Kun viranomaisvalta laajenee ilman rajoja, oikeusvaltio kapenee

Talouselämä uutisoi laajasti perustuslakivaliokunnan lausunnosta, jossa se torjui täysin hallituksen esityksen verohallinnon tiedonsaantioikeuden laajentamisesta. Lausunnon sävy oli poikkeuksellisen selkeä. Esitys oli yksiselitteisesti perustuslain vastainen.

Tämä ei ollut yksittäinen tekninen ongelma, jonka voi korjata muutamalla lisälauseella. Perustuslakivaliokunta totesi, että kyseessä oli esitys, joka olisi antanut verottajalle mahdollisuuden hakea tietoja suomalaisten pankkitileistä laajasti ja yksilöimättä, ilman että olisi tarkkaan määritelty mihin tarkoitukseen, millä perusteilla ja missä tilanteessa näin voi tehdä.

Perustuslain 10 § suojaa yksityiselämää ja henkilötietoja. Tilitiedot kuuluvat tämän suojan ytimeen. Jos viranomaiselle annetaan oikeus saada tietoja massaluonteisesti, ilman kohdentamista ja ilman välttämättömyyden vaatimusta, silloin loukataan perusoikeutta, ei vain sivuttaen, vaan suoraan.

Esityksestä puuttui myös selkeä toimivaltavaltasäännös. Tämä tarkoittaa sitä, että viranomaisen valtaa ei oltu edes yritetty rajata. Lainsäädännössä tämä on vakava puute. Se rikkoo oikeusvaltioperiaatetta, joka edellyttää, että viranomaisen toimivaltuudet ovat täsmällisiä ja ennakoitavia.

Nämä eivät ole akateemisia yksityiskohtia. Ne ovat oikeusvaltion perusrakenteita.

Verottajalla on jo nyt mahdollisuus saada kaikki tarvittavat tiedot kohdennetussa verotarkastuksessa, kun siihen on peruste. Tätä ei ole mikään hallitus koskaan kieltänyt. Mutta nyt esitetty malli olisi avannut oven yleiselle tiedonkeruulle. Siis rakenteelle, jota Suomessa ei ole ennen hyväksytty.

Kun tämän rinnalle asettaa laajemman kehityskulun – sen, että viranomaiset tekevät esityksiä, jotka ohittavat perusoikeudet, lainsäädännön ja jopa oman toimivaltansa – kuva muuttuu huolestuttavaksi. Viranomaisen vallan ei pidä kasvaa sillä periaatteella, että ensin pyydetään maksimaalinen valta ja katsotaan, kuka uskaltaa rajoittaa.

Oikeusvaltiossa vallan laajentaminen pitää perustella, rajata ja valvoa. Muuten se muuttuu vallankäytöksi, joka ei ole enää lainalaisuutta vaan omaehtoista tulkintaa.

Kun rikosoikeuden professori voi tosiasiat selvitettyään sanoa, että eräiden viranomaistahojen toiminta täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkistön, ei kyse ole enää pelkästä teoreettisesta huolesta. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jossa vallankäyttö ja valvonta eivät ole tasapainossa.

Perustuslakivaliokunnan tehtävä on olla se viimeinen jarru, joka estää vallan keskittämisen tavalla, joka loukkaa ihmisten oikeuksia. Tällä kertaa jarru toimi. Se oli välttämätöntä, koska esitys oli rakennettu tavalla, joka ei kunnioittanut perustuslakia, ei oikeusvaltioperiaatetta eikä lainsäädännön perusperiaatteita.

Suomen järjestelmä toimii niin kauan kuin tällaiset jarrut pitävät. Mutta jos viranomaiset jatkavat esitysten tekemistä, joissa valta otetaan ensin ja perustelut tulevat myöhemmin, silloin kysymys ei ole enää yksittäisistä lakipaketeista vaan suunnasta.

Ja juuri siihen suohon meidän ei pitäisi vajota.

Kun valtiovalta alkaa kerätä tietoja kansalaisista ilman rajaa, vapauksien hiipuminen ei tapahdu yhdessä yössä – se tapahtuu huomaamatta

Perustuslakivaliokunta torjui verottajan laajan tiedonsaantioikeuden sillä perusteella, että esitys oli perustuslain vastainen. Tämä oli tärkeä päätös, mutta taustalla on laajempi kysymys, jota Suomessa ei juuri pohdita: miten kansalaisvapauksia suojellaan silloin, kun viranomaisten intressi on laajentaa valtaansa?

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että viranomaiset toimivat aina oikein, että valvonta toimii ja että laki pitää huolen. Tämä luottamus on vahvuus, mutta se voi samalla olla sokea piste.
Kun valtaa käytetään hyvän tarkoituksen nimissä, esimerkiksi harmaan talouden torjumiseksi, moni on valmis hyväksymään sen, että yksilön oikeuksia kavennetaan. Mutta oikeusvaltiossa tarkoitus ei saa ohittaa keinoja.

Kansalaisvapauksien kannalta keskeinen kysymys ei ole se, mitä viranomainen aikoo tehdä, vaan mitä viranomainen saa tehdä.

Jos verottajalle annetaan oikeus päästä pankkitileihin ilman kohdennusta ja ilman välttämättömyysperustetta, kyse ei ole enää tietopyynnöstä – kyse on rakenteellisesta muutoksesta.
Se muuttaa kansalaisen asemaa suhteessa valtioon.

Oikeusvaltio perustuu ajatukseen, että valtio on tilivelvollinen kansalaisille, ei toisin päin. Kun tietoja kerätään ennalta, varmuuden vuoksi ja varmuuden nimissä, asetelma kääntyy.
Kansalaisesta tulee lähtökohtaisesti valvonnan kohde, ei oikeuksien subjektina oleva yksilö.

Kansalaisvapauksien näkökulmasta kaikkein huolestuttavinta ei ole se, että yksittäinen viranomainen esittää liian laajaa toimivaltaa. Tätä tapahtuu kaikkialla maailmassa. Huolestuttavinta on se, jos yhteiskunta lakkaa tunnistamasta tämän ongelmallisuuden.

Perustuslakivaliokunnan jyrkkä kannanotto pysäytti nyt yhden hankkeen, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että viranomaistahot tekevät yhä useammin esityksiä, joissa perusoikeudet tulevat vasta sen jälkeen, kun valta on ensin pyritty turvaamaan.
Tämä on hiljainen trendi, joka syntyy pala kerrallaan.
Ei yhdellä lailla, vaan asenteella.

Suomen oikeusjärjestelmä perustuu siihen, että viranomaisen valta on aina rajattua, perusteltua ja valvottua. Jos tästä lipsutaan, kansalaisvapauksien kaventuminen ei näy ensi viikolla, ei ensi kuussa eikä välttämättä ensi vuonnakaan.
Se näkyy vasta silloin, kun järjestelmään syntynyt asenne on muuttunut pysyväksi.

Ja juuri tämän vuoksi tämä keskustelu on tärkeä.
Kysymys ei ole verottajasta, pankkitileistä tai yhdestä lakiesityksestä. Kysymys on siitä, millaiseksi kansalaisen asema Suomessa muodostuu tulevina vuosina.
Onko kansalainen yksilö, jolla on oikeudet?
Vai resurssi, jota seurataan ja jota hallinnoidaan?

Perustuslakivaliokunta teki sen, mitä sen pitää tehdä: se pysäytti vallan laajentamisen ennen kuin siitä tulee pysyvä käytäntö.
Mutta meille kansalaisina jää toinen tehtävä.
Meidän pitää varmistaa, ettei oikeusvaltion periaatteita käytetä vain silloin, kun jokin menee pahasti vikaan, vaan että ne ovat koko ajan läsnä. Myös silloin, kun viranomaiset esittävät uusia toimivaltuuksia ja kun poliittinen ilmapiiri on valmis hyväksymään ne hyvän tarkoituksen nimissä.

Kansalaisvapaus ei katoa yhdessä hetkessä. Se katoaa silloin, kun lakkaamme huomaamasta sen katoamisen.
Ja juuri siksi tämän suon laitimmaisetkin merkit pitää ottaa vakavasti.

Kansalaisvapauksien näkökulmasta yksi asia jää suomalaisessa keskustelussa liian usein katveeseen: edustuksellisen valvonnan merkitys.
Viranhaltijoille annettu valta ei ole itseisarvo. Se on lain nojalla delegoitua valtaa, ja siksi sen yläpuolella pitää olla demokraattinen kontrolli.

Eduskunta tekee tämän valvonnan valtakunnan tasolla. Kuntatasolla sen tekevät lautakunnat, hallitukset ja valtuustot. Niiden tehtävänä ei ole toimia kumileimasimena viranhaltijaesityksissä, vaan arvioida niiden lainmukaisuus, tarkoituksenmukaisuus ja vaikutukset kansalaisten oikeuksiin.

Kun viranhaltija tekee esityksen, hän käyttää julkista valtaa.
Kun luottamushenkilö tarkastelee esitystä kriittisesti, hän käyttää kansan valvontavaltaa.
Tämä jälkimmäinen on toimivan oikeusvaltion kannalta aivan yhtä tärkeä kuin viranomaisen oma velvollisuus noudattaa lakia.

Jos viranhaltijoiden esityksiä ei tarkastella, eikä niiden juridista kelpoisuutta arvioida, syntyy helposti rakenteellinen vinouma.
Viranomainen alkaa toimia niin kuin valta olisi pysyvä ja omaehtoinen, ei delegoitu ja rajattu.
Se on juuri se hetki, jolloin kansalaisvapaudet alkavat heikentyä – ei siksi, että joku olisi tahtonut pahaa, vaan siksi, ettei kukaan ollut paikalla kysymässä oikeita kysymyksiä.

Siksi jokainen lautakunta, jokainen kaupunginhallitus ja jokainen valtuusto on osa oikeusvaltiota.
Ne ovat se kohta, jossa viranhaltijan vallankäyttöä verrataan lakiin ja demokraattiseen harkintaan.
Ne ovat myös se paikka, jossa voidaan sanoa ei, kun jokin esitys ylittää rajansa.

Kun perustuslakivaliokunta pysäyttää yhden lain, kyse on valtakunnan tason kontrollista.
Kun kunnallinen luottamushenkilö pysäyttää huonosti valmistellun tai lainvastaisen esityksen, kyse on samasta periaatteesta – vain lähemmäs kansalaisia tuotuna.

Kansalaisvapaudet eivät pysy voimassa itsestään.
Ne pysyvät voimassa silloin, kun meillä on järjestelmä, jossa valtaa käytetään avoimesti ja jossa valtaa myös valvotaan.
Tämän työn tekee lopulta eduskunta, kunnat ja se joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät, miksi vallan rajaaminen on välttämätöntä.

Oikeusvaltion kannalta kysymys ei ole siitä, kuka on oikeassa.
Kysymys on siitä, onko valta läpinäkyvää, rajattua ja perusteltua.
Jos nämä ehdot täyttyvät, kansalaisvapaudet ovat turvassa.
Jos ne eivät täyty, silloin vapauksien kaventuminen alkaa aina jostakin pienestä – juuri sellaisesta, joka olisi jäänyt tarkastamatta, ellei joku olisi pysähtynyt katsomaan.

Ja siksi tämä keskustelu on tärkeä.
Ei vain perustuslakivaliokunnan tyrmäämän esityksen vuoksi, vaan siksi, että kansalaisvapauksien turvaaminen tehdään joka päivä. Ei yhdessä salissa eikä yhdessä istunnossa, vaan kaikkialla, missä julkista valtaa käytetään.