Mihin suuntaan Raahen kaavoitus on menossa – realismia vai haaveilua?
Raahen Seudun artikkelissa kerrottiin kaupungin olevan maan kärkikaavoittajia – tontteja, suunnitelmia ja visioita syntyy hurjaa tahtia. On hienoa, että Raahe profiloituu aktiivisena ja eteenpäin katsovana teollisuuskaupunkina. Kuitenkin pelkkä kaavoitusinto ei ole itseisarvo – varsinkaan, jos suunnitelmien taustalla olevat hankkeet eivät koskaan toteudu.
Otetaanpa esimerkkejä.
SSAB:n minimill-hanke – jäissä ainakin toistaiseksi
SSAB:n suunnitelmat rakentaa Raaheen minimill-valssaamo ovat jäädytetty. Tämä ei ole pieni asia, sillä koko vetytalouteen ja energiainfraan liittyvä kaavoitushuuma on suurelta osin nojannut juuri tämänkaltaisiin hankkeisiin. Ilman minimilliä ei tarvita massiivisia vetylaitoksia, ei uutta sähköverkkoa eikä sataman kapasiteetin laajentamista – ainakaan siinä mittakaavassa, jota nykyisissä kaavavarauksissa tavoitellaan.
Vetytehdasta ei tule – ainakaan nykyrahoituksella
Hycamiten ja muiden toimijoiden vetytalouden projektit eivät ole edenneet suunnitellusti. Investointipäätöksiä ei ole, eikä pääomasijoittajia ole jonoksi asti. Puhutaan miljardiluokan investoinneista, joihin ei nykyisessä korkoympäristössä löydy yksityistä rahaa ilman massiivista julkista tukea. Onko siis järkevää uhrata virkamiestunteja, kaavoitusresursseja ja konsulttirahoja hankkeisiin, joiden liiketaloudellinen realismi on erittäin heikko?
Merituulivoima – utopia vai seuraava harharetki?
Merituulivoiman edistäminen on yksi Raahen strategisista painopisteistä. Paperilla visio näyttää hyvältä: vihreää sähköä, teollisuuden vetytalous ja vientipotentiaali. Käytännössä merituulihankkeet ovat vuosien päässä – jos koskaan toteutuvat. Syynä ovat rakentamisen jättikustannukset, luvitusprosessien epävarmuus, sähkönsiirron ongelmat ja se, että vapaat markkinat eivät yksinkertaisesti niele näin riskialttiita projekteja ilman valtavaa julkista tukea.
Julkisuudessa ei juuri puhuta siitä, että moni merituulivoimayhtiö vetäytyy hiljalleen Suomen markkinoilta. Riski jää kunnille, jotka rakentavat infran ja kaavat valmiiksi – mutta investoijat eivät koskaan saavu.
Perusteräs jää Ruotsiin – erikoistuminen on uusi suunta
SSAB:n tuotannon painopiste siirtyy kohti erikoisteräksiä, ja Raahe profiloituu tässä uudessa ja kiinnostavassa roolissa. Tämä on hyvä asia. Mutta se tarkoittaa myös, että raskaan prosessiteollisuuden kasvuun liittyvät infrainvestoinnit eivät ole enää akuutteja. Onko Raahessa vielä sisäistetty, mitä tämä muutos käytännössä tarkoittaa kaavoituksen näkökulmasta?
Kaavoitus ei ole tulevaisuuden ennustamista – se on resurssien ohjaamista
Kaupunki voi toki varautua tulevaan – mutta kysymys kuuluu: mihin hintaan, ja millä todennäköisyydellä? Jokainen kaavaprosessi vie aikaa, rahaa ja työvoimaa. Onko oikein kaavoittaa kymmeniä tai satoja hehtaareja alueita, joiden toteutumisen todennäköisyys on promillen luokkaa? Onko kaavoituksen strateginen ohjaus kunnossa vai mennäänkö viranhaltijavetoisesti "kaavoitetaan nyt ja katsotaan sitten" -periaatteella?
Mutta entä jos sittenkin...?
On toki mahdollista, että osa näistä visioista toteutuu. Olisi silkkaa typeryyttä sulkea ovi uusilta mahdollisuuksilta. Siksi tarvitaan tasapainoista otetta: varaudutaan tulevaan, mutta ei rakenneta pilvilinnoja julkisin varoin. Kehityskaavojen, vaiheistetun suunnittelun ja ehdollisten varauksien kautta voidaan valmistautua ilman että sidotaan koko kaupungin resurssit yhteen toiveajatteluun.
Raahella on valtavat mahdollisuudet, mutta ne pitää rakentaa realismista – ei konsulttiraporttien kuvitteellisista tulevaisuuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti