Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Suomi on pieni kansantalous. Sen pitäisi olla meidän vahvuutemme. Pienen maan pitäisi olla ketterä, nopea mukautumaan muutoksiin ja riittävän rohkea tekemään omia ratkaisujaan. Sen pitäisi pitää kiinni niistä vahvuuksista, jotka ovat rakentaneet hyvinvoinnin, vakauden ja kilpailukyvyn. Mutta mitä olemme tehneet? Olemme vuosikymmenestä toiseen kulkeneet valtavirran mukana, yrittäneet olla itseämme suurempi toimija ja samalla vähitellen irrottautuneet omasta tuotannollisesta perustastamme.

Ja nyt kysyn yksinkertaisen kysymyksen. Jos diagnoosi on ollut tiedossa vuosikymmeniä, miksi potilas ei parane?

Samat selitykset on kuultu jo kaksikymmentä vuotta. Nokia romahti. Venäjän kauppa loppui. Väestö ikääntyy. Tuottavuus sakkaa. Maailma muuttuu. Digitalisaatio mullistaa. Kyllä. Kaikki tuttuja selityksiä. Mutta jossakin vaiheessa on uskallettava kysyä vaikeampi kysymys. Entä jos nämä eivät olekaan perussyitä? Entä jos ne ovat enemmän seurauksia kuin syitä?

Suomen talous ei tällä hetkellä ole menestystarina. Kasvu on ollut pitkään heikkoa. Valtiontalous velkaantuu. Julkinen talous kamppailee. Investointeja odotetaan kuin seuraavaa ihmelääkettä. Työpaikkoja syntyy liian vähän tai ne katoavat liian nopeasti. Tämä ei ole yhden hallituksen ongelma eikä yhden vaalikauden vahinko. Kyse on suunnasta.

Pienen vientivetoisen maan elinehto on kilpailukykyinen tuotanto. Vientiteollisuus. Energia. Logistiikka. Satamat. Väylät. Jalostus. Sähköverkot. Ennustettava investointiympäristö. Ilman niitä ei synny verotuloja. Ilman niitä ei rahoiteta hyvinvointivaltiota. Ilman niitä ei rakenneta pysyvää kasvua.

Silti olemme vähitellen rakentaneet ajattelumallia, jossa tuotannollinen realismi jää liian usein strategiapuheiden, megahankkeiden, trendien ja uusien poliittisten iskusanojen varjoon. Odotetaan seuraavaa miljardihanketta. Seuraavaa suurta lupausta. Seuraavaa kasvun moottoria. Mutta missä ovat pysyvät tulokset? Missä ovat ne kasvuluvut, joiden piti muuttaa suunta? Missä ovat ne työpaikat, joiden piti vahvistaa kansantaloutta? 

Esimerkkejä löytyy. Yksi niistä on Herra Vittusen vihreän teräksen teollisuusinvestointi. Moni näki jo varhaisessa vaiheessa hankkeen realismiongelmat ja kysyi, missä ovat markkinaehtoinen kannattavuus, tekninen realismi ja taloudellinen pohja. Mutta näkivätkö ne tahot, joiden tehtävänä oli arvioida hankkeen uskottavuutta? Näkikö ministeriö? Näkivätkö päätöksentekijät?

Kun katsoo Ruotsia, vertailu muuttuu epämukavaksi. Ruotsilla ei ole täysin samoja ongelmia puu- ja paperiteollisuudessa kuin Suomella. Miksi? Onko kyse sattumasta? Vai löytyykö selitystä kilpailukyvystä, energiasta, teollisesta rakenteesta, työmarkkinamallista ja kyvystä pitää kiinni omista vahvuuksista?

Suomessa samoja diagnooseja on toistettu vuosikymmeniä. Mutta keskustelussa on yksi kummallinen piirre. Kun lääkitys ei tuota tulosta, emme pysähdy arvioimaan itse hoitoa tai alkuperäisiä oletuksia. Diagnoosi vaihtuu. Ensin ongelma oli kilpailukyky. Sitten rakennemuutos. Sitten Nokia. Sitten Venäjä. Sitten väestö. Sitten tuottavuus. Sitten osaajapula. Sitten globaali epävarmuus. Aina löytyy uusi diagnoosi, uusi selitys ja uusi lääke. Mutta potilas ei parane.

Jossakin vaiheessa pitäisi uskaltaa kysyä epämiellyttävä kysymys. Entä jos emme ole vain etsineet väärää lääkettä? Entä jos olemme vuosikymmeniä hoitaneet väärää sairautta?

Pieni kansantalous ei voi käyttäytyä kuin suuri manneralue. Meillä ei ole siihen kantokykyä. Suomen pitäisi uskaltaa tehdä omaa realismiin perustuvaa politiikkaansa. Sellaisen maan politiikkaa, joka ymmärtää olevansa vientiriippuvainen, energiaintensiivinen, logistisesti haastavassa sijainnissa oleva pieni avotalous. Ei politiikkaa, jossa juostaan jokaisen kansainvälisen trendin perässä hinnalla millä hyvänsä.

Jossakin vaiheessa tulee aika myöntää myös tehdyt virheet. Ei puolustautua loputtomasti uusilla selityksillä. Ei diagnosoida aina uutta tautia silloin, kun vanhan hoito ei toimi. Jos hoito ei auta vuosikymmeniin, lääkitystä ei yleensä lisätä samalla reseptillä. Hoitosuunnitelma arvioidaan uudelleen.

Ehkä Suomenkin pitäisi tehdä sama, ennen kuin potilaalta loppuu aika?