Taas Raahen Seudun innoittamana

Vetyputki ennen vetyä – missä järjestyksessä tätä rakennetaan?

Raahen Seudun uutinen vetyputkesta tuo keskustelun ensimmäistä kertaa kunnolla maan pinnalle. Kyse ei ole enää strategiasta tai visioista, vaan maankäytöstä. Pohjois-Pohjanmaalla putkilinja koskee 3 300 maanomistajaa ja lopullisesti noin tuhatta suoraan. Rakentaminen toteutetaan lunastusmenettelyllä. Metsiin jää pysyvä puuton kaista. Peltojen alla kulkee putki, jonka päällä viljely saa jatkua, mutta jonka reunaehdot määritellään muualla.

Kyse on pysyvästä ratkaisusta.

Samalla on syytä tarkastella kokonaisuutta. Vetyverkkoa suunnitellaan tilanteessa, jossa vedyn teollinen tuotanto ei ole vielä käynnissä laajassa mittakaavassa. Suurimmat vetypohjaiset teollisuushankkeet ovat siirtyneet tai muuttuneet. Sähköntuotannon tase on ajoittain miinuksella, kantaverkon kapasiteetti on täynnä ja uusien suurten liityntöjen toteutus vie vuosia. Teolliset käyttökohteet ovat pääosin suunnitelmia.

Putki suunnitellaan ennen kuin varsinainen virta on olemassa.

Infrastruktuuri sitoo maankäyttöä vuosikymmeniksi. Lunastusmenettely tarkoittaa, että yksittäinen maanomistaja ei voi hanketta estää, vaan voi vaikuttaa lähinnä linjauksen yksityiskohtiin ja korvauksiin. Palautetta toivotaan nyt, mikä on oikea menettelytapa. Samalla on selvää, että mitä pidemmälle suunnittelu etenee, sitä vahvemmaksi hanke muuttuu.

Kysymys ei ole vedyn teknisestä mahdollisuudesta. Kysymys on järjestyksestä. Energian tuotanto, siirtokapasiteetti, teolliset käyttökohteet ja markkina muodostavat kokonaisuuden. Kun nämä ovat selkeitä, infrastruktuuri palvelee tarkoitustaan. Kun ne ovat keskeneräisiä, infrastruktuuri perustuu oletuksiin.

Vedyn tuotanto vaatii suuria määriä tasaista sähköä. Raaka-aineketjut ovat rakentumassa. Euroopan terästeollisuudessa investointisuunnitelmat elävät. Samaan aikaan maankäyttöön liittyvät päätökset etenevät pysyvinä ja nopeampina kuin itse tuotantoketju.

Tässä tilanteessa on perusteltua pohtia, missä järjestyksessä ratkaisut tulisi tehdä.

Maankäyttöä koskevat ratkaisut koskettavat omaisuutta ja elinkeinoja. Valtakunnallinen runkoputki ei ole yksittäinen rakennushanke, vaan rakenteellinen muutos. Siksi hankkeen perusedellytysten tulisi olla mahdollisimman selkeitä ennen kuin lunastuksiin mennään.

Vetyverkko voi tulevaisuudessa olla osa teollista järjestelmää. Tällä hetkellä sen käyttötarve, aikataulu ja taloudellinen perusta ovat vielä muotoutumassa.

Järjestys ratkaisee. Vahva perusta kantaa. Oletus ei kanna samalla tavalla.

Nyt olisi hyvä hetki käydä tämä keskustelu avoimesti.

Vetytavoitteet numeroina – mitä 3 miljoonaa tonnia tarkoittaa käytännössä?

Vetytalouskeskustelussa puhutaan usein mahdollisuudesta tuottaa jopa 3 miljoonaa tonnia puhdasta vetyä vuodessa 2030-luvun puoliväliin mennessä. Luku kuulostaa suurelta. Mittakaava hahmottuu, kun se muutetaan sähköksi.

Yhden vetykilogramman tuottamiseen elektrolyysillä tarvitaan noin 55 kilowattituntia sähköä. Kolme miljardia kilogrammaa tarkoittaa noin 165 miljardia kilowattituntia vuodessa.

Suomen nykyinen sähkönkulutus on noin 85–90 miljardia kilowattituntia vuodessa. Pelkkä 3 miljoonan tonnin vetytuotanto vastaisi lähes kaksinkertaista määrää nykykulutukseen verrattuna.

165 miljardia kilowattituntia vuodessa tarkoittaa keskimäärin noin 18,8 miljoonaa kilowattia jokaisena vuoden tuntina. Tämä ei ole hetkellinen huippu, vaan jatkuva keskimääräinen taso.

Jos sähkö tuotettaisiin tuulivoimalla 35 prosentin kapasiteettikertoimella, asennettua tuulivoimatehoa tarvittaisiin noin 54 miljoonaa kilowattia. Jos yhden voimalan teho olisi 5 000 kilowattia, voimaloita tarvittaisiin noin 11 000 kappaletta.

Kymmenen vuoden aikataululla tämä tarkoittaisi noin 1 100 voimalaa vuodessa. Keskimäärin noin kolme 5 000 kilowatin voimalaa joka päivä seuraavan vuosikymmenen ajan.

Laskelma kuvaa ainoastaan vetytavoitteen vaatimaa lisäsähköä. Se ei sisällä muuta kulutuksen kasvua, teollisuuden sähköistymistä tai liikenteen sähkönkäytön lisääntymistä.

Voimaloiden koko voi kasvaa ja tuotantomuotoja voi olla useita. Yksittäiset luvut muuttuvat, mutta mittakaava säilyy. Puhutaan kymmenistä miljoonista kilowateista uutta tuotantokapasiteettia sekä vastaavasta siirtokapasiteetista.

Vety voi olla osa tulevaisuuden energiajärjestelmää. Mittakaava ja aikataulu ovat kuitenkin ratkaisevia. Tavoitteiden tulee olla suhteessa siihen, kuinka nopeasti tuotanto, verkot, luvitus ja rahoitus voivat edetä.

Numerot auttavat hahmottamaan kokonaisuuden.

Lähteet ja laskentaperusteet

Suomen vetytavoitteet:
Valtioneuvoston periaatepäätös Suomen vetytalouden edistämisestä (2023). Tavoitteena vähintään 10 % EU:n puhtaasta vedystä vuoteen 2030 mennessä.
Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), Suomen vetytalouslinjaukset ja kansallinen vetymarkkinalain valmistelu.

EU:n vedyn tuotantotavoite:
REPowerEU-suunnitelma, Euroopan komissio (2022). Tavoite 10 miljoonaa tonnia uusiutuvaa vetyä EU:ssa vuoteen 2030 mennessä.

Vedyn sähkönkulutus:
Elektrolyysin energiantarve noin 50–60 kWh per kilogramma vetyä. Laskelmissa käytetty 55 kWh/kg.
Lähteet: International Energy Agency (IEA), Hydrogen Production and Infrastructure -raportit; Fraunhofer ISE; alan tekniset julkaisut.

Suomen sähkönkulutus:
Energiateollisuus ry ja Fingrid Oyj, Suomen vuosittainen sähkönkulutus noin 85–90 TWh (miljardia kWh).

Tuulivoiman kapasiteettikerroin:
Suomen maatuulivoiman kapasiteettikerroin keskimäärin noin 30–40 %.
Lähteet: Suomen Tuulivoimayhdistys, Fingrid, Energiateollisuus ry.

Laskentaperiaate:
3 miljoonaa tonnia vetyä = 3 000 000 000 kg
3 000 000 000 kg × 55 kWh/kg = 165 000 000 000 kWh (165 TWh)
165 TWh / 8 760 h ≈ 18,8 miljoonaa kW jatkuvaa tehoa
18,8 miljoonaa kW / 0,35 ≈ 54 miljoonaa kW asennettua tuulivoimaa
54 000 000 kW / 5 000 kW per voimala ≈ 11 000 voimalaa

 

Suomessa on halpaa sähköä? Sen vuoksi tänne kannattaa investoida?

Viime aikoina olen kuullut useamman kerran lauseen: Suomessa on halpa sähkö.

Siitä puhutaan valtiotasolla.

Siitä puhutaan kunnissa. 

Siitä puhutaan aluekehityksessä.

En ole lähtenyt korjaamaan ketään, enkä mitään. Olen kuunnellut ja hämmästellyt. 

Mutta olen miettinyt, mitä oikeastaan tarkoitamme, kun puhumme halvasta sähköstä.

Onko sähkö halpaa silloin, kun tuulee paljon ja yksittäinen tuntihinta on alhainen?
Onko se halpaa, jos keskiarvo näyttää hyvältä paperilla?
Vai onko sähkö halpaa vasta silloin, kun teollisuus pystyy toimimaan ilman, että tuotantoa joudutaan sopeuttamaan hinnan vuoksi?

Sähköjärjestelmä ei ole keskiarvo. 

Talvipakkasella, tyynenä päivänä, mitataan järjestelmän todellinen kantokyky. Silloin ei auta, että kesällä oli halpaa. Silloin ratkaisee, paljonko varmaa tehoa on käytettävissä ja kuinka paljon 400 kV runkoverkko pystyy siirtämään.

Jos tuotantoa joudutaan ajamaan alas korkean hinnan vuoksi tai jos investointipäätöksiä tehdään epävarmuudessa, voidaan kysyä, onko sähkö aidosti kilpailukykyistä.

Halpa sähkö ei ole vain energiamäärä.
Se on vakautta.
Se on ennustettavuutta.
Se on toimitusvarmuutta.
Se on kohtuullinen kokonaiskustannus, ei vain yksittäinen tuntihinta.

Minua ei huolestuta se, että käytämme uusiutuvia.
Minua huolestuttaa se, että käytämme käsitteitä kevyesti.

Energia ei ole mielikuvapeliä. Se on fyysinen järjestelmä, jossa tuotanto, siirto ja kulutus on tasapainotettava joka sekunti.

Jos haluamme puhua halvasta sähköstä, puhutaan silloin myös:

– huipputehon riittävyydestä
– 400 kV runkoverkon kapasiteetista
– hintavaihtelun vaikutuksesta teollisuuteen
– järjestelmän kokonaiskustannuksesta

Muuten sana “halpa” jää puolikkaaksi.

En ole vielä korjannut ketään. Ehkä ei ole ollut oikea hetki?

Mutta keskustelu kaipaa tarkkuutta. Näin suurissa asioissa epätarkkuus ei ole viestintää – se on riski.

Koska isojen asioiden kohdalla epätarkkuus maksaa.

Nyt onkin mennyt pieni hetki, että uusia kirjoituksia ei ole syntynyt. Mutta nyt on vahva viesti poliittiseen päätöksen tekoon, missä oikeasti olemme menossa. 

Energian hinta ratkaisee – aikaikkuna sulkeutuu

Eurooppa on valinnut linjan, jossa ilmastopolitiikka, teollisuuspolitiikka ja energiapolitiikka on sidottu yhteen. Ajatus on rakentaa uusi, vähähiilinen teollinen perusta ja samalla luoda kilpailuetua tulevaisuuden markkinoille.

Ongelma ei ole tavoite. Ongelma on aikataulu.

Poliittinen keskustelu pyörii 2030–2035 tavoitteissa. Teollisuuden investointipäätökset tehdään nyt. Ja juuri tässä kohtaa aikaikkuna on ratkaiseva.

On toki mahdollista siirtää aikaikkunaa eteenpäin. Voimme todeta, että todellinen murros tapahtuu vasta 2040–2050-luvuilla, kun teknologia kypsyy, sähköntuotanto laajenee ja kustannukset laskevat. Se on täysin mahdollinen polku. Mutta silloin on myös sanottava rehellisesti, että nykyiset 2030-tavoitteet eivät ole teollista realismia vaan poliittista aikataulua. Energiainfrastruktuuri ei muutu vuosikymmenessä radikaalisti ilman valtavia kustannuksia. Jos murros on 2040–2050-luvun asia, sitä ei voi väkisin puristaa 2020-luvun loppuun velkarahalla ja toiveajattelulla.

Koko teollinen murros riippuu sähköntuotannon kehittymisestä. Ilman rakenteellisesti edullista, vakaata ja riittävää sähköä ei synny kilpailukykyistä vihreää teollisuutta. Ei vihreää terästä. Ei vetytaloutta. Ei sähköistyvää raskasta teollisuutta.

Kolmen–viiden vuoden sisällä energian hinta ei romahda. Uutta ydinvoimaa ei ehditä rakentaa. Sähköverkot eivät vahvistu itsestään. Varastointiratkaisut eivät skaalaudu halvoiksi massatuotteiksi. Halpaa sähköä ei synny poliittisella julistuksella.

Jos energian hinta ei laske nopeasti, vihreän teräksen ja vetytalouden kustannusrakenne pysyy korkeana. Ja silloin kilpailu ratkaistaan hinnalla.

Sähköautoissa tämä nähtiin jo. Eurooppa säänteli, Kiina skaalasi tuotannon. Nyt eurooppalaiset valmistajat puolustavat asemiaan hintakilpailussa – onnistumatta. Markkina ei odottanut eurooppalaista sääntelyaikataulua. Se valitsi hinnan.

Teräksessä tilanne voi olla vielä kovempi. Teräs ei ole brändituote vaan globaali bulkkihyödyke. Jos Kiina ja Intia tuottavat halvemmalla, markkina ei maksa lisähintaa eurooppalaisesta mallista ilman pakkoa.

Vedyn kohdalla riskitaso kasvaa entisestään. Vedyn tuotanto on puhtaasti sähkön hinnasta riippuvaista. Jos sähkö on kallista ja järjestelmä epävakaa, koko vetytalous rakentuu heikolle pohjalle.

Aikaikkuna on tässä ratkaiseva. Jos energian hinta ei laske nopeasti, investoinnit lykkääntyvät. Jos investoinnit lykkääntyvät, tavoitteet siirtyvät. Jos tavoitteet siirtyvät, poliittinen uskottavuus murenee.

Eurooppa tuottaa noin 7–8 prosenttia maailman päästöistä. Yksipuolinen kustannusten nosto ei muuta globaalia päästökehitystä ratkaisevasti, jos muu maailma jatkaa eri linjalla. Se voi kuitenkin muuttaa meidän teollista asemaamme nopeasti.

Energiariippuvuudesta irtautuminen on järkevä tavoite. Mutta sen on tapahduttava taloudellisesti kestävällä tavalla. Velkarahalla rakennettu visio ei muutu kilpailueduksi, jos sähkö pysyy kalliina.

Yksi asia on varma: energian hinta ratkaisee. Se ratkaisee teräksen hinnan. Se ratkaisee vetytuotannon kannattavuuden. Se ratkaisee pysyykö raskas teollisuus Euroopassa vai siirtyykö se sinne, missä energia on halvempaa.

Politiikka voi asettaa tavoitteita. Sähkön hinta päättää, toteutuvatko ne.

 

Kuluttajan sähköopas – mitä jokaisen olisi hyvä ymmärtää

Sähköä tuotetaan joka sekunti

Sähköä ei varastoida verkkoon. Sitä tuotetaan joka hetki täsmälleen se määrä, joka kulutetaan. Kun kulutus nousee, tuotannon on noustava samalla hetkellä. Jos tuotanto ei riitä, syntyy ongelma.

Sähköjärjestelmä on jatkuva tasapaino.

Teho ja energia eivät ole sama asia

Teho kertoo paljonko sähköä kulkee juuri nyt. Energia kertoo kuinka kauan sitä kulkee.

Yhden kilowatin patteri kuukauden ajan kuluttaa lähes 900 kilowattituntia. Pieni teho muuttuu suureksi energiamääräksi, kun aikaa kuluu.

Koko maan tasolla sama ilmiö toimii samalla tavalla. Yhden tunnin tuotantohuippu ei ratkaise mitään, jos kulutus pysyy korkeana päiväkausia.

Nimellisteho ei ole sama kuin tuotanto

Voimalaitoksilla ja tuulipuistoilla on nimellisteho. Se kertoo, mikä on suurin mahdollinen teho hyvissä optimi olosuhteissa.

Tuulivoima tuottaa silloin kun tuulee. Aurinko tuottaa silloin kun paistaa.

Pimeänä, tyynenä keskitalven pakkasyönä tuotanto voi olla hyvin vähäistä. Silloin nimellistehosta ei ole hyötyä. Talon lämmittää vain se sähkö, joka todella tulee verkkoon sillä hetkellä.

Akku ei tuota sähköä

Akku varastoi sähköä. Se ei tuota sitä.

Kun akku tyhjenee, se on ladattava uudelleen. Lataaminen edellyttää, että sähköä on tuotannossa riittävästi. 

Akku siirtää sähköä ajassa. Se ei lisää energian kokonaismäärää.

Talvipäivä ratkaisee

Sähköjärjestelmä mitoitetaan vaikeimman tilanteen mukaan. Suomessa se tarkoittaa kylmää, pimeää ja vähätuulista säätä.

Tilanne 13.2.2026 klo 10.32: kokonaiskulutus 14 418 megawattia. Oma tuotanto 11 502 megawattia. Tuontia lähes 3 000 megawattia, jotta kulutus saadaan katettua.

Tuontimäärä vastaa yli neljännestä kotimaisen tuotannon tehosta ja noin viidennestä kokonaiskulutuksesta.

Ilman tuontia kulutus ja tuotanto eivät olisi tasapainossa. Jos kulutus kasvaa, tarvitaan lisää kotimaista, vakaata tuotantoa. 

Mikä on kuluttajalle tärkeintä

Kuluttajalle tärkeää on kolme asiaa:

– sähköä on saatavilla
– hinta on ennustettavissa
– toimitusvarmuus säilyy

Sähkö on infrastruktuuri. Sen pitää toimia myös pakkasella.

Sähkö ei ole mielipidekysymys. Se on energiaa ajassa.

Megawatti paperilla ei lämmitä taloa. Verkkoon tuotettu megawatti lämmittää.

 

Ebba – suuri hanke, pieni vaikutus? (Osa 2)

Tämän iltainen (11.2.2026) iltakoulu ei tuonut uutta rahoitukseen. Se toi esiin optimismia, mahdollisuuksia ja tulevaisuuden sähkönkulutuksen kaksinkertaistumisen. Mutta kun numerot laitetaan pöydälle, mittakaava alkaa puhua omaa kieltään.

Ebban nimellisteho on noin 1 400 megawattia. Se kuulostaa suurelta. Mutta jos kapasiteettikerroin on 35 prosenttia, keskimääräinen teho on noin 490 megawattia ja vuosituotanto noin 4,3 terawattituntia.

Jos Suomen sähkönkulutus kaksinkertaistuisi noin 180 terawattituntiin vuodessa, lisätarve olisi noin 90 terawattituntia. Tällä logiikalla tarvittaisiin yli 20 Ebban kokoista hanketta pelkän lisäkulutuksen kattamiseen – ja yli 35–40, jos koko kulutus hoidettaisiin tuulella.

Yksi konkreettinen mittakaavavertailu auttaa hahmottamaan kokonaisuutta. Pyhäjoelle suunnitellun datakeskuksen tehosta on julkisuudessa liikkunut arvioita, jopa noin 600 megawatista. Jos tällainen teho toteutuisi ja kyse olisi jatkuvasta 24/7-kuormasta, vuosikulutus olisi noin 5,3 terawattituntia. Ebban arvioitu vuosituotanto 35 prosentin kapasiteettikertoimella on noin 4,3 terawattituntia ja 40 prosentilla noin 4,9 terawattituntia. Jo pelkkä energiamäärä kertoo, että yhden suuren datakeskuksen kulutus olisi samaa suuruusluokkaa kuin koko Ebban tuotanto – tai jopa suurempi. Ja tämä on vasta energialaskelma. Datakeskus ei voi toimia keskimääräisellä teholla, vaan se tarvitsee varman sähkösyötön jokaisena tuntina. Jos tuulituotanto putoaa alle 600 megawatin, vaje on katettava muulla tuotannolla. Tämä havainnollistaa, että yksittäinen merituulipuisto ei yksinään “pyöritä” suurteollista kuormaa, vaikka vuosituotantoluvut näyttäisivät paperilla riittäviltä.

Yksi Ebba ei siis muuta kokonaiskuvaa. Se on osa palapeliä. Mutta se ei ole ratkaisu.

Silti hanketta markkinoidaan “suurena”. Mittakaava suhteessa koko sähköjärjestelmään kertoo toista.

Toinen kysymys liittyy talveen. Jos kulutus on pakkasella 15 000 megawattia ja tuuli tuottaa murto-osan nimellistehostaan, vaje pitää kattaa muulla tuotannolla. Akuista puhuttiin vararatkaisuna. Akut ovat erinomaisia sekuntien ja minuuttien, joskus tuntienkin tasapainottamiseen, mutta ne eivät ratkaise usean päivän tuuletonta pakkasjaksoa. Sähkö pitää ensin tuottaa ennen kuin sen voi varastoida.

Keskustelussa ei sivuttu ydinvoimaa. Silti juuri perusvoima on se, joka pitää järjestelmän pystyssä silloin kun sää ei auta. Nykyiset ydinvoimalaitokset ovat iäkkäitä. Uuden rakentaminen kestää yli vuosikymmenen. Jos kulutus kasvaa nopeasti, aikataulupaine ei katoa.

Suurin epävarmuus ei kuitenkaan ole tekninen vaan taloudellinen.

Ebban kilpailutus päättyi ilman toteuttajaa. Rahoitus ei ole selvillä. PPA-sopimuksia ei ole. Silti YVA käynnistyy ja suunnittelu etenee. Kehitysvaihe on normaalia, mutta markkinan signaali on selvä: riski on suuri.

Yksi hetki iltakoulussa jäi erityisesti mieleen. Projektijohtaja totesi, että jos kuntien edustajilla on kontakteja kiinnostuneisiin tahoihin, niistä saa mielellään vinkata eteenpäin.

Lause kertoo enemmän kuin ehkä oli tarkoitus. Jos rahoittajat olisivat jonossa, yhteyksiä ei tarvitsisi kysellä valtuustosalissa. Tämä viittaa siihen, että hanke on edelleen kehitysvaiheessa ja markkinaehtoinen kiinnostus on epävarmaa.

Tämä ei tarkoita, että hanke olisi mahdoton. Se tarkoittaa, että rahoitus ei ole vielä kunnossa. Kun puhutaan miljardiluokan investoinnista, tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan keskeinen lähtökohta.

Kysymys ei ole siitä, onko tuulivoima hyvä vai huono. Kysymys on siitä, onko kokonaisuus tasapainossa.

Jos rakennamme voimakkaasti sääriippuvaista tuotantoa, tarvitsemme rinnalle säätökapasiteettia. Se maksaa. Jos rakennamme massiivista kapasiteettia ilman varmistettua kysyntää ja rahoitusta, riski kasvaa. Se maksaa myös.

Ebba voi olla osa tulevaisuuden energiapalettia. Mutta se ei ole ratkaisu yksinään. Eikä se tällä hetkellä ole rahoitettu investointi, vaan kehitysvaiheen hanke.

Keskustelu kaipaa vähemmän iskulauseita ja enemmän kokonaislaskentaa.

Ei tämä hyvältä näytä. 

 Ja sama kuntatalouden lainalaisuuksista. 

Kuntatalous kertoo saman tarinan kuin valtiontalous

Kuntatalous on pienoismalli valtiontaloudesta. Samat lainalaisuudet pätevät molempiin. Ero on vain mittakaavassa.

Kunta ei voi painaa rahaa. Kunta ei voi harjoittaa omaa rahapolitiikkaa. Kunta elää siitä, mitä sen alueella syntyy verotettavaa tuloa ja arvoa. Tulot tulevat käytännössä kolmesta lähteestä: kunnallisverosta, kiinteistöverosta ja valtionosuuksista.

Valtion tasolla rakenne on monimutkaisempi, mutta peruslogiikka on sama. Verotulot syntyvät palkoista, yritysten voitoista, kulutuksesta ja pääomatuloista. Taustalla on aina markkinoilla syntyvä arvonlisä.

Kunta käyttää nämä tulot palveluihin, henkilöstömenoihin ja investointeihin. Valtio tekee saman omassa mittakaavassaan.

Jos kunnan menot kasvavat nopeammin kuin kunnan veropohja, syntyy alijäämä. Se katetaan velalla tai veronkorotuksella. Valtiolla mekanismi on täsmälleen sama, mutta luvut ovat suurempia.

Kunnissa henkilöstömenot muodostavat usein yli puolet käyttötalouden menoista. Pienikin rakenteellinen kasvu näkyy nopeasti veropaineena. Kun kunnallisveroa nostetaan 0,3 prosenttiyksikköä, kyse ei ole teknisestä säätämisestä. Se on merkki siitä, että menot ylittävät veropohjan kasvun.

Valtion tasolla ilmiö näkyy velkana. Kun julkiset menot ovat yli 170 miljardia euroa ja talous kasvaa hitaasti, erotus katetaan lainalla. Velkaa on nyt yli 220 miljardia euroa. Korkomenot liikkuvat useiden miljardien tasolla vuosittain.

Kuntataloudessa tämä näkyy yksinkertaisemmin. Jos kunnassa ei ole kasvavaa yritystoimintaa ja työpaikkoja, kunnallisveropohja ei laajene. Jos samaan aikaan palvelurakenne pysyy entisellään tai laajenee, yhtälö kiristyy.

Valtion tasolla sama tapahtuu, mutta keskustelu hajoaa helpommin yksittäisiin momentteihin.

Kuntatalous paljastaa olennaisen:
menot eivät voi kasvaa nopeammin kuin veropohja.

Tämä ei ole ideologinen väite. Se on aritmetiikkaa.

Jos kunta käyttää pysyvästi enemmän kuin saa tuloja, velka kasvaa.
Jos valtio tekee saman, velka kasvaa.

Molemmissa tapauksissa kysymys on mitoituksesta.

Kunnan on mitoitettava palvelunsa, hallintonsa ja investointinsa suhteessa siihen taloudelliseen kantokykyyn, joka alueella syntyy. Valtion on tehtävä sama suhteessa kansantalouteen.

Kun tätä ei tehdä, seurauksena on veronkorotuksia, velkaantumista tai pakotettuja sopeutuksia.

Kuntatalous tekee yhden asian kirkkaaksi:
rahaa ei synny päätöksillä. Se syntyy työstä, yritystoiminnasta ja arvonlisästä.

Sama lainalaisuus pätee valtioon.

Siksi keskustelu ei voi jäädä siihen, kuka osallistuu hieman enemmän. Keskustelun on koskettava sitä, onko julkinen kokonaisuus mitoitettu realistisesti siihen talouteen, joka sen rahoittaa.

Kunnissa tämä nähdään nopeasti. Valtion tasolla se peittyy mittakaavaan.

Lainalaisuus on silti sama.

Tämän aamun uutisia kuunnellessa meinasi mennä kahvi väärään kurkkuun. Onko totta, että eläkeläiset ovat tämän maan talouden suurin alijäämän aiheuttaja? 

Tätä mieltä on Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn.

Itse olen asiasta vahvasti eri mieltä. 

Suomen talouskeskustelun vaiettu ydin – mitoitus

Suomessa käydään jälleen keskustelua siitä, kenen pitäisi osallistua julkisen talouden tasapainottamiseen. Kun Olli Rehn nostaa esiin eläkeläisten roolin ja Riikka Purra puolustaa heidän asemaansa, huomio kohdistuu yhteen väestöryhmään. Se on näkyvä tapa käydä keskustelua. Mutta se ei ole talouden ydin.

Ydin on mitoitus.

Suomen bruttokansantuote on noin 300 miljardia euroa vuodessa. Julkiset menot ovat yli 170 miljardia euroa, eli yli 57 prosenttia BKT:sta. Julkinen sektori käyttää siis yli puolet koko kansantalouden tuotoksesta. Tämä on kansainvälisesti korkea taso.

Valtion velka on noussut yli 220 miljardiin euroon. Velkasuhde on yli 75 prosenttia BKT:sta ja kasvaa ilman rakenteellisia korjausliikkeitä. Pelkät korkomenot ovat nousseet 3–4 miljardin euron vuositasolle. Se on summa, joka ei lisää palveluja, ei vahvista kasvua eikä rakenna tulevaisuutta. Se on hinta aiemmasta epätasapainosta.

Suomen julkinen talous on rakenteellisesti alijäämäinen useilla miljardeilla euroilla vuodessa. Tämä tarkoittaa, että menot ylittävät tulot pysyvästi, eivät vain heikon suhdanteen aikana. Ongelma ei ole yksittäinen kriisi. Ongelma on mittakaava.

Eläkkeet ovat keskustelussa esillä, ja syystäkin. Työeläkkeitä maksetaan noin 37 miljardia euroa vuodessa. Työeläkerahastoissa on noin 260 miljardin euron varallisuus. Keskimääräinen kokonaiseläke on noin 1 900 euroa kuukaudessa. Suuri osa eläkkeensaajista saa tätä pienempää eläkettä.

Eläkkeet ovat merkittävä rahavirta, mutta ne eivät yksin selitä julkisen talouden alijäämää. Kyse ei ole yhdestä menoerästä, vaan kokonaismenojen tasosta suhteessa talouden kantokykyyn.

Julkinen sektori työllistää noin 650 000 ihmistä, noin neljänneksen kaikista palkansaajista. Henkilöstömenot muodostavat merkittävän osan julkisista menoista. Julkinen talous rahoitetaan verotuloilla ja velalla.

Verotulot syntyvät neljästä pääkanavasta: palkkatulojen veroista ja sosiaalimaksuista, yritysten maksamista yhteisöveroista, kulutusveroista sekä pääomatuloveroista. Näiden kaikkien taustalla on sama perusta – markkinoilla syntyvä arvonlisä.

Yritykset tuottavat tavaroita ja palveluita. Niistä syntyy palkkoja ja voittoja. Näistä maksetaan veroja. Kulutuksesta maksetaan arvonlisäveroa. Tämä on julkisen rahoituksen perusta.

Julkinen sektori ei itsessään luo markkinaehtoista arvonlisää, joka kasvattaisi veropohjaa. Se käyttää sitä. Jos yksityinen talous kasvaa vahvasti, julkisen talouden rahoituspohja vahvistuu. Jos kasvu on hidasta, mutta menot pysyvät korkeina, syntyy alijäämä. Se katetaan velalla tai veronkorotuksilla.

Suomen haaste on hidas talouskasvu ja vaimea tuottavuuskehitys. Kun veropohja ei laajene riittävästi, mutta julkinen menotaso pysyy yli puolessa BKT:sta, yhtälö kiristyy.

Väestörakenne lisää painetta. Suomessa on noin 1,6 miljoonaa eläkkeensaajaa. Työikäisten määrä on vähentynyt jo yli vuosikymmenen ajan. Huoltosuhde heikkenee. Yhä pienempi joukko työssäkäyviä rahoittaa yhä suuremman julkisen kokonaisuuden.

Tässä kohtaa keskustelun pitäisi pysähtyä.

Kysymys ei ole siitä, osallistuvatko eläkeläiset vai eivät. Kysymys on siitä, onko julkisen sektorin koko mitoitettu realistisesti siihen talouteen, joka sen rahoittaa.

Jos julkinen sektori käyttää yli puolet kansantalouden tuotoksesta ja talous kasvaa hitaasti, pienet korjausliikkeet eivät riitä. Rakenteellinen epätasapaino ei ratkea etsimällä helpointa maksajaa. Se ratkeaa mitoittamalla menot realistisesti, vahvistamalla kasvun edellytyksiä ja varmistamalla, että julkinen sektori ei kasva nopeammin kuin se talous, joka sen rahoittaa.

Numerot ovat avoimia. Mittasuhteet ovat nähtävissä.

Suomen talousongelman ydin ei ole yksittäinen väestöryhmä. Ydin on mitoitus.

 

Ilmatieteen laitos – tutkimuslaitoksesta yhteiskunnalliseksi toimijaksi

Suomessa Ilmatieteen laitos nauttii poikkeuksellista luottamusta. Se on instituutio, jonka sanomisia pidetään tieteellisinä, puolueettomina ja viranomaisluonteisina. Juuri siksi sen roolia on syytä tarkastella kriittisesti –  rakenteen tasolla.

Ilmatieteen laitos ei ole enää vain säätä mittaava ja ennustava tutkimuslaitos. Se on samanaikaisesti tutkimusorganisaatio, viranomainen, viestijä, riskien arvioija ja päätöksenteon tukija. Nämä roolit ovat vuosien mittaan kietoutuneet toisiinsa tavalla, joka muuttaa laitoksen luonnetta. Se ei ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan osallistuu sen tulkinnan ja kehystämisen rakentamiseen.

Tässä kohtaa syntyy yhteiskunnallisesti kiinnostava ilmiö.

Kun sama instituutio tuottaa havaintoaineiston, mallintaa sen, arvioi riskit ja viestii johtopäätökset suoraan julkisuuteen ja päätöksentekoon, kriittinen etäisyys kapenee. Tutkimuksellinen epävarmuus jää taustalle, ja etualalle nousee kertomus, joka on viestinnällisesti selkeä, mutta tieteellisesti yksinkertaistettu.

Ilmatieteen laitoksen tiedotteissa ja asiantuntijapuheessa toistuvat sanat riski, uhka, varovaisuus ja ennakointi. Ne ovat ymmärrettäviä käsitteitä viranomaiskontekstissa. Ongelma syntyy, kun nämä käsitteet alkavat korvata tutkimuksellisen keskustelun. Epävarmuus tunnustetaan raporteissa, mutta katoaa julkisessa puheessa. Luonnollinen vaihtelu ja vaihtoehtoiset tulkinnat jäävät sivuun, koska ne eivät palvele varoituslogiikkaa.

Kun laitoksen viestintä nojaa yhä useammin mallipohjaisiin skenaarioihin ja pitkän aikavälin uhkakuviin, sen rooli muuttuu. Se ei enää vain kuvaa ilmakehän tilaa, vaan osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen ohjaukseen. Tällöin kysymys ei ole enää siitä, onko tutkimus sinänsä pätevää, vaan siitä, mihin tarkoitukseen tutkimusta käytetään.

Tässä tilanteessa kriittinen keskustelu katkeaa usein auktoriteettiin vetoamalla. Viittaus kansainvälisiin arvioihin tai konsensukseen korvaa argumentin. Tämä ei ole poikkeuksellista, mutta se on ongelmallista. Kun keskustelu päättyy siihen, kuka on sanonut, eikä siihen, mitä on havaittu, tiede muuttuu välineeksi eikä menetelmäksi.

Ilmatieteen laitos ei toimi näin siksi, että se haluaisi harhauttaa. Se toimii näin, koska se on osa järjestelmää, jossa rahoitus, näkyvyys, poliittinen relevanssi ja yhteiskunnallinen merkitys kulkevat käsi kädessä. Instituutio oppii nopeasti, millainen puhe vahvistaa sen asemaa ja millainen puhe jää kuulumattomiin. Tämä on institutionaalista dynamiikkaa, ei salaliittoa.

Mutta juuri siksi tämä dynamiikka on vaarallinen.

Kun tieteellinen instituutio alkaa tuottaa tietoa yhä enemmän omaa tehtäväänsä, rooliaan ja jatkuvuuttaan varten, se loittonee tutkivasta tieteestä. Tiede etsii vastauksia myös silloin, kun ne horjuttavat vallitsevaa käsitystä. Instituutio taas pyrkii vakauteen, ennakoitavuuteen ja uskottavuuden säilyttämiseen.

Yhteiskunnalle tämä näkyy luottamuskysymyksenä. Kansalainen ei välttämättä pysty arvioimaan mallien yksityiskohtia, mutta hän aistii ristiriidan silloin, kun epävarmuus ja varmuus elävät rinnakkain. Kun kaikki vastaukset tukevat samaa kertomusta, kysymys ei enää ole luonnosta, vaan tiedon käytöstä.

Ilmatieteen laitos on liian tärkeä instituutio jätettäväksi kritiikin ulkopuolelle. Juuri sen asema edellyttää avointa ja jatkuvaa tarkastelua. Ei siksi, että tiede kyseenalaistettaisiin, vaan siksi, että tiede säilyisi tieteenä eikä muuttuisi hallinnolliseksi työkaluksi.

Ilmatieteen laitoksen ympärille on muodostunut auktoriteettinen tulkintakeskus, jossa luonnon ilmiöitä ei ensisijaisesti suhteuteta pitkään historiaan, vaan nykyhetkeen ja ennakointitarpeeseen.

Kun luonnosta puhutaan vain riskien ja varovaisuuden kautta, itse luonnon luonne – vaihtelu, liike ja sopeutuminen – jää taustalle. Ja silloin ei enää puhuta vain säästä tai ilmastosta, vaan tavasta ohjata yhteiskunnallista ajattelua. 

Tiede kestää kritiikin.
Tieteelliset instituutiot tarvitsevat sitä.

Tämä kirjoitus lähti siitä, että ammattiliitot kilpailevat sosiaalisessa mediassa ihmisten sieluista.

Syntyi ajatus, että miksi? Miksi näin? 

Miksi liikkeet, joiden pitäisi nojata jäsenten kokemukseen ja luottamukseen, tarvitsevat yhä aggressiivisempaa näkyvyyttä ja vastakkainasettelua?

Ay-jäsenyyden murros – miksi yhä useampi valitsee toisin

Ammattiliittojen jäsenmäärien laskua selitetään usein välinpitämättömyydellä, nuorison arvojen muutoksella tai “vapaamatkustajuudella”. Selitykset kiertävät kehää, mutta ne eivät osu ydinkysymykseen. Todellinen syy on arkisempi ja samalla vaikeampi hyväksyä: yhä useampi työntekijä ei koe saavansa liittojäsenyydestä sellaista lisäarvoa, joka vastaisi sen hintaa.

Oma ratkaisuni oli selvä jo vuosia ennen eläköitymistä. Olin YTK:ssa koko loppu-urani ajan. Valinta ei perustunut ideologiaan, vaan kokemukseen. Työttömyysturva toimi, palvelu toimi ja järjestelmä toimi juuri silloin, kun sitä tarvittiin.

Usein unohtuu, että ansiosidonnainen työttömyysturva ei ole ammattiliittojen yksinoikeus. Se perustuu lainsäädäntöön. Kassa maksaa etuuden, ehdot ovat samat ja tulorekisteri tuottaa tiedot. Kun työttömyys alkoi, asiointi oli yksinkertaista: rasti ruutuun – olen ollut koko ajan työttömänä – lähetä. Ei lomakerallia, ei epäluottamusta, ei turhaa byrokratiaa. Järjestelmä luotti jäseneen ja viranomaisdataan. Se on nykyaikaa.

Yleinen väite on, että liittoon kuulumattomat “nauttivat ilmaiseksi” liittojen lakkoilemista eduista. Tämä argumentti nojaa virheelliseen lähtökohtaan. Suomen työelämän perussuoja ei perustu lakkoihin, vaan lakiin. Työsopimuslaki, työaikalaki, vuosilomalaki, irtisanomissuoja, yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto koskevat kaikkia työntekijöitä. Ne eivät ole jäsenetuja, vaan yhteiskunnan säätämiä perusoikeuksia.

Myös yleissitovat työehtosopimukset ovat poliittinen ratkaisu, eivät yksittäisen työntekijän moraalinen valinta. Jos järjestelmä on yleissitova, sen soveltaminen ei tee kenestäkään vapaamatkustajaa. Oikeuksien käyttäminen ei muutu vääräksi siksi, että joku toinen maksaa jäsenmaksun.

Usein sanotaan, että liitoilla on “paljon enemmän etuja”. Todellisuudessa monelle nämä lisäedut eivät koskaan realisoidu. Sen sijaan YTK:n jäsenyys tarjosi konkreettisesti ne asiat, joita oikeasti tarvitsin: ansioturvan, lakimiespalvelun ja kattavan vapaa-ajan tapaturmavakuutuksen. Harrastejääkiekko sisältyi vakuutukseen – asia, joka monessa muussa vakuutuksessa on rajattu pois. Nämä eivät ole pieniä yksityiskohtia, vaan arjen todellista turvaa.

Kun tähän yhdistetään selkeä palvelumalli ja poliittinen neutraalius, valinta ei ole protesti ay-liikettä vastaan. Se on rationaalinen päätös. Ihmiset eivät ole hylkäämässä turvaa, vaan valitsemassa sen sieltä, missä se toimii.

Ammattiliittojen ongelma ei ole se, että ne olisivat historiassa tehneet väärin. Ongelma on se, että työelämä on muuttunut, mutta liittojen oma itseymmärrys ei ole muuttunut samaa tahtia. Kun jäsenyyttä perustellaan syyllistämällä tai moraalipaineella, se kertoo luottamuksen puutteesta.

Jos liiton tarjoama lisäarvo olisi jäsenelle aidosti korvaamaton, jäsenyyttä ei tarvitsisi perustella kampanjoilla tai vapaamatkustaja-retoriikalla. Se olisi itsestäänselvyys.

Tämä ei ole hyökkäys ammattiliittoja vastaan. Tämä on havainto siitä, että yhä useampi työntekijä tekee tietoon, kokemukseen ja toimivuuteen perustuvan valinnan. Ja juuri siksi ay-jäsenyyden murros ei ratkea mainoslauseilla, vaan katsomalla rehellisesti, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat – ja mistä he sen saavat.

 

Luonto ei tunne eikä tiedä, mikä on normaalia

Evoluutio, kaoottinen meteorologia ja mittausten muokkaaminen

Luonto ei toimi suoraviivaisesti. Se ei etene tasaisena käyränä eikä noudata ihmisen määrittelemiä aikajaksoja. Luonnon perusominaisuuksia ovat vaihtelu, sopeutuminen ja murrokset. Tämä pätee yhtä lailla evoluutioon, ilmastoon kuin säähän.

Evoluutio on tästä kiistaton todiste. Ilman ympäristön ja ilmaston jatkuvaa muutosta ei olisi lajien sopeutumista, leviämistä eikä katoamista. Luonnonhistoria on kertomus pitkistä lämpimistä ja kylmistä jaksoista, nopeista muutoksista ja palautumisista. Muutos ei ole poikkeus – se on sääntö.

Kun ilmastoa tarkastellaan vain lyhyillä aikasarjoilla, tämä peruslähtökohta katoaa. Silloin menneisyys näyttäytyy vakaana, nykyhetki poikkeuksena ja tulevaisuus yksisuuntaisena kriisinä. Pitkät aikasarjat – historialliset lämpötilamittaukset, puulustot, lajien levinneisyys ja kenttähavainnot – rikkovat tämän asetelman. Ne osoittavat, että luonnollinen vaihtelu on ollut suurta jo kauan ennen teollista aikaa.

Tässä kohtaa mukaan astuu mittausaineistojen adjustointi. Korjauksia perustellaan teknisillä syillä: asemien siirroilla, ympäristön muutoksilla ja laiteuudistuksilla. Tämä on periaatteessa perusteltua. Ongelma syntyy silloin, kun korjausten tarkoitus lipsahtaa muotoon “jotta saadaan oikea lämpötila aikaiseksi”. Kysymys on väistämätön: oikea mihin nähden?

Kun havainto ei sovi malliin, havaintoa korjataan. Samalla luonnollinen vaihtelu tasoittuu, menneisyys viilenee ja nykyhetki lämpenee. Mittauksesta tulee väline kertomuksen tukemiseen, ei kertomuksen haastamiseen. Tämä on ristiriidassa luonnontieteiden perusperiaatteen kanssa, jossa havainto on ensisijainen ja malli toissijainen.

Kun tähän kokonaisuuteen liitetään meteorologia, ristiriita syvenee entisestään. Ilmakehä on kaoottinen järjestelmä. Se ei toista itseään täsmällisesti eikä etene lineaarisesti. Pienet muutokset lähtötilanteessa voivat johtaa suuriin ja nopeisiin muutoksiin lopputuloksessa. Tämä asettaa luonnollisen rajan ennustettavuudelle.

Siitä huolimatta yksittäisiä sääilmiöitä tulkitaan yhä useammin “uudeksi normaaliksi” tai “ääri-ilmiöiksi”, ikään kuin kaoottinen järjestelmä olisi siirtynyt pysyvään tilaan. Samalla havaintopohjainen meteorologia – pilvien lukeminen, ilmanpaineen kehityksen seuraaminen, paikallistuntemus – on jäänyt mallipohjaisen tulkinnan varjoon. Kun nenää ei enää käytetä ulkona, malli alkaa määrittää todellisuutta.

Näin syntyy erikoinen yhdistelmä:

• evoluutio sivuutetaan, vaikka muutos on luonnon perusominaisuus

• pitkät aikasarjat ohitetaan tai tasoitetaan

• meteorologian kaoottisuus tunnustetaan teoriassa, mutta kielletään tulkinnoissa

Luonnolliset vaihtelut nimetään uudelleen poikkeamiksi, ja poikkeamat pysyviksi tiloiksi. Luontoa tarkastellaan ikään kuin se olisi kone, joka on mennyt epäkuntoon, eikä dynaaminen järjestelmä, joka toimii kuten aina ennenkin.

Tämä kirjoitus on syntynyt pitkälti niiden tutkijoiden ja havaintojen pohjalta, jotka ovat pitäneet kiinni pitkästä aikajänteestä ja luonnontieteellisestä nöyryydestä. Aikasarja-analyysit ja mittaushistorian tarkastelu ovat saaneet vahvaa innoitusta Jyrki Itkonen työstä. Evoluutiota ja pitkäaikaisia luontovasteita koskeva ajattelu nojaa myös Simo Ruohon esiin nostamiin näkökulmiin. Puulustoihin perustuva ilmastohistoria, joka ei taivu adjustointiin, muistuttaa luonnon omasta muistista Mauri Timonen tutkimusten kautta. Pitkäaikainen Lapin ekosysteemien seuranta, jota Antero Järvinen on tehnyt vuosikymmenten ajan, osoittaa, kuinka luonto reagoi monimutkaisesti.

Yhteinen viesti näissä kaikissa on sama:
luonto ei tunne eikä tiedä, mikä on normaalia. Se tuntee vain muutoksen, vaihtelun ja sopeutumisen.

Jos nämä perusasiat unohdetaan, ei hylätä vain yksittäisiä tutkimuksia tai näkökulmia. Silloin hylätään luonnontieteiden ydin – ja samalla kyky ymmärtää luontoa sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivottaisiin olevan.

 

Wahlroosin ajatuskulun jäljillä – miksi talous rapautuu ennen kuin romahtaa

 

Aina kun taloutta lähdetään elvyttämään yhteiskunnan rahalla, tapahtuu jotakin ennustettavaa. Julkinen raha alkaa vetää puoleensa hankkeita, joita ei olisi olemassa ilman tukia, subventioita ja poliittista tahtoa. Syntyy ideanikkareiden ekosysteemi, jossa tärkeintä ei ole tuotannon, markkinoiden tai kannattavuuden todellinen tarve, vaan kyky puhua oikeaa kieltä oikeaan aikaan.

Tämä ei ole uusi ilmiö. Se toistuu jokaisessa elvytysaallossa, mutta vihreän siirtymän yhteydessä se on saanut erityisen vahvan moraalisen suojan. Kun hanke kytketään ilmastoon, kestävyyteen tai tulevaisuuteen, siitä tulee lähes koskematon. Kysymys kannattavuudesta voidaan sivuuttaa sanomalla, että kyse on investoinnista huomiseen.

Juuri tätä Björn Wahlroos tarkoittaa puhuessaan talouksien rapautumisesta. Elvytys ei itsessään ole ongelma. Ongelma syntyy silloin, kun elvytys irrotetaan kurinalaisesta arvioinnista ja muutetaan pysyväksi rakenteeksi. Kun rahaa on jaossa, syntyy väistämättä hankkeita, joiden ensisijainen tavoite ei ole tuottaa arvoa, vaan päästä osalliseksi jaosta.

Olen kirjoittanut useasti siitä, että vihreän siirtymän nimissä on syntynyt projekteja, joissa tavoitteet ovat utopistisia ja aikataulut epärealistisia. Ne nojaavat oletukseen, että julkinen rahoitus kantaa riskin, jos markkina ei kanna. Tämä siirtää vastuun pois hankkeiden toteuttajilta ja sysää sen veronmaksajille – sekä valtiossa että kunnissa.

Alueellisessa päätöksenteossa tämä näkyy erityisen selvästi. Kun valtiolta avautuu rahoitusikkuna, kunnille tarjotaan visioita, selvityksiä ja lupauksia, joissa korostuvat mahdollisuudet mutta vaietaan riskeistä. Harva hanke kertoo avoimesti, mitä tapahtuu, jos tavoitteet eivät täyty. Kuka maksaa silloin? Kuka kantaa vastuun?

Valtakunnallisessa keskustelussa talouden rakenteelliset ongelmat näkyvät usein viiveellä. Kunnissa ne näkyvät heti. Tässä mielessä Raahe ei ole poikkeus, vaan pienoiskuva koko maasta. Sama perusasetelma toistuu: palvelutarpeet kasvavat, investointipaineet kasaantuvat ja maksajien määrä ei pysy mukana.

Kunnallisessa päätöksenteossa ei ole mahdollista piiloutua abstraktien miljardien tai pitkien aikajänteiden taakse. Jokainen uusi hanke, jokainen sitoumus ja jokainen investointi näkyy suoraan talousarviossa, velassa tai käyttötalouden kiristyksenä. Kun valtiossa voidaan vielä puhua suunnista ja tavoitteista, kunnissa joudutaan kysymään, mistä rahat otetaan ja kuka laskun maksaa.

Juuri tästä syystä vihreän siirtymän ja elvytyspolitiikan ongelmat tulevat kunnissa vastaan aikaisemmin kuin valtion tasolla. Kun julkista rahaa tarjotaan hankkeisiin, kunnille esitetään lupauksia kasvusta, työpaikoista ja tulevista verotuloista. Samalla riskit jäävät usein paikallisen päätöksenteon harteille. Jos tavoitteet eivät toteudu, lasku ei katoa – se jää kunnan kannettavaksi.

Olen kirjoittanut tästä näkökulmasta jo pitkään, koska paikallisessa todellisuudessa ideologia ei kanna taloutta. Raahe, kuten moni muukin teollinen kaupunki, elää tuotannosta ja maksajista. Kun maksajien määrä ei kasva samaa tahtia kuin menot, järjestelmä ei ole kestävä, vaikka tavoitteet olisivat kuinka hyviä.

Tässä kohtaa paikallinen ja valtakunnallinen ajattelu kohtaavat. Se, mistä nyt puhutaan talouskeskustelussa yleisellä tasolla, on kunnissa jo arkipäivää. Talous ei romahda kerralla, mutta se rapautuu päätös päätökseltä, jos realismi jää tavoitteiden varjoon.

Wahlroosin ajattelussa keskeistä on juuri tämä: markkina toimii suodattimena. Julkinen raha ei. Kun suodatin poistetaan, järjestelmään pääsee myös sellaista, joka ei kestä taloudellista tarkastelua. Lyhyellä aikavälillä tämä voi näyttää aktiivisuudelta ja rohkeudelta. Pitkällä aikavälillä se näkyy rakenteina, joita ei enää pystytä purkamaan ilman kipua.

Ongelma ei ole yksittäisissä ihmisissä tai ideoissa. Ongelma on järjestelmässä, joka palkitsee lupaamisen enemmän kuin toteuttamisen. Mitä kunnianhimoisempi visio, sitä helpompi se on myydä rahoitushakemuksessa. Talous ei kuitenkaan elä visioista, vaan tuotannosta, verotuloista ja maksukyvystä.

Siksi talouden elvyttäminen vaatii enemmän kuin rahaa. Se vaatii kykyä sanoa ei. Kykyä erottaa aidot investoinnit hankkeista, jotka elävät vain tukien varassa. Ilman tätä kurinalaisuutta elvytys ei rakenna tulevaisuutta, vaan lykkää ongelmia eteenpäin entistä kalliimpina.

Tämä on se kohta, jossa oma ajatteluni ja Wahlroosin analyysi kohtaavat. Elvytys ilman realismia ei ole ratkaisua, vaan osa ongelmaa. Ja mitä aikaisemmin tämä tunnistetaan, sitä vähemmän yhteiskunnan rahaa ehtii valua utopioihin, joilla ei ole kantavuutta arjessa.

Lähteet ja tausta-aineisto

• Björn Wahlroos, haastattelu: Taloudet eivät kuole kuin ihmiset
  Talouden rakenteellinen rapautuminen, elvytyspolitiikan riskit ja vihreän siirtymän taloudelliset reunaehdot.

• Northvolt
  Julkisuudessa käsitellyt rahoitus-, tuotanto- ja kustannushaasteet Pohjois-Ruotsin akkuteollisuushankkeissa.

• H2 Green Steel
  Vihreän teräksen teollisten investointien rahoitusongelmat ja riippuvuus julkisista tukimekanismeista.

• Valtiovarainministeriö
  Julkisen talouden kehitys, kestävyysvaje, elvytyspolitiikka ja valtiontalouden sopeutustarve.

• Tilastokeskus
  Väestörakenne, huoltosuhteen kehitys ja veropohjan muutokset valtakunnallisesti ja kunnissa.

• Kuntaliitto
  Kuntatalouden tilannekuvat, investointipaineet, palvelutarpeiden kasvu ja kuntien rahoitusasema.

• Raahe
  Kaupungin talousarviot, tilinpäätökset ja investointisuunnitelmat; kunnallisen päätöksenteon aineistot, joissa näkyy veropohjan, palvelutarpeiden ja investointipaineiden epäsuhta.

• Raahen kaupunginvaltuuston, -hallituksen ja lautakuntien pöytäkirjat
  Päätöksenteko kaavoituksesta, investoinneista ja palvelurakenteesta; paikalliset esimerkit talouden ja vihreiden tavoitteiden yhteentörmäyksistä.

• Pohjois-Pohjanmaan alueelliset selvitykset
  Elinkeino-, väestö- ja talouskehitystä koskevat analyysit, jotka heijastuvat suoraan Raahen ja lähikuntien talouteen.

 Viime päivien puheenaiheena...

Eläkejärjestelmä pohdinnan kohteena

Suomen eläkejärjestelmää koskeva keskustelu kulkee usein kapeaa uraa. Katse kohdistuu pieniin eläkkeisiin, koska niitä on määrällisesti eniten. Pienet eläkkeet muodostavat suuren kokonaisuuden, ja niihin tehtävät muutokset näkyvät nopeasti tilastoissa. Tämä tekee niistä hallinnollisesti houkuttelevan tarkastelukohteen.

Tarkastelu kohdistuu sinne, missä massa on.

Eläkejärjestelmän alkuperäinen tarkoitus on ollut vanhuuden toimeentulon turvaaminen. Järjestelmä on rakennettu aikana, jolloin työurat olivat pitkälti yhtenäisiä, talouskasvu vakaata ja yksilölliset varautumismahdollisuudet rajallisempia kuin nykyisin. Tuo lähtökohta näkyy edelleen järjestelmän rakenteissa.

Pitkät työurat ja korkeat palkat tuottavat eläkkeitä, jotka ylittävät monen työssäkäyvän tulot. Tämä on seurausta karttumamalleista, palkkakehityksestä ja aiempien vuosikymmenten rakenteista. Lopputulos on nähtävissä eläketulojen yläpäässä.

Järjestelmä toimii näin.

Kun tarkastelua laajennetaan yksilöistä instituutioihin, kokonaisuus avautuu selvemmin. Eläkeyhtiöissä, pankkisektorilla ja muissa vahvoissa rakenteissa, kuten pörssiyhtiöissä, eläkkeet muodostuvat lakisääteisen järjestelmän lisäksi erilaisista lisäjärjestelyistä. Näiden järjestelyjen tausta ja vaikutus kokonaisuuteen jäävät usein vähälle huomiolle, vaikka ne ovat osa samaa rakennetta.

Monet näistä järjestelyistä ovat syntyneet aikana, jolloin talouden näkymät olivat toisenlaiset kuin nyt. Työurat olivat vakaita, rahoitustuotot ennakoitavia ja järjestelmien rahoituspohja laaja. Rakenteet heijastavat edelleen tuota aikaa, vaikka toimintaympäristö on muuttunut.

Kirkon eläkejärjestelmä muodostaa oman kokonaisuutensa. Se on rakentunut erillisenä järjestelmänä, mutta sen rahoitus nojaa samaan yhteiskunnalliseen kantokykyyn kuin muukin eläketurva. Jäsenmäärien lasku ja veropohjan kaventuminen vaikuttavat väistämättä myös näiden rakenteiden kestoon.

Eläkejärjestelmä rahoitetaan sukupolvien välisenä tulonsiirtona. Nykyiset työssäkäyvät maksavat nykyiset eläkkeet. Tämä perusmekanismi määrittää järjestelmän reunaehdot riippumatta siitä, miten eri eläkeratkaisuja on rakennettu.

Työelämä on muuttunut. Työurat ovat katkonaisempia, epävarmempia ja pirstaleisempia. Eläkeikä on noussut, karttumamallit ovat maltillisempia ja oma vastuu toimeentulosta kasvaa. Järjestelmä tuottaa eri sukupolville erilaisia lopputuloksia, vaikka rahoitus perustuu samaan lähtökohtaan.

Vanhuuden toimeentulon turvaaminen on eläkejärjestelmän ydin. Se on selkeä ja rajattu tavoite. Ylittävät rakenteet ovat seurausta tehdyistä valinnoista.

Keskustelu näistä valinnoista liittyy järjestelmän suuntaan ja sen hyväksyttävyyteen tulevien sukupolvien näkökulmasta. Kyse ei ole yksittäisistä ihmisistä, vaan siitä, miten järjestelmä kokonaisuutena rakentuu ja millaista vastuuta se jakaa eri aikoina eläneiden välillä.

Tätä kokonaisuutta on perusteltua tarkastella avoimesti ja rauhallisesti. Pohdinta ei heikennä järjestelmää. Se kertoo siitä, että järjestelmän merkitys ymmärretään ja sen tulevaisuudesta kannetaan vastuuta.

 

Tulvaskenaariot, rakentamiskielto ja Perämeren todellisuus – kysymyksiä, joihin jonkun on vastattava

Kun Perämeren rannikolla perustellaan rakentamiskieltoja, rakentamiskorkeuksia ja kaavamääräyksiä tulvariskillä ja merenpinnan nousulla, syntyy helposti vaikutelma kiistattomasta tieteellisestä faktasta. Asiaa tarkemmin tarkasteltaessa käy ilmi, että kyse ei ole yksittäisestä faktasta, vaan joukosta oletuksia, skenaarioita ja tulkintoja. Tässä kohtaa on perusteltua esittää kysymyksiä.

Nämä eivät ole mielipidekysymyksiä. Ne ovat kysymyksiä, joihin vastaaminen kuuluu viranomaisille, jotka ohjaavat maankäyttöä ja rajoittavat rakentamista Pohjois-Pohjanmaalla.

Ensimmäinen ja keskeisin kysymys kuuluu:
mihin tutkimukseen perustuu väite siitä, että merenpinta olisi Perämeren alueella nousemassa tavalla, joka edellyttää rakentamisen estämistä tai merkittäviä lisärajoituksia?

Perämeri ei ole valtameri. Se on matala, lähes suljettu allas, jonka vedenpinnan kehitystä ohjaavat maankohoaminen ja altaan vesitasapaino. Perämeren rannikolla maa kohoaa noin metrin sadassa vuodessa. Tämä on mitattu ja kiistaton tosiasia. Samanaikaisesti koko Itämeren allas tyhjenee vuosittain Pohjanmereen arviolta noin 3,2 miljardin kuutiometrin verran. Näiden tekijöiden yhteisvaikutus johtaa suhteellisen merenpinnan laskuun, ei nousuun. Miten tämä on huomioitu tulvaväitteissä?

Seuraava kysymys koskee aikajännettä.
Millä aikavälillä esitettyjen tulvariskien arvioidaan toteutuvan?

Kun rakentamista rajoitetaan tai kielletään, syntyy mielikuva lähivuosikymmenten uhasta. Kuitenkin historiallinen ja geologinen aineisto osoittaa, että merkittävät ilmastolliset ja merenpinnan muutokset ovat tapahtuneet tuhansien vuosien aikana. Holoseenin lämpökaudella, noin 6 000–7 000 vuotta sitten, pohjoiset alueet olivat nykyistä useita asteita lämpimämpiä, mutta muutokset tapahtuivat hitaasti ja hallitusti. Missä kohtaa nykyinen tilanne poikkeaa tästä niin ratkaisevasti, että se edellyttää poikkeuksellisia rajoituksia juuri nyt?

Kolmas kysymys liittyy käytettyihin lähteisiin.
Kun lausunnoissa viitataan ilmastonmuutokseen ja merenpinnan nousuun, mitkä ovat ne tutkimukset, mittaussarjat ja alueelliset analyysit, joihin nämä väitteet nojaavat?

IPCC:n raportit ovat globaaleihin mallinnuksiin perustuvia skenaarioita. Ne eivät ole mittaustutkimuksia, eivätkä ne ole laadittu paikallisen kaavoituksen normiohjaukseen ilman alueellista tarkastelua. Missä ovat ne Perämeren alueelle kohdistuvat tutkimukset, jotka osoittavat, että globaalit keskiarvot ovat sellaisenaan sovellettavissa Raahen, Oulun tai Pohjois-Pohjanmaan rannikkoon?

Neljäs kysymys koskee ekologista kokonaisuutta.
Miten Itämeren altaan jatkuva tyhjeneminen ja Perämeren luonnollinen dynamiikka on huomioitu maankäytön ohjauksessa?

Perämeri on yksi maailman dynaamisimmista merialueista. Matalat rannat, fladat ja kluuvit syntyvät ja katoavat maankohoamisen myötä. Luonto ei ole staattinen, eikä se ole koskaan ollutkaan. Miten voidaan perustella rakentamisen estäminen “luonnon säilyttämisellä”, jos samaan aikaan jätetään huomiotta se tosiasia, että uusia rantoja ja elinympäristöjä syntyy jatkuvasti?

Viides kysymys liittyy toimivaltaan.
Millä perusteella Elinvoimakeskus katsoo voivansa ohjata maankäyttöä skenaarioihin perustuen, ilman että alueelliset havainnot ja mitattu kehitys asetetaan etusijalle?

Elinvoimakeskuksen tehtävänä ei ole luoda uutta normistoa, vaan soveltaa lakia ja ohjata maankäyttöä tutkittuun ja todennettavissa olevaan tietoon nojaten. Kun lausunnoissa esitetään yleisiä tulkintoja ilman selkeitä viitteitä ja aikamääreitä, kyse ei ole enää asiantuntijalausunnosta vaan hallinnollisesta oletuksesta.

Lopuksi on kysyttävä kaikkein olennaisin kysymys:
onko Perämeren rannikolla todella olemassa havaintoihin perustuva näyttö siitä, että rakentaminen nykyisillä rantavyöhykkeillä lisää tulevaisuuden tulvariskiä, vai perustuvatko rajoitukset varmuuden vuoksi laadittuihin skenaarioihin?

Jos vastaukset nojaavat jälkimmäiseen, on rehellistä sanoa se ääneen. Ihmisillä on oikeus ymmärtää, milloin päätökset perustuvat mitattuun todellisuuteen ja milloin ennakoivaan varautumiseen, jonka aikajänne ulottuu vuosisatojen tai -tuhansien päähän.

Kaavoitus ja maankäytön ohjaus eivät ole abstrakteja harjoituksia. Ne vaikuttavat ihmisten elämään, omaisuuteen ja oikeuksiin. Siksi kysymysten esittäminen ei ole vastakkainasettelua, vaan hyvän hallinnon perusvaatimus. Kun rajoituksia asetetaan, vastuu perustella ne kuuluu niille viranomaisille, jotka rajoituksia esittävät.

Näihin kysymyksiin vastaaminen ei ole mielipideasia. Se on velvollisuus.

Toivonkin, että tätä kokonaisuutta joudutaan käsittelemään myös oikeusprosessissa. Että kaupunki, Elinvoimakeskus, Luke, Ilmatieteen laitos ja muut yhteiskunnan varoilla toimivat tahot joutuvat vastaamaan esitettyihin kysymyksiin avoimesti ja yksilöidysti. Ei yleisillä viittauksilla, ei auktoriteettiasemaan nojaten, vaan osoittamalla, mihin heidän johtopäätöksensä, lausuntonsa ja vaatimuksensa konkreettisesti perustuvat.

Maankäyttö- ja rakennuslaki ei itsessään määrittele tulvariskejä, merenpinnan nousua, rakentamiskorkeuksia tai ilmastoskenaarioita. Se ei velvoita soveltamaan globaaleja mallinnuksia paikalliseen kaavoitukseen sellaisenaan. Laki edellyttää vaikutusten arviointia, mutta ei vapauta viranomaista näyttövelvollisuudesta. Päinvastoin: mitä pidemmälle meneviä rajoituksia esitetään, sitä vahvempaa ja alueellisesti todennettua perustaa niiden tulee nojata.

Oikeusprosessissa olennaista ei ole se, kuka lausunnon antaa, vaan mitä se sisältää. Auktoriteetti ei tee väitteestä lainvoimaista. Lausunto ei ole päätös, eikä päätös ole lainvoimainen vain siksi, että sen taustalla on viranomainen. Lainvoimaisuus syntyy siitä, että päätöksen perusteet kestävät kriittisen tarkastelun suhteessa lakiin, tosiasioihin ja alueelliseen todellisuuteen.

Jos viranomainen esittää rajoituksia skenaarioihin nojaten, sen on kyettävä osoittamaan, miksi juuri nämä skenaariot ovat sovellettavissa kyseiseen paikkaan, millä aikajänteellä riskit arvioidaan toteutuviksi ja miksi paikallinen havaintoaineisto ei riitä tai on sivuutettava. Ilman tätä kyse ei ole tutkitusta faktasta, vaan hallinnollisesta oletuksesta.

Oikeusvaltiossa viranomaisen tehtävä ei ole olla erehtymätön, vaan perusteltu. Ja juuri siihen tämä kysymysten esittäminen tähtää.

Lähteet ja tausta-aineisto

Kirjoituksessa esitetyt kysymykset ja tarkastelut perustuvat yleisesti saatavilla olevaan tutkimus- ja viranomaistietoon, pitkäaikaisiin havaintosarjoihin sekä lainsäädäntöön. Keskeisiä taustalähteitä ovat:

• Geologian tutkimuskeskus (GTK)
  Maankohoamista koskevat mittaukset, Fennoskandian isostaattinen palautuminen sekä Perämeren rannikon geologinen kehitys.

• Maanmittauslaitos
  Korkeusjärjestelmät, maankohoamisen alueelliset erot sekä pitkäaikaiset mittaussarjat rannikkoalueilla.

• Ilmatieteen laitos
  Merivedenkorkeuden havaintosarjat sekä ilmasto- ja merenpintaskenaariot asiantuntija-arvioina. Huomioitava, että aineisto on luonteeltaan mallinnuspohjaista eikä oikeudellisesti sitovaa normiohjausta.

• Suomen ympäristökeskus (SYKE)
  Tulvariskien arviointi ja tulvakartoitukset sekä Itämeren ja Perämeren hydrologia.

• HELCOM
  Itämeren vesitasapaino, suolaisuus, altaan vaihtuvuus ja Itämeren erityisluonne verrattuna valtameriin.

• Intergovernmental Panel on Climate Change (IPCC)
  Globaalit ilmasto- ja merenpintaskenaariot. Aineisto perustuu mallinnuksiin eikä ole tarkoitettu suoraan paikallisen kaavoituksen normiohjaukseen ilman alueellista soveltamista.

• Paleoklimatologinen tutkimusaineisto holoseenin lämpökaudesta
  Siitepölyanalyysit, järvisedimentit, lustotutkimukset, rannansiirtymät sekä jäätiköiden vetäytymisrajat erityisesti Fennoskandian ja Pohjois-Euroopan alueella.

• Maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL)
  Kaavoituksen selvitysvelvollisuus, vaikutusten arviointi sekä rajoitusten oikeasuhtaisuus.

• Hallintolaki
  Toimivaltaperiaate, suhteellisuusperiaate, tarkoitussidonnaisuus ja perusteluvelvollisuus.

---

Huomautus lukijalle

Kirjoituksessa ei esitetä vaihtoehtoisia skenaarioita tai omia mallinnuksia, vaan tarkastellaan, miten olemassa olevaa tutkimus- ja viranomaistietoa käytetään paikallisessa kaavoituksessa ja millä edellytyksillä siitä voidaan johtaa rakentamista rajoittavia määräyksiä Perämeren rannikolla.