Työttömyyden hoito siirrettiin kunnille – tuliko meille ratkaisu vai uusi riski?

 

Sanomalehti Raahelaisessa oli tänään (19.11) juttu työllisyyspalvelujohtajan haastattelusta. Yksi lause pisti erityisesti silmään: työttömyyden hoidon siirtyminen kunnille toi Raahen kaupungille noin miljoonan euron lisälaskun.

Miljoona euroa on meidän mittakaavassamme iso raha. Sillä pidetään pystyssä yksi kohtuullisen kokoinen peruspalvelu, tai vaihtoehtoisesti leikataan jostain, mistä ei oikeastaan olisi enää varaa leikata. Siksi kysymys kuuluu: oliko TE-palveluiden siirto kunnille aidosti hyvä uudistus, vai siirrettiinkö valtion ongelma ja riski nyt vain suoraan kuntien harteille?

Haluan pohtia tätä nimenomaan kuntapäättäjän ja tavallisen veronmaksajan näkökulmasta – ei puoluepoliittisena huutokilpailuna, vaan kysymyksenä siitä, miten tämä saadaan toimimaan niin, että työtön saa apua ja kunta pystyy vielä huolehtimaan muista palveluistaan.

Mikä uudistuksessa on periaatteessa järkevää?

On hyvä tunnustaa heti alkuun se, että ajatuksena uudistuksessa on myös tervettä logiikkaa.

Kun työllisyyspalvelut ovat kunnassa, sama organisaatio näkee:

• työttömän tilanteen,
• kunnan elinkeinorakenteen,
• koulutusmahdollisuudet,
• hyvinvointipalvelut ja sosiaalipuolen.

Kunnan pitäisi pystyä kokoamaan näistä kokonaisuus, jossa ihminen ei pompahtele luukulta toiselle, vaan työttömyyden pitkittymistä ehkäistään ajoissa. Samalla kunnalla on taloudellinen kannustin hoitaa työllisyyttä hyvin, koska osa työttömyysetuuksista maksetaan omasta pussista.

Ajatus ei siis ole lähtökohtaisesti huono. Työttömyyden hoitoa halutaan lähemmäs ihmistä ja lähemmäs paikallista todellisuutta. Raahe on eri kaupunki kuin Helsinki, ja sen pitäisi näkyä myös siinä, miten työttömyyteen tartutaan.

Missä kohtaa homma alkaa kuitenkin falskata?

Ongelma löytyy rahoituksesta ja riskien jaosta.

Karkeasti ottaen valtio sanoo kunnille: “Te saatte lisää valtionosuutta, mutta saatte myös vastuun työttömyyden kustannuksista.” Ja sitten katsotaan, miten hyvin kukin kunta pärjää.

Tästä seuraa pari isoa ongelmaa:

Suhdanneriski sysättiin kunnille

Jos maailmantalous yskii, teollisuus vähentää väkeä ja vienti hyytyy, työttömyys nousee. Kunnan maksuosuus työttömyysetuuksista kasvaa, mutta valtionosuuksien säätö tulee viiveellä – jos tulee. Tämä tarkoittaa, että juuri silloin kun ihmiset tarvitsisivat eniten apua, kunnan rahat hupenevat etuuksiin ja sakkomaksuihin. Seurauksena voi olla, että palveluja joudutaan samaan aikaan supistamaan.

Rakenteellisesta työttömyydestä rankaistaan

Mitä pidempään ihminen on työttömänä, sitä suuremmaksi kasvaa kunnan rahoitusosuus hänen etuuksistaan. Ajatus kannustaa kyllä pureutumaan pitkäaikaistyöttömyyteen, mutta käytännössä se rankaisee erityisesti sellaisia paikkakuntia, joissa työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole riittävästi.

Raahessa tiedämme, mitä teollisuuden rakennemuutos tarkoittaa. Kun isot hankkeet ovat jäissä ja tulevaisuus epävarma, uusia työpaikkoja ei synny nappia painamalla.

Kuntien lähtötilanne on hyvin erilainen

Kunnat, joilla on vahva veropohja ja monipuolinen elinkeinorakenne, selviävät helpommin. Ne, joissa työttömyys on rakenteellisesti korkeampi, lähtevät kilpailuun takamatkalta. Raahe kuuluu valitettavasti jälkimmäiseen joukkoon: meillä on isoja mahdollisuuksia, mutta myös isoja epävarmuuksia esimerkiksi terästeollisuuden ja energiainvestointien ympärillä.

Miljoonan lisälasku ei ole vain kirjanpidollinen rivi

On helppo ajatella, että “miljoona sinne tai tänne, se on vain numero talousarviossa”. Käytännössä tuo miljoona tarkoittaa valintoja:

• jätetäänkö joku peruskorjaus tekemättä,
• lykätäänkö pienempiä investointeja tulevaisuuteen,
• supistetaanko hyvinvointi- ja vapaa-ajan palveluista,
• vai nostetaanko veroja.

Kaikki nämä syövät tavalla tai toisella kunnan elinvoimaa. Ja kun elinvoima heikkenee, työttömyys ei ainakaan vähene. Olemme vaarassa joutua kehään, jossa työttömyys lisää menoja ja menojen kasvu heikentää mahdollisuuksia luoda työtä.

Silloin uudistus ei enää paranna työllisyyttä, vaan muuttuu pelkäksi laskun siirroksi valtiolta kunnille.

Tarvitsemme reilumman riskijaon

En usko, että TE-palveluiden siirto kunnille pitää purkaa kokonaan. Hallintomalli sinänsä on mahdollista saada toimimaan. Sen sijaan rahoitus ja riskien jako kaipaavat korjausta.

Oma listani reilummasta mallista näyttäisi tältä:

Valtion suhdannetasaus takaisin pöydälle.

Valtion pitää kantaa selvästi suurempi osa työttömyyden suhdanneriskistä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa automaattista mekanismia, jossa valtio lisää kunnan rahoitusta, jos työttömyys nousee tietyn rajan yli tietyssä ajassa. Ei niin, että asiasta neuvotellaan joka kerta erikseen, vaan sääntö, joka toimii samalla tavalla kaikille.

Erillinen tuki korkean työttömyyden kunnille.

Rakenteellisesti korkean työttömyyden alueille pitäisi olla oma, pitkäjänteinen rahoituskanava. Sen ideana ei olisi ylläpitää työttömyyttä, vaan mahdollistaa kunnon panostus esimerkiksi:

• täsmäkoulutukseen,
• yrityshautomoihin ja paikalliseen yrittäjyyteen,
• liikkuvuutta tukeviin ratkaisuihin (asukas ei välttämättä voi muuttaa, mutta voi ehkä pendelöidä, jos yhteydet ja aikataulut ovat järkevät).

Etuusmenojen ja palveluinvestointien erottaminen

• Olisi järkevää, että kunnille korvataan automaattisesti tietty perusosa etuusmenoista. Kunnan varsinainen riskinotto pitäisi kohdistua palveluihin ja työllisyyttä tukeviin investointeihin – ei siihen, kuinka kalliiksi työttömyysetuudet sattuvat kulloisessakin suhdanteessa tulemaan.

Mitä voimme tehdä paikallisesti – Raahessa?

Vaikka valtakunnallista mallia pitää korjata, emme voi vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa, että tämä oli huono uudistus. On mietittävä myös, mitä voimme tehdä itse.

Nostan muutaman ajatuksen:

Työllisyyspalvelut kiinni elinvoimapolitiikkaan, ei irralliseksi saarekkeeksi.
Työllisyyspalvelut on syytä kytkeä tiiviisti kaupungin elinkeino- ja kehittämistyöhön. Kun tiedämme, minkä alan osaajista on oikeasti pulaa, voimme suunnata koulutusta ja tukea juuri sinne. Raahessa tämä tarkoittaa esimerkiksi metallialaa, huolto- ja kunnossapitoa, hoiva-alaa sekä palveluita, jotka liittyvät teollisuuden ja sataman toimintaan.

Yritysten kanssa tehtävä arjen yhteistyö.
Tarvitsemme enemmän suoraa vuoropuhelua paikallisten yritysten kanssa:

• millaista osaamista tarvitaan ensi vuonna,
• mitä voidaan kouluttaa työpaikalla,
• missä kohdin kunta voi helpottaa rekrytointia ja perehdytystä.

Moni yrittäjä ei jaksa kahlailla byrokratiassa, vaikka olisi valmis palkkaamaan työttömän, jos prosessi olisi selkeä ja tuki konkreettinen.

Työttömän kokonaisuus kuntoon, ei vain työllisyysnumero.
Pitkäaikaistyöttömyyden taustalla on usein terveys- ja jaksamisongelmia, velkaantumista ja muita elämäntilanteen solmuja. Jos näitä ei ratkota, ei auta, vaikka avoimia työpaikkoja olisi. Kunnan omissa palveluissa on syytä rakentaa yhteistyö niin, että työllisyyspalvelut, sosiaalipalvelut ja terveyspuoli pelaavat yhteen eivätkä siirtele asiakasta tiskiltä toiselle.

Rehellinen tieto päättäjille ja kuntalaisille.
Meidän pitää pystyä näyttämään avoimesti, paljonko työttömyyden hoito kunnalle maksaa, mistä kulut koostuvat ja mitä saamme vastineeksi. Vain näin voimme päättää, panostammeko esimerkiksi yhteen lisähenkilöön työllisyyspalveluissa vai annammeko rahan valua automaattisesti valtion määrittämiin etuusmenoihin ja sakkomaksuihin.

Uudistus ei ole vielä valmis – se pitää viimeistellä

Työttömyyden hoidon siirtäminen kunnille ei ole mustavalkoinen kysymys “hyvä vai huono”. Siinä on aivan oikeita tavoitteita, mutta rahoitus ja riskien jako eivät tällä hetkellä palvele niitä. Raahen kaltaiselle paikkakunnalle se merkitsee liian suurta taloudellista riskiä tilanteessa, jossa muutenkin joudumme tekemään tiukkoja valintoja.

Tarvitsemme mallin, jossa:

• valtio kantaa päävastuun suhdanneriskistä,
• kunnat saavat riittävät ja ennakoitavat resurssit,
• työttömyyden hoito sidotaan aidosti paikalliseen elinvoimaan,
• ja jossa työttömällä ihmisellä on oikeasti mahdollisuus saada tukea ajoissa, ennen kuin ongelmat kasautuvat.

Vasta silloin voidaan sanoa, että uudistus on onnistunut – ei siksi, että lasku siirrettiin valtiolta kunnille, vaan siksi, että työttömyys väheni ja ihmiset pääsivät töihin. Se on se mittari, joka lopulta merkitsee, sekä Raahessa että muualla Suomessa.