntö on tarpeettoman monimutkainen, hankintakokonaisuus liian suuri, vaatimukset ylimitoitettuja tai prosessi niin raskas, ettei tarjouksen tekeminen ole järkevää suhteessa mahdollisuuteen voittaa kauppa, yritys jättää tarjoamatta.

Erityisesti pienelle paikalliselle yritykselle tällä voi olla suuri merkitys.

Yritys voisi ehkä tehdä itse työn hyvin ja kilpailukykyiseen hintaan, mutta sillä ei välttämättä ole hallinnollisia resursseja osallistua valtavaan kilpailutukseen, jossa yhden sopimuksen alle on koottu liian suuri kokonaisuus.

Silloin kilpailun ongelma ei välttämättä ole markkinoiden puute.

Ongelma voi olla siinä, miten julkinen ostaja yrittää käyttää markkinoita.

Tässä tulee vastaan yksi julkisten hankintojen kummallisuuksista.

Hankintalain tarkoituksena on turvata avoimuutta, tasapuolisuutta, kilpailua ja julkisten varojen tehokasta käyttöä. Mutta jos virheen tai valituksen pelko johtaa siihen, että tarjouspyynnöstä rakennetaan valtava juridinen asiakirjakokonaisuus, joka käytännössä rajaa osan mahdollisista tarjoajista ulkopuolelle, hyvä tarkoitus voi alkaa syödä itseään.

Hankinta voidaan tehdä juridisesti oikein ja taloudellisesti huonosti.

Tuossa on ero, joka pitäisi ymmärtää paljon nykyistä paremmin.

Hyvä hankinta ei ole vain sellainen, josta kukaan ei valittanut.

Hyvä hankinta on sellainen, jossa veronmaksaja sai tarvitsemansa laadun järkevään hintaan ja mahdollisimman monella pätevällä toimittajalla oli todellinen mahdollisuus kilpailla kaupasta.

Siksi KKV on korostanut myös markkinavuoropuhelun merkitystä. Ennen tarjouspyynnön lukitsemista voidaan selvittää, mitä markkinoilla oikeasti on tarjolla ja millä tavalla hankinta kannattaa rakentaa, jotta mahdollisimman moni kelvollinen toimittaja pystyy osallistumaan.

Kyse ei ole tarjouskilpailun suosimisesta jonkun yrityksen eduksi.

Kyse on siitä, että ostaja tuntee markkinan ennen kuin määrittelee, mitä se aikoo ostaa.

Tämä ei kuulosta kovin vallankumoukselliselta.

Teollisuudessa sitä kutsuttaisiin ostamiseksi.

Kun hankitaan miljoonien eurojen kone, tuotantolinja tai kunnossapitopalvelu, toimittajamarkkinaa selvitetään ennen tilauksen tekemistä. Tiedetään suunnilleen, mitä markkinoilla on, keskustellaan teknisistä ratkaisuista ja pyritään varmistamaan, ettei tarjouspyyntöä kirjoiteta vahingossa sellaiseksi, että vain yksi toimittaja pystyy siihen vastaamaan.

Julkisessa hankinnassa markkinavuoropuhelun pitää tietenkin tapahtua avoimesti ja tasapuolisesti.

Perusajatus on silti sama:

ennen ostamista pitää tuntea se, mitä ollaan ostamassa ja keneltä sitä voidaan ostaa.

Tästä päästään hankintaosaamiseen.

Julkisesta hallinnosta puhuttaessa vaaditaan usein henkilöstön vähentämistä. Hankinnoissa oikea ratkaisu voi joskus olla jopa päinvastainen.

Voi olla paljon halvempaa palkata yksi todella hyvä hankinta-asiantuntija kuin antaa kymmenien miljoonien eurojen hankintojen mennä vuodesta toiseen huonosti.

Jos hankinta-asiantuntijan kokonaiskustannus organisaatiolle on 100 000 euroa vuodessa ja hänen osaamisellaan säästetään kymmenen miljoonan euron hankinnoissa viisi prosenttia, hänen kustannuksensa ei ole ongelma.

Sadan tuhannen euron panoksella syntyi puolen miljoonan euron säästö.

Taas palaamme samaan asiaan kuin johtajien palkoissa.

Henkilömäärä tai palkka ei yksin kerro tehokkuudesta. Pitää katsoa, mitä sillä saadaan aikaan.

Sitten tulevat suorahankinnat.

Niillekin on täysin perusteltuja tilanteita. Hankintalaissa suorahankinnan käyttö on rajattu tiettyihin edellytyksiin, ja esimerkiksi teknisistä tai yksinoikeuteen liittyvistä syistä vain yksi toimittaja voi joissakin tilanteissa tulla kysymykseen.

Mutta mitä suuremmaksi kilpailuttamattomien hankintojen kokonaisuus kasvaa, sitä tärkeämpää on tietää, miksi kilpailua ei käytetty.

Pienhankinnat muodostavat oman maailmansa.

Yksittäinen muutaman tuhannen tai muutaman kymmenen tuhannen euron hankinta ei suuren organisaation taloutta heilauta. Mutta kun niitä tehdään tuhansia, pienistä puroista muodostuu jälleen suuri rahavirta.

Siksi myös hankintarajojen alapuolella pitäisi olla toimivat sisäiset pelisäännöt, hintavertailu ja seuranta.

In-house- eli sidosyksikköjärjestelmää käsittelimme jo aikaisemmin, joten sitä ei ole syytä avata tässä uudelleen.

Hankintojen näkökulmasta siitä jää kuitenkin yksi yleinen kysymys:

Jos palvelua ostetaan pitkään ilman kilpailutusta, miten varmistamme, että tiedämme edelleen sen markkinahinnan?

Julkisesti omistettu palveluyhtiö voi olla markkinoita tehokkaampi.

Se voi olla myös kalliimpi.

Omistusmuoto ei ratkaise asiaa.

Laskin ratkaisee.

Tästä tullaan paljon suurempaan kysymykseen.

Tiedämmekö Suomessa kokonaisuutena riittävän hyvin, mitä julkinen sektori ostaa, keneltä se ostaa, millä hinnalla se ostaa ja kuinka paljon yksittäisen sopimuksen perusteella lopulta maksetaan?

KKV on pitänyt valtakunnallisen hankintatietovarannon perustamista tärkeänä juuri tästä syystä. Virasto on korostanut, että tietovarantoon pitäisi saada muun muassa hankintasopimuksiin kohdennetut todelliset ostotapahtumat.

Tämä kuulostaa helposti tekniseltä tietojärjestelmäasialta.

Talouden johtamisen kannalta kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Sopimuksen arvioitu tai ilmoitettu arvo ja lopulta maksettu summa eivät välttämättä ole sama asia.

Jos emme pysty helposti yhdistämään sopimusta siihen, kuinka paljon kyseiseltä toimittajalta todella ostettiin ja mitä sillä saatiin, kokonaisuutta on vaikea johtaa.

Teollisuudessa olisi melko erikoista, jos yrityksen johto tietäisi tehneensä hankintasopimuksen mutta ei pystyisi selvittämään, kuinka paljon kyseiseltä toimittajalta vuoden aikana lopulta ostettiin.

Julkisessa taloudessa meidän pitäisi pystyä vähintään samaan.

Ja sitten tulemme konsultteihin.

Sana konsultti herättää julkisessa keskustelussa melkein yhtä voimakkaita tunteita kuin sana johtaja.

Konsultin käyttäminen ei kuitenkaan itsessään ole rahan tuhlaamista.

Jos organisaatio tarvitsee muutamaksi kuukaudeksi sellaista erikoisosaamista, jota tarvitaan vain kerran, olisi järjetöntä palkata sitä varten vakituinen työntekijä. Ulkopuolinen suunnittelija, juristi, insinööri tai ICT-asiantuntija voi olla selvästi halvin ratkaisu.

Mutta jälleen kerran pitää kysyä:

missä kulkee raja?

Jos organisaatiolla on oma viestintä, oma tietohallinto, oma henkilöstöhallinto, omat juristit, omat kehittämisasiantuntijat ja oma johto, mutta samoja tehtäviä ostetaan jatkuvasti ulkopuolelta, asiaa pitää pystyä tarkastelemaan.

Onko oma henkilöstö vääränlaista?

Puuttuuko jotakin erityisosaamista?

Onko omaa henkilöstöä liian vähän?

Vai onko organisaatioon muodostunut tapa ostaa ulkoa sellaisiakin töitä, joiden pitäisi kuulua sen normaaliin tekemiseen?

Tässä kohtaa en halua heittää pöytään yhtä näyttävää miljardisummaa.

Julkisten organisaatioiden konsulttiostot ovat hajallaan erilaisissa palveluostoissa ja kirjanpitoluokissa. ICT-palvelu, rakennuksen rakennesuunnittelu, juridinen neuvonta ja varsinainen liikkeenjohdon konsultointi ovat aivan eri asioita.

Jos ne kaikki niputetaan otsikon ”konsultit” alle, tehdään täsmälleen sama virhe, jota olemme koko tämän kirjoitussarjan ajan yrittäneet välttää.

Ne pitää erotella.

Konsulttien käytöstä kannattaa kysyä myös toinen kysymys, joka ei näy pelkästä laskusta.

Jääkö ostettu osaaminen organisaatioon?

Jos konsultti tekee selvityksen, luovuttaa raportin ja lähtee pois, mitä tapahtuu seuraavalla kerralla, kun sama ongelma tulee vastaan?

Ostetaanko jälleen uusi selvitys?

Hyvin käytetty ulkopuolinen asiantuntija ei ainoastaan ratkaise yhtä ongelmaa. Parhaimmillaan hän siirtää osaamista myös tilaajan omalle henkilöstölle.

Muuten voi syntyä konsulttiriippuvuus.

Organisaatio ostaa ulkoa osaamista, koska sillä ei ole sitä itsellään, eikä osaamista synny itselle, koska työ ostetaan jatkuvasti ulkoa.

Tuollainen kehä voi tulla kalliiksi.

Konsulttitalous ansaitseekin myöhemmin oman syväporauksensa, kun eri sektorien ostot saadaan riittävän vertailukelpoisesti samaan pöytään.

Silloin voidaan selvittää erikseen ainakin ICT-konsultointi, juridiset palvelut, tekninen suunnittelu, viestintä, johtamisen konsultointi ja erilaiset selvitystyöt.

Vasta sen jälkeen voidaan sanoa, paljonko Suomessa oikeasti käytetään sellaiseen konsultointiin, jonka tekemistä voidaan perustellusti verrata julkisen sektorin omaan asiantuntijatyöhön.

Jo tässä vaiheessa yksi asia voidaan kuitenkin todeta.

Julkisissa hankinnoissa liikkuvat niin suuret rahat, ettei säästöjä tarvitse etsiä ensimmäisenä palvelujen leikkaamisesta.

Jos noin 31 miljardin euron vuosittaisissa yksityiseltä sektorilta tehtävissä ostoissa saadaan kilpailua, hankintaosaamista ja sopimusten seurantaa parantamalla aikaan edes pieni tehokkuushyöty, puhutaan nopeasti erittäin suurista summista.

KKV:n arvio 144–176 miljoonan euron vuotuisesta säästöpotentiaalista jo kilpailua lisäämällä osoittaa, ettei kyse ole pelkästä teoriasta.

Tässä on ehkä koko tämän osan tärkein kysymys.

Kun julkisesta taloudesta pitää säästää 100 miljoonaa euroa, poliittinen keskustelu alkaa helposti siitä:

Mistä palvelusta 100 miljoonaa leikataan?

Minä kysyisin ensin:

Maksammeko jostakin jo nyt 100 miljoonaa liikaa?

Ne ovat kaksi aivan eri kysymystä.

Ensimmäisessä vähennetään jonkun saamaa palvelua tai rahoitusta.

Toisessa etsitään tehottomuutta.

Tietenkään kaikki julkisten hankintojen säästöt eivät synny kilpailuttamalla hinnasta viimeistä senttiä.

Halvin tarjous voi tulla elinkaarensa aikana kaikkein kalleimmaksi. Huonolaatuinen rakentaminen, toimimaton tietojärjestelmä tai epäonnistunut palveluhankinta voi maksaa moninkertaisesti alkuperäisen säästön.

Siksi oikea kysymys ei ole:

Kuka myy halvimmalla?

Se on:

Mistä veronmaksaja saa parhaan vastineen rahalleen?

Siihen tarvitaan kilpailua, osaamista, toimivia markkinoita, hyvää sopimushallintaa ja ennen kaikkea tietoa.

Meillä on nyt laskin, organisaatiokaavio, konsernitilinpäätös ja hankintasopimus pöydällä.

Seuraavaksi pöydälle nostetaan tietokone.

Julkisen sektorin tietojärjestelmiin ja digitalisaatioon on vuosien aikana käytetty valtavasti rahaa sillä lupauksella, että työ tehostuu, asiointi helpottuu ja hallinnon kustannukset alenevat.

Seuraavassa osassa kysytään, tapahtuiko niin.


Lähteet: 

  • Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV): KKV:n tutkimus valottaa julkisten hankintojen heikkoa kilpailutilannetta, 20.12.2023.
    KKV – julkisten hankintojen kilpailutilanne
  • Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV): Are We Paying Too Much? The Cost of Low Competition in Public Procurement, Working Papers 1/2026.
    KKV – Working Papers 1/2026
  • Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV): Lausunto hallituksen esityksestä julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista annetun lain muuttamisesta, 2026.
    KKV – hankintalakia koskeva lausunto
  • Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV): Lisää kilpailua hankintoihin – potentiaalisia tarjoajia on enemmän kuin luullaan, 2026.
    KKV – lisää kilpailua hankintoihin
  • Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV): Hankintatietovarannolla voidaan lisätä julkisten hankintojen tehokkuutta arvioitua laajemmin, 12.1.2026.
    KKV – hankintatietovaranto
  • Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV): Lausunto hallituksen esitysluonnoksesta laiksi hankintatietovarannosta ja siihen liittyviksi laeiksi, 9.1.2026.
    KKV – lausunto hankintatietovarannosta
  • Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV): Julkisten hankintojen tavoitteet ja riskit – hankintojen seurantaa tulisi kehittää, Policy Brief 1/2022.
    KKV – Policy Brief 1/2022
  • tiistai 25. elokuuta 2026

     

    Rälssit auki, osa 3B – rahat saatiin nyt, lasku maksetaan myöhemmin

    Rälssit auki -sarjan kolmannessa osassa käsittelin EU-rahoitusta ja sitä, kuinka helposti julkisessa keskustelussa puhutaan ”EU:n rahasta” ikään kuin kyse olisi jostakin Suomen ulkopuolelta meille ilmestyvästä rahasta.

    Ei tietenkään ole.

    Suomi rahoittaa Euroopan unionin budjettia yhdessä muiden jäsenmaiden kanssa ja saa sieltä rahaa takaisin erilaisten ohjelmien, tukien ja hankkeiden kautta.

    Mutta yksi poikkeuksellisen suuri kokonaisuus jäi kolmannessa osassa liian vähälle huomiolle.

    EU:n yhteinen elpymisvelka.

    Koronakriisin keskellä Euroopan unioni teki historiallisen ratkaisun. NextGenerationEU-elpymisvälinettä päätettiin rahoittaa siten, että Euroopan komissio ottaa unionin puolesta valtavan määrän velkaa pääomamarkkinoilta.

    Ohjelman enimmäiskoko on nykyhinnoin noin 807 miljardia euroa. Komission tämänhetkisen arvion mukaan rahoitusmarkkinoilta nostetaan vuoden 2026 loppuun mennessä enintään noin 637 miljardia euroa toteutuneiden rahoitustarpeiden perusteella.

    Suomi hyväksyi järjestelyn Marinin hallituksen aikana.

    Tässä tapahtui jotakin, jonka taloudelliset vaikutukset ulottuvat paljon yhden hallituskauden yli.

    Rahaa ryhdyttiin käyttämään 2020-luvulla.

    Velan takaisinmaksu alkaa vuodesta 2028 ja jatkuu aina vuoteen 2058 saakka. Lainamuotoisen tuen maksavat takaisin sitä ottaneet jäsenmaat. Avustuksiin käytetty velka puolestaan maksetaan takaisin EU:n budjetista.

    Tuohon vuosilukuun kannattaa pysähtyä hetkeksi.

    Vuonna 2020 syntynyt suomalainen lähestyy neljääkymmentä ikävuottaan, kun tämän järjestelyn viimeisiä velkoja vielä maksetaan.

    Se kertoo aika paljon siitä, kuinka kauas tämän päivän poliittisen päätöksen lasku voidaan siirtää.

    Suomen osalta valtiovarainministeriön laskelmat ovat kiinnostavaa luettavaa.

    Suomen arvioitu maksuosuus elpymisvälineen avustusmuotoisesta tuesta on noin 7,2 miljardia euroa. Summa tulee maksettavaksi korkoineen vuosina 2028–2058.

    VM on arvioinut takaisinmaksun kasvattavan Suomen vuosittaisia EU-maksuja noin 230–540 miljoonalla eurolla vuodessa, minkä lisäksi tulevat korkokustannukset. Lopulliseen määrään liittyy epävarmuutta muun muassa korkotason, takaisinmaksuaikataulun ja mahdollisten uusien EU:n omien varojen vuoksi.

    7,2 miljardia euroa on sellainen luku, että se alkaa helposti menettää merkityksensä.

    Muutetaan se ihmisen kokoiseksi.

    Jos summa jaetaan karkeasti 5,6 miljoonalle suomalaiselle, puhutaan noin 1 286 eurosta jokaista suomalaista kohti.

    Nelihenkisen perheen laskennallinen osuus olisi runsaat 5 100 euroa ennen korkoja.

    Kenenkään postiluukusta ei tietenkään putoa tällaista laskua.

    Se maksetaan paljon huomaamattomammin.

    EU:n budjettikaan ei ole mikään rahasäkki, johon eurot ilmestyvät itsestään. Sen nykyisistä tuloista merkittävä osa tulee jäsenmaiden kansallisista budjeteista, minkä lisäksi unionilla on omia tulonlähteitä kuten tullituloja, arvonlisäveropohjaisia maksuja ja kierrättämättömään muovipakkausjätteeseen perustuva maksu.

    Juuri elpymisvelan takaisinmaksua varten komissio on ehdottanut uusia EU:n omia varoja.

    Tavoite on ymmärrettävä: jos velkaa ei makseta kasvattamalla jäsenmaiden suoria maksuja, rahat pitää löytää jostakin muualta.

    Mutta talouden perusasia ei siitä muutu.

    Joku maksaa aina.

    Jos rahat kerätään jäsenvaltioiden EU-maksuina, maksavat jäsenvaltiot.

    Jos ne kerätään uusilla EU:n omilla varoilla, kustannus syntyy toista kautta.

    Velka ei katoa sillä, että takaisinmaksutapa muutetaan.

    Ja jos Suomen julkinen talous on samaan aikaan alijäämäinen, satojen miljoonien eurojen vuosittainen lisärahoitustarve kilpailee joka tapauksessa samoista kansantalouden euroista muun julkisen rahankäytön kanssa.

    Sitten pitää tietenkin kysyä myös toinen puoli:

    Paljonko Suomi sai?

    Tässä pitää olla erityisen tarkkana.

    NextGenerationEU ei ole yksi tukiohjelma vaan useiden ohjelmien kokonaisuus. Sen suurin osa on elpymis- ja palautumistukiväline RRF, mutta rahaa kulkee myös muiden EU-ohjelmien kautta.

    Suomen RRF-rahoitus on nykyisessä kokonaisuudessa vajaat kaksi miljardia euroa. Kesäkuussa 2026 Suomi jätti jo viidennen kuudesta maksupyynnöstään, ja sitä ennen Suomi oli saanut ennakkomaksuja ja neljä varsinaista maksuerää.

    Siksi olisi väärin ottaa Suomen 7,2 miljardin euron arvioitu maksuosuus ja vähentää siitä vain RRF:n kautta saatava summa ja nimetä erotus Suomen lopulliseksi tappioksi.

    Vertailuun pitäisi ottaa mukaan kaikki Suomelle NextGenerationEU:n eri ohjelmien kautta tuleva rahoitus.

    Mutta yksi asia voidaan sanoa jo nyt.

    Suomen arvioitu maksuosuus avustusmuotoisen elpymisrahoituksen takaisinmaksusta on erittäin suuri ja ulottuu vuosikymmenien päähän.

    Silloin pitäisi pystyä esittämään myös toinen laskelma.

    Mitä sillä rahalla saatiin aikaan?

    Ja tässä vastaan tulee mielestäni koko asian yksi vakavimmista kohdista.

    Valtiontalouden tarkastusvirasto tarkasti Suomen elpymis- ja palautumissuunnitelman toimeenpanoa.

    VTV:n johtopäätös oli, ettei kansallisten tavoitteiden seurantaa ollut järjestetty tavalla, joka mahdollistaisi koko suunnitelman vaikuttavuuden arvioinnin. Sen vuoksi ei myöskään voitu kokonaisuutena todentaa, mitä suunnitelman toimeenpanolla oli saatu aikaan.

    Tuo on aika pysäyttävä havainto.

    Kun käytetään miljardiluokan velkarahaa, jonka takaisinmaksu ulottuu vuosikymmenien päähän, pitäisi olla itsestään selvää, että myös saavutetut tulokset pystytään osoittamaan.

    Muuten käy helposti niin, että osaamme kertoa tarkasti, kuinka paljon rahaa jaettiin, kuinka monta hanketta käynnistettiin ja kuinka paljon määrärahoja käytettiin.

    Mutta paljon vaikeampi kysymys jää vastaamatta:

    Mitä suomalainen veronmaksaja sai sillä rahalla?

    Tässä tullaan julkisen talouden yhteen ongelmallisimmista ominaisuuksista.

    Päätös ja lasku voidaan erottaa toisistaan vuosikymmenillä.

    Päätöksen tekevät tämän päivän poliitikot.

    Raha käytetään tämän päivän hankkeisiin.

    Saavutukset voidaan kirjata tämän päivän politiikan ansioksi.

    Mutta laskua maksavat myös tulevat hallitukset ja tulevat veronmaksajat.

    Tämä ei tarkoita, että velalla rahoitettu elvytys olisi automaattisesti väärin.

    Koronakriisi oli poikkeuksellinen tilanne. Talouden vakava häiriö voi perustella myös poikkeuksellisia ratkaisuja.

    Mutta silloin pitäisi pystyä vastaamaan kahteen kysymykseen:

    Mitä velalla saatiin aikaan?

    Ja:

    Oliko saavutettu hyöty suurempi kuin tuleville veronmaksajille jätetty lasku?

    Jos näihin ei pystytä vastaamaan, meillä on ongelma.

    NextGenerationEU:n piti olla poikkeuksellinen ja väliaikainen vastaus poikkeukselliseen kriisiin. Komissio kuvaa sitä edelleen väliaikaiseksi välineeksi.

    Mutta samalla tapahtui jotain Euroopan unionin taloushistorian kannalta merkittävää.

    EU ryhtyi erittäin suuren mittakaavan velanottajaksi.

    Komissio ottaa velkaa unionin puolesta kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta, ja EU:n budjetti toimii järjestelyn taloudellisena selkänojana. Elpymisvälinettä varten EU:n omien varojen enimmäismäärään tehtiin tilapäinen korotus, jonka on tarkoitus olla voimassa siihen asti, kunnes velat ja niihin liittyvät vastuut on hoidettu, viimeistään vuonna 2058.

    Tästä syntyy kysymys, jonka merkitys voi lopulta olla paljon Suomen 7,2 miljardin euron maksuosuutta suurempi:

    Jäikö yhteisvelka todella kertaluonteiseksi kriisiratkaisuksi vai syntyikö samalla malli, jota voidaan käyttää myöhemmin uudelleen?

    Sitä vastausta emme vielä tiedä.

    Mutta kysymys on syytä pitää mielessä.

    Kun Suomessa avataan EU-rahoituksella toteutettu hanke, kyltissä lukee usein:

    Euroopan unionin rahoittama.

    Se on aivan oikein.

    Mutta yhteisellä velalla rahoitetun hankkeen kohdalla kyltin alle voisi taloudellisen läpinäkyvyyden vuoksi melkein lisätä toisen rivin:

    Rahoitettu osittain yhteisellä velalla. Takaisinmaksu jatkuu vuoteen 2058.

    Silloin kansalainen näkisi rahoituksen molemmat puolet.

    Tämän kirjoitussarjan tarkoitus on ollut seurata julkista euroa niin pitkälle kuin mahdollista.

    EU:n yhteisvelassa euro tekee poikkeuksellisen pitkän matkan.

    Se lainataan markkinoilta tänään.

    Se käytetään hankkeeseen tänään.

    Ja sen takaisinmaksuun osallistutaan vielä vuosikymmenien päästä.

    Raha ei muutu ilmaiseksi sillä, että lasku siirretään tulevaisuuteen.

    Eikä velka lakkaa olemasta velkaa sillä, että velkakirjassa lukee Suomen valtion sijasta Euroopan unioni.

    lauantai 22. elokuuta 2026

     

    Rälssit auki, osa 5 – kuka johtaa, kuka nimittää ja mitä siitä maksetaan?

    Tähän asti olemme seuranneet julkista rahaa organisaatioiden, virastojen, avustusten, yritystukien, kuntien, hyvinvointialueiden ja yhtiöiden kautta. Nyt tullaan kohtaan, josta julkisessa keskustelussa puhutaan paljon mutta usein aika huolimattomasti.

    Johtajien palkoista, poliittisista nimityksistä ja niin sanotuista suojatyöpaikoista on helppo heittää kovia väitteitä.

    Paljon vaikeampaa on selvittää, mistä oikeasti on kysymys.

    Aloitetaan palkoista.

    Valtion vuoden 2026 talousarvioesityksessä budjettitalouden henkilöstömääräksi arvioidaan noin 74 500 henkilöä ja työvoimakustannuksiksi noin 5,33 miljardia euroa. Keskimääräiseksi kokonaisansioksi arvioidaan 4 930 euroa kuukaudessa.

    Valtiolla työskentelee poliiseja, rajavartijoita, asiantuntijoita, tutkijoita, juristeja, insinöörejä, johtajia ja suuri joukko muuta henkilöstöä. Siksi pelkästä keskipalkasta ei voi päätellä, että valtion henkilöstölle maksettaisiin yleisesti liikaa.

    Vertailuksi kannattaa katsoa, mitä suomalainen palkansaaja yleensä ansaitsee.

    Tilastokeskuksen uusimman vuoden 2024 palkkarakennetilaston mukaan kokoaikaisten palkansaajien kokonaisansion mediaani oli 3 615 euroa kuukaudessa. Parhaiten ansaitseva kymmenys alkoi 6 119 eurosta kuukaudessa.

    Kokonaisansioon lasketaan säännöllisen työajan palkan lisäksi esimerkiksi yli- ja lisätyöajan palkanosat, mutta ei kertaluonteisia eriä, kuten tulospalkkioita tai lomarahoja.

    Tästä syntyy kiinnostava kysymys siitä, mitä tarkoitamme suurella palkalla.

    Jos suomalaisen kokoaikaisen palkansaajan mediaani on noin 3 600 euroa ja parhaiten ansaitseva kymmenys alkaa hieman yli 6 100 eurosta, 10 000–15 000 euron kuukausipalkka on kiistatta erittäin korkea suomalaisessa palkkajakaumassa.

    Se ei silti tarkoita, että palkka olisi liian suuri.

    Ratkaiseva kysymys on, millaisesta vastuusta maksetaan ja mitä sillä johtamisella saadaan aikaan.

    Kysymys kannattaakin esittää toisin.

    Millaiseksi palkkarakenne muuttuu, kun organisaatiokaaviossa noustaan ylöspäin? Kuinka monta johtamisen porrasta tarvitaan? Kuinka monta johtajaa, päällikköä, ylijohtajaa, osastopäällikköä ja muuta esihenkilöä järjestelmässä on?

    Ja mikä on heidän osuutensa kokonaiskustannuksesta?

    Yksittäisen johtajan 10 000 tai 15 000 euron kuukausipalkka ei Suomen julkista taloutta kaada. Jos korkeapalkkaisia johtamis- ja hallintorakenteita kuitenkin kertyy tuhansia eri organisaatioihin, puhutaan jo aivan toisesta asiasta.

    Tässä on tärkeää erottaa palkka ja organisaatiorakenne toisistaan.

    Vaativan organisaation hyvä johtaja voi olla korkean palkkansa arvoinen. Julkisella sektorillakin kilpaillaan osaavista lääkäreistä, juristeista, talousjohtajista, insinööreistä ja muista erityisosaajista yksityisen sektorin kanssa.

    Minua kiinnostaa enemmän se, tarvitaanko kaikki johtamisen portaat, joiden päälle nämä palkat rakentuvat.

    Jos kolme organisaatiota yhdistetään yhdeksi mutta jokaisen vanha johtorakenne säilyy käytännössä ennallaan uusilla nimikkeillä, organisaatiouudistuksen hyöty jää helposti paperille.

    Tästä päästään nimityksiin.

    Suomessa ylimpien virkamiesten nimittäminen on säädeltyä. Virkoihin liittyy kelpoisuusvaatimuksia, hakumenettelyjä ja ansiovertailuja.

    Tämä on tärkeä todeta, koska poliitikkojen tekemä nimityspäätös ei itsessään tarkoita poliittista nimitystä.

    Jos valtioneuvosto nimittää kansliapäällikön tai viraston pääjohtajan, siitä ei voida päätellä, että henkilö olisi saanut työnsä puoluekirjalla.

    Sellainen väite vaatii aivan muuta näyttöä.

    Mutta Suomessa on myös avoimesti poliittisia tehtäviä, eikä sitä edes peitellä.

    Ministereillä on erityisavustajia ja ministerin toimikauteen sidottuja valtiosihteereitä. Heidän tehtävänsä on nimenomaan tukea ministerin poliittista työtä.

    Esimerkiksi kesäkuussa 2026 sosiaaliturvaministerinä aloittaneella Karoliina Partasella on valtiosihteeri ja kaksi erityisavustajaa.

    Pääministerin esikunta näyttää mittakaavaa toisesta suunnasta. Pääministerillä on valtiosihteerin lisäksi useita avustajia ja neuvonantajia, joiden vastuualueisiin kuuluvat muun muassa talouspolitiikka, viestintä, mediasuhteet, EU-asiat sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

    Nämä eivät ole tavallisia vakinaisia virkamiespaikkoja, vaan poliittisen johdon ympärille rakennettua esikuntaa.

    Tässä kohtaa minusta saa esittää vaikeankin kysymyksen.

    Ministeriöissä työskentelee samaan aikaan suuri määrä vakinaisia virkamiehiä, joiden tehtävänä on valmistella asioita, tuottaa tietoa ja tukea päätöksentekoa.

    Mikä on poliittisen esikunnan oikea koko tämän virkamieskoneiston rinnalla?

    Poliittista avustajajärjestelmää tarvitaan jo siksi, että ministerin pitää pystyä toteuttamaan vaaleissa saatua poliittista mandaattia eikä virkakunnan tehtävänä ole tehdä puoluepolitiikkaa.

    Mutta siitä ei seuraa, ettei avustajien ja valtiosihteerien määrää tai kustannuksia saisi arvioida.

    Vuoden 2026 talousarviossa ministerien, heidän valtiosihteeriensä ja erityisavustajiensa palkkaukseen tehtiin viiden prosentin vähennys, jonka vaikutukseksi arvioitiin noin 130 000 euroa.

    Myös ministerien palkkioita alennettiin väliaikaisesti viidellä prosentilla ajalle 1.1.2026–31.5.2027.

    Valtiontalouden miljardien rinnalla summa on pieni.

    Siksi olisi väärin antaa ymmärtää, että Suomen velkaongelma ratkeaisi ministerien avustajia vähentämällä.

    Ei ratkea.

    Mutta tässä kirjoitussarjassa olemme lähteneet siitä, ettei mitään jätetä tarkastelun ulkopuolelle vain siksi, että yksittäinen säästö on kokonaisuuteen nähden pieni.

    Jos kansalaiselta vaaditaan säästöjä, myös poliittisen järjestelmän pitää pystyä perustelemaan omat kustannuksensa.

    Varsinainen rälssikysymys alkaa kuitenkin vasta siitä, mitä tapahtuu poliittisen tehtävän jälkeen.

    Ministerit vaihtuvat, avustajien tehtävät päättyvät ja puolueiden voimasuhteet muuttuvat. Ihmiset siirtyvät politiikasta yrityksiin, järjestöihin, edunvalvontaan ja joskus julkisen sektorin tehtäviin. Vastaavasti virkamiehiä siirtyy politiikkaan ja yksityiselle sektorille.

    Pelkkä tällainen siirtyminen ei todista mitään väärää.

    On luonnollista, että yhteiskunnan päätöksentekoa tuntevalle ihmiselle löytyy käyttöä muuallakin.

    Ongelma syntyy, jos julkisesta vallasta muodostuu suljettu kierto, jossa poliittinen asema antaa tosiasiallisen etuoikeuden julkisesti rahoitettuun johtopaikkaan ilman, että pätevyys ja avoin kilpailu ratkaisevat.

    Jos tällaista väitetään tapahtuvan, silloin pitää pystyä osoittamaan kuka nimitettiin, mihin tehtävään, ketkä muut hakivat, millä perusteella valinta tehtiin ja poikkesiko menettely normaalista.

    Siinä kohdassa sanaa suojatyöpaikka voidaan käyttää vasta, kun näyttö kestää päivänvalon.

    Tämä sama kysymys ei rajoitu valtioon.

    Kunnissa ja hyvinvointialueilla poliittinen päätöksenteko ja operatiivinen johtaminen kohtaavat vielä lähempänä toisiaan. Edellisessä osassa tarkastelimme kuntien ympärille muodostunutta laajaa yhtiöverkostoa.

    Jokaisella yhtiöllä on hallinto, ja kunnallisten yhtiöiden hallituksiin valitaan myös poliittisin perustein henkilöitä.

    Se kuuluu kunnalliseen omistajaohjaukseen.

    Mutta samalla herää kysymys siitä, mitä hallituksen jäseneltä edellytetään.

    Energia-, vesi-, satama-, jätehuolto- tai kiinteistöyhtiön hallituksen jäsen ei ole siellä vain edustamassa puoluettaan.

    Hän käyttää omistajan valtaa ja kantaa vastuuta yhtiön toiminnasta.

    Mitä suuremmasta yhtiöstä ja taloudellisesta riskistä puhutaan, sitä tärkeämpää on, että hallituksesta löytyy myös toimialan, talouden ja yritystoiminnan osaamista.

    Tämä on yksi kohta, jossa politiikan omaan toimintaan kannattaa kohdistaa sama laskin kuin virastoihin.

    Kuinka paljon Suomessa on julkisomisteisten yhtiöiden hallituspaikkoja? Millaisia palkkioita niistä maksetaan? Kuinka monessa hallituksessa sama ihminen istuu? Millä perusteella jäsenet valitaan?

    Yksittäinen muutaman tuhannen euron vuosipalkkio ei julkista taloutta ratkaise.

    Mutta jälleen kerran kokonaisuus kiinnostaa enemmän kuin yksittäinen palkkio.

    Hyvinvointialueilla kysymys johtamisesta muuttuu vielä kiinnostavammaksi.

    Sote-uudistuksen yhteydessä rakennettiin kokonaan uusia organisaatioita, joihin piti luoda johtamisjärjestelmät, hallinto, taloushallinto, henkilöstöhallinto ja poliittinen päätöksenteko.

    Samalla vanhat sairaanhoitopiirit ja kuntien sote-rakenteet poistuivat tai siirtyivät uuden järjestelmän sisälle.

    Juuri tällaisessa suuressa uudistuksessa pitäisi pystyä jälkikäteen osoittamaan, vähenivätkö hallinnolliset päällekkäisyydet vai syntyikö niiden tilalle uusia.

    Kun hyvinvointialueiden rahoituksessa puhutaan kymmenistä miljardeista euroista vuodessa, johtamisjärjestelmän kustannus ei ole kiinnostava siksi, että johtajien palkoista saataisiin miljardisäästö.

    Kiinnostavaa on se, kuinka tehokkaasti koko valtavaa organisaatiota johdetaan.

    Huono johtamisrakenne voi aiheuttaa paljon suurempia kustannuksia hankinnoissa, henkilöstön käytössä, kiinteistöissä ja tietojärjestelmissä kuin mitä johtajien omiin palkkoihin koskaan käytetään.

    Siksi pelkkä johtajan palkkalapun julkaiseminen on oikeastaan aika pinnallista talouskeskustelua.

    Paljon kiinnostavampaa on kysyä:

    Mitä sillä johtamisella saadaan?

    Jos 15 000 euroa kuukaudessa ansaitseva johtaja säästää organisaatiolta vuodessa kymmenen miljoonaa euroa ja parantaa samalla toimintaa, hän on halpa.

    Jos sama palkka maksetaan johtamisportaasta, jonka tarpeellisuutta kukaan ei osaa perustella, tilanne on aivan toinen.

    Tässä kohtaa palaan taas teollisuuteen.

    Tuotantolaitoksessa organisaatiokaaviota ei pitäisi rakentaa sen mukaan, kuinka monta johtajan paikkaa tarvitaan, vaan sen mukaan, mitä tuotannon johtaminen vaatii.

    Jos yksi johtamistaso ei tuota päätöksentekoon mitään lisäarvoa, se hidastaa toimintaa ja maksaa rahaa.

    Saman periaatteen pitäisi toimia julkisessa hallinnossa.

    Minusta Suomessa pitäisi siksi tehdä koko julkiselle sektorille johtamisrakenteiden läpileikkaus.

    Ei henkilönnimillä aloittaen vaan organisaatioista.

    Kuinka monta johtamistasoa valtiolla, kunnissa ja hyvinvointialueilla on? Kuinka paljon henkilöstöä on yhtä esihenkilöä kohti? Kuinka paljon johtamiseen ja hallintoon käytetään rahaa suhteessa varsinaiseen toimintaan? Miten nämä luvut eroavat samankaltaisten organisaatioiden välillä?

    Vasta sen jälkeen mennään nimiin.

    Jos kahdella saman kokoisella hyvinvointialueella toinen tarvitsee saman palvelun johtamiseen kaksinkertaisen määrän johtajia, siihen pitää löytyä selitys.

    Jos kaksi virastoa hoitaa samankaltaisia tehtäviä mutta niiden hallintorakenteet ovat aivan eri kokoisia, sitä kannattaa tutkia.

    Ja jos kuntayhtiön hallinto maksaa enemmän kuin vastaavan markkinoilla toimivan yrityksen, omistajan pitäisi kysyä miksi.

    Tässä on minusta paljon kiinnostavampi tapa puhua korkeista palkoista kuin vaatia kaikkien palkkojen leikkaamista.

    Ei ensimmäisenä kysytä, saako joku liikaa palkkaa. Kysytään ensin, tarvitsemmeko tehtävän, tarvitsemmeko tämän johtamisportaan ja saammeko maksamallemme palkalle vastinetta.

    Jos vastaus kaikkiin kolmeen on kyllä, palkka voi olla aivan perusteltu.

    Jos ensimmäiseen kysymykseen ei löydy vastausta, kahdella seuraavalla ei ole enää kovin paljon merkitystä.

    Ja poliittisten nimitysten kohdalla käytän täsmälleen samaa periaatetta.

    En aio nimetä ihmisiä suojatyöpaikkoihin pelkän puoluekirjan perusteella. Se olisi liian helppoa ja samalla epäreilua.

    Mutta jos julkisen talouden ympärille on vuosikymmenten aikana muodostunut järjestelmiä, joissa poliittinen valta, julkinen raha ja hyväpalkkaiset tehtävät todella kiertävät samoissa verkostoissa ilman avointa kilpailua, ne kuuluvat tämän tarkastelun piiriin.

    Silloin nimetkin voidaan kirjoittaa.

    Mutta ensin pitää olla näyttö.

    Tämän kirjoitussarjan tarkoitus ei ole rakentaa epäilyksiä ihmisistä.

    Tarkoitus on avata järjestelmä niin läpinäkyväksi, ettei meidän tarvitse epäillä.

    Seuraavaksi kannattaa mennä paikkaan, jossa johtamisen päätökset muuttuvat valtaviksi rahavirroiksi:

    julkisiin hankintoihin ja konsulttitalouteen.

    Siellä eivät enää liiku tuhansien eurojen hallituspalkkiot tai yksittäiset kuukausipalkat vaan miljardit.

    Ja siellä yksi kysymys muuttuu erityisen kiinnostavaksi:

    Jos julkisella sektorilla on valtava määrä omaa asiantuntijahenkilöstöä, miksi se ostaa niin paljon asiantuntijatyötä myös ulkopuolelta?

    torstai 20. elokuuta 2026

     

    Rälssit auki, osa 4 – kun julkinen hallinto muuttuu konserniksi


    Kolmessa ensimmäisessä osassa olen kulkenut valtionhallinnosta virastoihin ja sieltä valtionavustusten, tutkimusrahoituksen, yritystukien ja hankkeiden maailmaan. Jos tähän lopetettaisiin, suomalaisesta julkisesta taloudesta jäisi kuitenkin valtava osa avaamatta.

    Valtion alapuolella ovat kunnat ja hyvinvointialueet, ja niiden ympärille on vuosikymmenten aikana muodostunut kokonainen yhtiöiden, kuntayhtymien, sidosyksiköiden ja muiden organisaatioiden verkosto.

    Kunnallisessa päätöksenteossa tämän näkee käytännössä. Ensin on kunta tai kaupunki, mutta kun organisaatiokaaviota lähdetään avaamaan, sen alta löytyy tytäryhtiöitä, osakkuusyhtiöitä, kuntayhtymiä, kiinteistöyhtiöitä, energiayhtiöitä, kehittämisyhtiöitä ja erilaisia yhteisesti omistettuja palveluyhtiöitä.

    Yhtiöittäminen ei itsessään ole huono asia. Energia-, vesi-, satama-, jätehuolto-, asunto- tai kiinteistöliiketoiminta voidaan aivan perustellusti järjestää yhtiömuodossa. Yhtiö voi toimia tehokkaasti, sen talous voidaan erottaa kunnan muusta taloudesta ja osa kuntayhtiöistä tuottaa omistajilleen myös hyvää tulosta.

    Mutta mittakaava kannattaa nähdä.

    Kuntaliiton mukaan kuntien omistamia tytäryhtiöitä ja kuntaomisteisia osakkuusyhtiöitä on Suomessa noin 2 500. Vuonna 2025 kuntakonsernit investoivat yhteensä noin 8,4 miljardia euroa, ja konserniyhtiöiden osuus investoinneista oli noin 40 prosenttia.

    Kuntakonsernien lainakanta nousi samalla noin 43 miljardiin euroon ja vuokravastuita oli yli seitsemän miljardia. Lainojen ja vuokravastuiden yhteismäärä oli siis jo noin 50 miljardia euroa.

    Viisikymmentä miljardia on sellainen luku, jonka kohdalla konsernitilinpäätöstä ei enää voi pitää kirjanpidollisena sivuseikkana.

    Kun arvioidaan kunnan taloutta, ei riitä, että katsotaan vain emokunnan velkaa ja tulosta. Kuntaliiton mukaan konserniyhtiöiden velkamäärä on kasvanut peruskuntia nopeammin ja niiden osuus kuntakonsernien lainakannasta on jo yli puolet.

    Valtaosa kuntien omistamista yhtiöistä teki vuonna 2025 tulosta lähellä nollaa. Positiivista tulosta syntyi erityisesti energiayhtiöissä.

    Nollatulos ei tietenkään tarkoita, että yhtiö olisi tarpeeton tai huonosti hoidettu. Vesilaitoksen tai kunnallisen asuntoyhtiön tehtävänä ei tarvitse olla mahdollisimman suuren voiton tekeminen.

    Mutta jokaisen yhtiön kohdalla pitäisi pystyä kysymään muutama yksinkertainen kysymys.

    Miksi toiminta on yhtiössä? Paljonko sillä on hallintoa ja johtoa? Paljonko sillä on velkaa ja vastuita? Mitä palveluja se ostaa muilta julkisilta toimijoilta? Ja ennen kaikkea: mitä saman tehtävän hoitaminen maksaisi toisella tavalla järjestettynä?

    Yksi kysymys kiinnostaa minua erityisesti:

    Onko yhtiö oikeasti markkinoilla toimiva yritys vai kunnan sisäinen palveluyksikkö, jonka oven päälle on vain vaihdettu Oy-kyltti?

    Tästä päästään in-house-yhtiöihin eli sidosyksiköihin.

    Niiden alkuperäisessä ajatuksessa ei ole mitään kummallista. Jos useat kunnat tarvitsevat esimerkiksi taloushallintoa, palkanlaskentaa tai tietotekniikkaa, voi olla paljon järkevämpää tuottaa palvelu yhteisessä yhtiössä kuin rakentaa sama organisaatio jokaiseen kuntaan erikseen.

    Ongelmallisemmaksi asia muuttuu siinä vaiheessa, kun sidosyksikköasemaa käytetään palvelujen ostamiseen ilman normaalia kilpailutusta tilanteessa, jossa todellinen määräysvalta yhtiöön on olematon.

    Tästä saatiin vuonna 2025 hyvin kansantajuinen esimerkki.

    Vantaan ja Keravan hyvinvointialue hankki Sarastialta henkilöstöhallinnon palveluja ja järjestelmiä noin 9,3 miljoonalla eurolla ilman kilpailutusta. Hyvinvointialue omisti Sarastiasta vain 0,04 prosenttia.

    Asia päätyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen. KHO vahvisti, ettei hyvinvointialueella ollut Sarastiaan hankintalain edellyttämää määräysvaltaa. Sarastia ei siten ollut tässä suhteessa hyvinvointialueen sidosyksikkö, jolta palvelut olisi voitu ostaa kilpailuttamatta.

    Minusta tuo 0,04 prosenttia kertoo ongelman kansantajuisemmin kuin monta sivua hankintalakia.

    Kun omistus on neljä sadasosaprosenttia ja sen perusteella ostetaan miljoonien eurojen palveluja ilman kilpailua, on aivan perusteltua kysyä, missä vaiheessa sana ”oma” menettää merkityksensä.

    Toiseen suuntaan pitää kuitenkin olla yhtä tarkkana.

    Sidosyksikköjärjestelmää ei kannata purkaa vain siksi, että järjestelmä on julkinen. Jos yhteinen yhtiö todella tuottaa palvelun omistajilleen markkinoita edullisemmin ja tehokkaammin, sen käyttäminen voi olla veronmaksajan etu.

    Tavoitteena ei pitäisi olla kaiken yksityistäminen eikä kaiken kunnallistaminen.

    Tavoitteena pitäisi olla mahdollisimman hyvä palvelu mahdollisimman järkevällä hinnalla.

    Jos kunnan oma yhtiö tekee työn 700 000 eurolla ja vastaavan palvelun markkinahinta on 800 000 euroa, olisi typerää ostaa palvelu ulkoa vain ideologisista syistä.

    Mutta jos oma yhtiö laskuttaa miljoonan palvelusta, jonka markkinoilta saisi 800 000 eurolla, ei miljoonasta tule säästöä sillä perusteella, että raha ”pysyy konsernissa”.

    Kunta käytti silloin 200 000 euroa enemmän.

    Laskin ratkaisee.

    Julkisiin hankintoihin palaan myöhemmin omassa osassaan. Tässä vaiheessa riittää havainto siitä, että suurissa hankintamäärissä jo pienet prosentuaaliset erot muuttuvat nopeasti suuriksi euroiksi.

    Teollisuudessa asia on itsestään selvä. Jos miljoonan euron vuosittainen hankinta saadaan samalla laadulla 950 000 eurolla, säästettiin 50 000 euroa. Sitä ei tarvitse nimetä strategiseksi tuottavuusohjelmaksi.

    Se on normaalia ostamista.

    Hyvinvointialueilla mittakaava muuttuu vielä suuremmaksi.

    Vuoden 2026 talousarviossa hyvinvointialueiden yleiskatteiseen valtionrahoitukseen on varattu noin 27,1 miljardia euroa. Rahoituksen indeksikorotus kasvattaa kokonaisuutta noin 853 miljoonalla eurolla ja palvelutarpeen arvioitu kasvu noin 248 miljoonalla eurolla.

    Kun kokonaisuus on 27,1 miljardia euroa, yhden prosentin ero kustannuksissa vastaa noin 271 miljoonaa euroa.

    Tämä ei tarkoita, että hyvinvointialueilta olisi noin vain leikattavissa yksi prosentti ilman vaikutuksia palveluihin. Se näyttää kuitenkin mittakaavan.

    Siksi hallinnon, johtamisen, hankintojen, tietojärjestelmien, kiinteistöjen ja ostopalvelujen tehokkuutta ei voi kuitata pikkusäästöinä.

    Tässä pitää samalla erottaa itse palvelut niiden ympärille rakennetusta koneistosta.

    Sairaanhoitajaa, lääkäriä, lähihoitajaa, ensihoitajaa tai palomiestä ei ole mitään järkeä nostaa ensimmäisenä säästölistalle, jos heidän ympärillään olevista rakenteista löytyy tehottomuutta.

    Minua kiinnostaa juuri se ympärillä oleva koneisto.

    Jos sieltä voidaan säästää euro varsinaista palvelua heikentämättä, euro voidaan käyttää palveluun, velkaantumisen vähentämiseen tai jättää kokonaan keräämättä veronmaksajalta.

    Hyvinvointialueiden rahoitusjärjestelmään kuuluu lisäksi jälkikäteistarkistus, jossa toteutuneet kustannukset vaikuttavat myöhempään rahoitukseen. Vuoden 2026 rahoituksessa vuoden 2024 tilinpäätöksiin perustuvan jälkikäteistarkistuksen muutos vähentää rahoitusta noin 184 miljoonaa euroa.

    Järjestelmälle on perusteensa. Lakisääteiset palvelut pitää pystyä rahoittamaan myös silloin, kun niiden todelliset kustannukset poikkeavat ennusteista.

    Talouden ohjauksen kannalta on silti aiheellista kysyä, kuinka vahvat kannustimet järjestelmä antaa tehokkuuteen.

    Tehokkaasti toimivan alueen pitäisi hyötyä tehokkuudestaan eikä järjestelmä saa muodostua sellaiseksi, että kustannusten kasvaminen voidaan aina siirtää seuraavan kierroksen rahoitukseen.

    Muuten lasku löytää lopulta saman osoitteen.

    Valtion.

    Ja valtion laskun maksaa lopulta veronmaksaja.

    Kuntienkaan talous ei tällä hetkellä tarjoa helppoa pakotietä.

    Vuonna 2025 kuntatalouden toiminnan ja investointien rahavirta jäi yli 800 miljoonaa euroa alijäämäiseksi. Kuntaliiton mukaan kustannusten kasvua selittivät muun muassa heikko työllisyystilanne ja TE-palvelujen siirtyminen valtiolta kuntiin.

    Työllisyysalueille siirtyi valtiolta noin 607 miljoonan euron rahoitus, mutta Kuntaliiton selvityksen mukaan alueiden kokonaismenot näyttivät ylittäneen tämän määrän reilulla sadalla miljoonalla eurolla.

    Tämä on hyvä muistutus siitä, miksi kuntien kasvavia menoja ei voi automaattisesti käyttää todisteena paisuvasta kunnallishallinnosta.

    Jos valtio siirtää kunnille uuden tehtävän, menojen kuuluukin kasvaa.

    Mutta silloin pitäisi aina kysyä myös:

    Mitä valtion vanhasta järjestelmästä poistui?

    Jos tehtävä siirtyy valtiolta kunnalle, mutta valtion vastaava rakenne ei pienene, emme ole tehostaneet julkista hallintoa.

    Olemme siirtäneet tehtävän ja pahimmassa tapauksessa rakentaneet uuden kerroksen vanhan rinnalle.

    Juuri kerroksista tässä koko kirjoitussarjassa alkaa olla kysymys.

    Julkinen raha voi kulkea valtion, hyvinvointialueen, kunnan, kuntayhtymän, yhtiön, sidosyksikön, hankkeen ja järjestön kautta ennen kuin se päätyy siihen tarkoitukseen, jota varten se alun perin kerättiin.

    Jokaisessa portaassa voi olla täysin tarpeellista toimintaa.

    Mutta mitä useamman laatikon kautta euro kulkee, sitä tärkeämpää on tietää, mitä jokainen laatikko maksaa.

    Minusta suomalaisen julkisen talouden perusteellisessa tarkastelussa koko järjestelmä pitäisi piirtää näkyviin nimenomaan veronmaksajan näkökulmasta.

    Otetaan yksi euro ja seurataan sitä.

    Paljonko siitä päätyy varsinaiseen palveluun? Paljonko hallintoon? Paljonko tietojärjestelmiin, hankintoihin, yhtiöiden hallintoon, konsultteihin ja kiinteistöihin?

    Jos sadan euron verosta 90 euroa päätyy siihen palveluun, jota varten vero kerättiin, voidaan ehkä olla tyytyväisiä.

    Jos varsinaiseen palveluun päätyy 60 euroa ja 40 euroa kuluu matkalla rakenteisiin, meillä on ongelma.

    Minä en tiedä etukäteen, kumpi luku on lähempänä totuutta.

    Juuri siksi asia pitää selvittää.

    Tässä tullaan taas rälssiin.

    Rälssi ei välttämättä ole ihminen eikä edes yksittäinen organisaatio. Se voi olla rakenne, joka on vuosien aikana oppinut perustelemaan oman välttämättömyytensä niin hyvin, ettei kukaan enää kysy, paljonko se maksaa.

    Kaikkein vaikeimmin havaittava rälssi voi olla juuri sellainen, jota emme enää edes huomaa, koska siitä on tullut normaali osa järjestelmää.

    Ensimmäisessä osassa otimme esille laskimen ja toisessa organisaatiokaavion.

    Nyt niiden rinnalle tarvitaan konsernitilinpäätös.

    Se kertoo, kuinka paljon laatikoiden sisälle ja niiden väliin on oikeasti kertynyt rahaa, velkaa ja vastuuta.

    Seuraavissa osissa tätä koneistoa avataan vielä syvemmältä. Julkiset hankinnat, tietojärjestelmät, konsulttien käyttö, johtaminen ja muut rakenteet saavat oman tarkastelunsa.

    Silloin sana rälssi joutuu todelliseen testiin.

    Ei sillä perusteella, mitä joku meistä epäilee.

    Vaan sillä perusteella, mitä numerot ja tosiasiat näyttävät.

      RÄLSSIT AUKI – Mihin yhteiset rahamme todella menevät? Yhteenveto kahdeksanosaisesta kirjoitussarjasta Suomen julkisesta taloudesta Suomen...