Täytyy tunnustaa yksi asia.

Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että käytän näin paljon aikaa datakeskusten tutkimiseen, olisin varmasti naurahtanut. Ajattelin silloin, että kyse on yhdestä uudesta teollisuudenalasta muiden joukossa. Rakennetaan halli, vedetään sähköt sisään ja tietokoneet alkavat surista. Mitä ihmeellistä siinä voisi olla?

Vaan kuinkas sitten kävikään.

Yksi kirjoitus johti toiseen, sitten löytyi uusia tutkimuksia, Fingridin kannanottoja, asiantuntijoiden haastatteluja ja viranomaisten selvityksiä. Välillä tuntui, että mitä enemmän luin, sitä enemmän heräsi uusia kysymyksiä. Ja se on muuten hyvä merkki. Jos jokin asia näyttää liian yksinkertaiselta, se on yleensä merkki siitä, ettei sitä vielä ymmärrä kunnolla.

Eilenkin pesäpallo-ottelussa tuli taas yksi mies juttelemaan. Hän oli lukenut kirjoituksiani ja kysyi, olenko edelleen samaa mieltä datakeskuksista kuin vuosi sitten.

Vastasin hänelle, että olen... mutta en ihan samalla tavalla.

Nyt osaan perustella ajatuksiani paremmin, mutta olen myös muuttanut käsitystäni joistakin asioista. Sellaista se tiedon karttuminen parhaimmillaan on. Ei siinä häviä mitään, vaikka joutuisi välillä tarkentamaan omia näkemyksiään.

Siksi latasin luettavakseni myös Helsingin yliopiston tutkijoiden raportin Datakeskusten faktat ja fiktiot. Täytyy myöntää, että olin vähän varuillani. Ajattelin etukäteen, että mahtaako tämäkin olla sellainen julkaisu, jossa kerrotaan vain investointien suuruudesta ja Suomen loistavasta tulevaisuudesta.

Mutta eipä ollut.

Huomasin nyökytteleväni monta kertaa itsekseni.

Raportissa todetaan esimerkiksi, ettei kaikkia julkisuudessa esillä olevia datakeskushankkeita voi laskea yhteen ikään kuin ne toteutuisivat huomenna täydellä teholla. Siinä tutkijat ovat aivan oikeassa. Suunnitelma ei ole valmis datakeskus, eikä liittymisvaraus vielä tarkoita sitä, että sähköä kulutetaan täydellä teholla.

Tämä oli hyvä muistutus myös minulle. Keskustelussa on joskus sorruttu käyttämään niitä kaikkein suurimpia lukuja, vaikka todellisuus rakentuu vaiheittain.

Mutta sitten tuli niitä kohtia, joissa pysähdyin oikein kunnolla.

Raportti toteaa, että pitkä sähköostosopimus ei ratkaise sähköjärjestelmän ongelmia. Se muistuttaa, että siirtoverkon vahvistaminen kestää vuosia ja maksaa miljardeja. Se toteaa, ettei hukkalämmästä ole kaikkialla sellaiseksi pelastajaksi kuin joskus annetaan ymmärtää. Ja työpaikkojenkin kohdalla erotetaan rakentamisen aikainen työllisyys niistä työpaikoista, jotka jäävät paikkakunnalle vuosikymmeniksi.

Näistä asioista olen kirjoittaneet täällä jo aikaisemminkin.

Siinä kohtaa jäin kuitenkin taas miettimään yhtä asiaa.

Raportissa muistutetaan aivan oikein, etteivät kaikki hankkeet toteudu. Mutta sähköverkkoa ei rakenneta vasta sitten, kun viimeinen palvelinkaappi kannetaan sisään. Verkkoa rakennetaan vuosia etukäteen. Jos liittymisvarauksia tehdään paljon, myös verkkoa on suunniteltava niiden mukaan. Ja silloin herää kysymys, jota en ole vieläkään saanut mielestäni pois.

Kuka lopulta maksaa sen varautumisen?

Toinen asia, johon olen vuoden aikana palannut yhä uudelleen, on sähköjärjestelmän toiminta. Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon terawattitunneista. Minä olen yrittänyt ymmärtää enemmän megawatteja.

Syy on yksinkertainen.

Suomen sähköjärjestelmä ei elä vuosikeskiarvoista. Se elää tätä hetkeä. Sähköä täytyy olla joka ikinen sekunti juuri sen verran kuin sitä kulutetaan. Ei ole mitään suurta kansallista akkua, josta sähköä otetaan silloin, kun tuotanto ei riitä. Juuri tämä on ollut se kysymys, joka on saanut minut palaamaan aiheeseen kerta toisensa jälkeen.

Ehkä juuri siksi raportti tuntui niin mielenkiintoiselta. Se ei vahvistanut kaikkea, mitä olen ajatellut, eikä se myöskään kumonnut niitä kysymyksiä, joita olen pitänyt tärkeinä. Pikemminkin se toi keskusteluun lisää sävyjä.

Ja niitähän me tarvitsemme.

Nykyään tuntuu olevan tapana jakaa ihmiset kahteen leiriin. Toiset näkevät datakeskukset pelkästään Suomen pelastajina, toiset pelkästään ongelmana. Minä en oikein viihdy kummassakaan porukassa.

Minusta datakeskuksia tarvitaan.

Mutta aivan yhtä paljon tarvitaan rehellistä keskustelua siitä, mitä ne tarkoittavat sähköjärjestelmälle, sähköverkolle, verotukselle, työllisyydelle ja lopulta meille tavallisille sähkönkäyttäjille.

Vuoden aikana olen oppinut ainakin yhden asian.

Mitä enemmän tietoa tulee, sitä varovaisemmaksi omat johtopäätökset muuttuvat. Se ei johdu epävarmuudesta vaan siitä, että huomaa asioiden olevan paljon monimutkaisempia kuin ensiksi luuli.

Siksi aion jatkossakin lukea tutkimuksia, kuunnella asiantuntijoita ja tarvittaessa myös korjata omia näkemyksiäni. Se ei tee kenestäkään heikkoa. Päinvastoin. Minusta juuri niin syntyy paras keskustelu.

Ja ehkä juuri sitä tämä datakeskuskeskustelukin nyt kaipaa. Vähemmän huutamista, enemmän kuuntelemista – ja ripaus tervettä uteliaisuutta.