Kun kampaviineri maistuu ja sen kyllä huomaa

Jos suomalaisesta työmarkkinakeskustelusta etsii näkymättömän mutta läpitunkevan taustasävyn, sen löytää helposti. Se kuuluu silloin, kun ay-johtajat esittävät olevansa pienten palkansaajien viimeisiä puolustajia ja samaan aikaan elävät tuloilla, joita vain harva suomalainen näkee edes uransa huipulla. Tätä ei tavallisesti sanota ääneen. Se on kuin kahvipöydän kampaviineri, joka katoaa lautaselta kenenkään kommentoimatta, vaikka kaikki sen huomaisivat.

Ay-johtajien palkat – vaiettu osa työmarkkinakeskustelua

Suomalaisessa työmarkkinakeskustelussa käydään vuodesta toiseen sama asetelma.
Ay-liike puhuu työntekijöiden puolesta ja hallitus joko tukee tai vastustaa ay-liikkeen tavoitteita, riippuen poliittisista painotuksista. Tämä on tuttu kuva, jonka jokainen suomalainen tunnistaa. Sen taakse jää kuitenkin yksi aihe, josta ei puhuta juuri koskaan. Ay-johtajien omat palkat, edut ja asema yhteiskunnan tulorakenteessa.

Julkinen keskustelu käsittelee usein sitä, kuka nostaa kenenkin ostovoimaa, kuka ”antaa” palkankorotuksia ja kuka ”vievät” ne pois. Väliin mahtuu puhetta miljonäärien verohuojennuksista ja työntekijöiden oikeuksista. Tästä kaikesta syntyy kuva, jossa yksi osapuoli taistelee rikkaiden puolesta ja toinen työntekijöiden puolesta. Kuvan ulkopuolelle jää se, että ay-liikkeen ylimmät johtajat kuuluvat itse Suomen hyvätuloisimpaan joukkoon.

Suomalaiset ay-johtajat tienaavat vuodessa 150 000 eurosta aina yli 250 000 euroon. Osalla on lisäksi autoetuja, asuntoratkaisuja, kulukorvauksia ja verovapaita päivärahoja. Tämä ei ole salatietoa, mutta se on tieto, jota ei mielellään nosteta julkiseen keskusteluun. Palkat maksetaan pakollisista jäsenmaksuista ja liittojen sijoitusvarallisuuden tuotoista. Liittojen yhteenlaskettu varallisuus liikkuu useissa miljardeissa. Harva suomalainen tulee ajatelleeksi, kuinka suuren taloudellisen organisaation sisällä ay-johto toimii.

Kun liittojen puheenjohtajat pitävät puheita kansantaloudesta ja työntekijöiden ahdingosta, he eivät tee sitä duunarin palkkapussilla. He tekevät sen itse saadessaan Suomen oloissa harvinaisen suurta johtajapalkkaa. Tämä ei tee heidän argumentoistaan vääriä, mutta se asettaa ne toiseen valoon. On eri asia puhua ostovoimasta, kun oma tulotaso nousee vuosittain ja progressiivinen verotus tuottaa heille enemmän hyötyä jokaisesta veromuutoksesta kuin pienituloiselle. Tämä jää useimmissa puheissa mainitsematta.

Ay-johtajat ovat tulotasoltaan ryhmä, joka hyötyy eniten kaikista ansiotuloveron kevennyksistä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että suuri palkka tuottaa suuren eurohyödyn, vaikka prosentti kaikille olisi sama. Jos palkka on 35 000 euroa vuodessa, veronalennus on pieni. Jos palkka on yli 200 000 euroa, vaikutus mitataan jo tuhansissa. On ymmärrettävää, että tätä ei mielellään avata tilanteissa, joissa pyritään vahvistamaan mielikuvaa kahdesta vastakkaisesta puolesta. Todellisuus ei kuitenkaan taivu siihen, että yhteiskunnallinen keskustelu olisi vain hyvän ja pahan välistä köydenvetoa.

Koko aihe herättää kysymyksen, millaisesta vallasta ay-johto tosiasiassa nauttii. He eivät toimi markkinaehtoisella palkalla, eivätkä he kanna sellaista liiketoiminnallista riskiä, joka yritysmaailmassa tulee suuren palkan mukana. Heidän palkkansa ovat vakaita ja etujen laajuus on sellainen, että harva yksityisen sektorin johtaja pääsisi samaan ilman suoraa osakkeenomistusta tai riskinottoa. Ay-liike on käytännössä oma taloudellinen ekosysteeminsä. Se kerää varoja työntekijöiltä ja käyttää niitä tavalla, joka muistuttaa suuryrityksen hallintoa. Tästä huolimatta keskustelussa esitetään kuva itsenäisestä taistelijasta, joka kamppailee suurta talousvaltaa vastaan.

On ymmärrettävää, että ay-liike haluaa säilyttää roolinsa työntekijöiden edustajana. Sillä on historiallisesti tärkeä paikka Suomen työmarkkinoiden kehittymisessä, eikä monia saavutuksia olisi ilman sitä. Samalla olisi rehellistä myöntää, että liittojen ylin johto toimii ympäristössä, joka ei ole rinnastettavissa tavallisen palkansaajan arkeen. Kun palkka ylittää 200 000 euroa vuodessa, on vaikea asettua puheissa siihen todellisuuteen, jossa ruokakorin hinnannousu tai lainan lyhennys muuttaa koko kuukauden tasetta.

Suomalainen työmarkkinajärjestelmä kaipaa avointa ja realistista keskustelua. Ay-liikkeen rooli on osa tätä kokonaisuutta, mutta myös sen rakenne, palkat ja toimintatavat ansaitsevat tulla arvioiduksi samoilla mittareilla kuin muutkin yhteiskunnalliset toimijat. Työntekijöiden edun ajaminen ei muutu miksikään, mutta puheiden ja todellisuuden välinen kuilu kaventuu.

Ay-liikkeellä on paljon valtaa ja huomattavia taloudellisia resursseja. Johtoasemassa olevien henkilöiden tulotaso kertoo, että asema ei ole vain symbolinen, vaan hyvin konkreettinen. Kun he puhuvat työntekijöiden aseman parantamisesta, on hyvä tiedostaa, että puhuja ei edusta taloudellista arkea, johon hänen puheensa vetoavat. Tämä ei poista esitettyjen huolien perusteltavuutta, mutta se lisää tarvetta avoimuudelle.

Suomessa on aika tarkastella työmarkkinatoimijoita kokonaisuutena. On aika avata myös ne ovet, jotka ovat jääneet tarkoituksella puoliksi kiinni. Ay-johtajien palkat eivät ole vähäpätöinen yksityiskohta, vaan osa suurempaa kokonaisuutta, jossa eri toimijoiden asema, valta ja vastuu on hyvä käydä läpi. Tämä auttaa ymmärtämään, millä pohjalla päätöksiä tehdään ja mitä intressejä eri tahot tosiasiassa edustavat.