Vuoden viimeinen kirjoitus. (korjattu asiavirhe 1.1.2026)

Eläke nousi 0,9 prosenttia – Raahessa verot veivät sen poliittisella päätöksellä

Ilmarinen ilmoitti, että eläkkeeni nousee 0,9 prosenttia. Indeksikorotuksen tarkoitus on turvata eläkeläisen ostovoimaa.

Raahessa tämä vaikutus kumottiin käytännössä kokonaan.

Raahen kaupunginvaltuusto päätti 10.11.2025 korottaa kunnallisveroa 0,30 prosenttiyksikköä. Talousarvion mukaan tämä tuo kaupungille noin 1,59 miljoonaa euroa lisää verotuloja vuodessa. Samassa päätöskokonaisuudessa korotettiin kiinteistöveroja, joilla kerätään noin 1,9 miljoonaa euroa lisää vuosittain.

Yhteensä raahelaisilta kerätään yli 3,4 miljoonaa euroa vuodessa lisää veroina.

Tämä ei tapahtunut itsestään. Tämä tehtiin poliittisella päätöksellä.

Veronkorotusten taakse asettuivat Raahessa Keskusta, SDP. Näiden ryhmien enemmistön tuella kunnallisveron ja kiinteistöveron korotukset vietiin läpi osana talouden tasapainottamisohjelmaa.

Vasemmisto esitti lievempää korotusta, mutta hävisi äänestyksessä. 

Vastakkaisen kannan esittivät Kokoomus ja Perussuomalaiset, jotka kritisoivat verojen kiristämistä ja korostivat menokurin, rakenteellisten ratkaisujen ja priorisoinnin merkitystä. Näillä näkemyksillä ei ollut valtuustossa kannatusta.

Kyse ei siis ollut siitä, että vaihtoehtoja ei olisi ollut. Kyse oli siitä, mikä vaihtoehto valittiin.

Eläkeläisen näkökulmasta lopputulos on selvä. Eläkettä ei voi kasvattaa työnteolla. Tuloja ei voi siirtää toiseen verotukseen. Kulutuksesta voi leikata vain rajallisesti. Kun kunnallisveroa ja kiinteistöveroa korotetaan, vaikutus osuu suoraan arkeen.

Kiinteistövero pahentaa tilannetta entisestään. Se ei huomioi tuloja eikä maksukykyä. Eläkeläiselle oma koti ei ole sijoitus vaan asumisen perusedellytys. Silti vero nousee, vaikka tulot eivät.

Kun valtakunnallisesti puhutaan eläkeläisten ostovoiman turvaamisesta ja indeksikorotusten merkityksestä, paikallistasolla tehdään päätöksiä, jotka vievät tämän vaikutuksen pois jo ennen kuin korotus ehtii näkyä tilillä.

Tämä on ristiriita, josta harvoin puhutaan suoraan.

Raahessa veronkorotusten poliittinen vastuu kuuluu niille puolueille, jotka niitä kannattivat ja ajoivat. Tämä on syytä muistaa, kun puhutaan ostovoimasta, oikeudenmukaisuudesta ja eläkeläisten asemasta.

 

Kun ministeri johtaa ja virkamies valittaa

Suomessa on totuttu siihen, että ministeriöitä johdetaan varovasti. Asioita valmistellaan pitkään, muistioita kirjoitetaan, lausuntokierroksia kierretään ja vastuu hajoaa matkalla niin moneen pöytään, ettei kukaan lopulta ole vastuussa mistään.

Siksi ei ole ihme, että ministeri Rantasen tapa johtaa on herättänyt vastareaktion. Kun ministeri käyttää sille kuuluvaa poliittista valtaa, linjaa suuntaa selkeästi ja vaatii virkamieskoneistolta toimeenpanoa, ääni muuttuu nopeasti virkamieskäytävillä. Puhutaan painostuksesta, kiireestä ja ”epäasiallisesta puuttumisesta”.

Todellisuudessa kyse on jostain aivan muusta.

Kyse on vallasta ja sen rajasta.

Virkamies ei ole itsenäinen vallankäyttäjä. Virkamies käyttää delegoitua valtaa. Se valta tulee laista ja viime kädessä eduskunnalta. Ministeri taas on poliittinen toimija, jonka tehtävä on johtaa hallinnonalaa ja vastata siitä eduskunnalle ja kansalaisille. Tämä ei ole mielipidekysymys, vaan perustuslaillinen lähtökohta.

Kun ministeri käyttää toimivaltaansa, hän ei riko oikeusvaltiota. Hän toteuttaa sitä.

Ongelma syntyy silloin, kun virkamieskoneisto on tottunut laajaan harkintavaltaan ilman todellista poliittista ohjausta. Kun tällainen järjestelmä kohtaa ministerin, joka ohjaa, vaatii ja aikatauluttaa, reaktio on ennustettava. Vastuu tuntuu painostukselta ja ohjaus koetaan uhkana.

Tämä ilmiö ei ole uusi, eikä se liity vain yhteen ministeriin tai yhteen hallinnonalaan. Se näkyy laajemminkin siinä, miten viranomaiset tekevät yhä useammin esityksiä, joissa oma toimivalta venyy ja rajat jäävät epäselviksi.

Tästä saatiin hiljattain selkeä esimerkki, kun perustuslakivaliokunta torjui verohallinnon tiedonsaantioikeuden laajentamista koskeneen esityksen. Lausunto oli poikkeuksellisen suora. Esitys oli perustuslain vastainen. Ei puutteellinen, ei viimeistelemätön, vaan perustuslain vastainen.

Kyse ei ollut teknisestä virheestä. Kyse oli ajattelutavasta, jossa viranomaiselle pyrittiin antamaan mahdollisimman laaja valta ja rajat jätettiin määrittelemättä. Tämä on juuri se kehityskulku, jota oikeusvaltiossa ei pidä hyväksyä.

Viranomaisvalta ei ole itseisarvo. Se ei kasva hyvän tarkoituksen varjolla rajattomaksi. Jokainen toimivaltuuden laajennus pitää perustella, rajata ja alistaa valvonnalle.

Sama periaate pätee hallinnon sisällä.

Kun ministeri vaatii virkamiehiltä tehokkuutta, aikatauluja ja toimeenpanoa, hän ei riko virkavastuuta. Hän muistuttaa siitä, kuka johtaa ja kuka toimeenpanee. Virkamiehen tehtävä ei ole vastustaa poliittista ohjausta, vaan toteuttaa sitä lain puitteissa.

Jos tämä roolijako hämärtyy, syntyy rakenteellinen ongelma. Viranomainen alkaa toimia kuin valta olisi pysyvä ja omaehtoinen, ei delegoitu ja rajattu. Juuri silloin oikeusvaltioperiaate alkaa heiketä, usein huomaamatta.

Oikeusvaltio ei tarkoita virkamiesvaltaa. Oikeusvaltio tarkoittaa vallan rajaamista, vastuun jakamista ja demokraattista kontrollia. Ministeri on osa tätä ketjua, ei sen häiriötekijä.

Siksi on syytä kysyä suoraan: onko ongelma ministerin toimintatavassa vai siinä, että virkamieskoneisto ei ole tottunut poliittiseen johtamiseen?

Kun virkamies valittaa siitä, että joutuu tekemään työtä ilman päätöksenteko-oikeutta, hän samalla tunnustaa jotain olennaista. Päätöksenteko ei kuulu virkamiehelle. Se kuuluu poliittiselle johdolle.

Ja juuri näin sen pitääkin mennä.

Oikeusvaltio toimii niin kauan kuin tämä asetelma tunnistetaan ja hyväksytään. Kun se hämärtyy, valta karkaa vähitellen niiltä, joille se kuuluu, ja siirtyy rakenteisiin, joita kukaan ei ole valinnut.

Tämä ei ole henkilö- eikä puoluekysymys. Tämä on kysymys siitä, kuka johtaa Suomea ja millä mandaatilla.

Ja siihen vastaus on edelleen sama kuin ennenkin. Kansan valitsema eduskunta ja sen vastuulliset ministerit.

 

Talven selkä taittui – ja samalla taittui sähköautokupla

Talven selän taittumisen päivä on hyvä hetki katsoa, mitä teollisuudessa ja markkinoilla on oikeasti tapahtunut – siellä missä päätökset näkyvät tuotannossa, investoinneissa ja hinnoissa.

Viime vuosina sähköautoista rakennettiin väistämätön tulevaisuus. Autonvalmistajat investoivat miljardeja tuotantoon, jonka oletettiin muuttuvan kannattavaksi sääntelyn ja tukien avulla. Nyt tuo oletus on murtunut. Valmistusmarkkinoilla tämä näkyy alaskirjauksina, tuotannon supistamisena ja strategian muutoksina. Sähköauto ei kadonnut, mutta pakotettu sähköautopolitiikka on tullut tiensä päähän.

Euroopassa muutos on ollut erityisen paljastava. EU on joutunut perääntymään polttomoottoriautojen täyskiellosta. Vuoden 2035 ehdoton kielto ei enää ole ehdoton, vaan sitä kierretään poikkeuksilla ja prosenttirajoilla. Kun 100 prosentin kielto muuttuu 90 prosentiksi, kyse ei ole hienosäädöstä vaan myönnytyksestä todellisuudelle. Eurooppalaiset autonvalmistajat eivät ole pystyneet myymään sähköautoja siinä määrässä ja sillä hinnalla, jota kielto olisi edellyttänyt.

Todellinen käänne näkyy kuitenkin kaikkein selvimmin käytettyjen autojen markkinoilla. Sähköautoissa arvonalenema on ollut nopeaa alusta asti, mutta nyt on käynnissä toinen kierros. Markkinadata osoittaa, että 3–5 vuoden ikäiset sähköautot ovat menettäneet arvostaan tyypillisesti 40–65 prosenttia alkuperäisestä hankintahinnasta. Jo 1–2 vuoden ikäisissä sähköautoissa 25–35 prosentin arvonalenema on muodostunut uudeksi normaaliksi. Tämä ei ole poikkeus, vaan laaja markkinailmiö.

Syyt ovat selkeitä. Uusien sähköautojen myynti vaatii yhä suurempia alennuksia, tukien merkitys on heikentynyt ja akkujen käyttöikään sekä vaihtokustannuksiin liittyvä riski hinnoitellaan jo etukäteen. Käytetty sähköauto ei ole vain auto, vaan kokonaisuus, johon liittyy teknologinen ja taloudellinen epävarmuus. Markkina ei tunne armoa epävarmuudelle.

Polttomoottoriautojen kohdalla tilanne on täysin toinen. Niihin ei syntynyt hintakuplaa, koska niitä ei keinotekoisesti halvennettu eikä pakotettu markkinoille. Polttomoottoriautojen arvonalenema on ollut maltillisempi ja ennustettavampi: viidessä vuodessa tyypillisesti 35–45 prosenttia, ja lasku hidastuu auton ikääntyessä. Tämä vakaus näkyy suoraan käytettyjen markkinoilla ja kuluttajien valinnoissa.

Tässä tilanteessa uuden sähköauton ostaminen on puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta heikko valinta. Arvo sulaa nopeasti, eikä vastineeksi saa vakaata jälleenmyyntimarkkinaa. Tämä ei ole ideologinen kannanotto, vaan seurausta siitä, miten kysyntä ja riski kohtaavat.

Sähköauto ei ole katoamassa, mutta sen rooli muuttuu. Se löytää paikkansa silloin, kun teknologia ja talous kohtaavat ilman pakkoa. Talven selkä taittui – ja samalla taittui harha siitä, että sääntely voi korvata markkinan.

 

Teollista tulevaisuutta rakentamassa – keskeneräisten ehtojen varaan?

Kun seuraa viime kuukausien uutisia Raahesta, Luulajasta ja Suomen energiapoliittisista linjauksista, kokonaisuus alkaa hahmottua vähitellen. Yksittäiset hankkeet esitetään usein erillisinä: vetyverkko omana kokonaisuutenaan, hiilidioksidin talteenotto omanaan ja terästeollisuuden muutos vielä erikseen. Todellisuudessa ne kytkeytyvät samaan tuotantojärjestelmään, ja juuri siinä järjestelmässä epävarmuudet kasaantuvat.

Vetyverkon suunnittelu on tästä hyvä esimerkki. Suomeen hahmotellaan laajaa putkiverkostoa tilanteessa, jossa vedyn teollinen tuotanto ei vielä ole käynnissä. Samanaikaisesti hiilidioksidin talteenottoon kohdennetaan merkittäviä tukia, vaikka kyse on prosessista, joka lisää energiankulutusta. Terästeollisuudessa puhutaan suurista rakennemuutoksista, vaikka energian saatavuus, raaka-aineiden toimitusvarmuus ja valmiin tuotteen markkinahinta ovat kaikki avoimia kysymyksiä. Tämä herättää väistämättä kysymyksen järjestyksestä, jossa ratkaisuja rakennetaan.

Energia nousee esiin ensimmäisenä reunaehtona. Vedyn tuotannon energiatase tunnetaan, ja sähköjärjestelmän tila on näkyvissä kaikille. Tuotantotase on usein miinuksella, sähköä tuodaan ja kantaverkon kapasiteetti on täynnä. Suuret uudet liitynnät edellyttävät verkon vahvistamista, ja niiden aikajänne mitataan vuosissa. Tässä tilanteessa uudet sähköintensiiviset teolliset prosessit kytkeytyvät suoraan kysymykseen ajoituksesta.

Raaka-aineet muodostavat toisen keskeisen kokonaisuuden. Terästeollisuuden tulevaisuutta hahmotellaan usein vetypelkistetyn rautasienen tai romuteräkseen perustuvan valokaariuunituotannon kautta. Vetypelkistetty rautasieni ei vielä ole saatavilla teollisessa mittakaavassa. Tuotanto on pilotointi- ja esiteollisessa vaiheessa, eikä toimitusvarmuudesta ole vielä näyttöä. Romuteräs puolestaan on rajallinen resurssi. Sen saatavuus ja laatu vaihtelevat, ja kysynnän kasvaessa hinta ja kilpailu kiristyvät. Raaka-aineiden osalta kysymys ei ole teoriasta vaan markkinoiden toiminnasta.

Masuunien tulevaisuudesta keskustellaan laajasti. Useissa maissa on esitetty tavoitteita masuunikapasiteetin vähentämisestä pitkällä aikavälillä. Toteutuminen riippuu kuitenkin energiasta, raaka-aineista ja markkinatilanteesta. Tässä vaiheessa kyse on suunnasta ja skenaariosta, ei lukitusta päätöksestä. Epävarmuus on olennainen osa kokonaisuutta. Jos kapasiteettia poistuu ennen kuin korvaavat ratkaisut ovat toimivia ja kohtuuhintaisia, järjestelmä kiristyy. Jos kapasiteetti säilyy, ilmastotavoitteiden aikataulut venyvät.

Ilmastotavoitteet tuovat keskusteluun vielä yhden ulottuvuuden. Hiilidioksidi on noussut keskiöön, vaikka se ei ole myrkky eikä paikallinen saaste, vaan elämän perusraaka-aine. Maapallon historiassa hiilidioksidipitoisuudet ovat olleet moninkertaisia nykyiseen verrattuna, ja elämä on ollut runsasta. Nykyinen pitoisuus on geologisesti matala. Tämä ei poista tarvetta huolehtia ympäristöstä, mutta se asettaa keinot ja tavoitteet mittakaavaan.

Pienhiukkasten, teollisen pölyn ja haitallisten päästöjen vähentäminen parantaa ilmanlaatua ja ihmisten terveyttä suoraan. Sen sijaan koko teollisen perusrakenteen uudelleenjärjestäminen yhden kaasun ympärille edellyttää, että energian, raaka-aineiden ja markkinoiden reunaehdot ovat kunnossa. Tässä vaiheessa ne ovat vasta muotoutumassa.

Kun nämä tekijät tarkastellaan yhdessä, esiin nousee tilanne, jossa useita ratkaisemattomia kysymyksiä on olemassa samanaikaisesti. Energian saatavuus, siirtokapasiteetti, raaka-aineiden toimitusvarmuus, kustannusrakenne ja ilmastohyöty muodostavat kokonaisuuden, jossa yksittäinen epävarmuus on hallittavissa, mutta usean päällekkäisen epävarmuuden vaikutus kasvaa nopeasti.

SSAB:n päätös Raahessa ja Luulajan hankkeeseen liittyvät avoimet kysymykset eivät kerro epäonnistumisesta. Ne kertovat riskien tunnistamisesta. Se on teollisen päätöksenteon perusta.

Tulevaisuutta rakennettaessa ratkaisevaa on järjestys. Energiantuotanto ja sen riittävyys luovat pohjan. Siirtoverkot mahdollistavat käytön. Raaka-aineketjut varmistavat tuotannon. Uudet prosessit ja infrastruktuurit seuraavat tämän jälkeen. Kun järjestys hämärtyy, riskit siirtyvät hankkeista koko järjestelmään.

Näistä kysymyksistä keskusteleminen ei pysäytä kehitystä. Se auttaa tekemään siitä kestävämpää.

 Osa 3

Vihreä siirtymä ja luvituksen purkaminen – kun ympäristönsuojelusta tulee este

Kun valtion virastoja ohjataan tulosmittareilla ja investointeja tuetaan ideologisilla perusteilla, seuraava askel on looginen. Jos ympäristölainsäädäntö hidastaa hankkeita, sitä ei enää pidetä suojana vaan ongelmana. Nyt tämä on kirjoitettu suoraan lakiin.

Ympäristöministeriö tiedottaa ylpeänä lakiuudistuksista, joilla vihreää siirtymää ja investointeja “vauhditetaan”. Ympäristö- ja ilmastoministerin sanoin sujuvat lupamenettelyt ovat Suomen kilpailuvaltti investointien saamiseksi. Tämä lause kertoo olennaisen. Ympäristönsuojelu ei ole enää itseisarvo, vaan muuttuja investointikilpailussa.

1.1.2026 voimaan tulevat muutokset tekevät vihreästä siirtymästä oikeudellisen pikakaistan.

Yhden luukun lainsäädäntö keskittää ympäristöluvat, valvonnan ja arvioinnit samaan viranomaiseen. YVA-menettelyt ja Natura-arvioinnit voidaan käsitellä aiempaa sujuvammin osana lupaprosessia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ympäristövaikutusten arviointi ei enää ole itsenäinen jarru, vaan osa etenemisketjua.

Vihreän siirtymän hankkeille annetaan etusija lupakäsittelyssä kaikissa vaiheissa vuoteen 2030 asti. Uusiutuvan energian hankkeille asetetaan sitovat määräajat. Lupaviranomaiselle annetaan mahdollisuus nimetä nopean kehittämisen alueita, joilla hankkeet voidaan vapauttaa YVA-menettelystä ja Natura-arvioinnista. YVA kohdennetaan vain “merkittäviin” vaikutuksiin, kuten jos vähäiset vaikutukset olisivat objektiivinen ja yksiselitteinen käsite.

Puhtaan siirtymän teollisuushankkeita voidaan rakentaa sijoittamisluvalla ilman asemakaavaa tai yleiskaavaa. Vesienhoidon ympäristötavoitteista voidaan poiketa, jos hanke katsotaan riittävän tärkeäksi.

Kaikki tämä on kirjattu lakiin investointien sujuvuuden nimissä.

Kun nämä muutokset yhdistetään virastojen tulosohjaukseen ja tulospalkkioihin, kokonaisuus alkaa hahmottua. Viranomaisille asetetaan tavoitteet nopeudesta ja sujuvuudesta. Lainsäädäntö keventää ympäristökriteereitä. Vihreän siirtymän hankkeet asetetaan etusijalle. Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa hidastaminen, kriittisyys ja varovaisuus eivät ole toivottuja ominaisuuksia.

Kukaan ei käske ohittamaan ympäristöä. Sitä ei tarvitse sanoa ääneen. Riittää, että ympäristöarvioinnit integroidaan prosessiin, aikarajat kiristyvät ja poikkeukset tehdään mahdollisiksi. Kun laki sallii, virkamies toimii lain mukaan. Vastuu siirtyy ylöspäin ja eteenpäin – aina jonnekin muualle.

Tätä kutsutaan vihreäksi siirtymäksi. Todellisuudessa kyse on luvituksen purkamisesta valikoivasti. Kun hanke on poliittisesti oikean värinen, ympäristönsuojelusta tulee neuvoteltava asia. Luonto ei enää ole raja, vaan kustannus.

Tässä ei ole kyse yksittäisistä hankkeista tai yhdestä ministeristä. Tämä on linjamuutos. Ympäristölainsäädäntöä ei enää vahvisteta, vaan ohitetaan hallitusti. Investointien houkuttelu asetetaan luonnon edelle, ja päätökset perustellaan kilpailukyvyllä.

Kun osa 1 käsitteli virastojen ohjausta ja osa 2 näytti, miten tämä näkyy kaivoshankkeissa, osa 3 paljastaa viimeisen palan. Kun ympäristö on este, este poistetaan.

Luonto ei saa tulospalkkioita.
Luonto ei valita ajoissa.
Luonto maksaa lopulta laskun.

 Osa 2

Sakatti, kaivostuet ja vihreän siirtymän ideologia – miksi Suomi maksaa riskit

Kun valtion virastoja ohjataan tavoitteilla ja tulospalkkioilla, järjestelmä ei jää teoriaksi. Se näkyy konkreettisina päätöksinä. Sakatin kaivoshanke Lapissa on tästä malliesimerkki.

Suomi on sitoutunut “vihreään siirtymään”, ja sen nimissä ulkomaisille hankkeille avataan ovia, lompakoita ja lupaprosesseja. Sakatin tapauksessa puhutaan brittiläisen kaivosyhtiön hankkeesta, jota valtio tukee noin 150 miljoonalla eurolla verokannustimien ja tukimallien kautta. Tätä perustellaan puhtaalla energialla, sähköautoilla ja ilmastotavoitteilla.

Kun kuori raaputetaan pois, jäljelle jää kylmä taloudellinen todellisuus.

Kaivos ei ole suomalainen. Sen omistus, päätöksenteko ja voitot ovat ulkomailla. Jos hanke onnistuu, taloudellinen hyöty virtaa konsernirakenteiden kautta pois Suomesta. Jos hanke epäonnistuu, ympäristövastuut, jälkihoito ja alueelliset haitat jäävät tänne. Tämä ei ole poikkeus, vaan kaivosteollisuuden peruslogiikka Suomessa.

Sakatin erityinen ongelma on sijainti. Hanke kytkeytyy Natura-alueisiin ja suojeltuihin soihin. Lupaprosessit ovat jo kertaalleen törmänneet oikeuslaitokseen, joka on palauttanut asioita viranomaisille. Silti hanketta pusketaan eteenpäin. Ei siksi, että riskit olisivat kadonneet, vaan siksi että poliittinen suunta on valittu.

Tässä kohtaa Osa 1:n kuvaama järjestelmä astuu näyttämölle.

Business Finlandin, Tukesin, ELY-keskusten ja ministeriöiden tehtävänä on edistää strategisia tavoitteita. Investointeja Suomeen. Vihreää siirtymää. Ennakoitavaa lupaympäristöä. Kun tavoitteet on asetettu, viranomaisilta odotetaan sujuvuutta ja etenemistä. Pullonkaulat ovat epäonnistumisia. Hidastaminen on ongelma.

Kukaan ei käske hyväksymään lupaa. Kukaan ei kirjoita käskyä pöytäkirjaan. Riittää, että mittarit palkitsevat etenemisestä.

Kaivoshankkeita myydään kunnille työpaikkoina ja verotuloina. Todellisuudessa paikalliset hyödyt jäävät usein vaatimattomiksi. Kunta saa jonkin verran kiinteistöveroa ja palkkatuloja, mutta kantaa samalla riskin infrastruktuurista, ympäristöstä ja maineesta. Valtion tasolla tuki ja verokannustimet syövät ne hyödyt, joita hankkeesta väitetään syntyvän.

Tätä ei kutsuta yritystueksi, vaan investointiympäristön parantamiseksi. Kielellä on väliä. Kun hanke leimataan vihreäksi, kriittiset kysymykset muuttuvat helposti ilmastovastaisiksi. Taloudellinen realismi jää ideologian jalkoihin.

Samaan aikaan Suomi velkaantuu, peruspalveluista leikataan ja kansalaisille kerrotaan, että rahaa ei ole. Kaivoshankkeisiin rahaa kuitenkin löytyy. Ei siksi, että ne olisivat kansantaloudellisesti ylivoimaisia, vaan siksi että ne sopivat poliittiseen kertomukseen.

Vihreä siirtymä ei ole ongelma sinänsä. Ongelma on se, että sen varjolla hyväksytään hankkeita, joissa riskit sosialisoidaan ja voitot yksityistetään. Kaivokset, tuulivoima ja muut tukivetoiset investoinnit noudattavat samaa kaavaa. Suomi maksaa, ulkopuolinen hyötyy.

Kun tähän yhdistetään virastojen tulosohjaus ja palkitsemismallit, syntyy järjestelmä, jossa kukaan ei ole varsinaisesti vastuussa kokonaisuudesta. Jokainen tekee oman osansa “oikein”. Lopputulos on silti Suomen kannalta huono.

Sakatti ei ole yksittäinen tapaus. Se on oire.

Niin kauan kuin kansallinen etu alistetaan ideologisille tavoitteille ja virastot palkitaan etenemisestä ilman vastuuta seurauksista, Suomi jatkaa tätä linjaa. Luonnonvarat lähtevät, riskit jäävät ja lasku maksetaan myöhemmin.

Tätä kutsutaan vihreäksi siirtymäksi.
Todellisuudessa kyse on poliittisesti ohjatusta riskinsiirrosta.

 Osa 1.

Valtio, virastot ja tulospalkkiot – kuka hyötyy, kuka kantaa vastuun?

Suomessa on syntynyt järjestelmä, jota on vaikea selittää järjellä. Valtion virastoissa maksetaan tulospalkkioita, vaikka virastot eivät ole yhtiöitä, eivät kanna liiketoimintariskiä eivätkä tee voittoa. Vielä nurinkurisempaa on se, mistä palkkio maksetaan.

Virkamies on jo palkattu tekemään työnsä. Hänen velvollisuutensa on noudattaa lakia, toimia huolellisesti ja puolueettomasti sekä tehdä päätökset parhaaseen tietoon perustuen. Tämä on virkasuhteen perusta. Silti järjestelmä sanoo, että jos työ tehdään “tavoitteiden mukaisesti”, siitä voidaan maksaa erillinen palkkio.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että lisää rahaa maksetaan siitä, että työ tehdään niin kuin se joka tapauksessa kuuluu tehdä.

Yritysmaailmassa tulospalkkio voi olla perusteltu. Yritys kantaa riskin, omistajat vastaavat tappioista ja onnistuminen näkyy viivan alla. Julkisessa hallinnossa näin ei ole. Virasto ei voi epäonnistua taloudellisesti, eikä yksittäinen virkamies joudu vastuuseen päätösten pitkän aikavälin seurauksista. Riskit jäävät yhteiskunnalle.

Tulospalkkio ei mittaa päätöksen laatua, yhteiskunnallista hyötyä tai pitkän aikavälin vaikutuksia. Se mittaa etenemistä, sujuvuutta ja sitä, täyttyvätkö poliittisesti asetetut tavoitteet. Varovaisuudesta, kriittisyydestä tai hidastamisesta ei palkita. Niistä voi jopa tulla ongelma.

Tässä järjestelmässä ei tarvitse käskeä ketään tekemään tiettyä päätöstä. Riittää, että ohjataan mittareita. Kun tavoitteena on sujuvuus ja hankkeiden edistäminen, viesti on selvä: älä ole pullonkaula.

Tulospalkkio muuttaa virkatyön luonnetta. Se ei pakota rikkomaan lakia, mutta se ohjaa tekemään asiat oikeaan suuntaan – poliittisesti määriteltyyn suuntaan – ja nopeasti. Vastuu seurauksista realisoituu vasta myöhemmin, usein täysin eri toimijoille.

Tämä ei ole yksittäisten virkamiesten vika. Suurin osa tekee työnsä rehellisesti ja lain mukaan. Ongelma on järjestelmä, jossa vastuu ja riski on irrotettu toisistaan.

Valtion virastot eivät ole yrityksiä. Ne eivät tee voittoa, ne eivät kanna liiketoimintariskiä, ne eivät vastaa tappioista, eivätkä ne voi mennä konkurssiin. Silti niitä johdetaan yhä enemmän kuin yrityksiä. Niille asetetaan mitattavia tavoitteita, niiden toimintaa arvioidaan suoritteilla ja – mikä kaikkein merkittävintä – niissä maksetaan tulospalkkioita verovaroin.

Tämä ei ole yksittäinen poikkeus. Tämä on järjestelmä.

1990-luvulta alkaen Suomeen on tuotu niin sanottu uuden julkisjohtamisen malli, jossa julkista sektoria johdetaan yritysmaailmasta lainatuilla keinoilla. Tehokkuutta mitataan numeroilla, prosesseilla ja aikatauluilla. Tulos ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin yritystoiminnassa. Virastossa tulos ei ole voittoa eikä kannattavuutta, vaan tavoitteiden täyttymistä.

Ja nämä tavoitteet asetetaan poliittisesti.

Ministeriöt ohjaavat virastoja tulossopimuksilla. Niissä määritellään, mitä pidetään onnistumisena: käsittelyaikojen lyhenemistä, hankkeiden etenemistä, päätösten määrää, vaikuttavuusindikaattoreita ja strategisten linjausten tukemista. Kun nämä täyttyvät, virastossa voidaan maksaa tulospalkkioita johdolle ja henkilöstölle. Palkkiot rahoitetaan viraston budjetista. Budjetti rahoitetaan verovaroista.

Toisin sanoen: veronmaksaja maksaa sekä päätökset että bonukset.

Tämä ei ole laitonta. Se on täysin sääntöjen mukaista. Mutta juuri siksi se on vaarallista.

Tulospalkkio ei mittaa päätöksen pitkän aikavälin vaikutuksia. Se ei mittaa kansantaloudellista hyötyä, ympäristöriskiä tai tuleville sukupolville siirtyvää vastuuta. Se mittaa sitä, eteneekö asia, sujuuko prosessi ja toteutuuko poliittinen tahtotila hallinnollisesti kitkattomasti.

Virkamies ei saa käskyä hyväksyä lupaa tai tukea hanketta. Sellaista ei sanota ääneen. Mutta kun tavoitteena on sujuvuus, ennakoitavuus ja strategisten hankkeiden edistäminen, viesti on selvä. Pullonkauloja vältetään. Hidasteita ei palkita. Varovaisuudesta ei saa tulospalkkiota.

Näin poliittinen ohjaus muuttuu järjestelmäksi, jossa yksittäistä päätöstä ei tarvitse ohjata suoraan. Riittää, että ohjataan mittareita.

Hyödyt kirjataan lyhyellä aikavälillä onnistumisiksi. Haitat realisoituvat myöhemmin – kunnille, valtiolle, ympäristölle ja kansalaisille.

Valtion virastot eivät ole yrityksiä, mutta niitä johdetaan kuin yrityksiä.
Niiltä ei vaadita voittoa, mutta niille maksetaan tulospalkkioita.
Niillä ei ole liiketoimintariskiä, mutta niiden päätöksistä syntyy pysyviä vastuita.

Tätä kutsutaan tehokkuudeksi.
Todellisuudessa kyse on vastuun häivyttämisestä.

 

SSAB:n vetyalue kaavoitetaan – vaikka hankkeesta ei ole päätöstä

Raahessa on käynnissä mielenkiintoinen kaksijakoinen tilanne.

Toisaalta SSAB on vetänyt selvästi henkeä suurimpien vetyvisioiden suhteen. Raaheen ei ole tulossa uutta minimill-tehdasta, vaan nykyistä tehdasta aiotaan uudistaa vaiheittain ja hyödyntää olemassa olevaa valssaamoa ja jatkojalostusta.

Toisaalta kaupunki kaavoittaa parhaillaan uutta vetyaluetta – SSAB:n tehdasalueen laajennuksen osayleiskaavaa – ikään kuin vetylaitos ja rautasienen tuotanto olisivat itsestään selvä seuraava askel.

Kaavateksti kertoo paljon siitä, miten suunnitelma on ajateltu.

Vetyä varten tehdään tilaa – paljon tilaa

Osayleiskaavan suunnittelualue on noin 136 hehtaaria. Se ulottuu tehdasalueelta Kuljunlahden makeanveden altaaseen ja sen eteläpuolisille metsäalueille aina valtatie 8:n tuntumaan. Tavoite on kirjattu suoraan:

maankäytölliset edellytykset vedyntuotantolaitokselle, sisäiselle infrastruktuurille, sähköverkolle, putkilinjoille ja yhteydelle tulevaan valtakunnalliseen vetyverkkoon.

Käytännössä kaava tekee tämän:

- varaa alueen vetylaitokselle ja siihen liittyvälle teollisuudelle- varaa käytävän kaasulinjalle, joka joskus tulevaisuudessa voisi liittyä Gasgridin vetyverkkoon

- kytkee kokonaisuuden olemassa olevaan tieverkkoon ja 400 kV -voimajohtohankkeeseen, josta on tehty YVA-menettely.

Kaavassa on pitkät listat selvityksiä: viitasammakko, liito-orava, luontotyypit, kasvillisuus, lepakot, melu, liikenne, hulevedet ja vedenalaiset arkeologiset kohteet. Näissä ei ole sinänsä mitään outoa. Suuri hanke tarvitsee omat luonto- ja ympäristöselvityksensä.

Se, mikä puuttuu, on näkyvissä yhtä selvästi.

Kaavaa ohjaa, vain yksi suunta

Kaavaselostuksessa todetaan, että yleiskaavan pohjaksi ei tehdä vaihtoehtotarkasteluja. Reunaehdot tulevat tehtaan teknisestä suunnittelusta, jonka lähtökohtana on nimenomaan vetyhanke.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että:

– kaavassa ei arvioida, mitä alueelle tapahtuisi, jos vetylaitosta ei koskaan rakenneta

– ei tarkastella vaihtoehtoisia käyttötarkoituksia

– ei pohdita, onko järkevää sitoa suuri alue yhden epävarman teollisuushankkeen varaan.

Suunnittelun logiikka on käännetty niin päin, että ensin päätetään, että vetyä varten tarvitaan kaava, ja sen jälkeen kaikki kaavoitus tehdään tämän oletuksen ympärille. Vaihtoehtoja ei ole pöydällä.

Sähköstä puhutaan vähän – mutta tarve olisi iso

Kaava mainitsee 400 kV voimajohtohankkeen ja sähköverkon, mutta ei sano juuri mitään siitä, mitä se todellisuudessa tarkoittaa. Tiedetään kuitenkin, että vetylaitos ei ole mikään pieni kuluttaja.

Jos alueelle joskus rakennetaan teollisen mittakaavan vetylaitos, se näkyy Fingridin kulutuskäyrissä pysyvänä lisäkuormana. Nykyinen viikkokuva kertoo kulutuksen olevan suurimman osan ajasta 9 000–11 000 megawatin tasolla. Vetylaitos ja valokaariuunit nostaisivat tätä perustasoa tunti tunnilta, päivä päivältä.

Tällaista kuormaa ei syötetä verkkoon ilman merkittävää uutta sähköntuotantoa ja vahvistettua kantaverkkoyhteyttä. Kaava ei tätä ratkaise. Se ainoastaan varaa maata ja linjauksia siltä varalta, että sähkö ja investoinnit joskus löytyvät.

Valssituoli ja sähköjärjestelmä eivät odota vetyä

Samaan aikaan, kun vetyaluetta kaavoitetaan, Raahessa on hyvin arkinen mutta iso asia pöydällä: levyvalssaamon valssituoli on tulossa elinkaarensa päähän.

Sen uusiminen ei ole pieni remontti. Uusinnan yhteydessä joudutaan käytännössä uudistamaan:

– 10 KV:n sähkönsyöttö

– moottorit ja taajuusmuuttajat

– hydrauliikka ja automaatio

Yhden valssituolin peruskorjaus on satojen miljoonien euron päätös. Samassa paketissa joudutaan miettimään, millainen tehdasinfrastruktuuri kantaa seuraavat vuosikymmenet. Tämä toteutuu riippumatta siitä, rakennetaanko vetylaitos vai ei.

Tässä näkyy ristiriita: käytännön tuotantoa koskevat investoinnit ovat väistämättömiä ja lähivuosien kysymyksiä. Vetyhanke on vielä teknisen suunnittelun, kaavoituksen ja poliittisen odotuksen tasolla.

SSAB:n viesti ja kaavoituksen suunta

SSAB:n johto on viime aikoina viestinyt maltillisemmin. Raaheen ei tule täysin uutta tehdasta, vaan nykyistä kokonaisuutta uudistetaan vaiheittain. Vetylaitoksesta ja rautasienestä ei anneta selkeää lupausta. Kun kysyy suoraan, vastaus on käytännössä se, että muita hyviä kysymyksiäkin on.

Raahen kaavoitus etenee silti oletuksella, että vetylaitos ja vetyverkko ovat tulossa. Kaupunki tekee omalta osaltaan sen, mitä kaavoituksella voi tehdä: varaa alueet, linjaa putkikäytävät ja huolehtii siitä, että ympäristöselvitykset ovat tehtynä.

Tämä on kunnalle ymmärrettävä rooli. Samalla on kuitenkin hyvä todeta, että kaava mahdollistaa, mutta ei takaa mitään. Vetylaitos ei synny kaavalla, vaan investointipäätöksillä, jotka riippuvat energiasta, raaka-aineesta ja markkinoista.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kokonaisuutta katsomalla syntyy kuva, jossa:

– SSAB hakee tuotannolleen realistista suuntaa ja varaa aikaa päätöksille

– kaupunki kaavoittaa vetyaluetta, jotta ovi ei ainakaan sulkeudu etukäteen

– varsinainen ydinkysymys – saadaanko edullista sähköä ja kannattava tuotantoketju – on edelleen avoin.

Vetyalueen kaavoitus ei sinänsä ole ongelma. Se on kaavoituksellinen varaus, jolla luodaan mahdollisuus. Ongelmalliseksi tilanne muuttuu vasta siinä vaiheessa, jos kaavaan aletaan liittää varmoina pidettyjä odotuksia työpaikoista, verotuloista ja investointien määrästä, vaikka itse hankkeesta ei ole sitovaa päätöstä.

Raahessa olisi hyvä pitää nämä tasot erillään:

– kaavoitus luo mahdollisuuden

– sähköjärjestelmä ja raaka-aineet luovat reunaehdot

– ja vasta niiden jälkeen syntyy todellinen teollinen päätös.

Nyt kaava menee eteenpäin. Se on hyvä tietää, mutta sen varaan ei kannata rakentaa liikaa ennen kuin energia- ja investointipäätökset ovat samalla viivalla.

Puolan ratkaisu muuttaa Euroopan – mitä tapahtuu, kun kansallinen suvereniteetti palautetaan?

Puola teki päätöksen, joka menee suoraan Euroopan tulevaisuuden ytimeen. Puolan korkein oikeus linjasi, että EU:n lainsäädäntö ei ole Puolan oman lainsäädännön yläpuolella. Tämä on rajalinja, jota ei ole uskallettu vetää vuosikymmeniin. Samalla tämä on päätös, jonka jokainen Euroopan päättäjä joutuu nyt ottamaan vakavasti.

Tämä ei ole pientä sanailua juridiikasta. Tämä on peruskysymys siitä, kuka määrää: jäsenvaltio vai unioni. Puola vastasi. Maa päättää itse, eikä ulkopuolinen tuomioistuin ohita sen korkeinta oikeutta.

Tämän seuraukset eivät jää Puolan rajojen sisälle. Päätös ravistelee koko EU:n rakennetta ja pakottaa tarkastelemaan vallanjakoa, josta ei ole uskallettu puhua ääneen.

Puola ei ole pelkästään kansallinen toimija. Se on nyt lakannut olemasta EU:n hiljainen jäsenvaltio, jolle voi sanella mitä tahansa. Se on muuttunut Euroopan poliittiseksi jarruksi ja samalla sen omaksitunnoksi. Se ei tee eleitä, vaan päätöksiä.

Kun unioni on rakentanut vuosikymmeniä järjestelmää, jossa Brysselin virkamieskoneisto on laajentanut toimivaltaansa askel kerrallaan, Puola pysäytti liikkeen yhdellä lauseella: EU-oikeus ei ohita kansallista oikeutta. Tämä palauttaa päätösvallan sinne, missä sen alun perin piti olla.

Euroopan poliittinen maisema muuttuu. Suuri osa jäsenvaltioista seuraa tarkasti, ja osa niistä on valmiita kulkemaan samaa polkua. Unkari on ollut samalla linjalla vuosia. Slovakia, Tšekki ja Slovenia käyvät keskustelua samasta aiheesta omissa parlamenteissaan. Italiassa käydään paraikaa keskustelua siitä, miten pitkälle EU-tuomioistuimen valta ulottuu. Ranskassa oikeusoppineet ovat nostaneet esiin saman kysymyksen kuin Puola: voiko ulkopuolinen tuomioistuin ohittaa kansallisen perustuslain.

Jos useampi maa tekee saman linjauksen kuin Puola, EU:n juridinen rakenne muuttuu. Oikeudellinen ylivallan periaate murtuu. Se oli järjestelmä, jonka varaan unionin eliitti uskoi voivansa rakentaa yhä tiiviimmän liittovaltion. Nyt se liittovaltiokehitys saa voimakkaan vastavoiman.

Tämä on unionin sisäinen maanjäristys. Kaikki riippuu siitä, miten muut maat reagoivat. Kysymys ei ole enää siitä, onko kansallisella oikeudella merkitystä. Kysymys on siitä, kumpi säilyy viimeisenä: EU:n direktiivien ensisijaisuus vai jäsenvaltioiden perustuslait.

Puola valitsi perustuslain.

Euroopalla on edessään myös käytännön seurauksia. EU-komissio voi yrittää aloittaa uusia rikkomusmenettelyjä Puolaa vastaan, mutta ne menettävät tehoaan, jos maan korkein oikeus ei tunnusta EU-tuomioistuimen ylintä asemaa. Tätä tilannetta ei ole ennen nähty. Unioni joutuu miettimään uudelleen omat rajansa, toimivaltansa ja tulevaisuuden suunnan.

Puola on taloudeltaan Euroopan nopeimmin kasvavia maita. Maa on pitänyt kiinni kansallisesta päätösvallasta. Se on huolehtinut omasta turvallisuudestaan. Se on pitänyt rajat hallinnassa. Se on tehnyt ratkaisut, jotka palvelevat omaa kansaa eikä ulkopuolista agendaa. Tämän vuoksi sillä on selkärankaa tehdä päätöksiä, joita muut eivät tee. Ja juuri siksi sen linja vaikuttaa koko Euroopan kehitykseen.

Euroopan suurissa kaupungeissa keskustellaan jo siitä, mitä tapahtuu, jos kansalliset parlamentit alkavat seurata Puolan linjaa. Keskustelussa on mukana kysymys, jonka moni on yrittänyt haudata: unionin valta ei voi kasvaa loputtomasti ilman, että jäsenvaltiot kysyvät, kuka tätä kaikkea oikeasti ohjaa.

Puola kysyi, ja vastasi itse.

Tämä päätös ei kaada unionia. Se palauttaa eurooppalaisen tasapainon siihen asentoon, jossa yhteistyö perustuu vapaaehtoisuuteen, ei pakottavaan ylivallan rakenteeseen. Jäsenvaltiot pysyvät pystyssä niin kauan, kun niillä on oikeus päättää omista laeistaan ja rajoistaan.

Puola antoi muistutuksen siitä, että Euroopan voima ei synny Brysselin kabineteissa. Se syntyy kansakunnista, jotka pitävät kiinni omasta suvereniteetistaan.

 

Lähes päivittäin kysytään, miksi Suomen valtion ja kuntien talous on tässä tilassa kuin se nyt on? 

MIKSI SUOMEN TALOUS EI NOUSE – JA MIKSI VALTIO JA KUNNAT SYÖVÄT ENEMMÄN KUIN TIENAA­VAT

Suomen talous on ajautunut tilanteeseen, jossa valtio ja kunnat kuluttavat enemmän kuin pystyvät rahoittamaan. Tätä paikkaillaan velalla, ja velkaa otetaan jo perusmenoihin, ei investointeihin. Tämä kertoo koko tarinan: järjestelmä ei enää ole tasapainossa.
Ongelma ei synny yhden hallituksen politiikasta eikä hetkellisestä notkahduksesta. Kyse on rakenteista, jotka on aikoinaan mitoitettu suuremmalle väestölle, kasvavalle taloudelle ja nousevalle tuottavuudelle. Nämä edellytykset ovat kadonneet, mutta rakenteet eivät ole muuttuneet.

Suomen verotus on niin raskas, että työnteko ja yrittäminen eivät kannusta, vaan jarruttavat. Kun työn kokonaisverotus vie enemmän kuin puolet lisätulosta, tavalliselle ihmiselle ei jää syytä ottaa vastaan lisätunteja eikä yritykselle palkata lisää työntekijöitä. Tämä näkyy heti taloudessa: kun työnteko ei kannata, veropohja ei kasva. Kun veropohja ei kasva, menot ylittävät tulot. Kun menot ylittävät tulot, velkamäärä kasvaa, ja kun velka kasvaa, korot syövät yhä suuremman osan budjetista.

Työmarkkinoiden jäykkyys pahentaa ilmiötä. Suomessa palkat nousevat aloilla, joiden tuottavuus ei nouse. Riski on työnantajalla, ja sopeuttaminen on vaikeaa. Tämä malli toimi 1970-luvulla, kun tehtaita oli paljon ja väestö kasvoi. Nyt maailma on muuttunut, mutta järjestelmä ei ole. Seurauksena syntyy maa, jossa työpaikkoja syntyy hitaasti ja investointeja tehdään vielä hitaammin.

Julkinen sektori on kasvanut tasolle, jota Suomen veronmaksajat eivät pysty rahoittamaan. Ongelma ei ole hoitajissa, opettajissa tai lähihoitajissa. Ongelma on hallinnossa, rakenteissa ja ylimmissä palkkaluokissa. On täysin rehellisesti todettava, että julkisella sektorilla maksetaan yli kuuden tuhannen euron palkkoja tehtävistä, joiden yhteiskunnallinen hyöty ei vastaa palkkaa. Kun valtio ja kunnat velkaantuvat, juuri nämä palkka- ja hallintorakenteet olisi ensimmäisenä käytävä läpi.
Tänään palkkasumma maksetaan hallinnollisiin tehtäviin, joista puuttuu tulosvastuu.
Jos julkisen sektorin huipulla ei uskalleta puuttua palkkatasoon, leikkaukset kohdistetaan aina väärään paikkaan, niihin, jotka tekevät oikeaa työtä ja kantavat arjen pyörimisen.

Väestörakenne on toinen kova totuus. Työikäisten määrä vähenee ja eläkeläisten määrä kasvaa. Se yksin riittää selittämään suuren osan talousongelmista. Kun väestö vanhenee, menot kasvavat ja tulot pienenevät. Samalla maahanmuuton rakenne on vääristynyt: Suomi on ottanut sisään ihmisiä sosiaaliturvan varaan, eikä maahanmuuttoa ole rakennettu työvoiman tarpeen mukaan.
Näin ei voida jatkaa.
Maahan ei saa tulla yhtään ihmistä sosiaalitukien eikä työttömyystukien varaan. Tämän maan talous nousee vain työn kautta.

Energiapolitiikka on ollut vuosia epävarmaa. Teollisuus ei voi elää sattumasähkön varassa. Tarvitaan vakaata perusvoimaa ja ennustettavaa energiahintaa. Jos energiakustannuksia ei tiedetä vuodeksi eteenpäin, investoinneille ei ole perustaa. Epävarma energia karkottaa teollisuuden nopeammin kuin korkeat verot.

Kuntatalous toistaa valtion ongelmat vielä rajumpina. Raahessa näkyy sama ilmiö kuin koko maassa: väki vähenee, veronmaksajat lähtevät, kiinteistömassa on liian suuri ja palveluverkko on mitoitettu paljon suuremmalle väestölle. Kiinteistöjä ylläpidetään velalla ja palvelut tuotetaan rakenteilla, jotka eivät enää vastaa todellisuutta.
Kunta ei voi rakentaa tulevaisuuttaan menneisyyden väkiluvun varaan.

Yksi iso kysymys, joka kaataa pienyrityksiä hiljaa mutta varmasti, on yrittäjän eläkejärjestelmä.
YEL on rakenteellinen ansa.
Se pakottaa maksamaan eläkemaksuja tulosta, jota ei ole.
Yrittäjän työtulo määritellään viranomaisen arvioilla, ei todellisilla tuloilla. Jos liikevaihto heittelee tai yritys on kausiluonteinen, YEL ei jousta. Kun yrittäjä väsyy, järjestelmä ei anna armoa.

Tämä korostuu erityisesti yksinyrittäjissä. Minä olin itse yhden miehen firma vuosina 2006–2014. Olin palkansaaja omassa yrityksessäni, maksoin itselleni palkkaa ja siitä normaalin työntekijän eläkemaksun.
Se oli rehellinen ja terve malli: maksoin vain siitä rahasta, jonka oikeasti tienasin.

Nykyinen lainsäädäntö ei enää mahdollista tätä mallia.
Yksinyrittäjä ei voi olla palkansaaja omassa firmassaan, vaikka se olisi taloudellisesti järkevää.
Lainsäädäntö on kiristetty niin, että lähes kaikki pienyrittäjät pakotetaan YEL-järjestelmään riippumatta siitä, miten vähäistä yrityksen tulovirta on.
Tämä on iso syy siihen, miksi pienyrittäjyys ei kasva ja miksi yrityksiä lopetetaan. YEL ei ole turvaverkko — se on monelle kustannus, joka kaataa yrityksen jo alkuvaiheessa.

Suomi ei nouse ennen kuin nämä rakenteelliset virheet uskalletaan korjata. Tarvitaan verotuksen keventämistä, työnteon kannustimia, julkisen sektorin mitoitusta todelliseen maksukykyyn, hallinnon ja palkkarakenteiden selvä remontti, vakaa energiaympäristö, työperäistä maahanmuuttoa ja ennen kaikkea yrittäjyyttä, jota ei rangaista vaan tuetaan.
Kyse ei ole ideologiasta vaan laskutoimituksesta: rahaa ei voi kuluttaa enemmän kuin sitä tulee.

Tämä keskustelu on käytävä nyt, ennen kuin rakenteet murtuvat kohdista, joita ei voi enää korjata.