Epilogi

Miksi tämä kirjoitus tulee keskelle rälssisarjaa?

Rälssikirjoitusteni jatko-osat ovat edelleen tulossa. Tämä kirjoitus tekee kuitenkin pienen hypyn suunniteltuun julkaisujärjestykseen aivan tarkoituksella.

Syy on yksinkertainen: järjestöjen julkisesta rahoituksesta käydään juuri nyt niin voimakasta keskustelua, että asia on syytä käsitellä silloin, kun keskustelu on käynnissä – eikä joskus myöhemmin.

Viime päivinä olemme saaneet lukea, kuinka järjestöihin kohdistuvat leikkaukset ”tuhoavat järjestökentän”, vievät tuen yhteiskunnan heikoimmilta ja vaarantavat satojentuhansien vapaaehtoisten työn. Ministeri Wille Rydmanista on puolestaan rakennettu julkisuudessa lähes koko järjestökentän vihollista.

Minua alkoi kiinnostaa, mitä tämän voimakkaan puheen takana olevat luvut oikeastaan kertovat.

Tämä liittyy suoraan rälssikirjoitusteni perusajatukseen.

Rälssi ei tarkoita minulle sitä, että kaikki julkista rahaa saava toiminta olisi tarpeetonta tai siinä työskentelevät ihmiset tekisivät turhaa työtä. Kyse on paljon yksinkertaisemmasta asiasta: julkisella rahalla ylläpidettyjen rakenteiden pitää kestää julkinen ja taloudellinen tarkastelu.

Sama koskee virastoja, hankkeita, yritystukia, hyvinvointialueita, julkisia yhtiöitä – ja myös järjestöjä.

Järjestöjen kohdalla tämä on erityisen herkkä aihe, koska niiden toiminta liittyy usein lapsiin, vanhuksiin, vammaisiin, omaishoitajiin, päihdeongelmaisiin ja muihin apua tarvitseviin ihmisiin. Silloin taloudellisen keskustelun muuttaminen moraaliseksi kysymykseksi on helppoa: jos kyseenalaistat rahoituksen, vastustat muka samalla auttamista.

En hyväksy tällaista lähtökohtaa.

Järjestöjen tekemän työn arvoa tai vapaaehtoisten panosta ei tarvitse kyseenalaistaa, jotta voidaan kysyä, paljonko toiminta maksaa ja mitä sillä saadaan aikaan.

Ja juuri siksi tämä kirjoitus tulee nyt muiden rälssikirjoitusten väliin.

Kun keskustelu käy kuumana, pannaan tunne hetkeksi sivuun, avataan luvut ja seurataan rahaa.

Järjestörälssi vai korvaamaton kansalaistoiminta? Seurataan rahaa

Viime päivinä järjestöihin kohdistuvista valtionavustusten leikkauksista on käyty keskustelua, jossa äänenvoimakkuus tuntuu kasvavan sitä mukaa kun eurot ja tosiasiat jäävät taka-alalle.

Otsikoissa puhutaan yhteiskunnan heikoimpien hylkäämisestä, satojentuhansien vapaaehtoisten työn vaarantamisesta, järjestökentän tuhoamisesta ja jopa julmuudesta.

Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanista on samalla rakennettu kuvaa miehenä, joka ideologisista syistä käy sotaa järjestöjä ja niiden kautta jopa kehitysvammaisia, lapsia, omaishoitajia ja muita apua tarvitsevia vastaan.

Minusta tällainen keskustelu ei enää palvele ketään.

Sanotaan siksi heti alkuun yksi asia mahdollisimman selvästi:

En kyseenalaista järjestöissä tehtävää työtä enkä vapaaehtoistyön merkitystä.

Kysyn aivan muuta.

Mitä toiminta maksaa, mitä sillä saadaan aikaan ja kuinka paljon siitä maksaa veronmaksaja?

Hyvä tarkoitus ei ole vaikuttavuusmittari

Tämä ero näyttää olevan julkisessa keskustelussa yllättävän vaikea tehdä.

Järjestö voi tehdä erittäin hyvää ja tarpeellista työtä. Sen työntekijät voivat olla asialleen omistautuneita ja vapaaehtoiset tehdä korvaamatonta työtä lähimmäistensä hyväksi.

Mikään tästä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että järjestön nykyinen julkinen rahoitus olisi juuri oikean suuruinen tai että jokaista siihen kohdistuvaa leikkausta pitäisi pitää yhteiskunnallisesti vahingollisena.

Kun käytetään veronmaksajien rahaa, pitäisi pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen:

Mitä yhdellä veroeurolla saadaan?

Jos miljoonan euron julkinen avustus tuottaa todistettavasti esimerkiksi neljän miljoonan euron säästön muualla julkisessa taloudessa, minusta kyseessä kuulostaa erinomaiselta sijoitukselta.

Mutta silloin haluan nähdä laskelman.

Missä säästö syntyy? Hyvinvointialueella? Kunnassa? Kelassa? Erikoissairaanhoidossa?

Millä aikavälillä?

Mihin vertailutilanteeseen laskelma perustuu?

Näiden kysymysten esittäminen ei ole hyökkäys järjestöjä vastaan. Se on aivan normaalia julkisen rahan käytön arviointia.

3,2 miljardia euroa – mutta mitä se tarkoittaa?

Taloussanomien jutussa kerrottiin, että hyvinvointia lisäävän vapaaehtoistyön arvo Suomessa olisi lähes 3,2 miljardia euroa vuodessa, noin 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Luku on vaikuttava.

Mutta kun sen alkuperää alkaa selvittää, kuva muuttuu.

Kyse ei ole 3,2 miljardin euron säästöstä valtion, kuntien tai hyvinvointialueiden menoissa.

Kyse on vapaaehtoisten tekemän työn laskennallisesta rahallisesta arvosta.

Vapaaehtoistyöhön käytetty aika on arvotettu palkkatason avulla. Laskelmassa käytettiin suomalaisten keskipalkkaa.

Tämä on täysin mahdollinen tapa arvioida vapaaehtoistyön yhteiskunnallista arvoa. Mutta se on aivan eri asia kuin julkisen talouden säästö.

Jos vapaaehtoinen käyttää kaksi tuntia yksinäisen vanhuksen seurana olemiseen, työ voi olla vanhukselle mittaamattoman arvokasta.

Mutta tästä ei seuraa automaattisesti, että hyvinvointialue olisi ilman vapaaehtoista palkannut työntekijän tekemään saman työn kahdeksi tunniksi.

Laskennallinen työn arvo ei ole sama asia kuin säästynyt julkinen meno.

Tämä ero pitäisi kertoa myös lukijalle.

Katoaako 40 prosenttia järjestöistä?

Toinen julkisuudessa kiertänyt dramaattinen luku kuuluu, että jopa 40 prosenttia sote-järjestöistä on vaarassa kadota.

Sekin kuulostaa hurjalta.

Mutta katsotaan jälleen, mitä luku tarkoittaa.

Halin ja SOSTEn kysely lähetettiin 686 STEA-avustusta saaneelle järjestölle. Vastauksia saatiin 416.

Näistä vastaajista 40 prosenttia piti oman järjestönsä toiminnan lakkaamista seuraavien kahden vuoden aikana mahdollisena tai todennäköisenä.

Siis:

40 prosenttia järjestöistä ei ole todettu katoavaksi.

Kyseessä on rahoitusleikkausten kohteena olevien järjestöjen oma arvio tulevaisuudestaan.

Arvio voi osoittautua oikeaksi. Se voi osoittautua liian optimistiseksi tai liian pessimistiseksi.

Mutta kyselyvastauksesta ei pitäisi tehdä toteutunutta tosiasiaa.

Entä 230 000 vapaaehtoista?

STEA-avusteisissa järjestöissä toimii todella valtava määrä vapaaehtoisia.

Vuoden 2024 raportointitiedoissa vapaaehtoisia oli noin 232 000 ja palkattua henkilöstöä noin 5 500 henkilötyövuoden verran.

Tämä kertoo suomalaisen vapaaehtoistoiminnan valtavasta mittakaavasta.

Mutta tästäkin on julkisuudessa rakennettu mielikuva, että järjestörahoituksen leikkaukset osuisivat suoraan yli 200 000 vapaaehtoiseen.

Eivät ne samalla tavalla osu.

Palkatun henkilöstön vähentäminen varmasti vaikeuttaa vapaaehtoisten kouluttamista, koordinointia ja tukemista. On täysin uskottavaa, että myös vapaaehtoistoiminnan määrä tämän seurauksena vähenee.

Mutta kuinka paljon?

Hali ja SOSTE ovat esittäneet jopa 10 000 vapaaehtoistyön henkilötyövuoden menetystä.

Kun laskelman taustaa katsoo tarkemmin, kyse on kuitenkin skenaariosta, jossa oletetaan vapaaehtoistyön vähenevän suhteessa palkatun henkilöstön vähenemiseen.

Sekään ei siis ole tapahtunut tosiasia.

Se on oletukseen perustuva vaikutusarvio.

Näillä asioilla on merkittävä ero.

Otetaan yksi järjestö ja katsotaan euroja

Oulun seudun omaishoitajat ry nousi Taloussanomien jutussa esimerkiksi siitä, mitä leikkaukset käytännössä aiheuttavat.

Järjestön tekemän työn tarpeellisuutta ei ole mitään syytä epäillä.

Mutta katsotaan jälleen rahaa.

Yhdistyksen vuoden 2025 talousarvio oli noin 1,09 miljoonaa euroa.

STEA-avustusten osuudeksi kokonaistuotoista arvioitiin lähes 88 prosenttia, ja haettu STEA-rahoitus oli yhteensä noin 832 000 euroa.

Kyse ei siis ole pienestä vapaaehtoisten kahvipöytäyhdistyksestä.

Kyseessä on yli miljoonan euron vuosibudjetilla toimiva organisaatio, jonka rahoitus perustuu erittäin voimakkaasti julkiseen tukeen.

Taloussanomien jutun mukaan yhdistyksessä toimii noin 70–80 vapaaehtoista ja kymmenen työntekijää.

Tästä ei seuraa, että toiminta olisi liian kallista.

Mutta siitä seuraa mielestäni täysin oikeutettu kysymys:

Mitä miljoonalla eurolla saadaan aikaan?

Ei 30 vuoden aikana.

Vaan vuodessa.

Kuinka monta ihmistä autetaan? Mitä apua he saavat? Millainen vaikutus sillä on heidän palvelutarpeeseensa? Kuinka paljon julkisia kustannuksia toiminnan avulla vältetään?

Jos tulokset ovat erinomaisia, juuri nämä luvut ovat järjestön paras puolustus leikkauksia vastaan.

Myös valvontaa tarvitaan

Samalla olisi väärin rakentaa kuvaa, jonka mukaan järjestörahoituksen kriittinen tarkastelu olisi jonkinlaista kuviteltujen väärinkäytösten metsästämistä.

Tuore KRIS-Oulu ry:n tapaus osoittaa, ettei valvonnan tarve ole täysin teoreettinen.

STEA päätyi perimään yhdistykseltä takaisin noin 455 000 euroa vuosina 2023–2024 maksettuja avustuksia. Tarkastuksessa havaittiin vakavia puutteita taloudenpidossa, ja asiasta tehtiin tutkintapyyntö poliisille.

Tämä ei todista mitään muista järjestöistä.

Eikä sitä pidä käyttää lyömäaseena koko järjestökenttää vastaan.

Se todistaa yhden asian:

Kun veronmaksajien rahaa jaetaan, myös sen käytön valvontaa tarvitaan.

Keskustelu on muutettu moraalikysymykseksi

Minua häiritsee tässä keskustelussa ehkä eniten tapa, jolla taloudellisesta kysymyksestä on rakennettu moraalinen vastakkainasettelu.

Suomenmaan kirjoituksessa puhuttiin muun muassa ”vammaisten polkemisesta”, ”tyrmistyttävän kylmästä politiikasta” ja siitä, että hallituksen toiminnassa ”julmuudessa aletaan jo liikkua aivan uudella tasolla”.

Taloussanomien jutussa puolestaan kerrotaan, kuinka järjestökenttä ”tuhotaan”, kuinka kyseessä on ”ideologinen viha järjestöjä kohtaan” ja kuinka ”hyvistä on tehty pahoja”.

Mutta eihän tässä pitäisi ratkaista sitä, kuka on hyvä ihminen ja kuka paha ihminen.

Eikä sitä, onko Wille Rydman mukava mies.

Kyse on sadoista miljoonista euroista yhteistä rahaa.

Silloin pitää saada kysyä, mitä rahalla tehdään.

Laitetaan eurot pöydälle

Minusta järjestöjen ei tarvitse puolustaa olemassaoloaan kertomalla meille, kuinka hyviä ihmisiä niiden työntekijät ja vapaaehtoiset ovat.

Uskon sen muutenkin.

Paljon vakuuttavampaa olisi näyttää tulokset.

Paljonko julkista rahaa saadaan?

Mihin se käytetään?

Paljonko menee varsinaiseen toimintaan, henkilöstöön, hallintoon, viestintään, toimitiloihin ja hankkeisiin?

Kuinka paljon ihmisiä todella autetaan?

Mikä heidän tilanteessaan muuttuu?

Ja jos toiminnan väitetään säästävän julkisia menoja, missä ovat laskelmat?

Jos yhden veroeuron voidaan osoittaa tuottavan neljän euron säästö, laitetaan laskelma pöydälle.

Minä olen ensimmäisten joukossa sanomassa, ettei sellaista toimintaa kannata leikata.

Mutta jos näyttönä ovat järjestöjen omat kyselyt, vapaaehtoistyön keskipalkalla laskettu teoreettinen rahallinen arvo ja oletuksiin perustuvat skenaariot tulevista menetyksistä, niitä ei pidä esittää toteutuneina taloudellisina vaikutuksina.

Suomella on valtava julkinen talous, valtava velka ja lukematon määrä hyviä tarkoituksia.

Kaikkia niitä ei enää pystytä rahoittamaan entiseen tapaan.

Siksi kysymys ei voi olla:

Onko järjestön tekemä työ hyvää?

Oikea kysymys kuuluu:

Mitä yhdellä veroeurolla saadaan aikaan?

Kun siihen vastataan avoimesti ja samalla mittarilla kaikille, voidaan vasta sen jälkeen päättää, mistä kannattaa leikata – ja mistä ei.

Lähteitä ja tausta-aineistoa

Kirjoituksessa käytettyjen lukujen taustalla ovat muun muassa:

• STEA: avustettujen sote-järjestöjen henkilöstö- ja vapaaehtoismäärät sekä avustustiedot.
• Jukka Hoffrén / Kansalaisareena: Vapaaehtoistyön arvo Suomessa (2023) – 3,2 miljardin euron laskennallisen arvon perusteet.
• SOSTE ja Hyvinvointiala Hali: kysely STEA-avustuksia saaville järjestöille – aineisto 40 prosentin toiminnan loppumisriskiä sekä toiminnan supistamista koskevien arvioiden taustalla.
• Oulun seudun omaishoitajat ry: toimintasuunnitelma ja talousarvio 2025 – toiminnan rahoitus, STEA-avustukset ja talousarvion kokonaisuus.
• STEA:n valvontatiedot sekä Ylen uutisointi KRIS-Oulu ry:stä: avustusten takaisinperintä ja viranomaisvalvonta.
• Taloussanomat ja Suomenmaa: kirjoituksessa tarkastellut järjestöleikkauksia koskevat uutiset ja kommentit.