Elämäntapa ennen lääkettä

En ole koskaan pitänyt itseäni poikkeuksellisena. Olen vain tehnyt tietyt asiat johdonmukaisesti, vuodesta toiseen. Ehkä siksi olen 64-vuotiaana yhä, aina kun se on mahdollista, jäällä neljä kertaa viikossa — hikoilemassa ja hengittämässä samalla tavalla kuin kolmikymppisenä. Tosin hiukan hitaammin ja harkiten, ja ehkä pienemmällä kiihkolla.

Terveys ei ole minullekaan ollut itsestäänselvyys. Murrosiässä sairastin kilpirauhassyövän, joka ei onneksi lähettänyt etäpesäkkeitä. Paranin ilman sädehoitoa ja solumyrkkyjä, ja jäljelle jäänyt osa rauhasesta on toiminut sittemmin omillaan. Lääkkeenä on nykyisin vain pieni annos tyroksiinia tukemassa rauhasen toimintaa — ei siksi, että olisin sen varassa, vaan siksi, että elämä kulkee vakaammin, kun elimistö saa pienen avun.

Aloitin C- ja D-vitamiinit lähes viisitoista vuotta sitten, kun moni vielä piti niitä turhana. Siihen lisäsin sinkkiä, magnesiumia ja B-vitamiinia, koska järki sanoi, että jos hikoilee paljon ja rasittaa kroppaa, on palautettava myös se, mikä poistuu. Ei sen kummempaa filosofiaa — vain ymmärrys siitä, että elimistö toimii, jos sille antaa mahdollisuuden.

Sairastelut ovat jääneet muiden murheiksi. Influenssat, yskät ja muut pöpöt eivät ole löytäneet minua. Ehkä se on sattumaa, ehkä ei. Mutta kun kuume nousee kerran vuosikymmenessä, alkaa luottaa omaan reseptiinsä.

Sitten on se polvi. Loukkasin oikean polveni vuonna 1989 surfauksen yhteydessä. Ristiside repesi, eikä sitä korjattu. Kirurgi kertoi tuolloin tähystyksen jälkeen, että ristisidekorjauksissa on kolme kategoriaa: kolmannes onnistuu hyvin, kolmannes välttävästi ja loput enemmän tai vähemmän huonosti.

Hän sanoi myös, että pärjäät tuon polven kanssa, kunhan huolehdit takareiden lihaskunnosta — eikä sitä kannata alkaa korjaamaan. Silloisessa tekniikassa siirrännäinen otettiin polvilumpion etusiteestä talttaamalla se irti, ja juuri talttauksen jälkioireet olivat yksi suurimmista ongelmista. Nykyään menetelmä on toisenlainen: siirrännäinen irrotetaan takareiden jänteistä, ja lopputulokset ovat parempia.

No olen minä pärjännyt...

..mutta polvi jäi väljäksi, kierukat jauhautuivat pois ja reisiluu kaivoi kuopan sääriluuhun. Paperilla polvi on romu, tekonivelen paikka. Mutta kipua ei ole. Ortopedi pudisteli päätään ja sanoi, että olen kävelevä ihme.

Samalla hän totesi rinnakkain olevista röntgenkuvista, että kulumahan ei ole edennyt yhtään. Kuvien otossa oli väliä kolmisen vuotta.

Kun kysyin, voisiko se johtua K2-vitamiinista, vastaus kuului: “Tuohon en ota kantaa.” Tiesin jo toki etukäteen, että hän sanoisi niin. Eiväthän he usko vitamiineihin — tai muutoinkaan itsehoitoihin.

En minä silti väitä mitään. En tiedä, johtuuko kivuttomuus vitamiineista, liikunnasta vai siitä, että olen päättänyt pysyä liikkeessä. Mutta tiedän, että kuluma ei ole pahentunut kymmeneen vuoteen. Ja tiedän myös sen, että keho antaa usein enemmän anteeksi kuin lääketiede olettaa, jos sitä ei jätä yksin.

Elämäntapa ennen lääkettä – siinä voisi olla koko tarinan ydin.

Kun tekee oikeita valintoja silloin, kun kaikki on vielä hyvin, ei ehkä tarvitse tehdä vaikeita päätöksiä myöhemmin. Minulle se on tarkoittanut hikeä, vitamiineja ja järkeä. Ei salaisuuksia, ei ihmeitä.

Ehkä tärkeintä on, että uskoo omaan kykyynsä vaikuttaa.

Ja jos joku lukija miettii, voisiko hänkin...
Vastaus on todennäköisesti kyllä.