Vetytalous ja vielä kerran vetytalous – Liquid Windin konkurssi kertoo karun viestin myös Raahen suuntaan

Ruotsalainen sähkömetanolia ja vetypohjaisia polttoaineita kehittänyt Liquid Wind on ajautunut konkurssiin. Kyse ei ollut mistään pienestä kokeiluyhtiöstä, vaan yhdestä Pohjoismaiden näkyvimmistä sähköpolttoainehankkeiden kehittäjistä. Yhtiöön olivat sijoittaneet muun muassa Uniper, Siemens Energy, Alfa Laval, Samsung Venture Investment ja Topsoe. Hankkeita oli suunnitteilla miljardien eurojen edestä Ruotsiin ja Suomeen.

Suomessa Liquid Wind suunnitteli sähkömetanolin tuotantolaitoksia ainakin Naantaliin ja Haapavedelle. Naantalissa hanke oli jo ympäristövaikutusten arviointivaiheessa, ja tarkoituksena oli hyödyntää voimalaitoksen höyryä sekä biogeenistä hiilidioksidia synteettisen metanolin valmistuksessa.

Nyt koko kokonaisuus on romahtanut.

Tekniikka & Talouden saamien konkurssiasiakirjojen mukaan taustalla on vakava riita energiayhtiöiden kanssa. Osakas ja asiakasyhtiö Sydkraft oli jättänyt maksamatta laskuja Liquid Windille, ja tämän kerrotaan johtaneen maksukyvyttömyyteen. Sydkraftin omistaa saksalainen Uniper. Konkurssin ympärillä riidellään jopa pesänhoitajasta ja hallituksen toiminnasta.

Tämä tapaus on tärkeä muistutus myös meille täällä Raahessa.

Viime vuosina Suomessa on rakennettu mielikuvaa, että vetytalous, sähköpolttoaineet, ammoniakki ja erilaiset synteettiset polttoaineet olisivat lähes varma tie uuteen teolliseen nousuun. Kuntia, satamia ja maakuntia on kierrätetty seminaareissa, joissa miljardihankkeet esitellään lähes valmiina investointeina, vaikka todellisuudessa moni niistä on vasta powerpoint-vaiheessa.

Todellisuus alkaa kuitenkin näkyä nyt ympäri Eurooppaa.

Kun siirrytään juhlapuheista oikeaan teolliseen mittakaavaan, vastaan tulevat aivan tavalliset asiat: sähkön hinta, siirtoverkot, reserviteho, rahoituksen saatavuus, korkotaso, teknologiariskit ja markkinoiden todellinen kysyntä.

Sähkömetanolin tai vihreän vedyn valmistus ei synny tyhjästä. Se vaatii valtavia määriä vakaata ja edullista sähköä ympäri vuorokauden. Lisäksi tarvitaan hiilidioksidin talteenottoa, elektrolyysilaitoksia, satamien infrastruktuuria, putkistoja, varastointia ja ennen kaikkea pitkäaikaisia ostajia, jotka ovat valmiita maksamaan tuotteesta kilpailukykyisen hinnan ilman jatkuvaa tukiriippuvuutta.

Juuri tässä kohtaa moni hanke alkaa horjua.

Euroopan teollisuus elää muutenkin vaikeaa aikaa. Korkotaso on noussut, energiamarkkinat ovat epävakaat ja raskaan teollisuuden investoinneissa riskitasot ovat kasvaneet nopeasti. Samaan aikaan vetytalouden ympärille rakennettu hype on ollut niin voimakasta, että realismi on jäänyt usein taka-alalle.

Raahessa tätä keskustelua pitäisi käydä nyt erityisen tarkasti ja rauhallisesti.

Meillä puhutaan jatkuvasti merituulivoimasta, vedystä, ammoniakista, datakeskuksista ja puhtaan siirtymän jättihankkeista. Ongelmana on se, että moni asia esitetään jo lähes varmana tulevaisuutena, vaikka todellisuudessa Euroopassa vastaavat hankkeet lykkääntyvät, keskeytyvät tai kaatuvat rahoitus- ja kannattavuusongelmiin.

Kaupungin ei pidä rakentaa omaa talouttaan, satamainfraansa eikä päätöksentekoaan pelkkien odotusten varaan.

Raahen pitää tarkastella jokaista hanketta hyvin yksinkertaisella kysymyksellä:

Onko kyse oikeasta teollisesta investoinnista vai vasta investointitarinasta?

Näillä kahdella asialla on valtava ero.

Liquid Windin konkurssi osoittaa, että vaikka taustalla olisi tunnettuja energiayhtiöitä, kansainvälisiä sijoittajia ja näyttäviä miljardisuunnitelmia, se ei vielä tarkoita, että liiketoiminta olisi kestävällä pohjalla.

Teollisuudessa lopulta ratkaisee vain yksi asia: tekeekö hanke oikeasti rahaa ilman pysyvää tukiriippuvuutta.

Ja juuri siihen kysymykseen Euroopan vetytalous joutuu nyt vastaamaan.