Kulissivaltio – ja miksi en enää maksa senttiäkään

Lakiasiantuntija sanoi eilen ääneen sen, minkä moni aavistaa, mutta harva sanoo julki: Suomen järjestelmä ei ole oikeusvaltio – se on kulissivaltio.

Meille opetetaan, että jokaisella on oikeus valittaa viranomaisen päätöksistä, ja että virkamies on vastuussa työstään. Todellisuus on aivan toista. Kun viranomainen tekee virheen, mitään ei oikeasti tapahdu. Paperit pyörivät, selityksiä annetaan ja päätös pysyy voimassa. Vastuu on sana, joka jää pöytäkirjojen reunamerkinnäksi.

Joskus joku virkamies nostetaan esiin ”esimerkin vuoksi”. Se näyttää siltä, kuin järjestelmä kantaisi vastuuta. Mutta se on pelkkä kulissi – tarkoitettu vain ylläpitämään illuusiota siitä, että kaikki toimii.

---

Kansalainen maksaa – aina

Olen itse juuri saanut tästä muistutuksen. Tein valituksen hallinto-oikeuteen, koska päätös oli mielestäni väärä. En saanut kiitosta siitä, että puolustin oikeuksiani ja kuntalaisten oikeuksia – sain laskun.

310 euroa.

Sanotaan, että se on ”oikeudenkäyntimaksu”. Mutta totuus on tämä: se on sakkoluonteinen maksu siitä, että uskalsit kyseenalaistaa viranomaisen.

Ja minä maksoin sen.

Mutta samalla ymmärsin, mitä tämä tarkoittaa isommassa kuvassa. Jokainen valitus maksaa. Jokainen yritys saada oikeutta maksaa. Kuka enää jaksaa valittaa, jos jokainen vaihe haukkaa satasia omasta kukkarosta?

Näin syntyy hiljaisuus.
Näin syntyy pelko.
Näin järjestelmä suojelee itseään.

---

Kulissit pystyssä – kansalaiset maksamassa

Lakiasiantuntijan sanat jäivät kaikumaan mieleeni: ”Järjestelmä suojelee virkamiestä. Joskus joku pannaan esimerkin vuoksi vastuuseen, jotta kulissit pysyvät pystyssä.”

Ja totta se on. Tämä maa on täynnä kuntalaisia, jotka ovat menettäneet uskonsa järjestelmään – eivät siksi, etteivätkö he haluaisi uskoa, vaan siksi, että oikeuden saaminen on tehty kalliiksi ja vaikeaksi.

Virkamies jatkaa työtään, palkka juoksee, virheet lakaistaan maton alle.
Kansalainen kaivaa kuvettaan, maksaa, ja lopulta luovuttaa.

---

Minä olen maksanut viimeisen laskuni

Tämä 310 euroa oli minun viimeinen maksuni tähän koneistoon. En aio enää rahoittaa järjestelmää, joka elää kansalaisten kukkarosta ja kutsuu sitä oikeusvaltioksi.

Jos oikeusvaltio olisi totta, oikeuden hakeminen ei maksaisi eniten niille, jotka ovat jo valmiiksi väärin kohdeltuja.

Minä en enää maksa, enkä enää leiki mukana. Kulissit saa romahtaa – mutta minä en niitä enää tue.

 

Mikä saa ihmisen nousemaan kuolemaan?

Onko Herra lähempänä vuoren huipulla?

Nepalin vuorilta kannetaan jälleen ruumiita alas. Sherpat raahaavat kiipeilijöiden jään peittämiä kehoja takaisin leireihin – ihmisiä, jotka eivät koskaan päässeet huipulle asti. Useimmat eivät kuole laskeutuessaan, vaan jo matkalla ylös: jäätyneinä, hylättyinä, eksyneinä tai hapen loppuessa.
Miksi ihminen maksaa itsensä hengiltä? Mikä ajaa hänet huipulle – tai yrittämään sitä, vaikka hinta voi olla elämä?

Tässä muutama vastaus. Yhtä oikeaa ei ole.

1. Koska vuori on siellä

Vanha kiipeilijöiden mantra, "Because it's there", on yhtä selitys kuin toteamus. Ihminen on utelias, kilpailuhenkinen ja haluaa jättää jäljen maailmaan – tai ainakin omaan mieleensä. Vuori on symboli rajasta, jota ei ole vielä ylitetty.

---

2. Koska elämä tasamaalla ei riitä

Moderni maailma on mukava, mutta monelle kiipeilijälle liiankin mukava. Arjen latteus, sähköpostit, liikennevalot ja velvoitteet ajavat osan ihmisistä etsimään jotain todellisempaa – sellaista, jossa jokaisella hengenvedolla on merkitys.
Vuorella se merkitys löytyy: ei siksi, että se olisi helppoa, vaan koska se on vaikeaa.

---

3. Koska ego kuiskaa: pystyt siihen

Moni lähtee vuorelle voittamaan itsensä – mutta joskus käy toisin päin. Kiipeily on siitä rehellinen laji, että siinä ei voi valehdella: jokainen askel on totuus. Ongelma on siinä, että kun omasta rajasta tulee pakkomielle, ei enää kuunnella vuorta, ei kehoa – eikä järkeä.
Ja silloin ei enää tulla alas.

---

4. Koska huipulla ollaan lähempänä Jumalaa

Vuoret ovat kautta historian olleet pyhiä paikkoja. Himalajan sherpoille Everest on Maailman Äiti – Chomolungma.
Kiipeilijälle vuorenhuippu voi olla symbolinen kohtaaminen itsensä tai jumaluuden kanssa. Jotkut sanovat, että Herra kuiskaa huipulla.
Valitettavasti Hän ei aina päästä takaisin alas.

---

5. Koska se on muotia – eikä kukaan halua jäädä ilman kuvaa

Kiipeilystä on tullut myös osa somea ja statusta. Kun matkapaketit tarjoavat Everestin huipun "neljässä viikossa", ei kaikilla ole tarvittavaa kokemusta – mutta rahalla saa sherpan, teltan ja happipullon.
Tulos näkyy ruumiina jäässä.
Ja silti uusia tulijoita tulee.

---

Mikä ajaa ihmisen kuolemaan vuorella?

Ehkäpä tämä: elämänhalu. Ei kuolemanhalu – vaan niin kova halu elää täysillä, että samalla hyväksytään mahdollisuus kuolla.
Ja siinä on jotain kunnioitettavaa, jotain surullista – ja jotain hyvin inhimillistä.

---

"Vuori ei pyydä sinua. Se ei tarvitse sinua. Mutta jos nouset, se antaa sinulle hetken – ja ottaa omansa, jos niin haluaa."

Joskus Herra todella on lähempänä. Mutta kannattaa varmistaa, että pääsee vielä kertomaan siitä muille.

 

Raahen Seutu kysyi. Us­kot­ko, että Raaheen nousee vedyn tuo­tan­to­lai­tos?

Tuleeko Raaheen vedyntuotantolaitosta? – Ei näillä eväillä.

Raahe on ollut vetytalouden suunnitelmissa mukana kartalla – paperilla ja PowerPointeissa. Mutta todellinen kysymys ei ole, suunnitellaanko vetylaitosta, vaan rakennetaanko se todella. Valitettavasti vastaus on: ei ainakaan nykyisillä edellytyksillä.

1. Ei investointipäätöksiä – eikä näköpiirissä

Yksikään yritys ei ole tehnyt sitoumusta Raaheen rakennettavasta vedyntuotantolaitoksesta. Kaikki julkisuudessa esitetyt hankkeet ovat olleet "selvitysvaiheessa", "esisuunnittelussa" tai "edellyttävät tukirahoituksen ratkeamista". Näitä puheita on nyt kuultu jo kolme vuotta.

2. Kuka ostaisi vedyn – ja mihin sitä vietäisiin?

Vetytalouden liiketoimintaidea ei ole itsestäänselvyys. Vetyä voidaan kyllä tuottaa, mutta mihin se myydään?

• SSAB:n minimill-hanke on Raahessa jäissä, eikä se todennäköisesti toteudu lähivuosina.

• Ilman suurta vetyä käyttävää asiakasta koko tuotantoidea kaatuu alkuunsa.

• Sähköautot eivät käytä vetyä, eikä Raahessa ole ammoniakkiteollisuutta, synteettistä polttoainetuotantoa tai vedyn jatkojalostusta.

3. Sähkönsaanti on epävarmaa

Suuret elektrolyysilaitokset tarvitsevat valtavasti sähköä – tasaisesti ja luotettavasti.

• Tuulivoiman ongelma on satunnaisuus – vetyä ei tehdä silloin kun tuulee, vaan silloin kun pitää.

• Fingrid ei ole taannut vedyn kannalta riittävää siirtokapasiteettia Raaheen.

• Merituulivoimaa ei ole olemassa – eikä näillä sähkömarkkinoilla tule olemaankaan ilman miljardien valtiontukia.

4. Kannattavuus on nolla – tai negatiivinen

Vety maksaa tuottaa 4–10 kertaa enemmän kuin maakaasu tai kivihiili. Ja vaikka siihen saataisiin EU-tukea, investoijat katsovat liiketoiminnan kassavirtaa – ei hallituksen visioita.

• Vedyn kilohinta on liian korkea, eikä markkinahinta kata tuotantoa.

• Kukaan yksityinen sijoittaja ei laita miljardeja laitokseen, joka tekee vain tappiota.

5. Pohjois-Suomessa liian vähän infraa ja kysyntää

Vedyn kuljetus on vaikeaa, kallista ja energiaintensiivistä. Raahe on geografisesti epäedullinen, koska:

• Ei ole vetytankkereita, putkiverkostoa tai jatkojalostusketjua.

• Kuljetus junalla tai rekalla on käytännössä mahdotonta ilman massiivista infraa.

---

Vetyä ehkä joskus – mutta ei Raaheen, eikä nyt

Raahen sijainti, sähköinfrastruktuuri, asiakkaiden puute, investointien epävarmuus ja kannattamattomuus tekevät yhdestä asiasta varman:
Vedyntuotantolaitosta ei rakenneta ilman suurta ihmettä – eikä sellaista ole näköpiirissä.

 

Luonnon Viagraa ja valoa pimeyteen – Tohtori Tolosen perintö D-vitamiinista

Tohtori Matti Tolonen oli aikansa ravitsemuksen rokkitähti. Siinä missä viranomaiset suosittelivat suomalaisten popsimaan 10 mikrogrammaa D-vitamiinia "jos nyt ihan pakko", Tolonen katsoi suoraan aurinkoon – ja sanoi: ihminen tarvitsee enemmän valoa!

Eikä hän tarkoittanut pelkkää sääennustetta, vaan biologista valoa, D-vitamiinin muodossa.

---

Tolonen tiesi jo ennen kuin YLE keksi ilmastoahdistuksen

Tohtori Tolonen ei puhunut fiilispohjalta. Hän kokosi vuosien ajan tutkimuksia, joissa D-vitamiini yhdistettiin mm. seuraaviin hyötyihin:

• Vahvempi immuunipuolustus – flunssat vähemmäksi ja tulehdukset kuriin
• Hillitty autoimmuunisairauksien riski – kuten MS-tauti, SLE, reuma, suolistosairaudet
• Mieliala nousuun – toimii kuin päivänvalo purkissa
• Testosteronitasojen tuki – "luonnon Viagra", ei reseptiä tarvitse
• Hormonaalinen vireys naisilla – meno jatkuu ilman vaihdevuosien väsymystä

Siinä vaiheessa, kun virallinen taho vielä keskusteli, pitäisikö D-vitamiinia ylipäätään ottaa kesällä, Tolonen jakoi jo annossuosituksia, jotka saivat pilleripurkin hikoilemaan:
50–100 mikrogrammaa päivässä, ja tarvittaessa enemmän – verikokeiden mukaan.

---

Miksi Tolosen sivut katosivat?

Hänen verkkosivustonsa sisälsivät valtavan määrän tutkimuksia, artikkeleita ja käytännön ohjeita. Ne olivat kuin D-vitamiinin Wikipedia – suomeksi, selkokielellä ja perusteluilla. Mutta hiljalleen sivut katosivat verkosta. Miksi?

Ehkä siksi, että hän ei myynyt pelkkiä pillereitä, vaan kyseenalaisti koko järjestelmän ajattelun: "Miksi hoitaa sairautta, kun voisi estää sen?"

Tällainen puhe ei aina sovi siihen maailmaan, jossa sairas on hyvä asiakas ja hyvinvoiva kansalainen liian itsenäinen.

---

Mitä sinä voit tehdä nyt?

1. Mittauta oma D-vitamiinitasosi (25-OH-D)
   → tavoite vähintään 80–100 nmol/l, mieluummin yli talvella

Kun joka sade on myrsky – ääri-ilmiöiden inflaatio

Kesäpäivä Suomessa. Aurinko paistaa, hiki virtaa ja helteestä nautitaan – aivan kuten ennenkin. Illalla taivas vetäytyy harmaaksi ja taivaanrannassa jylyää. Ukkonen! Vettä tulee kuin Esterin takalistolta, ja pari oksaa lentelee pihamaalla. Siinäpä se – ihan tavallinen suomalainen kesäpäivä, jonka päätteeksi luonto hoitaa kastelun. Vai onko?

Ei, jos meteorologeja on uskominen. Nyt kyseessä ei ole enää tavallinen ukkoskuuro. Ei. Se on “voimakas sääilmiö”, “ääri-ilmasto-episodi”, “rajuilma” ja mahdollisesti “trombiuhka”. Kaikki tämä siksi, että kesäpäivän jälkeen tulee ukkonen. Kuinka yllättävää!

Tuntuu, että nykyään jokaisesta sadealueesta revitään ilmiö. Jos sataa, se ei riitä – täytyy olla runsaasti sadetta, ukkosta, raekuuroja ja mahdollisia sähkökatkoja. Tuuli ei enää puhalla – se riehuu. Aurinko ei porota – se paahduttaa. Eikä ole enää lämpimiä jaksoja – on “kuumuusjaksoja, jotka voivat yltää ennätyksellisiin helleaaltoihin”.

Tätä voisi kutsua sään dramatisoinniksi – tai suoraan sanottuna säätiedotuksen saippuaoopperaksi. Ja se tuntuu olevan nykymedian mieleen. Jokaiseen pilveen etsitään hopeareunan sijaan pelotetta. Katsojalle ei enää riitä tieto siitä, kannattaako ottaa sadetakki mukaan. Nyt täytyy varoittaa, ennakoida, herätellä, toistaa ja sitoa kaikki suurempaan ilmastonarratiiviin. Ilmanpaineesta tulee psykologinen uhka ja pilvistä poliittinen ilmiö.

Kyllä me suomalaiset osaamme edelleen lukea taivasta ja haistaa ukkosen ennen kuin se jyrähtää. Ei meitä tarvitse pelotella joka kerta, kun lämpötila ylittää +25 ja taivaalle nousee kumpupilviä.

On hyvä kysyä, kuka hyötyy siitä, että jokainen kesäkuuro uutisoidaan kuin se olisi mini-Katrina? Toki sääuutinen kerää klikkejä, ja jos jokaisesta sateesta saadaan tarina, niin uutiskynnys täyttyy helpommin. Mutta pitkässä juoksussa tämä syö uskottavuutta. Jos kaikki on “äärisäätä”, mikään ei enää ole normaalia. Sanat menettävät merkityksensä.

Vielä 80-luvulla ukkoset jyrisivät rehellisesti, myrsky kaatoi pari puuta eikä kukaan huutanut ääri-ilmastoa. Jos tuli rakeita, mentiin sisälle. Jos tuli trombi, soitettiin palokunta. Nyt siitä saadaan kolme Ylen juttua, yksi HS:n analyysi ja linkki Ilmatieteen laitoksen infografiikkaan siitä, miten tämä liittyy globaaliin ilmastonmuutokseen.

Voitaisiinko palata takaisin järkevään säätiedottamiseen? Meteorologien tehtävä on kertoa, mitä on tulossa – jos osaavat – ei paisutella, dramatisoida tai pelotella. Suomalainen kyllä ymmärtää, että kesällä ukkostaa ja talvella tuiskuttaa. Se ei ole kriisi, se on vuodenaika.

Sää saa olla sää – ilman draamaa. Kaikkien ei tarvitse olla ääri-ilmiöitä. Me suomalaiset olemme syntyneet tähän ilmastoon, ei meitä pelotella yhdellä ukkosella.

 

Päätöksiä tarvitaan – mutta ei kyläkoulujen alasajosta

Raahen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Pekka Poukkula totesi Raahen Seudussa (23.7.), että syksy on suurten päätösten aikaa. Olen samaa mieltä, mutta eri mieltä siitä, mistä ne päätökset pitäisi aloittaa.

Kyläkoulujen sulkeminen on lyhytnäköinen ja ristiriitainen linja tilanteessa, jossa juuri kylät ovat kasvamassa. Käytännössä kyläkoulut ovat täysiä tai lähes täysiä – ja tämä suunta jatkuu. Eläköityvät pariskunnat muuttavat kantakaupunkiin, ja heidän tilalleen kylille muuttaa nuoria perheitä. Tämä ei ole pelkkä tunne, vaan näkyy konkreettisesti koulujen oppilasmäärissä ja kiinteistökaupassa.

Sen sijaan keskustan alueella on kouluja, joiden osalta muutoksiin pitäisi nyt olla rohkeutta tarttua. Esimerkiksi Keskuskoulun tai Kummatinkoulun tilanne Pitkäkarissa kaipaa uudelleenarviointia. Keskustassa välimatkat ovat lyhyet, palveluverkko tiivis ja kuljetuskustannukset maltilliset. Sieltä löytyy todellisia säästömahdollisuuksia, ilman että lasten koulupolku tai perheiden arki särkyy.

Pitää olla poliittista uskallusta nähdä todellinen rakenne ja toimia sen mukaan.

Kyläkoulu on paljon enemmän kuin opetuspiste – se on yhteisön keskus, kylän tulevaisuuden kivijalka. Jos koulu lakkautetaan, ei katoa vain luokkahuone, vaan myös perheiden usko siihen, että kylällä kannattaa elää ja investoida. Koulun sulkeminen on usein alku alueen alamäelle.

On selvää, että Raahen kaupungin pitää sopeutua taloudellisesti. Mutta se on tehtävä viisaasti. Kyläkouluja ei tule lakkauttaa niin kauan kuin ne ovat täynnä ja niiden ympärille muuttaa väkeä.

Jos haetaan pysyviä ja reiluja ratkaisuja, silloin katse on käännettävä kantakaupunkiin, ei kyliin.

Koulun lakkautus ei ole säästö, jos sen mukana häviää kokonainen kylä.

 Mihin suuntaan Raahen kaavoitus on menossa – realismia vai haaveilua?

Raahen Seudun artikkelissa kerrottiin kaupungin olevan maan kärkikaavoittajia – tontteja, suunnitelmia ja visioita syntyy hurjaa tahtia. On hienoa, että Raahe profiloituu aktiivisena ja eteenpäin katsovana teollisuuskaupunkina. Kuitenkin pelkkä kaavoitusinto ei ole itseisarvo – varsinkaan, jos suunnitelmien taustalla olevat hankkeet eivät koskaan toteudu.

Otetaanpa esimerkkejä.

SSAB:n minimill-hanke – jäissä ainakin toistaiseksi

SSAB:n suunnitelmat rakentaa Raaheen minimill-valssaamo ovat jäädytetty. Tämä ei ole pieni asia, sillä koko vetytalouteen ja energiainfraan liittyvä kaavoitushuuma on suurelta osin nojannut juuri tämänkaltaisiin hankkeisiin. Ilman minimilliä ei tarvita massiivisia vetylaitoksia, ei uutta sähköverkkoa eikä sataman kapasiteetin laajentamista – ainakaan siinä mittakaavassa, jota nykyisissä kaavavarauksissa tavoitellaan.

Vetytehdasta ei tule – ainakaan nykyrahoituksella

Hycamiten ja muiden toimijoiden vetytalouden projektit eivät ole edenneet suunnitellusti. Investointipäätöksiä ei ole, eikä pääomasijoittajia ole jonoksi asti. Puhutaan miljardiluokan investoinneista, joihin ei nykyisessä korkoympäristössä löydy yksityistä rahaa ilman massiivista julkista tukea. Onko siis järkevää uhrata virkamiestunteja, kaavoitusresursseja ja konsulttirahoja hankkeisiin, joiden liiketaloudellinen realismi on erittäin heikko?

Merituulivoima – utopia vai seuraava harharetki?

Merituulivoiman edistäminen on yksi Raahen strategisista painopisteistä. Paperilla visio näyttää hyvältä: vihreää sähköä, teollisuuden vetytalous ja vientipotentiaali. Käytännössä merituulihankkeet ovat vuosien päässä – jos koskaan toteutuvat. Syynä ovat rakentamisen jättikustannukset, luvitusprosessien epävarmuus, sähkönsiirron ongelmat ja se, että vapaat markkinat eivät yksinkertaisesti niele näin riskialttiita projekteja ilman valtavaa julkista tukea.

Julkisuudessa ei juuri puhuta siitä, että moni merituulivoimayhtiö vetäytyy hiljalleen Suomen markkinoilta. Riski jää kunnille, jotka rakentavat infran ja kaavat valmiiksi – mutta investoijat eivät koskaan saavu.

Perusteräs jää Ruotsiin – erikoistuminen on uusi suunta

SSAB:n tuotannon painopiste siirtyy kohti erikoisteräksiä, ja Raahe profiloituu tässä uudessa ja kiinnostavassa roolissa. Tämä on hyvä asia. Mutta se tarkoittaa myös, että raskaan prosessiteollisuuden kasvuun liittyvät infrainvestoinnit eivät ole enää akuutteja. Onko Raahessa vielä sisäistetty, mitä tämä muutos käytännössä tarkoittaa kaavoituksen näkökulmasta?

---

Kaavoitus ei ole tulevaisuuden ennustamista – se on resurssien ohjaamista

Kaupunki voi toki varautua tulevaan – mutta kysymys kuuluu: mihin hintaan, ja millä todennäköisyydellä? Jokainen kaavaprosessi vie aikaa, rahaa ja työvoimaa. Onko oikein kaavoittaa kymmeniä tai satoja hehtaareja alueita, joiden toteutumisen todennäköisyys on promillen luokkaa? Onko kaavoituksen strateginen ohjaus kunnossa vai mennäänkö viranhaltijavetoisesti "kaavoitetaan nyt ja katsotaan sitten" -periaatteella?

---

Mutta entä jos sittenkin...?

On toki mahdollista, että osa näistä visioista toteutuu. Olisi silkkaa typeryyttä sulkea ovi uusilta mahdollisuuksilta. Siksi tarvitaan tasapainoista otetta: varaudutaan tulevaan, mutta ei rakenneta pilvilinnoja julkisin varoin. Kehityskaavojen, vaiheistetun suunnittelun ja ehdollisten varauksien kautta voidaan valmistautua ilman että sidotaan koko kaupungin resurssit yhteen toiveajatteluun.

---

Raahella on valtavat mahdollisuudet, mutta ne pitää rakentaa realismista – ei konsulttiraporttien kuvitteellisista tulevaisuuksista.

 

Miksi Raahen ilmastosuunnitelma pitää ottaa kriittiseen tarkasteluun nyt?

Raahen kaupungin ilmastosuunnitelmassa puhutaan päästövähennyksistä ja strategisesta ilmastotyöstä vuoteen 2050 asti. Työryhmiä, vuosikelloja, raportteja. Mutta kun yhteisöverotuotot romahtavat ja kuntatalous kiristyy, on syytä kysyä:

– Mitä tämä kaikki maksaa?
– Mitä sillä saavutetaan – ihan oikeasti?
– Ja miksi hiilidioksidi on nostettu kaiken keskiöön, vaikka lämpötilat ovat vaihdelleet luonnollisesti tuhansia vuosia ennen teollista aikaa?

Mitä kustannuksia ilmastosuunnitelma tuo kaupungille?
Tässä arvioita:

– Ilmastotyöryhmän koordinointi: 0,2–0,3 htv, vuosikustannus n. 15 000–20 000 €
– Toimialakohtainen valmistelu ja raportointi: n. 0,5–1 htv laajasti jaettuna, n. 40 000–60 000 €
– Mahdolliset ostopalvelut, konsultointi, päästölaskenta, koulutukset: 30 000–50 000 € vuodessa
– Hallinnon työaika yhteensä: arviolta 1–1,5 henkilötyövuotta vuositasolla

Yhteensä 85 000–130 000 € vuodessa hallinnollista työtä.
Ja tämä ilman varsinaisten toimenpiteiden toteutusta (esim. energiaremontit, kalustohankinnat, jne.).

Tarkkoja lukuja ei ole esitetty kaupungin sivuilla. Nämä ovat arvioita, mutta perustuvat vastaavien suunnitelmien kustannusrakenteisiin muissa kunnissa.

Ja mitä sillä saadaan aikaan?

– Raahen osuus maailman CO₂-päästöistä on alle 0,00005 %.
– Ilmastoherkkyyden arvo, jonka mukaan kaikki päästölaskelmat tehdään, on edelleen epävarma (1,5–4,5 °C).
– Historiallisesti lämpötilat ovat vaihdelleet itsestään: noin 6500 vuotta sitten täällä oli 6–7 °C lämpimämpää kesäisin, ilman mitään ihmisen vaikutusta.

Tämä ei ole vastustusta luonnonsuojelua kohtaan – päinvastoin. Nyt kysytään, käytetäänkö luonnon ja ilmaston nimissä varoja hallintomalliin, jonka hyötyä ei voida mitata, vai voisiko nämä samat rahat käyttää konkreettisiin parannuksiin kaupungin omassa ympäristössä ja palveluissa?

Esitän, että ilmastosuunnitelman hallinnollinen toteutus keskeytetään budjettivuodeksi 2026, ja arvioidaan vaikutukset ja vaihtoehtoiset käyttökohteet avoimesti.

Tämä ei ole ideologinen kysymys. Tämä on talous- ja järkiperusteinen kysymys. Ja ennen kaikkea: kysymys siitä, kuka lopulta maksaa ja mitä sillä saadaan.

#Raahe #budjetti2026 #ilmastosuunnitelma #veronmaksajienraha #faktapöytään #järkikädessä

 

Kannanotto Raahen kaupungin ilmastosuunnitelmaan liittyvien resurssien kriittisestä tarkastelusta budjettivalmistelussa 2025

Raahen kaupungin ilmastosuunnitelma, jonka laatiminen on käynnistetty osana kansallista kuntien ilmastotyötä, sisältää useita hallinnollisia toimenpiteitä, kuten:

• päästövähennystavoitteiden asettamisen vuosille 2030 ja 2050,
• kaikille toimialoille jaettavan vastuun ilmastotyön toteuttamisesta,
• ilmastotyöryhmän perustamisen,
• toimenpiteiden seurantaan ja raportointiin perustuvan “vuosikellon” käyttöönoton,
• ja määrällisten vaikutusarvioiden tekemisen perustuen mallinnettuihin päästöoletuksiin.

1. Tilanne: Yhteisöverotuotot romahtavat – kaupungin taloudellinen sopeutustarve on välitön

Raahen kaupungin budjettiraamit vuodelle 2026 ja sitä seuraaville vuosille joudutaan laatimaan tilanteessa, jossa yhteisöverotuotot ovat laskeneet merkittävästi. Tämä merkitsee tarvetta karsia kaikki sellainen toiminta, jonka kustannus-hyötysuhde ei ole kunnalle mitattavissa eikä kuntalaisten palvelujen kannalta perusteltu.

2. Ilmastosuunnitelman perustana oleva "tiede" ei ole empiiristä luonnontiedettä vaan mallinnettua ennustelaskentaa

Kaupungin ilmastopoliittinen työ perustuu IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) mallipohjaiseen lähestymistapaan.
Tämän pohjalta ilmaston oletetaan lämpenevän tietyn määrän riippuen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noususta. Keskeinen muuttuja näissä laskelmissa on ilmastoherkkyys – eli kuinka monta astetta lämpötila nousee, jos CO₂-pitoisuus kaksinkertaistuu.

Tätä arvoa ei kuitenkaan ole voitu vahvistaa mittaamalla.
IPCC käyttää edelleen vaihteluväliä 1,5–4,5 °C, jonka se julkaisi jo vuonna 1979. Välillä on siis kolme astetta – eli lähes koko lämpenemisväli, jolle poliittiset toimet perustuvat, on pelkkää arviota.

Toisin sanoen: ilmastosuunnitelman laskennallinen vaikutus perustuu muuttujaan, jota ei tunneta tarkasti, eikä sen empiiristä varmistamista ole voitu tehdä.

3. Historiallinen lämpöhistoria osoittaa, että ilmasto vaihtelee luonnollisesti

Arktisen alueen lusto- ja jääkairatutkimukset osoittavat, että noin 6500 vuotta sitten, ns. Holoseenin lämpöoptimin aikana, nykyistä huomattavasti lämpimämpi ilmasto vallitsi Suomessa ja muualla pohjoisella pallonpuoliskolla.

Keskikesän lämpötilat olivat 6–7 astetta korkeammat kuin nykyisin.
Hiilidioksidipitoisuus oli tuolloin noin 260–280 ppm, kun nykyinen taso on noin 420 ppm. Tästä seuraa, että:

• ilmasto voi lämmetä merkittävästi ilman CO₂-pitoisuuden nousua,
• eikä nykyaikainen lämpötilan nousu ole historiallisesti poikkeuksellista.

4. Kysymys: mikä on Raahen ilmastosuunnitelman todellinen vaikutus?

Raahen kaupungin päästöjen osuus globaalista kasvihuonekaasukuormasta on häviävän pieni – käytännössä laskennallisesti alle 0,00005 %.
Mikään toimenpide, jonka kaupunki toteuttaa, ei vaikuta ilmaston kehitykseen globaalisti. Tämä on kiistaton tosiasia.

Kaikki päästövähennystoimet, joita kunnassa tehdään, ovat siten symbolisia.
Jos ne samalla kuluttavat työaikaa, vaativat uusia hallinnollisia rakenteita tai syrjäyttävät muita toiminnallisia resursseja, kyse on poliittis-ideologisesta painotuksesta, ei kunnallisesta vastuullisuudesta.

5. Ehdotus budjettikäsittelyyn

Ehdotan, että kaupunginhallitus ja lautakunnat seuraavassa budjettikierroksessa käsittelevät ilmastosuunnitelmaan liittyvät kuluerät ja resurssivaraukset seuraavilla kysymyksillä:

• Mikä on suunnitelman hallinnollinen kustannus kaupungille (työaika, henkilöstö, ostopalvelut)?
• Kuinka suuri osa tästä työstä tehdään ilman lakisääteistä pakkoa?
• Voidaanko suunnitelman osia keskeyttää, purkaa tai muuttaa resurssitehokkaammaksi malliksi (esimerkiksi sopeutumiseen keskittyvä paikallinen ympäristötyö)?
• Millä laskentaperusteella mahdollinen “vaikutus” kaupungin päästöihin on arvioitu?

6. Johtopäätös

Nykyisessä taloustilanteessa ei ole vastuullista ylläpitää sellaista ohjelmallista toimintaa, jonka vaikutus perustuu epävarmaan mallinnukseen, eikä se tuota mitattavaa hyötyä kuntalaisille tai kaupungin toimintakyvylle.

Ilmastosuunnitelman toteuttamista tulee välittömästi tarkastella talousarvion ja toiminnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta. Jos se ei täytä näitä ehtoja, sen keskeyttäminen tai merkittävä supistaminen on perusteltua.

 

Tämä kirjoitus on syntynyt turhautumisesta – mutta ei ilman syytä.

Keskustelu maahanmuutosta, erityisesti humanitaarisesta maahanmuutosta, on Suomessa tukahdutettu vuosikausia korulauseisiin, juhlapuheisiin ja "me vastaan rasistit" -asetelmaan. Samaan aikaan suomalainen arkitodellisuus kertoo aivan muuta: kadulla näkyy asioita, joita ei voi selittää virallisilla selityksillä.

Tämä kirjoitus kysyy ne kysymykset, joita moni suomalainen ei uskalla enää ääneen sanoa, vaikka ajattelee niitä päivittäin.
Se kysyy, miksi ihmiset, jotka eivät ole vielä osallistuneet yhteiskunnan rakentamiseen, näyttävät elävän sitä leveämmin kuin ne, jotka ovat maksaneet laskut vuosikymmenten ajan.
Se kysyy, miksi suomalainen joutuu todistelemaan pienuuttaan byrokratian rattaissa, mutta tulijaa ei saa edes epäillä – saati kysyä, mistä hänen varansa oikeasti tulevat.

Tämä ei ole vihaa. Tämä ei ole rasismia. Tämä on vaade oikeudenmukaisuudesta ja järjestelmän rehellisyydestä.
Jos rehellisyyttä ei kestä viranomainen eikä poliitikko, ongelma ei ole kysyjässä – vaan järjestelmässä.

Siksi tämä kirjoitus on tehty.

Mistä ne rahat tulevat?

Käyt katukuvassa Oulussa, Helsingissä, Tampereella. Näet ryhmiä nuoria miehiä, iPhone kädessä, Canada Goose -takki päällä, jalassa sadan euron lenkkarit. Vieressä sähköpotkulauta. Kahvilla Espresso Housessa. Vapaa, huoletonta elämää – ilman nähtävää kiirettä, työn tuomaa väsymystä tai arjen stressiä.

Ja sitten kysyt itseltäsi sen kysymyksen, jota ei saisi ääneen sanoa: Mistä ne rahat tulevat?

Eikö heidän pitänyt elää vastaanottorahalla? Eikö turvapaikanhakijan saama päiväraha ole kuusi euroa päivässä? Entä jos he ovat jo saaneet oleskeluluvan – eikö silloin tuloina ole pelkkiä tukia, juuri ja juuri peruselämään riittäviä?

Silti heidän elintasonsa näyttää paremmalta kuin monen suomalaisen eläkeläisen, pitkäaikaistyöttömän tai yksinhuoltajan. Miten tämä on mahdollista? Ja ennen kaikkea: miksi suomalainen, joka on elänyt, maksanut veronsa ja noudattanut sääntöjä koko ikänsä, ei näytä samalta?

Onko järjestelmä rakennettu sinisilmäiseksi?

Miten voi olla, että henkilö, jolla ei ole työtä, koulutusta tai virallisia tuloja, elää näkyvästi leveämmin kuin suomalainen, joka joutuu anomaan jokaisen satasen Kelalta ja pelkää koko ajan tukien leikkautumista?

Miksi Kelan asiakaspalvelussa pienituloinen suomalainen joutuu perustelemaan jopa 50 euron lahjan tai veronpalautuksen, mutta tulijalla ei ole minkäänlaista velvollisuutta ilmoittaa rahalähetyksiä ulkomailta tai mahdollista omaisuutta kotimaassaan?

Miten voi olla, että järjestelmä ei kysy mitään – mutta maksaa kaiken?

Mistä ne rahat todella tulevat?

Selityksiä on monia. Puretaanpa ne yksi kerrallaan.

1. "Saa niin hyvät tuet"

Ei pidä paikkaansa. Vastaanottorahalla tai edes Kelan perustuilla ei hankita brändivaatteita, uusimpia puhelimia tai makseta päivittäisiä taksimatkoja. Perustoimeentulo kattaa juuri ja juuri perustarpeet, ja siinäkin tapauksessa, että perhe saa täydet tuet, elämä on kaukana ylellisestä. Tästä ei ole epäselvyyttä.

Silti katukuva kertoo muuta. Miksi?

2. "Suvun tai perheen tuki"

Mahdollista. Rahaa voi tulla ulkomailta, pimeästi ja näkymättömästi. Western Union tai rahalähetyssovellukset eivät näy suomalaisissa tulorekistereissä. Lahjoituksia ei ilmoiteta Kelalle, eikä niitä juuri kysytäkään. Tulija voi saada tuhansia euroja vuodessa ilman että se vaikuttaa mihinkään.

Mutta miksi järjestelmä sallii tämän?

3. "Pimeä työ"

Todennäköistä. Autonpesu, kebab-kioskin keikkatyö, rakennusalan apuhommat, varastojärjestelyt, siivous. Ei sopimuksia, ei ilmoituksia. Ei veroa. Ei valvontaa. Vähän bisnestä, vähän käteistä. Sillä saa paljon enemmän kuin Kelan minimituilla. Samalla tuet juoksevat täydellä teholla, koska mitään ei näy virallisissa rekistereissä.

Miksi viranomaiset katsovat läpi sormien?

4. "Kaikki lahjoitettu"

Tätä kuulee usein. Kirkko, järjestöt, yksityiset auttajat. Kyllä, osa tavarasta tulee lahjoituksina – mutta onko realistista, että sadoilla ihmisillä on lähes uunituore elektroniikka, huippumerkkien vaatteet ja muodikkaimmat lenkkarit lahjoituksina? Jossain kohtaa logiikka katkeaa.

Kuka nämä kaikki tavarat rahoittaa? Ja miksi?

5. "Omat tulot – joita ei ilmoiteta"

Tämä on se kohta, josta pitäisi puhua enemmän. Jos henkilöllä on tuloja, mutta niitä ei ilmoiteta viranomaisille, kyseessä on järjestelmän väärinkäyttö. Jos taas viranomainen ei kysy eikä selvitä, kyseessä on sinisilmäisyyden aste, joka ylittää jo hyväuskoisuuden rajat.

Miksi suomalaiselta vaaditaan kaikki kuitit ja ilmoitukset – mutta tulijaa ei saa edes epäillä?

Miksi suomalainen ei saa samaa kohtelua?

Miksi suomalaisen eläkeläisen pitää odottaa hammashoitoa kuukausia ja hakea maksusitoumuksia, mutta tulija saa tulkin, terveydenhuollon ja kyydin heti? Miksi työtön suomalainen ohjataan kurssilta toiselle ilman konkreettista apua, mutta tulija saa opintopolun, kielikoulutuksen ja ohjaajan heti?

Miksi suomalaisen on osoitettava jatkuvasti pienuuttaan, mutta tulija saa kaiken oletuksella, että hänellä ei ole mitään?

Onko tämä yhdenvertaisuutta – vai kaksinaismoralismia?

Jos suomalainen eläisi kuten moni tulija elää – ilmoittamatta tulojaan, nauttien tuista ja samalla hankkien lisätuloja – hän olisi rikostutkinnassa alta aikayksikön. Mutta koska järjestelmä ei uskalla kysyä, ettei leimaudu väärin, se antaa toiselle väestölle käytännössä täydet oikeudet ilman vastuuta.

Tämä ei ole rasismia. Tämä on yhteiskunnallista rehellisyyttä.

Onko järjestelmä yksinkertaisesti liian heikko?

Kyllä. Se on heikko, läpinäkyvä ja helposti hyväksikäytettävä. Se ei vaadi mitään. Se ei tarkista mitään. Se perustuu siihen oletukseen, että kaikki toimivat oikein – vaikka osa ei koskaan aio toimia niin.

Tässä ei ole kyse kaikista maahanmuuttajista, vaan järjestelmästä, joka ei pysty erottamaan rehellistä ja vilpillistä. Se palkitsee molemmat samalla tavalla. Eikä suomalainen enää jaksa tätä.

Loppusanat

Tämä kirjoitus ei vaadi kovempaa kohtelua kenellekään, vaan reilumpaa kohtelua kaikille. Järjestelmä, joka ei toimi samalla tavalla kaikille, menettää kansalaistensa luottamuksen. Eikä sellaista järjestelmää enää kannateta – ei hiljaa, ei veronmaksulla, ei äänestämällä.

Jos suomalainen ei enää tunnista omaa maataan, sen järjestelmiä tai niiden oikeudenmukaisuutta, on aivan oikeutettua kysyä:

Miksi tätä ei korjata?

Ja kuka tästä hyötyy?

 TUULIVOIMA JA VETYTALOUS – LÄHDEAINEISTO

Tämä liite sisältää kirjoituksessa "Tuulivoima: Hiljainen luontotuhon mylly?" viitatun tutkimus- ja taustamateriaalin lähteet sekä tiiviin kuvauksen kustakin.

---

1. Maaperän kuivuminen ja ilmastovaikutus

Wang, Li, Liu (2023): "Wind farms drying surface soil in spatiotemporal variability"
Julkaisuvuosi: 2023 – Kiina

• Tutkimuksessa havaittiin, että tuuliturbiinit alentavat maaperän kosteutta jopa 4,4 %.

• Kuivuus vaikutti erityisesti nurmialueilla ja myötätuulen suunnassa.

• Tutkimus tehtiin Kiinan niittyalueilla.

Zhou et al. (2012): "Impacts of wind farms on land surface temperature"
PNAS (Proceedings of the National Academy of Sciences)

• Tuulivoimalat nostivat yöllistä maanpinnan lämpötilaa 0,72°C.

• Ilmiö johtui turbiinien sekoittavasta vaikutuksesta ilmakerroksiin.

---

2. Metsien haihtuminen ja luonnon hydrologia

Luonnonvarakeskus (Luke):

• Arvion mukaan iso lehtipuu (esim. koivu) haihduttaa 600–800 litraa vettä vuorokaudessa.

• Lähde: Luke.fi – Metsien ekologia ja hydrologia

---

3. Lintujen ja lepakoiden kuolemat

Rydell et al. (2010): "The effect of wind power on birds and bats"

• Tuulivoimalat aiheuttavat törmäyskuolemia erityisesti petolinnuille ja lepakoille.

• Lepakoiden barotrauma syntyy ilmanpaineen äkillisestä muutoksesta turbiinien läheisyydessä.

Smallwood (2013): "Comparing bird and bat fatality-rate estimates among North American wind-energy projects"

• Yhdysvalloissa arvioidaan vuosittain jopa 888 000 lepakkokuolemaa.

EPV Tuulivoima, YVA-selvitykset (2016–2023):

• Useat suomalaiset ympäristövaikutusten arvioinnit tunnistavat törmäysriskit petolintuihin ja lepakoihin.

• Lähde: epvtuulivoima.fi – YVA-dokumentit

---

4. Inframelu ja ihmisten terveysvaikutukset

Salt & Kaltenbach (2011): "Infrasound from wind turbines – Fact, Fiction or Deception?"

• Matalataajuinen melu vaikuttaa sisäkorvaan, voi aiheuttaa unihäiriöitä ja stressioireita.

Punch, James & Pabst (2010–2012): "Wind turbine noise: What audiologists should know"

• Useita raportteja inframelun vaikutuksesta ihmisten terveyteen.

• Oireita mm. unettomuus, ahdistus, verenpaineen vaihtelu.

Havas & Colling (2011): "Wind Turbines Make Waves: Why Some Residents Near Wind Turbines Become Ill"

• Kenttätutkimus Kanadassa osoitti, että osa ihmisistä koki merkittävää elämänlaadun heikkenemistä tuulivoimaloiden läheisyydessä.

---

5. Taloudelliset vaikutukset ja purkuvastuu

Suomen Tuulivoimayhdistys (STY):

• Myöntää, että tuulivoimalan elinkaari on noin 20–30 vuotta.

• Purkukustannuksiin ei ole aina asetettu täysimääräisiä vakuuksia.

• Lähde: tuulivoimayhdistys.fi

Yle / MOT (2021): "Tuulivoima ja purkuvastuu – kuka maksaa?"

• Useita tapauksia, joissa purkukulut on jätetty veronmaksajien tai maanomistajien vastuulle.

---

6. Merituulivoiman ja vetytalouden riskit

TEM & YM (2022): "Merituulivoiman ympäristövaikutusten esiselvitys"

• Myöntää, että meriluonnon ja kalakantojen pitkäaikaisvaikutuksista ei ole vielä tarpeeksi tutkimusta.

Helsingin Sanomat (2023): "Silakan kutualueet ja tuulivoima törmäyskurssilla"

• Uutisointi rannikkokalastuksen uhkista merituulivoiman rakentamisen alla.

IEA (International Energy Agency) – Hydrogen Report (2021):

• Vetytalouden energiatehokkuus on alhainen, ja tuotantoketjun hävikit ovat suuria.

Aalto-yliopisto, Energiatekniikka (2022):

• Vedyn varastointi- ja jakelutekniikat ovat vielä keskeneräisiä, ja riskit suuria.

---

7. Yleistä taustamateriaalia

• Uudenmaan liitto (2022): "Tuulista energiaa" – opas alle 10 voimalan hankkeisiin.

• Ympäristöministeriö (2021): "Luontoarvot ja tuulivoima – suunnitteluohjeistus".

• Motiva & Sitra: Energiaratkaisujen vertailut ja elinkaarianalyysit.

---

Tätä lähdeluetteloa saa vapaasti täydentää ja käyttää liitteeksi kansalaiskeskusteluun, tiedotustilaisuuksiin tai valtuustotyöhön.

 TUULIVOIMA: HILJAINEN LUONTOTUHON MYLLY?

Tuulivoimaa mainostetaan puhtaana, vihreänä ja tulevaisuuden ratkaisuna ilmastonmuutokseen. Mutta mitä tapahtuu, kun myllyt nousevat oikeaan maastoon – metsiin, suolle, vesistöjen viereen ja lopulta yhä lähemmäs kotejamme? Tässä kirjoituksessa katsomme totuutta silmiin: mitä kaikkea tuulivoima todella aiheuttaa ympäristölle, eläimille – ja ihmisille.

---

1. MAAPERÄN KUIVUMINEN JA ILMASTON MUUTTAMINEN PAIKALLISESTI

Vuonna 2023 julkaistiin kiinalainen tutkimus (Wang, Li, Liu), jossa havaittiin, että tuulivoimalat aiheuttavat merkittävää maaperän kosteuden vähenemistä – jopa 4,4 %. Tämä vaikutus ei ole vain hetkellinen:

• Kesäisin ja syksyisin myötätuulen puolella maaperä kuivuu enemmän kuin vastatuulen puolella.

• Yhdysvaltalaiset tutkimukset (Zhou et al., 2012) osoittavat, että tuulipuistot nostavat yöllistä lämpötilaa. Tämä lisää haihtumista ja kuivuutta entisestään.

Kun kosteus katoaa maasta, kasvien elinolosuhteet muuttuvat, pölyävä maa kulkeutuu vesistöihin ja luonnon tasapaino järkkyy. Tämä kuivuusvaikutus ei ole kuvitelmaa – se on mitattua faktaa.

---

2. METSIEN TUHO – ILMAN UUDELLEENKASVUN MAHDOLLISUUTTA

Tuulivoimalan rakentaminen vaatii massiivisen määrän maapohjaa: tiestöä, huoltokenttiä, sähkölinjoja, muuntajia ja satojen tonnien betoniperustuksia. Nämä vievät tilaa – pysyvästi.

Yksi iso koivu voi haihduttaa jopa 600–800 litraa vettä vuorokaudessa. Kun alue metsitetään ja puusto poistetaan, myös maaperän luonnollinen vesitasapaino katoaa. Ja toisin kuin metsätaloudessa, tuulipuistojen alta hakattuja alueita ei koskaan metsitetä uudelleen.

Tilalle jää maisemaan haavat: murskepinnat, eristyskaapelit ja kymmenien metrien levyiset huoltourat. Luonto ei toivu, koska sen päälle on kaadettu betonia ja terästä.

---

3. LINTUJEN JA LEPAKOIDEN KUOLEMAT – VAIETTU TRAGEDIA

Tuulivoimalan lavat voivat olla jopa 80 metrin pituisia, ja ne pyörivät valtavilla nopeuksilla. Esimerkiksi jos 160 metrin roottori tekee kierroksen viidessä sekunnissa, lavan kärjen nopeus on yli 360 km/h (100 m/s) – neljässä sekunnissa jo yli 450 km/h (125 m/s).

Silmälle lavan liike on usein huomaamatonta – eläimelle se on kuolettava.

• Lintuja kuolee vuosittain tuhansia, erityisesti petolintuja ja muuttajia.

• Lepakoita menehtyy sekä törmäyksiin että paine-eroista aiheutuvaan barotraumaan – keuhkot yksinkertaisesti hajoavat ilmassa.

Tämä ei ole yksittäinen ilmiö, vaan toistuva, systemaattinen tappo. Ja mitä enemmän myllyjä rakennetaan, sitä suuremmaksi kasvaa se näkymätön hautausmaa, jota niiden ympärillä ei haluta nähdä.

---

4. INFRAMELU – ÄÄNI JOKA EI KUULU, MUTTA TUNTUU

Tuulivoimaloiden tuottama matalataajuinen melu, eli inframelu, ei kuulu korvalla – mutta se vaikuttaa kehoon. Oireita ovat mm.:

• Unettomuus

• Korvien soiminen

• Ahdistus ja masennus

• Päänsäryt ja sydänoireet

Useat suomalaiset ovat joutuneet muuttamaan kodeistaan, koska eivät kestä myllyjen jatkuvaa läsnäoloa. Ja silti viranomaiset vähättelevät ongelmaa – koska sitä ei voi mitata tavallisella desibelimittarilla. Todellisuus sivuutetaan siksi, että sitä ei ole helppo todistaa paperilla.

---

5. RAHAVIRRAT – MUTTA EI KANSALLE

Tuulivoimaa kehutaan investointina. Mutta kuka hyötyy?

• Ulkomaiset sijoitusrahastot

• Rakennus- ja konsulttiyhtiöt

• Kunnat, jotka saavat nimellisiä kiinteistöveroja

Sen sijaan:

• Paikallinen asukas menettää maisemansa ja elinrauhansa

• Luonto tuhoutuu peruuttamattomasti

• Sähkön hinta ei laske – koska tuulivoima on sattumasähköä, joka tarvitsee rinnalleen säätövoimaa

Kun sähköä ei tuoteta tarpeeksi, se tuodaan ulkomailta. Kun sitä tuotetaan liikaa, se myydään tappiolla. Ja kaiken maksaa – tavallinen suomalainen.

---

6. PURKUVASTUU – VASTUU KADOKSISSA

Tuulivoimalan elinkaari on noin 20–30 vuotta. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen?

• Betoniperustuksia ei poisteta

• Lapojen kierrätys on ongelmallista ja kallista

• Yhtiöt voivat kadota ennen purkamisvelvoitetta

Usein purkukustannuksiin ei ole asetettu riittäviä vakuuksia. Lopulta veronmaksaja maksaa myös loppusiivouksen – ja maa jää arvaamattomaan tilaan.

---

7. MERITUULIVOIMA JA VETYTALOUS – MAINITTU PELASTUS VAI UUSI UHKA?

Merituulivoimaa ja vetytaloutta ajetaan läpi miljardipanostuksin, mutta niiden pitkäaikaiset ympäristö- ja talousvaikutukset ovat suurelta osin tuntemattomia.

1) Ympäristövaikutukset

• Vaikutuksia meriluontoon, kalakantoihin ja vaellusreitteihin ei tunneta riittävästi.

• Esimerkiksi silakan kutualueiden rakentaminen voi romahduttaa paikallisen kalastuksen.

• Rakentaminen muuttaa meriluontoa pysyvästi ja syrjäyttää muuta merenkäyttöä.

2) Talous ja tekniikka

• Rakentaminen on kallista ja riskialtista – jääolosuhteet nostavat kustannuksia.

• Sähkö on edelleen sattumasähköä, eikä sitä voi varastoida tehokkaasti.

3) Luontoalueiden syrjäyttäminen

• Satojen neliökilometrien merialueet suljetaan pois kalastukselta, vesiviljelyltä ja muulta yhteiskäytöltä.

4) Vetytalouden tehottomuus

• Vedyn tuotanto ja käyttö aiheuttavat suuria energiakustannuksia ja hävikkiä.

• Tuotantokapasiteetti on harvoin käytössä täysillä – investoinnit valuvat hukkaan.

5) Suomen asema

• Hyödyt valuvat ulkomaille – riskit ja haitat jäävät Suomeen.

• Kansallinen etu olisi ohjata resurssit omiin, kestäviin energiamuotoihin ja luonnon suojelemiseen.

---

LOPUKSI – TÄSTÄ EI SAA VAIETA ENÄÄ

Tuulivoima ei ole pelastus. Se on liiketoimintaa, jota peitellään ilmastopelastuksen viitalla. Todellisuudessa se aiheuttaa:

• Luontokatoa

• Elinympäristöjen tuhoa

• Elämänlaadun heikkenemistä

Kukaan ei kiistä, että meidän on muutettava tapaa tuottaa energiaa. Mutta tämä tie – tämä sattumasähköön ja peruuttamattomiin luontotuhon investointeihin perustuva tie – on väärä.

Me tarvitsemme totuudenmukaisen ja rehellisen energiakeskustelun, jossa myös luonnolla, ihmisillä ja maisemalla on arvo.

On aika pysähtyä. Ja alkaa katsoa totuutta silmiin.

---

Kaikki tutkimusviitteet ja lähteet saatavilla erillisessä liitteessä. Tämä teksti on vapaasti jaettavissa, kopioitavissa ja käytettävissä kansalaiskeskustelun herättämiseksi.

 "Tämä kirjoitus on yhteiskunnallista keskustelua ja perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen kuntapäättäjänä. Se ei kohdistu yksittäisiin virkamiehiin, vaan kriittisesti järjestelmän rakenteisiin ja käytäntöihin."

Kenen oikeus? Kun järjestelmä suojelee itseään ja jättää kuntalaisen maksajaksi

Meille opetetaan, että Suomi on oikeusvaltio. Että kansalaisella on oikeus valittaa viranomaisen päätöksistä ja että virkamiehet toimivat vastuullisesti ja lain mukaisesti.

Kaunis ajatus – mutta valheellinen.
Totuus iskee vastaan heti, kun yrittää saada oikeutta.

Kaikki alkaa kaupungin virkamiesten välinpitämättömyydestä. Päätösesityksiä valmistellaan kiireellä ja huolimattomasti, kuntalaisista piittaamatta. Moni viranhaltija tietää kyllä, että esitys ei kestä päivänvaloa – mutta ei hätää: valitusmekanismi on kallis ja hidas, eikä tavallisella ihmisellä ole varaa käyttää sitä kerta toisensa jälkeen.

Valititko hallinto-oikeuteen?
310 € lasku kilahtaa postiluukkuun.
Yhden valituksen hinta.
Seuraavasta taas 310 €.
Ja taas.

Ja mitä tekee järjestelmä? Se ei tutki virheitä – se laskuttaa niistä.
Vaikka päätös olisi selvästi lainvastainen.
Vaikka virkamies mokaisi.
Silti maksat sinä, ei viranomainen.

Tämä ei ole oikeusvaltiota. Tämä on maksullista hiljentämistä.
Hallintokoneisto on viritetty niin, että se suojelee itseään, ei kuntalaisia.

Siksi meillä on virkamiehiä, jotka eivät joudu vastuuseen.
Siksi meillä tehdään päätöksiä, joita ei koskaan korjata.
Siksi moni ei enää valita – koska ei ole varaa.

Tämä ei ole yksittäinen ongelma. Tämä on mätä järjestelmä, jossa oikeuden saaminen riippuu siitä, kuinka syvä lompakko sinulla on. Kansalaisvalvonta on rakennettu maksulliseksi, ja virkamies voi rauhassa nukkua yönsä, vaikka päätös olisi kuinka surkea.

Olen saanut tarpeekseni.

Tästä eteenpäin en enää yritä korjata virheitä. En selittele. En tappele tuulimyllyjä vastaan yksin, kun järjestelmä maksattaa oikeuden ja vapauttaa virkamiehet vastuusta.

Alan äänestää kuten moni muu jo tekee – kumileimasimena.
Niin kuin niin moni muukin on jo tehnyt vuosia: silmät kiinni, kättä ylös.
Kepulaiset, demarit, virkamiesten kavereina istuvat päättäjät – ei muuta kuin let’s go.
Jos kerran vastuulla ei ole väliä, niin tähän leikkiin on helppo lähteä.

Mutta yksi asia on varma: minä en ole hiljaa.
Ja jokainen kuntalainen, joka haluaa tietää mitä täällä oikeasti tapahtuu, saa sen myös tietää.

Tätä peliä pelataan nyt uusilla säännöillä.

 Näin otsikon, jossa kerrottiin Viitostuvan viitostien varrelle laittavan lapun luukulle, mutta miksi?

Kuppilasta kiinalaiseen ketjuun – kuinka ostokäyttäytymisemme tappaa suomalaisia yrityksiä

On hiljainen tiistaipäivä jossain Suomen valtatiellä. Vanhan ajan bensiiniaseman pihassa seisoo enää muutama harva auto. Sisällä on kahvin tuoksua, vitriinissä kotitekoisia karjalanpiirakoita ja tiskin takana eläkkeelle lähestyvä pariskunta, joka on pitänyt huolta tästä kylän ainoasta huoltoasemasta kolme vuosikymmentä. Mutta päivä päivältä asiakkaita on vähemmän. Eikä ihme.

Ajamme ohitse, koska viiden kilometrin päässä on ABC. Tai Shellin automaattiasema. Tai Lidlin kylmäasema. Siellä kahvi maksaa euron, bensaa saa bonuskortilla ja hampurilainen paistetaan keskitetysti logistiikkaketjussa, joka ei tiedä mitään siitä kunnasta, missä burgeri syödään. Me valitsemme hinnan. Valitsemme keskittämisen. Valitsemme tehokkuuden. Ja samalla me – ehkä tahtomattamme – valitsemme suomalaisen pienyrittäjän kuoleman.

Pienet huoltoasemat ovat olleet osa suomalaista maisemaa. Ne eivät ole vain polttoainepisteitä – ne ovat olleet tienvarren sosiaalisia keskuksia, ihmisten kohtauspaikkoja. Niissä on käyty juttusilla, juotu kahvit ja saatu neuvoja tien kunnosta tai lähimmän mökin sijainnista. Siellä on voinut ladata puhelimen, lisätä ilmaa vajentuneeseen renkaaseen, vaihtaa sulan tai hakea apua auton hyytyessä. Mutta tänään niillä ei ole enää varaa pitää edes baaria auki.

Surullisinta on, ettei tämä romahdus johdu vain markkinataloudesta tai globalisaatiosta. Se johtuu meistä. Meistä jokaisesta, joka ohittaa sen kylän huoltsikan, koska iso ketju lupaa halvemman litrahinnan tai bonuspisteitä. Me, jotka emme enää pysähdy sinne missä palvelu on henkilökohtaista ja tuore munkki paistettu itse, vaan sinne missä asiakas on asiakasnumerolla varustettu transaktio.

Tämä ilmiö ei rajoitu vain huoltoasemiin. Sama pätee kirjakauppoihin, kahviloihin, rautakauppoihin, vaatekauppoihin. Me tilataan netistä halvemmalla. Me klikataan – ja samalla katkaistaan – se taloudellinen napanuora, jolla oma paikkakuntamme pysyy hengissä.

Kysymys kuuluu: haluammeko me todella elää Suomessa, jossa ei ole muuta kuin ketjuja? Missä kaikki on samanlaista ja missä huoltamon pitäjä on algoritmi, ei ihminen? Missä lähin palvelu on 50 kilometrin päässä ja sen tarjoaa monikansallinen yhtiö, joka ei maksa veroja Suomeen?

Jos vastaus on ei, meidän on muutettava ostokäyttäytymistämme. Pysähdy seuraavalla kerralla sen pienen huoltsikan pihalle. Osta kahvi ja juttutuokio. Se maksaa ehkä hieman enemmän – mutta sillä ostetaan paljon enemmän kuin kahvikupillinen. Sillä ostetaan elinvoimaa, ihmisyyttä, suomalaisuutta.

 

Sähköä paperilla vai todellisuudessa? – Tuulivoiman varaan rakennettu unelma törmää kesäpäivän realismiin

 

Keskellä kesää, vihreän energian kulta-aikana, suomalainen sähköjärjestelmä näytti karun todellisuutensa. Heinäkuun kynnyksellä, aurinkoisena ja lämpimänä päivänä, Suomen sähköntuotanto näytti tältä:

- Tuulivoimaa tuotettiin vain 37 megawattia (MW)
- Aurinkosähköä tuotettiin n. 340 MW
- Sähköä tuotiin ulkomailta noin 1500 MW

Tämä tapahtui samanaikaisesti, kun Suomen laskennallinen tuulivoimakapasiteetti on jo 8 552 MW – valtava määrä paperilla, mutta vain 0,4 % siitä oli käytettävissä juuri silloin, kun sitä tarvittiin.

Kapasiteetti ≠ tuotanto 

Suomessa toistellaan mantraa: "Meillä on yli 8 500 MW tuulivoimaa ja lisää rakennetaan." Mutta asennettu kapasiteetti ei ole sama kuin tuotettu sähkö. Oheinen taulukko havainnollistaa tämän:

Energialähde	Asennettu kapasiteetti (MW)	Keskimääräinen tuotanto (MW)	Käyttöaste (%)	Kommentti
Tuulivoima	8 552	~2 000	25–30 %	Vaihtelee päivittäin
Aurinkovoima	~3 000 (arvio)	~300	10–15 %	Ei toimi öisin tai pilvisinä päivinä
Ydinvoima	4 400	~4 000	>90 %	Vakaa ja luotettava
Vesivoima	~3 200	~1 500–2 000	50–60 %	Sääriippuvainen
Tuontisähkö	max. 2 000	~500–1 500	-	Ei omaa tuotantoa
Fossiilinen/turve	~2 000–3 000	nousee kriiseissä	-	Osin alas ajettu

Tuulivoiman tuotanto voi vaihdella nollan ja 6 000 MW:n välillä. Samoin aurinkosähköä ei saada silloin kun sitä tarvitaan – kuten talvella kello 17:00 pakkasella.

“Wind lull” – kun ei tuule missään 

Tuoreen brittiläisen tutkimuksen mukaan maanlaajuiset tyynet sääjaksot – "wind lullit" – ovat toistuvia ja mallinnuksissa aliarvostettuja. Tutkijat havaitsivat, että säädatan perusteella tyyniä jaksoja esiintyy ympäri vuoden, mutta ne puuttuvat energiastrategian perustana olevista ennusteista.

Entä talvi Suomessa? 

Suomen talvi ei tunne sääntöjä tai sopimuksia. Se voi alkaa lokakuussa ja päättyä toukokuussa. Talvella 2023–2024 koettiin pitkiä pakkasjaksoja, joiden aikana:

- Kulutus nousee helposti yli 14 000 MW
- Aurinko ei juuri paista – päivät lyhyitä, yöt pitkiä
- Korkeapaine jumittaa ilmamassat – ei tuule missään

Jos varavoimaa ei ole, mitä tapahtuu?

Akkuvarastoilla pelastetaan? – Vain teoriassa 

Usein vihreän siirtymän yhteydessä tarjotaan akuilla tasaamista ratkaisuksi. Se kuulostaa hyvältä, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua:

- Suomen talvinen kulutus: 14 000 MW
- Tarvittava varasto 5 päivän blackoutin kattamiseksi: 1 680 000 MWh
- Yksi Tesla Powerwall varastoi 13,5 kWh → tarvittaisiin 124 miljoonaa akkua
- Kustannus: >1 000 miljardia euroa

Realistinen ratkaisu edes teoriassa?

Rakennammeko sähköjärjestelmää ideologialla vai järjellä? 

Suurin ongelma ei ole tekninen vaan poliittinen. Mallinnuksia ajetaan eteenpäin nettonollapäästöjen nimissä, vaikka:
- Mallit eivät huomioi pahimpia sääskenaarioita
- Ennusteissa ei ilmoiteta luottamustasoja tai herkkyyksiä
- Mallien laatijat eivät vastaa edes perusteltuihin kysymyksiin

Samaan aikaan alas ajetaan ydinvoimaa, kivihiiltä ja turvetta – kaikkea mikä oikeasti toimii.

Entä ilmastonmuutos? 

Olen seurannut aihetta 1980-luvulta lähtien, kun kasvihuoneilmiö nousi uutisiin. Jo silloin varoiteltiin jäätiköiden sulamisesta, vedenpaisumuksesta ja jäättömästä Suomesta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin:

- Vuodenajat tulevat ja menevät
- Talvet ovat edelleen kylmiä
- Jäätä on merellä, lunta maassa
- Ennusteet muuttuvat nopeammin kuin sää Lapissa

Ilmastonmuutoksesta on tullut väline – ei enää ilmiö. Sen varjolla säädellään, verotetaan ja keskitetään valtaa, ilman että energiapolitiikasta keskustellaan rehellisesti.

Yhteenveto: Rakennammeko haavetta vai huoltovarmuutta? 

Suomen sähköjärjestelmä toimii nyt, koska:

- On kesä
- Kulutus on alhaalla
- Tuontia saadaan Ruotsista ja Baltiasta
- Ydinvoima jauhaa vakaasti

Mutta mitä tapahtuu, kun kysyntä vaatii, mutta tuotanto romahtaa?

- Tuulivoimalat eivät auta, jos ei tuule
- Aurinkopaneelit eivät auta, jos ei paista
- Akut eivät auta, jos niitä ei ole – eikä tule
- Tuonti ei auta, jos naapurillakin on pula

 

Sattumasähkön suloiset lupaukset – Nouseeko Suomen talous tuulen mukana?

Suomen energia- ja teollisuuspolitiikka on käännetty viime vuosina uusille urille. Tuuli- ja aurinkovoima ovat nousseet kansallisiksi toivonlähteiksi, joiden varaan rakentuu niin ilmastotavoitteet, energiaomavaraisuus kuin uuden talouskasvun eetos. Näin ainakin kerrotaan. Mutta voiko sattumasähkön varaan todella rakentaa kestävän ja kilpailukykyisen kansantalouden? Lyhyt vastaus: ei voi. Pitkä vastaus ansaitsee syvällisemmän tarkastelun.

Sähköä silloin kun luonto suo – sattumasähkön luonne

Tuuli- ja aurinkovoima eivät tuota sähköä silloin kun sitä tarvitaan, vaan silloin kun tuulee tai paistaa. Tämä ei ole tekninen pikkuseikka vaan perustavanlaatuinen rakenteellinen ongelma. Talous ei voi nojata tuotantoon, jonka rytmi määräytyy sään, pilvisyyden ja ilmamassojen liikkeiden mukaan. Jos olisi mahdollista ajaa terästehdas, datakeskus tai kylmäketju sillä oletuksella, että "jospa ensi viikolla taas paistaisi", meillä olisi jo ratkaisu. Mutta ei ole.

Niinpä rinnalle tarvitaan joko massiivinen varastointiteknologia (jota ei ole olemassa kustannustehokkaana mittakaavassa), tai fossiilisia tai ydinvoimaa varavoimana. Tätä ei energiapolitiikassa juurikaan tunnusteta – eikä siitä mielellään puhuta ääneen. Poliittinen viesti pitää kirkkaana visiot vihreästä kasvusta, vaikka perustat huojuvat kuin sähkölinja myrskytuulessa.

Tuuli ja aurinko – tuotantoa kyllä, mutta kenen ehdoilla?

Tuulivoimaa rakennetaan Suomeen kiihtyvään tahtiin. Mutta rakentajina eivät ole suomalaiset yhtiöt, vaan kansainväliset pääomasijoittajat, eläkerahastot ja energiayhtiöt. Niiden tuottopotentiaali realisoituu pitkälti muualla – veroparatiiseissa, siirtohinnoittelussa ja konsernilainoissa. Suomelle jää maanvuokrat, kunnallisverot työntekijöistä ja ehkä muutama kymppi kiinteistöveroa. Jos näillä rakennetaan valtiontalous, olemme pulassa.

Lisäksi tuulivoima tuottaa energiaa usein silloin, kun sähkön hinta on jo alhaalla. Näin syntyy negatiivisia sähkön hintoja, jolloin tuotanto ei kata edes käyttökatteita. Samaan aikaan sähkön siirtoinfrastruktuuria pitää laajentaa miljardeilla euroilla, ja kuluttaja maksaa tämän lopulta siirtomaksuissa.

Vientiä vai viherpesua?

Poliitikot puhuvat Suomesta "vihreän sähkön suurvaltana", joka houkuttelee puhtaan energian perässä investointeja. Mutta tässäkin on piilossa riski: tuulivoiman tuotanto ei ole vakaata eikä ennustettavaa, joten suurimmat investoinnit kohdistuvat joko datakeskuksiin (joilla on omat akkuvarmistuksensa) tai spekulatiivisiin vetylaitoksiin, joita ei vielä käytännössä ole. Vetytalous kuulostaa kauniilta, mutta realiteetti on se, että prosessi kuluttaa enemmän energiaa kuin siitä saadaan ulos. Hinta on toistaiseksi tähtitieteellinen.

Sattumasähkön varaan rakennettu vetytalous ei ole vientivetoinen innovaatioihme vaan teknistaloudellinen harharetki, johon sidotaan valtava määrä yhteisiä varoja EU-tukien ja kansallisten investointien muodossa – ilman takeita takaisinmaksusta.

Missä ovat aidot kasvun moottorit?

Teollinen talous kasvaa investoinneista, jalostusarvosta ja tuottavuudesta. Tuuli- ja aurinkovoima tuottavat sähköä, mutta eivät juuri jalosta mitään. Ne eivät synnytä suuria määriä pysyvää työvoimaa, eivätkä skaalaudu vientituotteiksi – ellei tarkoituksena ole toimia muiden maiden energiavarastona. Mutta silloinkin pitää muistaa: sähkö on silloin halpaa, kun sitä on liikaa. Vienti ei perustu ylijäämään vaan ylijäämän pakkomyyntiin.

Sen sijaan aidot kasvun moottorit – teknologiateollisuus, biopohjainen tuotanto, korkean jalostusasteen metsäteollisuus, elektroniikka ja koulutukseen perustuva innovaatiokyky – uhkaavat jäädä vihreän huuman jalkoihin. Kansantalous ei nouse elementtien armoilla, vaan ihmisen taidolla.

Tuulta päin, mutta silmät auki

Ei ole väärin rakentaa tuuli- tai aurinkovoimaa. Mutta on vaarallista uskoa, että se yksinään voisi nostaa Suomen talouden uuteen kukoistukseen. Sattumasähköllä voi täydentää energiakokonaisuutta, mutta ei rakentaa sen varaan koko järjestelmää – saati kansantaloutta.

Me emme nouse maailman talousmahdiksi tuulen voimalla. Jos unelmoimme niin, elämme utopiassa, jossa vakaa tuotanto, veropohja ja työllisyys loistavat poissaolollaan – mutta ilmakupla kasvaa komeaksi. Ja kuten kaikki kuplat, sekin puhkeaa aikanaan.

 

Luontojalanjälki – uusi silmänkääntötemppu?

Tänä aamuna kansalle tarjoiltiin jälleen uusi iskusana: luontojalanjälki. Sitran ja Jyväskylän yliopiston laatima selvitys mallintaa, millaisia vaikutuksia ihmisen toimilla saattaa olla luontoon. Kohteeksi on nostettu muun muassa karjatalous, joka mallin mukaan näyttäytyy uhkana luonnon monimuotoisuudelle.

Tässä kohtaa lienee paikallaan kysyä, mikä on mallinnuksen ja todellisen tutkimuksen ero. Mallinnus ei ole mittaamista, ei havainnointia, ei pitkäjänteistä seurantaa. Se on oletuksista rakennettu järjestelmä, joka tuottaa lopputuloksen sen mukaan, millaiset lähtöarvot sille syötetään. Jos syötät karjankasvatuksen kohdalle punaisen varoitusmerkin, saat ulos punaisen varoituksen. Se ei vielä kerro mitään totuudesta – ainoastaan siitä, mitä haluttiin näyttää.

Siksi tällaisia "tutkimuksia" pitäisi käsitellä äärimmäisen varovaisesti, erityisesti silloin kun niillä pyritään vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, ruokapolitiikkaan tai jopa maanviljelijöiden asemaan. Pahimmillaan mallinnus, joka ei tunne käytäntöä, ruokkii virheellistä käsitystä, että laiduntava nauta olisi ympäristöuhka. Todellisuus on paljon monimuotoisempi.

Karjankasvatus ei ole vain osa kulttuuriperintöämme – se on elintärkeä osa Suomen huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Kun ruokahuolto maailmalla horjuu, on kotimainen naudanliha, maito ja nurmenkasvatus paljon enemmän kuin "luontojälki". Ne ovat vakautta, varmuutta ja omaa tuotantokykyä. Ilman eläintiloja meillä ei ole myöskään lantaa, joka ylläpitää maaperän rakennetta ja ravinnetasapainoa – lannoitteet eivät kasva puissa, eivätkä tule sähköpostilla ulkomailta.

Laidunalueet ovat lisäksi merkittäviä hiilinieluja. Hyvin hoidettu nurmialue sitoo hiiltä tehokkaammin kuin viljapelto. Monimuotoinen laidunympäristö tarjoaa elintilaa pölyttäjille, linnuille ja lukemattomille muille lajeille. Juuri nämä alueet, joita nyt leimataan mallien avulla ongelmallisiksi, ovat osa elävää ja uusiutuvaa luontoa. Eivät sen vihollisia.

Luonto ei ole koskaan ollut staattinen – se on dynaaminen, sopeutuva ja kiertoon perustuva. Luonto ei tarvitse mallinnuksia pysyäkseen tasapainossa. Mutta näyttää siltä, että nyky-yhteiskunta tarvitsee niitä syyllistämisen välineiksi. Valitaan uhri – tällä kertaa karjatalous – ja rakennetaan siitä ongelma kaavioiden ja värikoodien avulla. Lopputulos: poliittista pääomaa tuottava ongelma, joka ei ehkä koskaan ollut todellinen.

Olisiko aika pysähtyä ja kysyä, mitä tällaiset mallinnukset todella palvelevat? Kenen etua ne ajavat? Entä mitä tapahtuu, jos niiden pohjalta tehdään ruokapoliittisia päätöksiä, jotka heikentävät Suomen omavaraisuutta?

Me emme tarvitse lisää paperilla piirrettyjä uhkakuvia. Me tarvitsemme maata, joka kasvaa. Eläimiä, jotka laiduntavat. Ihmisiä, jotka tuottavat ruokaa meille kaikille – vastuullisesti, kestävästi ja ilman leimakirvestä.