TAVALLISEN IHMISEN PUOLUSTUS Jari Seppäsen yhteiskunnallinen blogi

keskiviikko 30. heinäkuuta 2025

Kun Suomen luonto kukoisti – tarina 6000 vuoden takaa

Noin 6000 vuotta sitten Suomi oli hyvin toisenlainen maa kuin nyt. Elettiin Holoseenin lämpökauden huippua, jolloin ilmasto oli keskilämpötilaltaan 3–6 astetta nykyistä lämpimämpi. Kesät olivat pitkiä ja leppeitä, talvet pehmeämpiä ja lumet sulivat aikaisin. Lämpö muutti koko maan kasvot – metsät, eläimet ja ihmiset.

Pähkinäpensaan valtakunta

Tänä aikana pähkinäpensas ei ollut vain Etelä-Suomen erikoisuus, vaan ulottui paljon nykyistä pohjoisemmaksi. Pohjanlahden rannoilla ja sisämaan lehtomaisilla mailla pähkinät kypsyivät joka syksy. Hasselpähkinät olivat tärkeää ravintoa kivikautisille ihmisille – energiapitoista syötävää, joka säilyi talven yli.

Mänty nousi tuntureille

Ylä-Lappi ei ollut avotunturia, vaan tiheää metsää. Mänty kasvoi jopa 100–150 kilometriä nykyistä pohjoisempana, ja järvien pohjista on löydetty muinaisia mäntykantoja todisteena tästä. Etelämpänä jalot lehtipuut – tammi, lehmus ja vaahtera – levittäytyivät syvälle Suomeen. Maisema oli rehevä, vihreä ja runsauden täyttämä.

Kivikauden kansa

Tuolloin Suomessa asui kampakeraamisen kulttuurin ihmisiä (n. 5200–2000 eaa.). He olivat metsästäjä-keräilijöitä ja kalastajia, jotka elivät luonnon kierron mukana.

Heidän elämänsä oli vesien ja metsien elämää:

he kalastivat verkoilla ja ruuhilla,
metsästivät hirviä ja hylkeitä,
keräsivät marjoja ja hasselpähkinöitä, jotka olivat tärkeä ravinnonlähde.

He rakensivat nahkapeitteisiä kotia, liikkuivat keveillä puuveneillä ja tekivät saviastioita, joita koristivat kampa- ja viivakuviot. Heidän verkostonsa ulottui kauas – meripihkaa tuotiin etelästä, ja kivimateriaaleja vaihdettiin yli valtavien matkojen.

Suomi ei ollut syrjäinen takamaa – se oli osa pohjoisen Euroopan kivikautista verkostoa.

Lämpimien kesien maa

Kesät olivat pitkiä ja valoisia. Talvet eivät olleet arktisen ankaria, vaan lempeitä, ja kevät tuli varhain. Luonto antoi kaiken, mitä ihminen tarvitsi:

riistaa riitti,
marjoja ja yrttejä kasvoi kaikkialla,
järvet ja joet olivat täynnä kalaa.

Luonnon runsaus teki elämästä vakaampaa – vaikka elämä oli edelleen kiinni siitä, mitä maa ja vesi antoivat, nälän pelko ei ollut niin jatkuva kuin karummassa ilmastossa.

Tarina vihreästä Suomesta

Kuvittele syksyinen ilta 6000 vuotta sitten. Aurinko laskee hitaasti Perämeren lahden taakse. Kylän lapset keräävät pähkinöitä kilpaa, nauru kantautuu metsän halki. Äidit murskaavat pähkinöitä kivillä ja paistavat kaloja nuotiolla, isät veistävät uusia tarvekaluja Lapin mäntypuusta. Ilma on lempeä, metsä tuoksuu ja antaa turvan. Maa on niin vihreä, että silmiin sattuu.

Luonnon voimasta kertova aika

Tämä aikakausi osoitti, kuinka luonto muuntuu ja sopeutuu. Kasvillisuus kulki satoja kilometrejä pohjoiseen, ja elämä seurasi mukana. Ei ollut valtioita, ei kirjoja, ei ilmastopolitiikkaa – oli vain maa, joka eli omassa rytmissään.

Se oli Suomen vehreä aikakausi – hetki historiassa, jolloin luonto oli runsauden ylistyslaulu ja kivikauden ihmiset elivät sen kanssa sopusoinnussa.

Kun katsomme metsiä nyt

…on vaikea kuvitella, että Lapin tunturit olivat joskus männikköjen peittämiä ja että Pohjanmaan pelloilla kasvoi villiä pähkinäpensasta. Mutta niin oli.

6000 vuotta sitten Suomi oli vihreän kullan valtakunta, jossa luonto ja ihminen kulkivat käsi kädessä – ja maa eli omaa kukoistavinta aikaansa.

Raahen keskustan alasajo on totta – vieläkö suunnan voi kääntää?

Raahen keskustaa on vuosia yritetty kehittää, mutta tosiasiassa olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa kehittämisen sijaan keskustaa ajetaan alas. Palokunnankadun DPFF-rahaston vetäytyminen kaavoituksesta oli monille vain yksi pieni uutinen, mutta sen seuraukset olivat mittaluokaltaan valtavia. Yhden tontin poisjäänti kaatoi suunnitelman, jota oli rakennettu palapelin tavoin – ja kun se palanen puuttui, koko kuva hajosi.

Kun Prisma siirsi uuden liikekeskuksensa Mettalanmäelle, koko keskustan kehittämisvisio menetti veturinsa. Nyt Laivurinkadun varren yrittäjät elävät vaikeinta aikaa vuosikymmeniin:

Vuokrat ovat liian korkeita suhteessa asiakasvirtaan.
Liiketilojen omistajat eivät saa myytyä tilojaan, ei edes alihintaan.
Useampi yrittäjä on jo luopunut toiminnastaan – ja tyhjät näyteikkunat kertovat karua kieltään.

Tyhjät liiketilat muuttuvat koko kaupungin ongelmaksi

Tämä ei koske vain yksittäisiä yrityksiä. Monessa keskustan taloyhtiössä liikkeiden vuokratulot ovat olleet ratkaisevassa roolissa vastikkeiden maksamisessa. Kun liiketilat tyhjenevät, tulot loppuvat – ja maksurasitus siirtyy suoraan asumisosakkaille.

On helppo nähdä, mihin tämä johtaa:

Vastikkeet nousevat merkittävästi.
Asuntojen myyntihinnat laskevat.
Maksukyky loppuu ensin yksittäisiltä osakkailta, sitten taloyhtiöiltä.

Ei tarvita suurta ennustajaa sanomaan, että jos suunta ei muutu, Raahen keskustassa nähdään lähivuosina konkurssiaalto, joka iskee sekä yrittäjiin että asuntoyhtiöihin.

Keskustan näivettyminen on koko Raahen ongelma

Keskusta ei ole vain joukko katuja ja taloja – se on kaupungin sydän. Kun se lakkaa sykkimästä, koko kaupunki kärsii. Asiakasvirrat, palvelut ja kaupunkikuva vaikuttavat suoraan siihen, miltä Raahe näyttää ulospäin.

Onko meillä varaa antaa keskustan kuihtua? Nyt näyttää siltä, että on luotettu liikaa yksittäisiin suuriin hankkeisiin, jotka kaatuvat yhden neuvottelun tai tonttikysymyksen takia. Tarvitaan uusi tapa tehdä keskustakehitystä:

pienempiä, vaiheittaisia ratkaisuja
yhteistyötä yrittäjien ja kiinteistönomistajien kanssa
realistisia vuokratasoja, jotka mahdollistavat liiketoiminnan.

Onko keskustalle vielä toivoa?

Kyllä, jos uskallamme nähdä tilanteen sellaisena kuin se on. Keskusta ei pelastu paperivisioilla, vaan teoilla. Nyt tarvitaan nopeita toimia tyhjien liiketilojen täyttämiseksi, tukea yrittäjille ja rohkeutta neuvotella aidosti kaikkien osapuolten kanssa.

Raahe ansaitsee keskustan, joka elää – ei keskustaa, joka hiljenee.

tiistai 29. heinäkuuta 2025

Kulissivaltio – ja miksi en enää maksa senttiäkään

Lakiasiantuntija sanoi eilen ääneen sen, minkä moni aavistaa, mutta harva sanoo julki: Suomen järjestelmä ei ole oikeusvaltio – se on kulissivaltio.

Meille opetetaan, että jokaisella on oikeus valittaa viranomaisen päätöksistä, ja että virkamies on vastuussa työstään. Todellisuus on aivan toista. Kun viranomainen tekee virheen, mitään ei oikeasti tapahdu. Paperit pyörivät, selityksiä annetaan ja päätös pysyy voimassa. Vastuu on sana, joka jää pöytäkirjojen reunamerkinnäksi.

Joskus joku virkamies nostetaan esiin ”esimerkin vuoksi”. Se näyttää siltä, kuin järjestelmä kantaisi vastuuta. Mutta se on pelkkä kulissi – tarkoitettu vain ylläpitämään illuusiota siitä, että kaikki toimii.

Kansalainen maksaa – aina

Olen itse juuri saanut tästä muistutuksen. Tein valituksen hallinto-oikeuteen, koska päätös oli mielestäni väärä. En saanut kiitosta siitä, että puolustin oikeuksiani ja kuntalaisten oikeuksia – sain laskun.

310 euroa.

Sanotaan, että se on ”oikeudenkäyntimaksu”. Mutta totuus on tämä: se on sakkoluonteinen maksu siitä, että uskalsit kyseenalaistaa viranomaisen.

Ja minä maksoin sen.

Mutta samalla ymmärsin, mitä tämä tarkoittaa isommassa kuvassa. Jokainen valitus maksaa. Jokainen yritys saada oikeutta maksaa. Kuka enää jaksaa valittaa, jos jokainen vaihe haukkaa satasia omasta kukkarosta?

Näin syntyy hiljaisuus.
Näin syntyy pelko.
Näin järjestelmä suojelee itseään.

Kulissit pystyssä – kansalaiset maksamassa

Lakiasiantuntijan sanat jäivät kaikumaan mieleeni: ”Järjestelmä suojelee virkamiestä. Joskus joku pannaan esimerkin vuoksi vastuuseen, jotta kulissit pysyvät pystyssä.”

Ja totta se on. Tämä maa on täynnä kuntalaisia, jotka ovat menettäneet uskonsa järjestelmään – eivät siksi, etteivätkö he haluaisi uskoa, vaan siksi, että oikeuden saaminen on tehty kalliiksi ja vaikeaksi.

Virkamies jatkaa työtään, palkka juoksee, virheet lakaistaan maton alle.
Kansalainen kaivaa kuvettaan, maksaa, ja lopulta luovuttaa.

Minä olen maksanut viimeisen laskuni

Tämä 310 euroa oli minun viimeinen maksuni tähän koneistoon. En aio enää rahoittaa järjestelmää, joka elää kansalaisten kukkarosta ja kutsuu sitä oikeusvaltioksi.

Jos oikeusvaltio olisi totta, oikeuden hakeminen ei maksaisi eniten niille, jotka ovat jo valmiiksi väärin kohdeltuja.

Minä en enää maksa, enkä enää leiki mukana. Kulissit saa romahtaa – mutta minä en niitä enää tue.

torstai 24. heinäkuuta 2025

Mikä saa ihmisen nousemaan kuolemaan?

Onko Herra lähempänä vuoren huipulla?

Nepalin vuorilta kannetaan jälleen ruumiita alas. Sherpat raahaavat kiipeilijöiden jään peittämiä kehoja takaisin leireihin – ihmisiä, jotka eivät koskaan päässeet huipulle asti. Useimmat eivät kuole laskeutuessaan, vaan jo matkalla ylös: jäätyneinä, hylättyinä, eksyneinä tai hapen loppuessa.
Miksi ihminen maksaa itsensä hengiltä? Mikä ajaa hänet huipulle – tai yrittämään sitä, vaikka hinta voi olla elämä?

Tässä muutama vastaus. Yhtä oikeaa ei ole.

1. Koska vuori on siellä

Vanha kiipeilijöiden mantra, "Because it's there", on yhtä selitys kuin toteamus. Ihminen on utelias, kilpailuhenkinen ja haluaa jättää jäljen maailmaan – tai ainakin omaan mieleensä. Vuori on symboli rajasta, jota ei ole vielä ylitetty.

2. Koska elämä tasamaalla ei riitä

Moderni maailma on mukava, mutta monelle kiipeilijälle liiankin mukava. Arjen latteus, sähköpostit, liikennevalot ja velvoitteet ajavat osan ihmisistä etsimään jotain todellisempaa – sellaista, jossa jokaisella hengenvedolla on merkitys.
Vuorella se merkitys löytyy: ei siksi, että se olisi helppoa, vaan koska se on vaikeaa.

3. Koska ego kuiskaa: pystyt siihen

Moni lähtee vuorelle voittamaan itsensä – mutta joskus käy toisin päin. Kiipeily on siitä rehellinen laji, että siinä ei voi valehdella: jokainen askel on totuus. Ongelma on siinä, että kun omasta rajasta tulee pakkomielle, ei enää kuunnella vuorta, ei kehoa – eikä järkeä.
Ja silloin ei enää tulla alas.

4. Koska huipulla ollaan lähempänä Jumalaa

Vuoret ovat kautta historian olleet pyhiä paikkoja. Himalajan sherpoille Everest on Maailman Äiti – Chomolungma.
Kiipeilijälle vuorenhuippu voi olla symbolinen kohtaaminen itsensä tai jumaluuden kanssa. Jotkut sanovat, että Herra kuiskaa huipulla.
Valitettavasti Hän ei aina päästä takaisin alas.

5. Koska se on muotia – eikä kukaan halua jäädä ilman kuvaa

Kiipeilystä on tullut myös osa somea ja statusta. Kun matkapaketit tarjoavat Everestin huipun "neljässä viikossa", ei kaikilla ole tarvittavaa kokemusta – mutta rahalla saa sherpan, teltan ja happipullon.
Tulos näkyy ruumiina jäässä.
Ja silti uusia tulijoita tulee.

Mikä ajaa ihmisen kuolemaan vuorella?

Ehkäpä tämä: elämänhalu. Ei kuolemanhalu – vaan niin kova halu elää täysillä, että samalla hyväksytään mahdollisuus kuolla.
Ja siinä on jotain kunnioitettavaa, jotain surullista – ja jotain hyvin inhimillistä.

"Vuori ei pyydä sinua. Se ei tarvitse sinua. Mutta jos nouset, se antaa sinulle hetken – ja ottaa omansa, jos niin haluaa."

Joskus Herra todella on lähempänä. Mutta kannattaa varmistaa, että pääsee vielä kertomaan siitä muille.

Raahen Seutu kysyi. Uskotko, että Raaheen nousee vedyn tuotantolaitos?

Tuleeko Raaheen vedyntuotantolaitosta? – Ei näillä eväillä.

Raahe on ollut vetytalouden suunnitelmissa mukana kartalla – paperilla ja PowerPointeissa. Mutta todellinen kysymys ei ole, suunnitellaanko vetylaitosta, vaan rakennetaanko se todella. Valitettavasti vastaus on: ei ainakaan nykyisillä edellytyksillä.

1. Ei investointipäätöksiä – eikä näköpiirissä

Yksikään yritys ei ole tehnyt sitoumusta Raaheen rakennettavasta vedyntuotantolaitoksesta. Kaikki julkisuudessa esitetyt hankkeet ovat olleet "selvitysvaiheessa", "esisuunnittelussa" tai "edellyttävät tukirahoituksen ratkeamista". Näitä puheita on nyt kuultu jo kolme vuotta.

2. Kuka ostaisi vedyn – ja mihin sitä vietäisiin?

Vetytalouden liiketoimintaidea ei ole itsestäänselvyys. Vetyä voidaan kyllä tuottaa, mutta mihin se myydään?

SSAB:n minimill-hanke on Raahessa jäissä, eikä se todennäköisesti toteudu lähivuosina.
Ilman suurta vetyä käyttävää asiakasta koko tuotantoidea kaatuu alkuunsa.
Sähköautot eivät käytä vetyä, eikä Raahessa ole ammoniakkiteollisuutta, synteettistä polttoainetuotantoa tai vedyn jatkojalostusta.

3. Sähkönsaanti on epävarmaa

Suuret elektrolyysilaitokset tarvitsevat valtavasti sähköä – tasaisesti ja luotettavasti.

Tuulivoiman ongelma on satunnaisuus – vetyä ei tehdä silloin kun tuulee, vaan silloin kun pitää.
Fingrid ei ole taannut vedyn kannalta riittävää siirtokapasiteettia Raaheen.
Merituulivoimaa ei ole olemassa – eikä näillä sähkömarkkinoilla tule olemaankaan ilman miljardien valtiontukia.

4. Kannattavuus on nolla – tai negatiivinen

Vety maksaa tuottaa 4–10 kertaa enemmän kuin maakaasu tai kivihiili. Ja vaikka siihen saataisiin EU-tukea, investoijat katsovat liiketoiminnan kassavirtaa – ei hallituksen visioita.

Vedyn kilohinta on liian korkea, eikä markkinahinta kata tuotantoa.
Kukaan yksityinen sijoittaja ei laita miljardeja laitokseen, joka tekee vain tappiota.

5. Pohjois-Suomessa liian vähän infraa ja kysyntää

Vedyn kuljetus on vaikeaa, kallista ja energiaintensiivistä. Raahe on geografisesti epäedullinen, koska:

Ei ole vetytankkereita, putkiverkostoa tai jatkojalostusketjua.
Kuljetus junalla tai rekalla on käytännössä mahdotonta ilman massiivista infraa.

Vetyä ehkä joskus – mutta ei Raaheen, eikä nyt

Raahen sijainti, sähköinfrastruktuuri, asiakkaiden puute, investointien epävarmuus ja kannattamattomuus tekevät yhdestä asiasta varman:
Vedyntuotantolaitosta ei rakenneta ilman suurta ihmettä – eikä sellaista ole näköpiirissä.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2025

Luonnon Viagraa ja valoa pimeyteen – Tohtori Tolosen perintö D-vitamiinista

Tohtori Matti Tolonen oli aikansa ravitsemuksen rokkitähti. Siinä missä viranomaiset suosittelivat suomalaisten popsimaan 10 mikrogrammaa D-vitamiinia "jos nyt ihan pakko", Tolonen katsoi suoraan aurinkoon – ja sanoi: ihminen tarvitsee enemmän valoa!

Eikä hän tarkoittanut pelkkää sääennustetta, vaan biologista valoa, D-vitamiinin muodossa.

Tolonen tiesi jo ennen kuin YLE keksi ilmastoahdistuksen

Tohtori Tolonen ei puhunut fiilispohjalta. Hän kokosi vuosien ajan tutkimuksia, joissa D-vitamiini yhdistettiin mm. seuraaviin hyötyihin:

Vahvempi immuunipuolustus – flunssat vähemmäksi ja tulehdukset kuriin
Hillitty autoimmuunisairauksien riski – kuten MS-tauti, SLE, reuma, suolistosairaudet
Mieliala nousuun – toimii kuin päivänvalo purkissa
Testosteronitasojen tuki – "luonnon Viagra", ei reseptiä tarvitse
Hormonaalinen vireys naisilla – meno jatkuu ilman vaihdevuosien väsymystä

Siinä vaiheessa, kun virallinen taho vielä keskusteli, pitäisikö D-vitamiinia ylipäätään ottaa kesällä, Tolonen jakoi jo annossuosituksia, jotka saivat pilleripurkin hikoilemaan:
50–100 mikrogrammaa päivässä, ja tarvittaessa enemmän – verikokeiden mukaan.

Miksi Tolosen sivut katosivat?

Hänen verkkosivustonsa sisälsivät valtavan määrän tutkimuksia, artikkeleita ja käytännön ohjeita. Ne olivat kuin D-vitamiinin Wikipedia – suomeksi, selkokielellä ja perusteluilla. Mutta hiljalleen sivut katosivat verkosta. Miksi?

Ehkä siksi, että hän ei myynyt pelkkiä pillereitä, vaan kyseenalaisti koko järjestelmän ajattelun: "Miksi hoitaa sairautta, kun voisi estää sen?"

Tällainen puhe ei aina sovi siihen maailmaan, jossa sairas on hyvä asiakas ja hyvinvoiva kansalainen liian itsenäinen.

Mitä sinä voit tehdä nyt?

Mittauta oma D-vitamiinitasosi (25-OH-D)
→ tavoite vähintään 80–100 nmol/l, mieluummin yli talvella

Kun joka sade on myrsky – ääri-ilmiöiden inflaatio

Kesäpäivä Suomessa. Aurinko paistaa, hiki virtaa ja helteestä nautitaan – aivan kuten ennenkin. Illalla taivas vetäytyy harmaaksi ja taivaanrannassa jylyää. Ukkonen! Vettä tulee kuin Esterin takalistolta, ja pari oksaa lentelee pihamaalla. Siinäpä se – ihan tavallinen suomalainen kesäpäivä, jonka päätteeksi luonto hoitaa kastelun. Vai onko?

Ei, jos meteorologeja on uskominen. Nyt kyseessä ei ole enää tavallinen ukkoskuuro. Ei. Se on “voimakas sääilmiö”, “ääri-ilmasto-episodi”, “rajuilma” ja mahdollisesti “trombiuhka”. Kaikki tämä siksi, että kesäpäivän jälkeen tulee ukkonen. Kuinka yllättävää!

Tuntuu, että nykyään jokaisesta sadealueesta revitään ilmiö. Jos sataa, se ei riitä – täytyy olla runsaasti sadetta, ukkosta, raekuuroja ja mahdollisia sähkökatkoja. Tuuli ei enää puhalla – se riehuu. Aurinko ei porota – se paahduttaa. Eikä ole enää lämpimiä jaksoja – on “kuumuusjaksoja, jotka voivat yltää ennätyksellisiin helleaaltoihin”.

Tätä voisi kutsua sään dramatisoinniksi – tai suoraan sanottuna säätiedotuksen saippuaoopperaksi. Ja se tuntuu olevan nykymedian mieleen. Jokaiseen pilveen etsitään hopeareunan sijaan pelotetta. Katsojalle ei enää riitä tieto siitä, kannattaako ottaa sadetakki mukaan. Nyt täytyy varoittaa, ennakoida, herätellä, toistaa ja sitoa kaikki suurempaan ilmastonarratiiviin. Ilmanpaineesta tulee psykologinen uhka ja pilvistä poliittinen ilmiö.

Kyllä me suomalaiset osaamme edelleen lukea taivasta ja haistaa ukkosen ennen kuin se jyrähtää. Ei meitä tarvitse pelotella joka kerta, kun lämpötila ylittää +25 ja taivaalle nousee kumpupilviä.

On hyvä kysyä, kuka hyötyy siitä, että jokainen kesäkuuro uutisoidaan kuin se olisi mini-Katrina? Toki sääuutinen kerää klikkejä, ja jos jokaisesta sateesta saadaan tarina, niin uutiskynnys täyttyy helpommin. Mutta pitkässä juoksussa tämä syö uskottavuutta. Jos kaikki on “äärisäätä”, mikään ei enää ole normaalia. Sanat menettävät merkityksensä.

Vielä 80-luvulla ukkoset jyrisivät rehellisesti, myrsky kaatoi pari puuta eikä kukaan huutanut ääri-ilmastoa. Jos tuli rakeita, mentiin sisälle. Jos tuli trombi, soitettiin palokunta. Nyt siitä saadaan kolme Ylen juttua, yksi HS:n analyysi ja linkki Ilmatieteen laitoksen infografiikkaan siitä, miten tämä liittyy globaaliin ilmastonmuutokseen.

Voitaisiinko palata takaisin järkevään säätiedottamiseen? Meteorologien tehtävä on kertoa, mitä on tulossa – jos osaavat – ei paisutella, dramatisoida tai pelotella. Suomalainen kyllä ymmärtää, että kesällä ukkostaa ja talvella tuiskuttaa. Se ei ole kriisi, se on vuodenaika.

Sää saa olla sää – ilman draamaa. Kaikkien ei tarvitse olla ääri-ilmiöitä. Me suomalaiset olemme syntyneet tähän ilmastoon, ei meitä pelotella yhdellä ukkosella.