Kuka ohjaa tiedettä?

Viime päivinä olen pysähtynyt pohtimaan asiaa, joka on paljon ilmastokeskustelua suurempi.

Kuuntelin kahta kokenutta tutkijaa täysin eri tieteenaloilta. Toinen oli vuosikymmeniä ilmastohistoriaa tutkinut lustotutkija Mauri Timonen. Toinen ravitsemustutkimuksesta tunnettu lääkäri Antti Heikkilä.

He eivät puhuneet samoista tutkimuksista eivätkä edes samasta tieteenalasta.

Silti heidän viestinsä oli hämmentävän samanlainen.

Molemmat kuvasivat tilanteita, joissa tutkimuksen suuntaan tai tutkimustulosten julkaisemiseen kohdistui painetta.

Molemmat mainitsivat ministeriön ohjauksen. 

Se sai minut miettimään asiaa paljon laajemmin.

Meillä puhutaan usein tieteen riippumattomuudesta. Mutta mitä riippumattomuus oikeastaan tarkoittaa?

Useimmat tutkimushankkeet rahoitetaan julkisilla varoilla. Ministeriöt, tutkimusrahoittajat, Euroopan unioni ja säätiöt määrittelevät painopisteitä, joiden pohjalta rahoitusta myönnetään. Se on täysin ymmärrettävää – yhteiskunta haluaa ratkaisuja tärkeinä pitämiinsä ongelmiin.

Mutta samalla syntyy toinen kysymys.

Entä jos tutkija päätyy tulokseen, joka ei tue niitä oletuksia, joiden varaan tutkimusohjelma on rakennettu?

Onko hänen asemansa yhtä vahva kuin silloin, kun tulokset tukevat odotuksia?

En tiedä vastausta.

Mutta tiedän, että kysymys on tärkeä.

Tiede ei ole koskaan edennyt niin, että kaikki ovat olleet samaa mieltä. Päinvastoin. Monet nykyisin itsestään selviltä tuntuvat asiat ovat aikanaan olleet vähemmistön näkemyksiä. Kehitys syntyy siitä, että vanhoja käsityksiä uskalletaan kyseenalaistaa ja uusia havaintoja tutkitaan avoimesti.

Siksi tieteen tärkein voimavara ei ole yksimielisyys.

Se on mahdollisuus olla eri mieltä.

Ilmastokeskustelu on tästä hyvä esimerkki. Siinä puhutaan paljon ilmastomalleista, päästöistä ja tulevaisuuden ennusteista. Mutta paljon harvemmin kysytään, kuinka hyvin luonnon oma vaihtelu tunnetaan tai miten erilaiset tutkimustulokset sovitetaan yhteen.

Sama ilmiö näkyy ravitsemustieteessä, lääketieteessä, energiatutkimuksessa ja monella muullakin alalla.

Kun tutkimuksesta tulee samalla politiikan työväline, syntyy helposti houkutus etsiä tutkimuksesta tukea jo tehtyihin päätöksiin sen sijaan, että päätökset perustuisivat tutkimukseen.

Siinä on olennainen ero.

Politiikalla on oikeus tehdä arvovalintoja.

Tieteellä ei pitäisi olla.

Tieteen tehtävä ei ole tuottaa hallitukselle, ministeriölle tai oppositiolle mieleisiä tuloksia. Sen tehtävä on kertoa mahdollisimman rehellisesti, mitä havainnot osoittavat – myös silloin, kun ne ovat epämiellyttäviä.

Siksi tutkimuksen todellinen riippumattomuus ei mitata sillä, kuinka paljon rahaa tutkimukseen käytetään.

Se mitataan sillä, voiko tutkija turvallisesti julkaista myös sellaisen tuloksen, joka on ristiriidassa vallitsevan käsityksen kanssa.

Ehkä juuri tätä meidän pitäisi Suomessa pohtia enemmän.

Ei sitä, kuka on oikeassa.

Vaan sitä, uskallammeko rakentaa tutkimusjärjestelmän, jossa myös vääräksi osoittautunut oletus on sallittu ja jossa uusi tieto voi aidosti muuttaa vanhoja käsityksiä.

Silloin tiede palvelee yhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla.